Kopion tämän viestin suoraan Suomi24:n palstalta, kun se tuntuu olevan niin hiljainen. Ehkä täällä jollain olisi jotain sanottavaa tähänkin asiaan. Itse en enää tiedä miten tuon ärtyneen puolison kanssa jaksaisi.
"Onko muita joilla/ joiden läheisillä on alkoholin käytön seurauksena jatkuvaa ärtymystä? Vituttaa kaikki ja tulee tiuskuttua vähän joka asiasta. Vituttaa, silloin, kun ei ole juonut, vituttaa kun on aikeissa juoda ja vielä silloinkin vituttaa, jos on juonut. Johtuuko se siitä, että oikeasti tietää juovansa liikaa, mutta juomatta olo on se vasta vetääkin pinnan kireälle, eikä siis kestä olla kokonaan juomatta.
Välillä huomaa, että täytyy oikein etsiä syytä suuttumiseen. Tämä jatkuva ärtymys koskee siis vain läheisimpia ja täysin tuntemattomia ihmisiä, muille kyllä saa pinnistettyä sellaisen normaalin käytöksen. Silti tuolle ei mahda mitään, ottaa vaan niin päähän kaikki, mitä toinen tekee."
Hei,
Kyseessä on niin sanottu “kuiva huikka”. Se on tyypillistä alkoholisteille.
Kauanko jaksat kuunnella niitä? Olisiko jo aika huolehtimaan omasta hyvinvoinnistasi?
Hyvä että tulit tänne.
Hei,
kerrotoisiko joku vielä tarkemmin tuosta “kuivasta huikasta”? En ymmärrä mistä on kysymys. Löysin palstalta jonkin verran tietoa/kokemuksia aiheesta, mutta en ole varma, onko tässä tapauksessa kyse tuosta. Miten alkoholisti pystyy muille ihmisille, jopa lapsilleen, olemaan “normaali”, mutta puoliso saa tylyn kohtelun, ärtymyksen ja kuulla olevansa yhdentekevä? Vai onkohan tässä taustalla muutakin kuin alkoholin liikakäyttö?
Niin kauan kuin en ole varma käytöksen syistä, tuntuu vaikealta alkaa ajattelemaan omaa hyvinvointia tai siis sitä, mitä voisi asialle tehdä. Totta kyllä, että jatkuva mollaaminen ja välinpitämättömyys on saanut omankin mielen matalaksi ja pinnan kiristymään, eikä asiaan tunnu parannusta tulevan. Eli jotain pitäisi tehdä, mutta mitä? Onko ainoa vaihtoehto jättää puoliso ja alkaa elämään omaa elämää?
Kuivahumala on karmea tila. Niin karmea, että monet läheiset näkevät puolisonsa mielummin juovana kuin kuivilla. Kuivahumala voi jatkua vuosikausia, ja siksi kuivilla oleva alkoholisti kokee “raittiuden” niin vaikeaksi (kyse ei siis ole todellisesta raittiudesta, vaan nimenomaan kuivilla olosta).
Mutta lukaiseppa nuo, jos vaikka niissä olisi jotain tuttua!
Kiitos Ellis,
luin nuo. Osa vaikutti ihan tutulta, etenkin tuo ylireagointi ja töihin keskittyminen ärteneisyyden lisäksi. Mutta toisaalta puolisoni ei ole edes lopettanut juomista, vaan juomisessa voi olla ainoastaan muutaman päivän tauko, minkä jälkeen hän taas juo enemmän tai vähemmän. Viikottaiset alkoholimäärätkin vaihtelevat, vähimmillään ollut noin 25 annosta, enimmillään kuutisenkymmentä. Tai siis nuo ovat ne määrät, joita arvioisin puolison juovan, tarkkoja määriä en tiedä, kun hän juo muuallakin kuin kotona.
Kuten sanoin, asia, mikä eniten vaivaa on se, kuinka voi olla niin ilkeä puolisolle, mutta muille aivan asiallinen? Jopa puhetapa minulle on eri kuin muille ihmisille? Jos ärtymys on niin suurta, niin miksi vain minulle? Vieläkin mietin, liittykö tämä edes alkoholiin.
Kyllä se mun nähdäkseni mitä suurimmassa märin liittyy. Tuo kuvahumala on mun mielestä kahden huikan välinen tila, siis juovan alkoholistin tila silloin kun se ei syystä tai tisesta voi juoda yhtään. Raittiilla alkoholistilla mä käytän sanaa sairauskohtaus, jos se syystä tai toisesta palaa vanhaan käytösmalliin, koska hänellä se ei ole normaali olotila, mutta juovalla tuo kuivahuikka on normaali olotila kahden ryypyn välilä, oli se väli sitten viikko tai kuukausi tai jopa vuosi.
Alkoholismiin kuulu kulissin pitäminen. Puoliso kuitenkin tietää totuuden paremmin kun kukaan muu, joten kaiken paskan voi kaataa sen niskaan ja muille pidetään sitä julkisivua.
Meillä alkoholistilla lisäksi julkinen kuva oli tyyliä “miks ostaa koko lehmä maitolasin takia, mä en mee koskaan naimisiin”. Totuus tuon yhon takana oli pelko, ettei kelpaa kenellekään ja suhde olikin sitten melkoista taistelua menettämisen pelon, hylätyksitulemisen pelon ja omistamisen tarpeen kanssa. Siitä seurasi tietysti melko ikävää käytöstä, koska eihän sitä mulle (ja vielä vähemmän kenellekään muulle) voimu tunnustaa, miten tärkeä mä olin. Itsekin kärsin hylätyksi tulemisen pelosta, ja sen seurauksena halusin erota pienenkin riidan tullen, koska mun oli ehdittävä jättämään, etten tulisi jätetyksi. Toisinsanoen alkohoklistin käytös oli vain peilikuva mun käytöksestäni, molemmat pelkäs ylikaiken hylätyksitulemista ja toimi niin, ettei toinen vaan luule että voisi jotenkin minua loukata, ihan sama mitä tekee, ei koske muo!
Toisinsanoen alkoholisti ja puoliso on mun nähdäkseni yleensä molemmat vahvasti tunnevammaisia ja tunnevammathan tulee esiin sitä voimakkaammin, mitä läheisemmästä suhteesta on kyse!
Oletteko te siis yhä yhdessä miehen kanssa? Onko teillä lapsia ja jos on, kuinka mies suhtautuu heihin?
Meillä tosiaan puolisoni pystyy pitämään jonkinlaista ei-ärtymystilaa lastenkin kanssa. Lisäksi välillä tuntuu, että minua kohtaan tunnettu ärtymys ja inho on välillä suorastaan näyteltyä.
Puoliso on itse puhunut pois muuttamisesta jo pitkään, nyt toivoisin hänen viimein pystyvän siihen. Helpottaisi vähän tilanne. Itse hän on sitä mieltä, että sitten ei enää joisikaan niin paljoa, jos ei asuisi yhdessä minun kanssani. Hän myös salaa kaikki asiansa eikä halua olla minun kanssani tekemisissä kodin ulkopuolella, mikä saa epäilemään, että hänellä voisi olla tämän nestemäisen rakastetun lisäksi joku ihan fyysinenkin rakastettu kodin ulkopuolella. Minulle ei juuri enää edes puhu.
Sen olen huomannut, että ärtymys nousee, jos puoliso tietää lähtevänsä baariin eikä hän koskaan pyydä minua tuomaan juomia itselleen, vaan tuo ne aina itse. Hän myös juo kotona enemmän, jos minä olen pois. Nämä siis siitä huolimatta, etten puoleen vuoteen ole hänen juomiseensa puuttunut. Olen ajatellut, että minun puheestani hän ei saa kuin syyn suuttua ja itse hänen on tilansa tajuttava.
Oikeastaan välillä toivoisin, että ei enää pystyisi pitämään ärtymystään kurissa lastenkaan kanssa tai että hänellä olisi se toinen rakastettu ja saisin sen selville, niin saisi hyvän syyn jättää tämä paska eikä enää miettisi niitä hyviä asioita. Puoliso taas on nykyisin sitä mieltä, että hyviä asioita ei ole koskaan ollutkaan.
Tuli muuten hyvä mieli, kun sai vastauksia ja tuntui, että jotenkin tämä taitaa olla aivan oikea palsta minulle. Sen verran tutuilta palstan kirjoitukset tuntuvat. Ihan kuin joku vihdoin ymmärtäisi ja auttaisi siinä samalla muakin ymmärtämään, mistä tässä onkaan kyse.
^Se projisoi sinuun kaikki ne negatiiviset tunteet, joita sillä on itseään kohtaan suhteessa alkoholiin. Äärimmäisen kieroa, mutta se menee just niin kuin lähe1nen sanoi, että koska sinä tiedät (ainoana tai ainakin parhaiten) ongelman syvyyden, sinä ikään kuin edustat hänelle sitä puolta, jota hän ei itsessään halua nähdä, sitä, johon sinä olet pettynyt ja hänkin on tietysti pettynyt.
Ja että sinä muka saat hänet juomaan enemmän, on klassista mutta täysin virheellistä syyttelyä. Vaikka hän vähentäisi sinusta eroon päästyään, sinä et silti ole sitä aiheuttanut, vaan hän itse tekee juomispäätöksensä aina uudestaan, ja käyttää tekosyynä vaikkapa sitten sinua. Yhtä hyvin hän voisi sanoa että kun on väärän värinen auto ja nurmikkokin on jotenkin aneemista, otanpa huikan - syy löytyy aina.
Koska sinä tunnet ongelman, olet ikään kuin alkoholiongelman edustus hänen mielessään. Siitä voimakaskin inho.
Kyllä ihminen on vastenmielinen, kun se haluaa jotakin ainetta. Mä saan taas hirveää shokkiterapiaa, kun luen näitä juttuja, nyt, kun alan taas olla kurkkua myöten täynnä eksän temppuilua. Kuiva humala kuvaa kyllä häntä vallan mainiosti. Aargh.
Tästä kiitos, tää raotti hiukan verhoa ymmärtää sitä toista ja jopa ymmärtää itseäänkin.
Tuota itsekkin miettinyt usein miksi tuntuu että vain minua voi loukata ja satuttaa käytöksellään(myös itse sorrun tähän samaan). Tätä joskus kysynytkin että miksi äänensävy on minulle puhuttaessa ‘‘tyly’’ ja kavereille esm. puhelimessa, äänensävy on ihan toinen, lasketaan leikkiä ja naureskellaan…minä saan vain ‘‘ärtymystä’’ osakseni.
Tympeä, hiljainen ja ärtyisä kausi on tuttua meilläkin ja meneillään valitettavasti par’aikaa. Olen tullut siihen lopputulokseen, että näiden kausien aikana on parempi olla välittämättä ja siis yrittämättä liikoja kysyä päivän kuulumisia tai arkipäiväisiä asioita. Pahin virhe ainakin meillä on kysyä suoraan, että onko joku vialla tai yrittää saada keskustelua aikaan - silloin räiskähtää kasvoille. Viimeksi kun kysyin, että onko joku vialla, sain huutaen vastatun “-TUUUKO KYSYT NIIN TYHMIÄ!!!”
Tsemppiä siis sinne. Liian kauaa ei meistä kenenkään kannata sietää.
Tästä kiitos, tää raotti hiukan verhoa ymmärtää sitä toista ja jopa ymmärtää itseäänkin.
Tuota itsekkin miettinyt usein miksi tuntuu että vain minua voi loukata ja satuttaa käytöksellään(myös itse sorrun tähän samaan). Tätä joskus kysynytkin että miksi äänensävy on minulle puhuttaessa ‘‘tyly’’ ja kavereille esm. puhelimessa, äänensävy on ihan toinen, lasketaan leikkiä ja naureskellaan…minä saan vain ‘‘ärtymystä’’ osakseni.
[/quote]
No huh, oikeasti pitäisi olla kamalaa tietää, että muillakin on samanlaista, mutta kyllä se vain tuntuu hyvältä huomata, ettei ole ainoa. Itselläni meni monta kuukautta tylyyttä ja välinpitämättömyyttä ihmetellessä ennen kuin tajusin, että alkoholi voi vaikuttaa näihinkin asioihin. Jopa muulloinkin kuin silloin, kun puolisolla on alkoholia veressä. Etenkin tuo, että muille puhutaan ihan eri äänelläkin, tuntuu loukkaavalta. Mutta se ei siis ainakaan ainutlaatuista ole.
Minä olen miettinyt, että puolisolla on liiton ulkopuolinen suhde, niin uskoisin senkin johtuvan tuosta juopottelusta. Kun minä en sitä hyväksy, niin pitää etsiä joku, joka sitä sietää (ainakin jonkin aikaa).
Mutta kertokaapa miten siedätte jatkuvan tylyyden ja jatkuvat osoitukset välinpitämättömyydestä? Miten kestätte ottaa vastaan kaiken sen paskan, minkä niskaanne saatte? Vastaatteko samalla mitalla takaisin vai yritättekö hieroa sovintoa vai olla kuin että vittuilua huomaisikaan? Itse yritän olla mahdollisimman normaali ja vastata niin asiallisesti kuin pystyn, vaikka kuinka tekisi mieli vastata samalla mitalla takaisin. Jos minä alan riitelemään, puoliso saa sen aina käännettyä niin, etten pysty käytttäytymään asiallisesta ja että minun kanssani on mahdoton elää. Sovittelua on turha yrittääkään, kun silloin kun ärtymys on päällä, löytyy kyllä joka sanastani uusi piruilun aihe.
Meillä on nyt tilanne vain pahentunut ja pahentunut viimeisen puolen vuoden aikana ja ollaan tilanteessa, jossa molemmat haluaisivat erota. Puoliso vain ei saa sitä asuntoa itselleen hommattua. Musta tuntuu välillä niin pahalta, että vihloo. Vaikka järjellä ymmärränkin, että eron jälkeen helpottuu olo luultavasti meillä molemmilla, tunteet eivät aina aivan pysy järjen perässä.
Hyvä kohtalotoveri “Ei tunnusta”
Moni asia kirjoituksessasi herätti muisto oman exäni toimista. Ilman Al-Anonia en olisi selvinnyt noista vaikeista ajoista. Erokaan ei poista sitä pahaa oloa, mitä pitkäaikainen eläminen alkoholistin rinnalla tuo. Siksi sinunkin tulisi miettiä, miten jatkossa (ja juuri nyt) hoidat itseäsi. Tämä päihdelinkki on ollut ensimmäinen askel siihen suuntaan, mutta kokeile myös Al-Anonia. www.al-anon.fi
En pääse al-anoniin enkä pidä livetapaamisista. Päihdelinkki auttaa toistaiseksi, vaikka koko ajan onkin mielenpäällä, onko alkoholi se suurin ongelma vai onko taustalla myös muita ongelmia? Kuinka paljon näistä muista ongelmista yleensäkään johtuu alkoholista ja kuinka paljon alkoholikäyttö muista ongelmsita. Ehkät tämä ei sitten olekaan oikea palsta minulle.
Tämä on niin totta!
Kävin tällä viikolla eksän ja mun suhteen aikaisessa kantakapakassa, missä suurimmalta osin yhdessäolomme tapahtui loppuvuosina. Paikassa, missä mulle on irvistelty ja uhottu samalla kun kaikilla oli kuitenkin koko ajan tosi kivaa, eksä nauroi ja lauloi ja tanssi kaikkien kanssa, vilkaisi mua silloin tällöin katseella “olet ällöttävä” ja sieltä minä kuitenkin useamman vuoden raahasin hänet illan lopuksi kotiin ja syötin ja juotin ja paijasin ehjäksi seuraavana päivänä.
Erostamme, hänen lähdöstään toisen matkaan, on kymmenen kuukautta. Paha olo alkaa pikkasen helpottaa mutta loppua ei ole kyllä vielä näkyvissä.
“en mä muille ole sellanen ku sulle, sä olet mun kumppani ja suhun mä puran mun pahan olon”… olen miettinyt, mihinhän se paha olo nyt purkautuu kun rinnalla on uusi, toistaiseksi onnellinen nainen.
Oma paha oloni on purkautunut kuukausia kestävään itkuun. Mutta siellä kapakassa näin aivan ihanan hymyn! Hymyssä samalla ihmetystä että kuka hullu itkee noin paljon jonkun sekakäyttäjän perään ja samalla valoisaa kannustusta. En osaa kuvata sitä - tarkoitan että tosi pienillä asioilla on merkitystä näillä toipumisen portailla.
Voi tietenkin olla, että olet väärässä paikassa. Voi olla, että miehelläsi on ulkoppuolinen suhde, jonka suhteen hän ei vaan yksinkertaisesti pysty nostamaan kissaa pöydälle. Voi myös olla, että teillä on lukuisia muita perisuhdeongelmia.
Sitten toisaalta, voi olla että puolisosi on alkoholisti, sairastunut siis perinnölliseen alkoholiriippuvuuteen. Aika moni meistä täällä on alunperin ollut sitä mieltä, että alkoholi on puolisolle ongelma, muttei hän sentää alkoholisti ole. Alkoholismista on vallaalla huomattavan paljon harhaluuloja. Näiden harhaluulojen varassa eläminen ei valitettavasti auta alkoholistia eikä hänen läheisiä pätkääkään. Koska me emme ole uskoneet läheistemme olevan alkoholisteja, emme ole myöskään olleet valmiita hakemaan tai ottamaan vastaan apua alkoholismiin , vaan nimenomaan muihin oireisiin kuten masennukseen, parisuhdeongelmiin, ahdistukseen, (työ)uupumukseen, pelkotiloihin… Tunne siitä, ettei ole oikeassa paikassa on oikeutettu tunne siinä missä kaikki muutkin. Toivoisin kuitenkin, että tekisit itsellesi palveluksen ja tutustuisit tämän palstan viesteihin, ja katsoisit niin sanotusti petoa silmään. Jos sen jälkeen edelleen uskot ettei puolisosi ole alkoholisti, tiedät ruksia yhden vaihtoehdon pois listalta. Mutta jos taas olet sitä mieltä että hän on alkoholisti, niin sitten avun hakeminen sairauden oireisiin ei paranna perhetilannettanne yhtään. Pitää hakea apua itse sairauteen.
Alkoholismi, niin kuin sairaudet tyypillisesti, aiheuttaa paljon erilaisia oireita.
Suomessa käytössä olevan ICD10-tautiluokituksen mukaan kriteereitä alkoholismin toteamiseksi ovat mm:
Esiintyy voimakas tarve tai pakonomainen halu ottaa päihdettä
Kyky hallita päihteen käytön aloittamista, määrää tai lopettamista on heikentynyt
Esiintyy vieroitusoireita päihteen käytön päättyessä tai vähentyessä.
Sietokyky kasvaa.
Juominen muodostuu elämän keskeiseksi asiaksi.
Juominen jatkuu huolimatta sen aiheuttamista kiistattomista haitoista, joista käyttäjä on tietoinen tai joista hänen voidaan olettaa olevan tietoinen.
Minua itseäni on auttanut valtavasti, kun olen ottanut selvää alkoholismista sairautena (sen perinnöllisyydestä, syntymekanismista, sairauden eri vaiheista, oireista ja hoitomuodoista).
Hyvä kirja aiheesta on Lars Söderlinging Alkoholismin aakkoset. Valitettavasti painos on loppu, mutta kirjastoista tätä löytyy.
Annan linkkivinkkejä mielelläni, jos laitat viestiä tuohon alla olevaan sähköpostiosoitteeseen.
Olen ottanut selvää alkoholismista ja kaikki oireet voisivat johtua siitä. Puoliso on myös käyttänyt runsaasti alkoholia jo aika pitkään, mutta koska on hoitanut työnsä ja muut velvollisuutensa aina hyvin eikä humalassa ole ollut kuin toisinaan (siis minun nähteni), en ole kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota. Yleensä emme ole olleet yhdessä juomassa, kun minä juon kuitenkin aika vähän ja jommankumman on oltava kotona lasten kanssa.
Josain vaiheessa juominen kuitenkin yltyi ja kotona iltaisin juotava määrä kasvoi noin 6-10 ravintola annokseen viikossa, aloin vähän huolestua. Toisaalta samaan aikaan puolison aiemmin valtavat krapulat loppuivat, joten juomisen ikävät seuraukset vähenivät minun kannaltani ja toisaalta mahdollistivat puolisolle juomisen entistä useammin. Enemmän huolestuin, kun olimme yhdessä juhlissa muutaman kerran. Tajusin puolisoni juovansa itsensä muistamattomaan tilaan. Tästä hänelle mainitsin heti ensimmäisellä kerralla ja vaadin parannusta. Sen jälkeen hän alkoi olla joka kerta ollessaan humalassa minun seurassani vihamielinen ja rähisi minulle. Myöhemmin ei näitä muistanutkaan. Jossain vaiheessa hän alkoi puhumaan sitten, ettei tiedä haluaako enää elää minun kanssani. Tämä tunne on kai voimistunut. Kun pyysin olemaan juomatta, hän pystyi sinnitellen kuukauteen ja sen jälkeen vähensi juomistaan reilusti ehkä kuukaudeksi tai kahdeksi (kävi tosin baareissa yksinään noin kerran viikossa).
Sitten juominen pikkuhiljaa taas lisääntyi, mutta ei enää kotona vaan siirtyi nyt baareihin. Samalla lisääntyi inho ja halveksunta minua kohtaan, jatkuva ärtymys ja hermojen kireys. Nyt hän on jo pitkään puhunut muuttavansa pois kotoa, mutta ei ole vieläkään sitä tehnyt. Kuitenkaan hän ei varmaan puoleen vuoteen ole osoittanut minua kohtaan muita tunteita kuin välinpitämättömyyttä ja halveksuntaa. Enää en ole puuttunut hänen juomiseensa, mutta tuntuu siltä, että hän yhä peittelee juomistaan minulta. Baareissa käy siis pari kertaa viikossa, kotona ollessaan voi olla juomatta parikin iltaa, jos minä olen kotona, muuten juomamäärät vaihtelevat suuresti. Suurkulutukset raja ylittyy käsittääkseni useampana viikkona kuin alittuu, mutta varmahan en ole, kun mies juo baareissa. Vaikea arvioida miehen juomisen määrää, kun en halua olla hereillä hänen tullessaan baarista kotiin ja muutenkin toleranssi on kasvanut selvästi. Enää ei siis ole näitä “hyvittelykausia”, anteeksipyytelyitä ja selityksiä siitä, kuinka paha olo purkautuu tärkeimpiin ihmisiin.
Onhan siis noita muitakin ongelmia kuin juominen, mutta sitä mietin, kuinka paljon juominen on vaikuttanut näihin muihin asioihin. Itse en voi tästä vielä lähteä, minun pitää vain odottaa, että mies muuttaisi.
Niin ja baareissahanon jo sinänsä se oma ilmapiirinsä — mun mielestä se ilmapiiri rappioitti mun eksääni varmaan yhtä paljon kuin päihteet itse. Se, että ihminen hakeutuu porukkaan jossa juominen on “cool” ja ihminen joka juo itsensä iloiseksi on “sikahyvä jätkä”… se alkoi hivellä mun narstisen eksäni mieltä… ympärillä olikin ihanaa porukkaa joka ei pälättänyt työhönmenosta tai asioiden hoitamisesta. Mun mielestä se oli se ensimmäinen naula arkkuun ja riippuvuus esim pilveen tuli vasta tän baari-ilmapiiri-riippuvaisuuden jälkeen.
Meille sanottiin aikanaan perheneuvolassa, että niin kauan kuin Miehelläni on päihdeongelma, se varjostaa kaikkia perheemme elämänalueita. Näin jälkikäteen sanottuna tuo arvio oli mielestäni oikea ja osuva. Päihdeongelma nähtiin ikäänkuin sateenvarjona perheen päällä. Itse en varsinaisesti halunnut tätä näkemystä uskoa vaan ajattelin, että kun saisimme parisuhteemme asioita kuntoon myös päiheongelma alkaisi setviytyä. Voi tietenkin olla näinkin. Toisaalta, kun päihderiippuvuus on nimenomaan primääri sairaus, niin oireiden hoito ei itse sairautta paranna. Parisuhdeongelmia tietenkin on kaikissa suhteissa, mutta jos puoliso on alkoholisti niin ne ongelmat ovat kyllä ihan omaa luokkaansa (minulla on vertailukohtaa, sillä Mieheni on ollut Minnesota-Hoidon jälkeen raittiina nyt 9kk, ja ero on kuin yöllä ja päivällä).
No, toisen puolesta ei tietenkään voi sanoa suuntaan eikä toiseen, mutta pointtini on se ettei (alkoholistin kyseessä ollessa) päihdeongelman vaikutuksia elämänlaatuun kannata vähätellä. Juova alkoholisti ei juo huvikseen. Hän kokee jatkuvaa pahaa oloa, ahdistusta ja pettyy itseensä. Hän ei ymmärrä, miksi ei pysty juomaan niin kuin muut (ja niin kuin on suunnitellut). Aika monet alkoholistit toivovat ns. kuolevansa vähän tai pienesti, siis jollakin tavalla kuolevansa sen verran että pääsisivät loputtomasta ahdistuksesta eroon koska eivät ymmärrä mikä heille sen ahdistuksen aiheuttaa. He eivät osaa yhdistää ongelmiaan alkoholin käyttöön (eivätkä läheisetkään aina osaa).
Olemme edelleen yhdessä, raitista elämäntapaa on opeteltu nyt 3,5 vuotta.
Tavallaan kai mies on aina ollut “hyvä isä” siis on osannu paremmin olla lapsille läsnä kuin minä jopa juovaan aikaan, mä pakenin omaan maailmaani. Muutos läsnäolon kyvyssä on kuitenkin ilmeinen. Meillä on 3 lasta, jotka miehen raitistuessa olivat 2, 10 ja 9 vuotiaat.
Pakko kuitenkin sanoa, että ensimmäinen raitis vuosi oli minulle paljon vaikeampaa kuin mikään siinä juovassa ajassa! Siihen elämään kun ei ollut pelisääntöjä! Mieskin vittuili ja oli ghankala, sanoi nyt vaikka että “tee niinkuin tahdot” kun mä kysyin jotain ja sehän tarkotti sitä, että en voinu syyttää miestä siitä, että hän komentaa ja käskee tekemään väärin, joten syytin sitten laiminlyönnistä´ja hylkäämisestä ja hylätyksihän minä itseni tunsinkin!
Jossakin vaiheessa raitistumisen jälkeen osat tavallaan kääntyivät päälaelleen: mä löysin mieleisen työn ja olin viikonloput poissa kotoa ja mies heittäytyikin kauhean ripustautuvaksi ja tarvitsevaksi, se oli hyvin ahdistavaa. Mulle tuli valtaisa oman tilan tarve. Jos käytetään hienoja sanoja (joita voi tietysti kuukkeloida, niin löytyy tietoa asiasta) niin läheisriippuvuus muuttui vastariippuvuudeksi. Yhtäkaikki kyse kuitenkin on samasta tunnevammasta: ensin piti olla niin kiva, ettei vaan tule hylätyksi ja riippua kiinni kaikin keinoin. Sitten pitikin olla niin riippumaton, että on ihan sama tuleeko hylätyksi. toisinsanoen kyse on molemmissa ilmiöissä itsesuojelusta ja mun mielestä toipumiseen kuuluu jokatapauksessa käydä läpi molemmat reunat tunnevammasta.
Ihan rehellisesti sanottuna, niin tänään kun katson aikaa taaksepäin, jos oltais oltu fiksuja eikä niin vahvassa riippuvuussuhteessa olisimme ymmärtäneet, että rakastava teko molempia kohtaan olisi ollut asua vähän aikaaa erillään, jotta kummallakin olisi ollut tilaa toipua ja rakentaa itseään, selvittää kuka olen ja mitä elämältä haluan, koska kaikesta huolimatta parisuhteemme oli alusta asti riippuvuus suhde, ei rakkaus suhde.
Tämä on hyvä huomio myös, että aina sanotaan “seura tekee kaltaisekseen” mutta unohdetaan tää puoli, että ihminen hakeutuu porukkaan jossa viihtyy.
Mä kääntäisin sen niinpäin, että ihminen hakee kaltaistaan seuraa!
