Tästä tulee nyt todennäköisesti pitkä vuodatus. Olen parin viikon ajan lueskellut näitä keskusteluja psygologin kehoituksesta. Ensimmäisellä kerralla luin monta tuntia putkeen ja itkin, käsittömätön tunne, kun lukee tekstejä, jotka on kuin suoraan omasta elämästä ja omasta päästä kirjoitettuja. Tajuan, että “meitä” läheisiä, jotka kärsimme puolison alkoholin käytöstä, on paljon, mutta silti olen tämän asian kanssa niin yksin. Ja väsynyt.
Olen 28- ja mieheni 30-vuotias, olemme olleet yhdessä lähes 11vuotta, joista kihloissa reilut seitsemän vuotta. Lapsia ei ole. Mieheni ei ole ikinä kuppiin sylkenyt ja juominen on aiheuttanut jonkin verran eripuraa lähes alusta saakka. Toki ensimmäiset vuodet täysi-ikäisyyden kynnyksellä meni itselläkin mukana juhlineena, mutta jossain vaiheessa alkoi miehellä katoamistemput ja monen päivän putket tulemaan kuvioihin.
Olen yrittänyt muistella milloin huomasin ensimmäiset merkit todellisesta käytöksen muuttumisesta, ja muistot sijoittuvat vuoteen 2010… Kyllä!!! Kuusi vuotta olen tässä löyhässä hirressä roikkunut. Sairasta. Vuosien aikaan asioista on keskusteltu kyllästymiseen asti. Ja välillä niitä parannuksia tapahtunutkin. Tiedättehän? Vähän aikaa tuntuu, että kyllä tämä tästä, se lupasi, ettei enää karkaa kavereiden kanssa ryyppäämään kolmeksi päiväksi, ei enää hauku mua, antaa mun nukkua, jos nyt sattuukin vähän käymään pubilla, ei enää juo jos ostetaan talo ja muutetaan maalle, ei enää juo jos ostaa moottoripyörän, ei enää juo jos otetaan toinen koira…
Ja arvatkaa, loppuiko reissut? Niin monet viikonloput olen viettänyt yksin, meidän yhteisessä, omassa talossa ,joka ostettiin kolme vuotta sitten. Piti olla unelmien täyttymys ja toki onkin, yksin minun. Rakastan tätä taloa, tätä paikkaa, sitä että koirilla on täällä hyvä olla. Rakastanko miestäni? Pakko kai minun on sitä rakastaa, en kai muuten olisi kestänyt tätä näin kauan?
Mieheni käytös humalassa ja jopa parin kaljan jälkeen, on todella agressiivista. Hakemalla haetaan konflikteja, ystävien ja hyväntuulisten ihmisten seurassakin. Hänen lapsuutensa on ollut vaikea, äitinsä on alkoholisti ja lapsuuteen kuulunut myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Hän ei ole oikein vieläkään päässyt yli isänsä kuolemasta, joka tapahtui suhteemme alkuaikoina. Eikä ole oikestaan koskaan suostunut kanssani asiasta puhumaan. Vuosien aikaan on juotu iloon, suruun ja rentoutuakseen. Vaikka rentoutuminen on ollut jo pitkään kaukana.
Oma sosiaalinen elämäni on kärsinyt. En ole vuosiin enää nähnyt ystäviäni, muutamia kertoja lukuunottamatta. Viimeksi toissa juhannuksena minulla oli ystävä kylässä, niin että istuttiin iltaa ja nautittiin kesästä. Kunnes mieheni aloitti juomisen, tuli riitaa ja loppuillan/yön kuunneltiin kun mies haukkui minua kavereilleen ja käyttäytyi uhkaavasti. Kaverini oli lähtenyt aamulla ennen kuin herättiin, koska pelkäsi. Hän oli toinen ystäväni, joka ilmoitti ettei halua olla enää samassa seurassa, kun mieheni juo.
Selitys käytökselle on yleensä se ,että “vituttaa”. Ja minä aiheutan käytökselläni riidat. Jos minäkin voisin koittaa joskus rentoutua. Ja olla vähemmän vittumainen. Ja tylsä. Ja seksiäkin pitäisi olla enemmän. Ja jos minulla ei menisi kaikki aika elukoihin.
Noh, kaikkihan sitten kärjistyi viime joulukuussa. Surullisen kliseinen tapahtuma työporukan pikkujouluissa. MINÄ petin miestäni. Minä,joka olen vuosia yrittänyt olla täydellistä vaimomatskua! Olen kantanut ruokaa kaupasta, kokannut, siivonnut, pitänyt huolen että ei mieheltä puhtaat työvaatteet lopu, huolehtinut kodista kun mies on kavereiden kanssa, kalassa, metsällä, työreissulla. Yrittänyt huolehtia, ettei joisi liikaa, että ainakin nyt viikkotissuttelut loppuu, tai jos juo, niin joisi kotona ettei tulis mitään kärhämää, ja jos juo niin ei jois enää huomenna eikä nyt ainakaan enää ylihuomenna…
Niin. Petin. Ja ihastuin palavasti tähän työkaveriini. Ajattelin, että hän pelastaa minut tästä paskasta, mitä olen vuosia kärsinyt. Minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin niin hauska ilta, että sen avulla jaksoin vähän aikaa iloita. Tanssittiin, juteltiin, pussailtiin ja pidettiin kädestä. Lähdettiin yhteisille jatkoille, joissa lähennyttiin vähän lisää, mutta käsikopelointia pidemmälle ei menty. Hän on myös varattu, yhtä pitkä suhde kuin meillä, ja paljon vaikeuksia. Tai ainakin olevinaan, enää en tiedä huijasiko hänkin minua.
Ja mieheni sai tietää, luki viestit puhelimestani. Siitä se lopunalku, helvetti alkoi. Nyt syy juomiselle on tämä minun pettäminen ja sen tuoma ahdistus.
Se, että olen ollut pitkään onneton, antanut kaiken kertatoisensa jälkeen anteeksi miehelleni ja tullut uudestaan petetyksi ja loukatuksi, ei kuulemma ole mikään selitys. Eihän se toisaan pettämistä hyväksytyksi tee, mutta se on se syy. Ymmärrän kyllä, että tekoni loukkasi häntä syvästi, en ole ikinä nähnyt hänen itkevän niin paljon, mutta niin tapahtui enkä mahda sille enää mitään.
Alkujärkytyksen jälkeen hän tuntui ymmärtävän, että hänen juomisensa ja käytös minua kohtaan ajoi minut tekooni. Sitten asenne muuttui. Hän kielsi minulta kaverini kanssa varutulle näyttelyreissulle lähdön. En saa puhua tai kommunikoida tämän työkaverini kanssa. Minun täytyisi vaihdella työvuoroja ja parasta olisi jos jompikumpi vaihtaisi työpaikkaa. en saa jutella kenellekkään meidän suhteen asioista. En saa lähteä kavereiden kanssa viihteelle. En saisi olla tekemisissä kenenkään näiden työkavereiden kanssa, jotka olivat pikkujouluissa mukana. Minulla on pahempi alkoholi-ongelma, koska petin humalassa. Hän soittaisi pomoilleni ja kertoisi tapahtuneesta. En saanut katsoa “pettämistä suosivia” ohjelmia, jos kävin puhelimella fb:ssä tai netissä alkoi välittömästi vittuilu. Samoin jos sain viestin puhelimeeni. Hän meenasi räjähtää jos puhelin surisi parikin kertaa, täytyi hiljentää keskustelut. Seksiä on pitänyt saada riidoista huolimatta, muuten pää räjähtää. Viisi päivää ilman seksiä, kielsi minulta auton käytön, jouduin soittamaan työkaverin hakemaan. Oli syntymäpäiväni, en ansainnut onnitteluja.
Kuusi kuukautta tässä on menty niin, että vähintäänkin viikoittain riidellään. Syyttelyä puolin ja toisin. Väillä on tuntunut, että selvitään, sitten kaikki alkaa alusta. Mies ei saa nukuttua, syyllistää minua. Minäkään en saa enää kunnolla nukutuksi, mietin yötkin. Haluaisin vain unohtaa tapahtuneen, mies ei. Hän vaatii vieläkin työkaveriani tilille tapahtuneesta. Aikoo pilata hänen elämänsä niinkuin hänen elämänsäkin on pilattu. Uhkailee minulle miten hakkaa, katkoo sormet. Tai järjestää niin että joku muu sen tekee. Ja sama kohtalo kaikille niille jotka jatkoilla olivat osallisina ja yllyttivät tekoihin. Olen kyllä sanonut, että ihan itse otan vastuun tekemisistäni. Ja tapahtumapaikkakin pitäisi vielä käydä tarkistamassa, hän on ajeluttanut minua kadulla, mutten muista mikä rakennus se niistä on. En haluaisi muistaa.
Mies väittää, että nämä hänen henkiset ongelmat ovat seurausta minun pettämisestä, mutta käytös on on ollut samanlaista jo vuosia. Selvinpäinkin hän on kireä, saa varoa mitä sanoo tai tekee. Toissaviikonloppuna joi kolme päivää, neljäntenä päivänä tarvitsi kaljan aamupalaksi. Sanoin, että nyt loppuu. Hänen on haettava apua alkoholismiin. Suuttui ja kysyi ivallisesti, että tiedänkö minä mikä on alkoholisti? että hän voi minulle kyllä alkoholistin näyttää… Sanoin että on olemassa monenlaisia alkoholisteja.
Tuntui (taas kerran) ymmärtävän, että apua on haettava. Aikoo hakea lääkkeet juomisen lopettamiseen… Sanoin ettei se riitä, ei se poista henkisiä ongelmia. ei haluaisi omista asioistaan kuulemma kellekkään vieraalle jutella. Nehän luulee hulluksi! Mitä jos rupee vaan vituttamaan kun ne kyselee?
Kerroin, että olen itse käynyt muutaman kerran työterveyspsykologilla, koska olen ahdistunut ja väsynyt. Monta kuukautta menin ylikierroksilla, täytin kalenterin työnteon lisäksi urheilulla, lenkkiä koirien kanssa ja kovaa treeniä salilla. Kunnes väsyin. Nyt en ole pariin kuukauteen jaksanut treenata, hyvä jos lenkillä jaksaa käydä, en jaksais kokata,siivota,käydä kaupassa…teenhän mä ne silti sitten kun on pakko, koska jonkun täytyy. Eläimet pitää mut edes jotenkin toimintakykyisenä, on pakko jaksaa.
Mies sai myös tietää, että olen valehdellut siitä, etten olisi puhunut työkaverini kanssa. Pelotti myöntää, kerroin että on juteltu työasioista, mutta vaihdettu myös kuulumisia. Nyt olen pettänyt häntä kuulemma uudelleen. Ja ahdistaa niin perkeleesti. Lähti eilen kaverinsa seurueen mökille, soitti että voisi jäädä yöksi kun on niin kivaa. Jossain vaiheessa myönsi, että on juonut kolme pientä olutta, jossain vaiheessa viisi… yhden puhelun aikana sanoi saman asian kolme kertaa… en usko että viiteen on jäänyt. Soitti 12 aikaan, että oottelee että muut herää niin pääsee aamupalan tekoon ja kotimatkalle(on omalla autolla, yksin), kolmelta laittoi viestin että vieläkin nukkuu muut.
Jotenkin en jaksa uskoa, että tulee tänään kotiin. En tiedä kumpaako toivon enemmän, että tulisi vai että ei. Oli puhe, että juominen loppuu, silti hänelle tuli yllätyksenä kun sanoin “muutamista” kaljoista. Hermostui. Väsyttää tämä jatkuva pelkääminen. Tarkistin kaapin, onko kaljoja hävinnyt. Ei ollut, mutta yksi oli ilmestynyt lisää reissuhommista tultuaan, eli joi siis jo viikolla. Ei varmaan muistanut mainita.
Vittu minä olen niin vihainen sille ihmiselle, jos minä sen takia menetän kodin, toisen meidän koirista, kaiken. En saa sitä perhettä mistä olen haaveillut, lapsia.
Ja silti, itse olen tähän alistamiseen jäänyt. Onko mulla oikeus valittaa? Elämä on valintoja ja muuta paskaa. Entä jos nyt lähden? Jään yksin, mikä muuttuu? Olenhan nytkin aina yksin. Miten ikinä jaksaisin hoitaa eron, minunhan se pitäisi kaikki hoitaa, puhelinrallit pankkiin, kiinteistövälittäjälle, kaikille… En jaksa puhua kenenkään kanssa. Miten voin soittaa mihinkään itkemättä? Miten käy tuon rakkaan koiran, joka on miehen nimissä, minun hoitama (niinhän me sovittiin, mies ottaa metsästyskoiran jotta on viikonloppuisin muuta tekemistä kuin juominen)? Niin hirvittävän tärkeä minulle, mutta en varmaan kahden kanssa pärjäisi “kaupungissa”. Ja mulle ei kannata sanoa, että se on vain koira.
Mies romuttuisi erosta täysin, joisi ja luultavasti ei jättäisi minua rauhaan. Pelkään että voi satuttaa minua tai muita. Tai itseään. Miten ihmisestä, jonka kanssa on koko aikuisikänsä viettänyt, erotaan? Tuntuu niin käsittämättömältä asialta, ettei olisi enää meitä. Vaikka ei kai meitä ole enää pitkään aikaan ollut. Minun pitäisi opetella eläminen alusta alkaen. Voin vain kuvitella miten kaikki muistuttaisi kaikesta. On niitä hyviäkin muistoja tuolla jossain pohjalla.
Apua. Olen niin väsynyt ja yksin.
tuli ihan puskista! Raivosi miten epäilyttävää on että hän on kavereissani ja että pitääkö hänen laittaa viestiä,että mitäpä vittua laittelet viestiä? Kerroin (huusin) keskustelun sisällön, illalla hän ei enää edes tuntunut muistavan tapahtunutta.
