Iltapäivää tänne. kiitos pohdiskelija kirjoituksesta, ihanaa että ymmärsit ja kirjoitit. En ole vielä niin pitkällä kuin sinä tunnut olevan näissä kimuranteissa ihmissuhteissa. Mutta toivon että minullakin asiat selkenee vähitellen ja pääsen irti ahdistavasta olosta joissakin ihmissuhteissani.
Kyllä olen aivan liian kauan vastuunkantajana ollut. Siitä yksi ihminen jo minulle sanoikin tänään, kun kerroin että olen havainnut ja kuin herännyt tajuamaan miten käyttäydyn ja mitä tunnen ja miten eilisen päivän aikana yhtäkkiä tajusin jotain vapauttavaa. En osaa sitä selittää tämän kummemmin, mutta tuo vaikea ihmissuhde ikäänkuin irtaantui pois minun hallinnasta ja en enää yrittänytkään pitää siitä kiinni. Tapahtukoon mitä tapahtuu, se ei ole minun syy.
Enkä enää aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Se vain on opittava että mikä on oikeasti minun syy, mikä ei. hankalaa on vain kun tuntuu niin pahalta, ehkä minua hävettääkin tuollainen käytös, ettei läheiseni voi tulla toimeen ns. asiallisesti jonkun kanssa, vaikkei niin kauheasti rakastaisikaan?
Nyt nautin syysmyrskystä jota on luvassa ja syksystä muutenkin. se kun on parasta mitä tiedän, syksy.
hyvää viikonloppua kaikille!
[quote=“Vieras54”
eilisen päivän aikana yhtäkkiä tajusin jotain vapauttavaa. En osaa sitä selittää tämän kummemmin, mutta tuo vaikea ihmissuhde ikäänkuin irtaantui pois minun hallinnasta ja en enää yrittänytkään pitää siitä kiinni. Tapahtukoon mitä tapahtuu, se ei ole minun syy.
Enkä enää aio ottaa syyllisyyttä niskaani. Se vain on opittava että mikä on oikeasti minun syy, mikä ei. hankalaa on vain kun tuntuu niin pahalta, ehkä minua hävettääkin tuollainen käytös, ettei läheiseni voi tulla toimeen ns. asiallisesti jonkun kanssa, vaikkei niin kauheasti rakastaisikaan?
[/quote]
Tuo häpeä on kiinnostava aihe, varasin kirjastosta Janne Viljamaan uuden kirjan “Hirveä häoeä”. Odotan innolla, onko siinä uusia näkökulmia aieeseeen. En itse oikein tunnista, että tuntisin voimakasta häpeää. Äitiäni sen sijaa se on ilmeisesti kahlinnut aika lailla. Rupesin joku vuosi sitten miettimään asiaa, kun puheissaan toistuu sana “häpeä” koko ajan… Aina saa hävetä, se ei osaaa edes hävetä, kyllä hävetti jne. Tajusin samalla, että se äitini jatkuva häpeäminen on saanut hänet tietyllä tapaa pienentämään itsensä ja koittamaan jatkuvasti suitsia läheisten käytöstä, siis jopa pienten lapsien, Koska äitiä hävetti, me pennut ei saatu tehdä sitä tai tätä, laulaa ulkona, pukeutua hassusti. Ja vaikka se äiti yritti mitä, ei se oma häpoeäminen tainnut siitä yhtään vähetä.
En nimittäin tajua miksi vaikka mun pitäisi hävetä jotakuta vieressä seisovaa joka hölmöilee. Minä vastaa omista tekemisistäni ja hän omistaan. Vaikka se siinä sitten seisoo tai nuokkuu umpihumalassa pissat housussa tai räksyttää muille… Kun eihän se joku huonous tai mikä lie tartu hyppykupan lailla minuun. Tietysti tuntuu vähän nololta vaikka muistisairaan isän huutelu tai outo käytös, mutta eihän sekään ole minua vaan häntä koskeva asia. Luulen kyllä että koulussa häpesin itseäni kiusattuna, mutta siihenkin sekoittui viha kiusaajia kohtaan. Nämä on kyllä aika monimutkaisia juttuja… Opittavaa ja kasvua riittää koko elämän ajaksi.
Olen muuten aika varma, että kun ihminen tajuaa häpeän ongelmallisuuden, pääsee aika hyvin alkuun toipumisessa tai irtaantumisessa vaikeasta ihmissuhteesta. Tai siinä on helpompi olla, kun erottaa omat kannettavat ja toisen kannettavat asiat.
Tuo sun vapautumisen tunne kuulostaa vähän samanlaiselle, mitä itsekin olen kokenut… Kun luovuttaa, päästää irti, on aivan kuin tonnin painoinen kivireppu nousisi harteilta. Että en voi tälle mitään, eikä mun tarvitse enää yrittää… Harmi vaan, että mulle käy helposti niin, että otan sen uudestaan niskaani… Ainakin samojen hankalien ihmisten kanssa, jos olen liikaa tekemisissä, huomaan, että ajaudun vähän samaa rooliin ja olo käy tukalaksi… eli tuntuu olevan vähän pidempää harjoittelua vaativaa päästä siitä eroon. Mutta jos se kivisäkki on nostettava useita kertoja niskastaan, niin kauan, että siitä pääsee eroon ja oppii toiset toimintatavat.
Anteeksiantaminen on parempi kuin katkeruus ja kauna. Liika alistuminenkin voi tehdä katkeraksi. Mitä sinä olet mieltä siitä, ettei muita oikein osaa rakastaa, jos ei rakasta itseään? Luulen, että tuo pitää paikkansa ja siksi itsensä rakastaminen ja itsestään huolta pitäminen on tavallaan palvelus muillekin siinä lähellä. Silloin on seesteisempi, tyynempi ja pystyy antamaan anteeksi ja rakastamaan. Anteeksipyytäminenkin on aika vaikeaa jos häpeää itseään, ehkä se tuntuu silloin liian isolta nöyryytykseltä mennä toisen eteen ja myöntää virheensä.
Nautitaan tosiaan tulevasta myrskystä. Ajattelin poltella kynttilöitä, lukea ja katsella ikkunasta.
" Tätä en ymmärtänyt. Olin liian naiivi, enkä tuntenut mieheni oikeaa luonnetta. Olen hakannut päätäni seinään tässä asiassa kun en voi hyväksyä sitä että se ihminen johon minun pitäisi luottaa ja rakastaa, vihaakin minun rakkaitani."
Jos asia on tärkeä niin kuin se varmaan on - vaikea tilanne todellakin, jos ja kun ihminen, jolta odottaa ymmärrystä, onkin vihaava. Ehkä tavallaan mustasukkaisuutta mukana…?
Jotenkin tämä puhutteli minua, sillä ihmiset, joilta normaalisti olisi pitänyt saada rakkautta, ovat elämässäni osoittautuneet en-viitsi-sanoa-sanoa-millaisiksi.
Mutta ymmärtämystä, luottamusta, ehkä jopa rakkauttakin on löytynyt ihan epänormaalilta taholta, jos noin sen sanoittaa. Mikä minusta on ihan kumma juttu.
Ehkä kannattaa fokusoida ymmärtäviin ja luottamuksellisiin ihmissuhteisiin ja unohtaa se, mitä “pitäisi” olla ja mikä on “normaalia” tai siltä näyttövää.
Mitä tekee miehellä, joka itselle tärkeissä asioissa ei ole ymmärtäväinen? Eikö suhteen kantavana voimana pitäisi nimenomaan olla positiivisuus…
Tämmöisiä ajatuksia minussa heräsi…Niin, ja häpeä, häpeäminen ja sen kuvion ymmärtäminen on tosi tärkeä juttu.
Jatkan tästä vielä sen verran liittyen esimerkiksi nyt äitini toimintaan… Häpeän helposti “ulkoistaa” läheisten kärsittäväksi juurikin yrittämällä suitsia heidän käytöstään ja puheitaan, eli toimii kuten alkoholisti, joka väittää, että hän juo, koska muija nalkuttaa, työssä on stressiä jne. Kun muut vaan olisivat toisenlaisia, ei tarvitsisi juoda. Tai hävetä. 
Luulen ettei se häpeä, kuten vaikeista tunteista vaikka mustasukkaisuus häviä millään toisen toiminnalla. Vaikka toinen olisi miten päin, aina löytyy syy epäillä, olla mustasukkainen tai hävetä. Eikä silloin kanna itse sitä tunnettaan, vaan siitä tulee toiselle taakka. Siis jos moittii ja estää ja kontrolloi koko ajan toisen tekemisiä ja sanomisia. Tämä ei nyt ollut mitenkään sulle vieras54, vaan yleistä pohdintaa. Minusta tuntuu, että hyvin harva meistä saa mallin normaaleista tunteiden käsittelystä tai kunnollista itsetuntoa. Sitten sitä omalla toiminnallaa siirtää lapsilleen, joilla on sitten se sama tunne, että on huono ja hävettävä ja arvoton. Aina väärässä, vääränlainen ja tekee aina väärin.
Mua surettaa isäni viimeiset vuodet kotona, kun äiti siinä häpeässään niin kovasti koitti estää isää puhumasta muille, tai edes näyttäytymästä missään, kun häntä niin hävetti sen touhut. Tämähän on ihan surkea juttu, viedä toiselta sosiaaliset suhteet oman häpeän tunteensa takia.
Ootan todella tuota varaamaani kirjaa. Nyt sain kirjan “Miksei se vaan lähde” (Riina-Maria Metso), jossa käsitellään väkivaltaisia parisuhteita ja niistä irtautumista ja toipumista. Ei koske itseäni juurikaan tuo fyysisten pahoinpitelyjen puoli, tiettyä piittaamattomuutta, lyttäämistä ja mielipiteitteni vähättelyä olen saanut osakseni kyllä. Eli jonkinasteista henkistä kaltoinkohtelua. Mun ex-puoliso ei juuri mua haukkunut, mutta jos jotain tarpeitani tai toiveitani esitin vähätteli niitä ja oli piittaamaton hyvinvoinnistani… Ymmärtämättömyyttään ja kyvyttömyyttään, hänen on vaikeaa asettua toisen asemaan erinäisten ongelmien takia.
Ja hei, koskaan ei ole liian myöhäistä kasvaa , kehittyä ja toipua. Uskon että tutustumalla itseensä ja mielnmaisemaansa voi hyvinkin välttyä katkeroitumiselta ja elämän loppupuoli on mukavampaa aikaa kuin alkupuoli.
Iltaa ja kiitokset kovasti hyvistä huomiostanne.
Juuri tuo häpeä on kait minuun liimaantunut jo lapsuudessa.
Oli kyllä aika jännä juttu eilen kun olimme menossa puolukoita poimimaan ja autossa tajusin kuinka istun jännittyneenä, jokas lihas ja mieli ihan jäykkänä. Sitten aloin miettiä kuinka olen jännittyneenä aika usein. Kireänä kuin viulun kieli. Puhuimme illalla mieheni kanssa siitä kuinka olen aina ollut jännittäjä, jo lapsuudessa ja alkoholistin kanssa se oli luonnollinen olotila, sekä häpeän tunne. Tajusin kuinka mieheni yrittää minua irrottaa pois epäterveestä suhteesta lapseeni, omalla tavallaan, kun muuta ei osaa, hänhän kärsii siitä kun minä kärsin.
Mutta tuosta jännittyneisyydestä vielä sen verran että siihen aion hakea apua. Mutta ihana asia oli se että oivalsin tuon tunteen ja sen ettei se ole tervettä.
Pakkohan minun on myöntää että olen kuin Pohdiskelijan äiti, näin se vain on. Enkä loukkaannu, vaan tiedän että olen mennyt jotenkin vinoon jossain vaiheessa, en ole tahallaan ilkeä, niinkuin ei kukaan muukaan normaalisti ole. Kyllä, olen joskus ollut vielä pahempi, ennekuin aloin hakea apua, siis häpesin milloin mitäkin ja yritin saada ruotuun mieheni ja lapseni. Ja jännitys ja pelko olivat ainainen seuralainen, onneksi nyt alkaa silmät avautua.
Kiitos kirjavinkeistä, aion lukea ne.
Ja parisuhteista vielä sen verran että nykyään ajattelen siten että kivi hioo toista kiveä ja kumpikin muuttuu, toivotaan että hyvään suuntaan.
Hyvää syysiltaa, lähden vielä poimimaan ruusunkiulukoita, teen niistä sosetta.
Niin mulle tuli sun kirjoituksista tunne, ettet niinkään estä/kiellä/kontrolloi, vaan enemmän häärit sovittelijana ja koitat saada välit kuntoon tai selitellä toisten ikävää käytöstä. Eihän täältä virtualinen tietenkään kenenkään arkipäivää näe, eikä tarvitsekaan.
Häpeä on raskas taakka, ehkä siitä kumpuaa jännittyneisyyskin ja loputon katastrofin pelko ja voi miettiä mielessään mikä kaikki voi mennä pieleen. Semmoista perusluottamusta elämään, itseen tai mihinkään ei ole. Mulla on ennemmin sitä, että ajattelen kyllä, että asiat aina jotenkin järjestyy, mutta mun on todella vaikeaa lopulta luottaa ihmisiin. Pelkään aina, että joku ei pidäkään lupauksiaan ja haluan aina varmistaa, että näin käydessä, mulla on varasuunnitelma ja asia hoituu. Tämä paheni suhteessa alkoholistin kanssa, koska tietenkin lukuisa määrä asioita jäi hoitamatta ja lupauksia pitämättä, kun hän oli juovuksissa, sammuneena tms. Eli pahinta tosiaan lapsuudenkokemusten jälkeen oli itse valita tuo parisuhde, jossa haavat vaan syveni. Pirullista, kun tiedän, että ihmisissä on paljon avuliaita, rehellisiä ja toista pyyteettömästi ja mielellään auttavia ja oma kokemus vaikeuttaa tietyllä tapaa luottamista ja antautumista mihinkään järkeviin ihmissuhteisiin.
Hyvä muuten että huomasit tuon jännittyneisyytesi. Ihmisestä tulee kuin säikky, piesty koira; sitä on jotenkin koko ajan varuillaan ja odottaa mitä ikävää seuraavaksi tapahtuu. Se vie energiaa ihan valtavasti. Minäkin olen tunnevammautunut ja jotenkin helpoin hengittää on ihan yksin, tai eläinten seurassa. Kaipaan silti ihmisiä, mutta siinä on aina tietty tukaluus mukana, ja epävarmuus.
Ihmiset hioo toisiaa ja toisilta voi saada paljon apua eheytymiseen. Miltä susta itsestäsi tuntuu, omko mukavampi ja helpompi olla miehesi seurassa vai lapsesi? Oma tuntumahan kertoo paljon. Jos on saman ihmisen kanssa aina tavattoman ahdistunut, niin joku ongelma siinä on… Syyllisyys ja monet hankalat tunteet saa tietysti ylläpitämään ikäviäkin ihmissuhteita ja suostumaan vaatimuksiin, joita ei halua. Voisiko tukea saada juuri siltä, jonka seurassa tuntuu paremmalta? Siis siihen, että pääsee itse haluamaansa lopputulokseeen, kuinka paljon on hankalampien ihmisten kanssa tekemisissä?
Nyt on kyllä niin kaunista ja vielä satoa korjattavissa. Mukavia syyspäiviä ja nautitaan luonnosta! Mulla ainakin olkapäät laskee ja jännitys vähenee kummasti ja rentoudun nimenomaan metsässä.
Huomenta. Ruusunmarjasose on tehtynä ja istahdan tähän koneelle vähäksi aikaa.
Muistoja tuli mieleeni vuosikymmenen takaa tuosta “piesty koira” lauseesta. Olen tosiaan ollut kuin piesty koira vuosia sitten, kun eron jälkeen yritin opetella elämään ns. normaalia elämää. Se oli raskasta ja kuitenkin ihanaa aikaa, kun alkoi ymmärtää itseään millainen oli, ja jopa aloin ymmärtää sitä juoppoakin. meillähän oli välit menneet niin tiukkaan solmuun, että elin pelon vallassa. Vasta vuosia jälkeenpäin tajusin että oikeasti pelkäsin että mieheni, siis exä, tappaa minut. Eikä se pelko ollut aiheeton.
Nykyinen mieheni on raitis, eikä ollenkaan väkivaltainen, edes puheissaan. Hänen kanssaan en ole pelännyt koskaan. Mutta tätä yhtä lastani pelkäsin, kun hän oli kotona ja alkoholisoitua aika äkkiä sekä persoona muuttui kovasti vihaiseksi ja oudoksi. Aika pian silloin päätin, etten voi asua hänen kanssaan, olin liian arka ja säikky, jo sekin ärsytti kait häntä kun hän näki miten pelkäsin. Mutta silti en ole hylännyt häntä, yritän edelleen pitää yhteyttä ja kuunnella jos on asiaa, mutten anna rahaa enkä neuvo mihin mennä hoitoon, sen lopetin, tein sitäkin “vääryyttä” vuosia. Kait syyllisyys pakotti kun olin huono, heikko ja liian arka äiti, joka ei osannut olla jämerä ja kova.
Olen huomannut että olen aika monenlaisena ollut elämässäni, muuttunut milloin mihinkin päin. Riippuu vähän ketä siinä lähellä on.
Moittimalla ja haukkumalla kukaan ei muutu. Eikä vihaisella tuomitsevalla äänensävyllä. Silti sitä keinoa olen nykyisessä suhteessa käyttänyt. Ymmärrän kuinka pelko ajaa minua siihen. Ja häpeä. Haluaisin että kaikki menisi niinkuin on “ihmisten silmissä” oikein ja hyvin, ettei minun taas tarvitse hävetä. Hakeuduin nyt syksyksi erääseen vertaistukiryhmään, jossa käsitellään hankalia tunteita ja ehkä sieltä saan apua ja lisäymmärrystä itseäni ja muita kohtaan.
Nyt tarvitsen kyllä anteeksiantoa itseäni kohtaan etten tuomitse ja ala halveksimaan itseäni. Ihan tarpeeksi on jo syyllisyyden meressä tullut uitua, ja itsesäälissä välillä.
Mutta ulkona on kaunis syyspäivä joten sinne ulkoilemaan joksikin aikaa. 
[quote=“Vieras54” Haluaisin että kaikki menisi niinkuin on “ihmisten silmissä” oikein ja hyvin, ettei minun taas tarvitse hävetä. Hakeuduin nyt syksyksi erääseen vertaistukiryhmään, jossa käsitellään hankalia tunteita ja ehkä sieltä saan apua ja lisäymmärrystä itseäni ja muita kohtaan.
Nyt tarvitsen kyllä anteeksiantoa itseäni kohtaan etten tuomitse ja ala halveksimaan itseäni. Ihan tarpeeksi on jo syyllisyyden meressä tullut uitua, ja itsesäälissä välillä.
Mutta ulkona on kaunis syyspäivä joten sinne ulkoilemaan joksikin aikaa. [/quote]
Tuo halu on tietysti varsin inhimillinen. Ja mulle äitini kautta kovin tuttu. Kääntöpuolena on se, että siinä tietysti jotenkin antaa muille vallan kahlita itsensä, siis rakentaa laidat ja laatikon, missä pitää olla. Ja semmonen epämääräinen “mitä ne kylälläkin sanoo” on todella epämääräinen. Niillä “muilla” on kaikilla omat mielipiteensä ja teki mitä hyvänsä, se on aina jonkun mielestä väärin tehty… ettei ole mahdollista miellyttää kaikkia ja ei tarvitsekaan. Ne muut ihmiset ei ikinä voi tietää kaikkia yksityiskohtia, eikä elämä ole mustavalkoista vaan harmaan sävyt, kompromissit tai miten joutuu valitsemaan joskus vain huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon. Niin ehkä ulkoaohjautuvuus on oikea sana, ei uskalla olla itse määrittämässä omia arvojaan ja valintojaan, vallan antaa niille, jotka ei edes tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia juttuja. Tämän vankina ainakin osittain varmaan ollaan kaikki. Minustakin tuntuu vähän, ettei ole “sopivaa” kieriskellä ulkona lehtikasassa, enkä ole sitä uskaltanut tehdäkään. Tarvitsisi koiran tai lapsen jotenkin alibiksi, jotta voisi peuhata värikkäiden lehtien seassa, vaikkei siinä ole mitään pahaa. Jos olisin varma, etten tulisi nähdyksi, tekisin sen.
Tuo anteeksianto itseä kohtaan on juuri se, mitä tässä kaikki tarvitsemme. Se mikä on tehty, on tehty sillä järjellä, mikä aiemmin oli, nyt voi tehdä uusia valintoja viisaampana. Pyrkii korjaamaan sen, mitä on korjattavissa ja sitten suunta eteenpäin. Tuo vertaistukiryhmä kuulostaa hyvälle, olen käynyt joissakin itsekin ja kyllä ne auttaa.
Huomenta. Luin koko ketjun läpi kun ajattelin mitä hölmöä on tullut kirjoitettua. Tuokin on yksi tunne, josta en pääse eroon sitten millään, kun häpeän kirjoittaa itsestäni ja elämästäni, ne tuntuvat lapsellisilta, tunnen itseni idiootiksi, joka ei osaa selvitä elämässä vaan ruinaa muilta ymmärrystä ja neuvoa. Meinasin kirjoittaa että sekin on suvun aikaansaannos, eli niin mielelläni syyn vierittäisin muiden niskaan.
Apua 
, jos joku heistä tietäisi että kirjoittelen tänne niin menettäisin sen vähäisenkin arvostuksen heidän silmissään. Se on varma. Mistähän tuokin ajatus on lähtöisin, sillä se ei edes pidä paikkaansa. On toki joitain, jotka ei suostu puhumaan mistään ongelmasta, ainakaan minun kuullen, mutta aika usean kanssa kahden kesken olen jutellut tai he ovat itsekin ottaneet ongelmiaan esille. Mutta luulen, että juoruamisen pelosta useat eivät puhu. vain vieraalle uskaltaa puhua. Ei sukulaiselle.
Minulla ehkä nykyään on sellainen vaihe, etten halua kovin läheistä ongelmien ratkontaa jonkun ystävän kanssa, koska siinä tulee helposti sellainen holhoustunnelma, pieni piiri, auttaja autettava, ja se tuntuu ikävältä jos olisin jatkuvasti autettuna. Mistähän tuokin tunne on saanut alkunsa. Eikö se ole hyvä asia että uskaltaa olla heikko ja apua hakea? No, kyllä haen apua mutten läheisiltäni. paitsi tietenkin mieheni joutuu kuuntelemaan näitä minun jupinoita välillä, mutten hänellekään puhu kaikkea, en läheskään, tulisi turhaa jankkaamista.
Kun olen mennyt parisuhteeseen, niin yritän nyt, kun ei ole alkoholia mukana, onnistua tässä. Ratkoa ongelmia ja sietää sitä että toinen ei ole samaa mieltä, toinen ei suostu siihen mitä toivon.
Oikeastaan minun pitäisi erottaa se mikä on menneisyydestä johtuvaa kaunaa ja katkeruutta, vihaa, ja se mistä oikeasti pitää suuttua ja loukkaantua. Sillä olen huomannut, että turhan herkästi olen heti tuntosarvet pystyssä että mitä tässä on menossa, kun ei tarvis olla. Ja se vanha ilkeä, pahansisuinen, hysteerinen, arvosteleva minäni on sisälläni koko ajan, ja ponnahtaa turhan nopeaan esille. Se on pakko myöntää
Olin pitkään yksin, olin päättänyt, etten enää mene kenenkään kanssa asumaan, sillä minusta ei siihen ole, ja kun sitten kuitenkin menin, niin nyt ne ongelmat tulee esille joita välttelin kun asuin yksin, eihän silloin ollut ongelmia, laitoin vain oven kiinni ja sillä selvä. Helppoa. Kykenin tuntemaan itseni ihan hyväksi ihmiseksi kun ei tarvinnut otella kenenkään kanssa. Nyt ei tunnu mukavalta, päinvastoin tunnen itseni aika huonoksi ihmiseksi jatkuvasti. Tosi ilkeäksi.
No, nytpä tuo tuli sanottua tai kirjoitettua. Ehkä se tästä nyt lähtee purkautumaan.
Hyvää päivän jatkoa!
Ihana aurinkoinen aamu ja myös oivallusten hetki.
Huomasin ettei kannata hakea vikoja ja vääryyksiä itsestä ja muista liikaa, ja kokoajan. Se käy liian raskaaksi ja elämästä katoaa ilo ja vapaus.
Hyvää päivänjatkoa kaikille!
Huomenta. Mielenkiintoista aikaa elän nyt. Kaukana takanapäin on elämä alkoholistisessa ympäristössä. ja sen jälkeen useaan kertaan on pitänyt herätä huomaamaan että en ole tasapainossa, vanhat tavat tulee takaisin hyvin herkästi.
Paljon olen apua saanut monenlaisista paikoista ja monenlaisilta ihmisiltä, ajoittain, joskus olen itsekin saanut auttaa.
Jotenkin rauhoittunut mieli, ainakin hetkittäin, jopa päiviä se kestää. Tulee kyllä aika äkkiä takaisinkin mutta kun sen jo huomaan niin se ei jää päälle kokoajaksi.
Viime vuosina olen kantanut raskasta taakkaa ihan huomaamatta, surrut ja ollut hädissäni ja jopa joskus joutunut häpeämäänkin, sekin on pakko myöntää että olen hävennyt joidenkin läheisten tekemisiä. Mutta niin tuntevat muutkin joiden läheiset sekoilevat alkoholin sekä huumeiden kanssa. Oikeastaan olen iloinen että on tunteita. Hirveämpää olisi jos olisin jäädyttänyt itseni tunteettomaksi.
Mutta nyt on jotain tapahtumassa ihan selkeästi. Olen ryhmässä joka käsittelee kriisejä, erään kirjan pohjalta, hengellisesti. Aloin tajuta, että olen viime vuosina pitänyt liian suurta kuormaa itselläni. Yrittänyt ajatuksen voimalla, puhumalla ja miettimällä mitä sanoisin, mitä tekisin, miten tekisin, jotain millä saan nuo ihmiset heräämään ja muuttumaan. Parantumaan. Alkamaan opiskelemaan ja töihin, ansaitsemaan elantonsa. Nyt kun katson itseäni ymmärrän, kuinka olen ollut hirveän kireän olotilan saartamana, jumissa.
Mitä tapahtui? Olen nyt käynyt useasti näiden ihmisten luona ja vain käynyt vierailulla, en ole mitään ohjeistanut enkä arvioinut enkä yrittänyt auttaa, vain istunut jonkin aikaa ja jutellut niitä näitä. Ja kas, aloin nähdä nämä ihmiset ihan eri tavalla. Tajusin, ettei minun keinot auttaa auta yhtään ketään, vaan itse menen vain kireäksi ja ahdistun. He ovat sen verran läheisiäkin, että oma elämänilo on kadonnut, kun on tuntunut etten voi iloita ja elää mukavasti jos lähelläni on ihmisiä jotka kärsivät. Luulenpa, että moni vanhempi kärsii samasta ongelmasta, ettei oikein kehtaa nauttia elämästä jos ei lapsillakin ole asiat hyvin.
Nyt sain ihan pienen palan tunnetta siitä miten nauttia elämästä, iloita, vaikkei kaikilla olekaan asiat hyvin. Ja että velvollisuus hyväntekemiseen on kaikilla, niitä on vain autettava, jotka eivät osaa elättää itseään. Mutta ei liikaa, ei saa rahoittaa kenenkään juomista tai muuta addiktiota, se onkin taitolaji ettei mene mukaan kaikkeen.
Jotenkin tajusin että kun omatunto on puhdas, olen tehnyt sen minkä voin, niin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Jos syyllisyys istuu olalla ja korvaan kuiskuttaa, voi sanoa vaikka että mene muualle, en usko sinua, noin leikkimielisesti ajateltuna, mutta puoliksi tosissaan
Hyvää viikon jatkoa ja voidaan paremmin tänään, huomisesta ei tiedä kukaan.
Voi että, olipa hienoa lukea päivityksesi, Vieras54!
En ehdi kirjoittaa enempää nyt, mutta halusin vain sanoa, että hienoja oivalluksia olet tehnyt!
Olen iloinen puolestasi
Kiitos Rinalda. Joskus sitä on oikeassa vireessä ja elämä luistaa, tekee hyviä havaintoja ja valintoja, sitten taas tulee se musta päivä jolloin tuntuu kuin matto vedetään jalkojen alta ja unohtaa kaikki hyvät aikomukset miten reagoin mihinkin asiaan, etten provosoituisi ainakaan, etten vihan vimmassa sanoisi tai kirjoittaisi liian kärkevästi. Etten olisi yliherkkä kaikelle mitä ympärillä tapahtuu. Antaisin mennä niinkuin vesi hanhen selästä. Toisesta korvasta ulos. Mutta nuo tuollaiset neuvot, että älä provosoidu, anna mennä toisesta korvasta ulos, saavat vain kiukun minussa nousemaan, varsinkin jos pitää tehdä asioita yhdessä eikä mikään mitä sanon tai toivon mene kenenkään mieliksi, silti ei tule ehdotuksia miten asia hoidetaan. Silloin tarvitaan koko itsensähillitsemisvarasto mikä minussa on. Ja sitä ei ole paljon. Huomaan että tässä on se minun sokea piste. En huomaa ettei ketään kiinnosta, eikä ketään innosta koko asia. Työpaikalla varsinkin jos on mukana sellaisia jotka eivät ole ollenkaan motivoituneet siihen työhön mitä tehdään, ja toiset joutuu tekemään enemmän kuin toiset että hommat tulee tehtyä. miten silloin saisi itsensä pois inhottavasta olotilasta, että minua käytetään hyväksi ja etten ainakaan alkaisi tehdä töitä enemmän kuin minulle kuuluu? Sillä sitä olen tehnyt ensin perheessä jo lapsena, sitten avioliitossa ja töissä. Ja nyt meinaa alitajunnasta pukata tietoa että meniköhän ihan oikein.
No, onneksi olen opetellut tuota anteeksiantoa itselleni, tein niinkuin oli pakko, nyt en enää tee, nyt voin jo valita. Vai voinko?