Hei. Aloitan ketjun johon toivon kokemuksia anteeksi antamisesta ja saamisesta. Mistä sait tietoa ja miten opettelit sitä?
Minulla on pitkä matka ollut tällä saralla. Nyt jo hieman helpottaa, ja kykenen nopeammin pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi, ainakin joskus. Vaikeampi on ollut anteeksi anto. Varsinkin kun olen joutunut petetyksi (en tarkoita seksiä).
Itselleni anteeksianto on kaikkein vaikein. Kun ensin pitää tajuta että olen väärässä, tein väärin yms. sillä sen myöntäminen on joskus vaikeaa. Enkä ole kyllä kyennyt aina muuta kuin mielessäni myöntämään että tein väärin. Jumalan kanssa kahden kesken on aika helppoa myöntää että tein väärin, mutta ihmisten kesken se ei aina ole helppoa. Ylpeys lienee esteenä.
Olen pyytänyt anteeksi ex-mieheltäni omia pahoja tekoja ja sanoja ja siitä meni muutama vuosi ja hän pyysi myös sitten anteeksi. Oli helpottavaa, ettei enää ollut vihaa ja kaunaa välissä. Samoin olen antanut anteeksi eräille ihmisille, he eivät sitä tiedä, mutta tein sen siksi, että halusin vapautua eräistä tunteista. Jossain kirjassa oli siitä ohje miten tehdä ja päätin kokeille. Se kyllä helpotti. Ja aina kun nykyisin tulee mieleen jokin mennyt vääryys, sanon heti mielessäni että annan anteeksi, ja samassa se helpottaa.
Yhdessä kirjassa neuvottiin että illalla nukkumaan mennessä luettelee ihmiset joille on vihainen tai jotka ovat minulle vihaisia ja sanoa nimen perään että annan anteeksi.
Valtavaaran luennoilla olen käynyt ja saanut sieltä paljon, varsinkin keskusteluissa muiden siellä olleiden kanssa.
Nyt olen kuunnellut yuotubesta anteeksiannosta luentoja ja hengellisiä saarnoja. Sekä hengellisistä kirjoista löytyy myös paljon apua ja tukea.
Mutta kertokaapa muutkin mitä mieltä olette? milloin olette antaneet ja saaneet anteeksi ja miten se vaikutti elämäänne?
Äitini antoi kerta toisensa jälkeen alkoholisti-isälleni anteeksi. Niinpä me lapset saimme elää lapsuutemme alkoholistiperheessä pullon varjossa. Toisesta ketjusta luinkin että sehän se sinusta onkin parasta, että ei varmasti eroa varsinkaan jos on lapsia. Lastenhan on hyvä ja turvallinen kasvaa alkoholistiperheissä. Pääasia että voi päteä anteeksiantamisella.
Anteeksiantaminen vapauttaa henkisesti ja kun poistuu kokonaan liian vaikeasta ihmissuhteesta on vapaa myös jatkuvasta kärsimyksestä, jonka toimimaton ihmissuhde tai elämäntilanne tai paskamainen työpaikkaaiheuttaa. Siinä se, noin lyhykäisesti.
Jos kärsii, jos lapset kärsivät, tarvitaan rohkeutta tehdä jotain ja armoa antaa anteeksi itselleen ja toiselle. Me emme pystyneet tämän parempaan tässä ajassa ja tällä kokoonpanolla.
Miksi anteeksiantaminen sulkee aloittajan mielestä pois lähtemisen ja itsensä+ lasten pelastamisen? Yleispäteviä ohjeita, sääntöjä, saati määräyksiä on mahdotonta antaa, koska jokainen tilanne on omanlaisensa. Osa elää suht hyvää elämää juopponsa lähistöllä, osa on iloinen erottuaan, osa katuu eroa. Näemme vain, miten tässä valinnassamme kävi, sitä mitä toisin tekemällä olisi tapahtunut, ei voi tietää. Jos exä on vaikka myöhemmin raitistunut, niin ei välttämättä olisi käynyt vanhassa suhteessa ollenkaan. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Eron jälkeen juoppokin voi tuhoutua, toisaalta vaikka rakastua itselleen sopivampaan ja siinä alkuhuumassa saada elämänmuutoksen käyntiin.
Juopon puoliso voi erottuaan löytää ihan uuden elämän ja onnen tai sitten ei.
Ratkaisut on pakko tehdä hyväksyen se, ettei juuri sama tilanne tule enää eteen, jokainen ohikävellyn polun loppu jää ikuiseksi arvoitukseksi. Eroa voi miettiä ja yrittää monta kertaa ja lopputuloksen tietää ainoastaan siitä kerrasta kun lähtee, muista tietää sen mitä taphtui kun jäi. Jos minä olisin eronnut vaikka 7v sitten lopputulos olisi eri kun nyt erottuani kolmisen vuotta sitten.
Elämä ei ole mikään karuselli, jossa sama hevonen(=tilanne) tulee kohdalle uudelleen ja uudelleen, elämä on polku ja mikä on kuljettu, se on peruuttamattomasti ohi. Uusi yritys sama kumppanin kanssa sisältää jo sen eron ja siitä seuranneet hyvät ja huonot asiat.
Eikö kukaan ole pyytänyt ja saanut anteeksi tai antanut anteeksi?
Ei mitään pätemisen tarvetta vaan päästä irti kaunasta ja katkeruudesta menneisyyttä kohtaan.
Alkoholisti-isälleni pystyin lasisen nuoruuden antamaan anteeksi vasta aikuisiällä, kauan vanhempieni eron jälkeen. Jonkinlaisia traumoja tuosta lapsuudesta jäi kaikille sisaruksille. Nuorin meistä oli onneksi pahimmassa vaiheessa vielä niin pieni, ettei paljoa noista ajoista muista.
Olen onnellinen, että äitini ei antanut myöskään isälleni anteeksi, ennen kuin avioero oli jo voimassa, ja lapset turvassa.
Kaikille alkoholistista eroa miettiville vanhemmille anna kultaisen neuvon: eroa mielummin enemmin kuin myöhemmin. Lastesi vuoksi.
Ehkä anteeksi antaminen tulee siinä sivussa, jos ja kun läheinen saa alkkisvapaan elämänsä kuntoon ja rullaamaan. Ja alkaa oikeasti elää eikä vaan kuihtua kituuta alkkiksen varjossa.
Näin omalla kohdalla. Ja että tavallaan tulee kiitollisuus tilalle, kun pääsi pois siitä kurimuksesta ja parempaa on kuin onkin tarjolla, ihan oikeata elämää eikä varjoelämää.
Tekemällä tehtyyn ja yrittämällä yritettyyn anteeksiantoon en usko, anteeksianto tulee kun aika on kypsä, jos on tullakseen.
Kuuntelen Suviseuroja, kun sielläkin on anteeksianto pääaiheena, syntien anteeksi saaminen.
Jos minä sain anteeksi syntini, niin miksen antaisi muillekin. Toista ihmistä vahingoitin ymmärtämättömällä käytökselläni, selitin kaikille jotka vain halusivat kuunnella kuinka hän juo, hän tekee tuota ja tätä. Oisin pitänyt suuni kiinni ja ymmärtänyt että sairas mikä sairas ja antanut anteeksi, antanut mennä toisesta korvasta ulos kaikki pahuus. Mutta annoin sen tehdä pesän pääni päälle.
Lapsuudessani ei ollut viinaa, mutta oli muuta josta kärsin.
Tässä iässä jo tajuaa että kärsimystä on elämässä. Sitä pakoon ei pääse. Pitää vain onnen hetkistä kiittää ja muistaa se kun on paha päivä. Rukoilla ja siunata niitä jotka loukkaavat, se on paras keino.
“…selitin kaikille jotka vain halusivat kuunnella kuinka hän juo, hän tekee tuota ja tätä. Oisin pitänyt suuni kiinni ja ymmärtänyt että sairas mikä sairas ja antanut anteeksi…”
Minusta nimenomaan suuta ei pidä pitää kiinni. Alkoholismikurimus ja -kieputus minusta elää ja toimii ja voi hyvin juurikin sen avulla paljolti, että läheinen pitää suunsa kiinni ja eristäytyy sen häpeän takia /siihen häpeään, mikä alkoholismiin olennaisesti sisältyy.
Nimenomaan muille ihmisille avautuminen on kaiken aa ja oo. Pahinta on pitää kaikki vain sisällään. Mielestäni tavallisin voimavaroin varustetun läheisen ei ole mahdollista päästä irti, edes ensimmäiselle askeleelle irti pääsemisen polulla omavoimaisesti ilman muiden tukea.
Vieras, tuntuu että soimaat jotenkin itseäsi ratkaisuista, joita olet tehnyt. Olen ymmärtänyt kirjoituksista, että sinäkin olet elänyt alkoholistin kanssa ja olet tainnut kokea jo ennen sitä jotakin pahaa.
Toivon, että voisit tulla sinuksi itsesi kanssa, ja lakata piinaamasta itseäsi. Ei kukaan ihminen ole ansainnut mitätöintiä ym, asioita, et sinäkään! Muista Vieras, että sinä myös olet arvokas ihminen! Minusta tuntuu, että sinun pitäisi nyt ennen kaikkea antaa anteeksi itsellesi. Pahat asiat, mitä meistä itse kukin joskus kohtaa, eivät ole ansaittu rangaistus eikä niitä tarvitse hyväksyä. Mutta koska katkeruuskaan ei ole ihmiselle hyvä, on jossakin vaiheessa hyvä päättää, että nyt katson eteenpäin, jatkan elämääni.
Silloin kun itsensä pitää repäistä irti vaikka alistavasta ihmissuhteesta, silloin saattaa olla tarpeen tuntea jopa vihaa, jotta pääsee jaloilleen eikä tule nujerretuksi. Tarvitaan asian rehellistä käsittelyä, tosiasioiden tunnustamista. Oikeilla nimillä puhumista. Mutta kun tilanne on rauhoittunut, voi itsensä ja toisen armahtaa, ja lopettaa sen vatvomisen. Mutta se ei tarkoita alistumista samaan piinaan uudelleen, vaan eteenpäin menoa!
Vieras, sinäkin olet ansainnut olla onnellinen. Ei kärsimys ole ylhäältä annettu osa, johon on pakko alistua. Sitä mieltä olen. Me olemme kaikki arvokkaita ihmisiä, kenenkään elämä ei ole ennalta suunniteltu tuhottavaksi. Sinä myös olet arvokas. Itse en ole uskonnollinen, mutta eikö niitä korkeampia voimiakin voi kunnioittaa parhaiten kunnioittamalla ihmiselämää - siis myös sitä omaansa. Ja lastensa.
Hei, eikös Suviseurat ole vanhoillislestadiolaisten juttuja? Kaikella ystävyydellä hyvä Vieras, mutta oletko ajatellut hyvä Vieras, että oletko tekemisissä ihan tervehenkisen uskonnollisuuden kanssa? Ihan vaan huolestuneena tämmöinen kommenttini.
Vielä anteensiantamisesta, ei-tervehenkisyydestä ja vaikenemisen kulttuurista:
Oheisissa linkeissä on aiheena lasten hyväksikäyttä ja perheväkivalta, mutta laittaakaapa niiden tilalle alkoholismi, niin mitä ajatuksia teissä herää?
Kiitos kaikille kommenteista. Kyllä, olen elänyt yli kaksikymmentä vuotta alkoholistien ympäröimänä, sekä lapsuuteni oli aika omituinen kaaos näin aikuisena katsottuna.
Luen tätä kirjaa, joka ei ole minkään uskonlahkon kirja, ja siinäkin on siitä ettei anteeksianto ole muiden ihmisten vahingontekojen 1.hyväksymistä,ei 2.puolustelua, 3.oikeuttamista, 4.tekojen anteeksiantamista, eikä edes 5.sovintoa pahantekijän kanssa, heidän tekojensa 6.vähättelemistä, 7.sokeutta sille mitä on tapahtunut, 8.unohtamista, 9.kieltäytymistä suhtautumasta vakavasti vääryyteen, 10.teeskentelemistä ettei meitä ole loukattu.
Ja sitten siinä on mitä täydellinen anteeksianto on:
- Tietoisuutta siitä, mitä joku on tehnyt, ja silti heidän tekojensa anteeksi antamista.
- Päättää olla muistelematta kärsimäänsä pahaa.
3.Kieltäytymistä rankaisemisesta. - Ei kerrota mitä he tekivät.
- Armahtavaisuutta
- Armollisuutta
- Sisäisessä tilassa, sydämessä.
- Vapautta katkeruudesta
- Anteeksi anto Jumalalle
- Anteeksi anto itselle.
Ja en kuulu enkä kannata mitään uskontokuntaa. Uskon kyllä. Usein näistä hengellisistä luennoista ja saarnoista saan tiedonjyviä elämääni. Niinkuin nytkin olen ihan varma tästä asiasta että täydellinen anteeksianto on parasta minulle, koska en ole päässyt tasapainoon muutoin.
Jännästihän tämä kaikki tapahtui, kirjastossa käteeni osui tuo kirja, vaikken sellaista ollut hakemassa, vaan karttoja etsin. Sitten vahingossa alan kuunnella radiota ja siellä puhutaan anteeksiantamisesta ja saamisesta Raamatun kertomuksen mukaan.
Kyllä, myönnän että mieleni, psyykeni on vioittunut jossain vaiheessa ja liian suuri syyllisyys menneisyydestä, liian suuri vastuuntunto muista ihmisistä painaa mieltäni. Aivan liian herkästi syyllistän itseäni.
kiitos teille kommenteista ja toivon että lisää tulee.
“Yksin jouluna” Hyvä että huolestut. Usko Jumalaan ei ole ketään kait väärään vienyt. Se onkin eri juttu jos uskotaan ihmiseen ja ihmisten määräämiin sääntöihin, toisaalta joskus tiukat säännöt on ihan terveitä, jotta pysyisi edes jotakuinkin terveellä pohjalla elämä. Oikeastaan minä tarvitsen nyt tiukkoja “sääntöjä” etten luiskahda väärään suuntaan.
Tarkoitin kärsimyksillä sitä, että ei niitä voi välttää elämässä, jos ei ole alkoholismia tai huumeita, voi tulla mielisairautta yms. ihan mitä vaan. Ja kun ne tulee omille lapsille niin siitäpä ei eroa voikaan ottaa, vai voiko?
Se kun alkoholismi on periytyvä sairaus.
Hyvää sunnuntain jatkoa.
Olen noita julkaisuja lukenut aika paljonkin. Mutta yksi heikko koht niissä on joka tuntuu pahalta, ikäänkuin “ei uskovaisten” piirissä ei muka olisi väkivaltaa, alistamista, raiskausta yms. On ja paljon. Tottakai ihminen on ihminen vaikka kuinka olisi uskovainen ja kulkisi seuroissa, jos on sairas joltain osin niin ei välttämättä parane vaikka olis uskovainen. Niin, ellei tee parannusta. mutta se taitaa olla kova paikka myöntää niin sairas mieltymys kenellekään että lapselle tekee pahaa. Sehän se on alkoholistilla tai läheisriippuvaisellakin että pitää ensin myöntää ja tunnustaa ennenkuin voi alkaa toipua.
olen nyt huomannut miten “sairas” olen kun tänne kirjoittelen. Syyllistyn tosi herkästi. Jopa siitä kun sanon miehelleni jostain normaali-asiasta koen huonoa oloa, että olen ilkeä ja paha.
Äskeisenkin vieraan kirjoituksen kirjoitin, jäi pois nimimerkki.
Otanpa itselleni tuon nimimerkin, olen aloittaja ja äskeisetkin kirjoitin. 
No hyvä, että ei mitään kauheuksia uskonnon varjolla Vieraalla.
Mullakin on ollut rankkoja alkkikseen ei ollenkaan liittyviä kärsimyksiä elämässä, muiden pahantahtoisesti ja tarkoituksella tekemiä asioita. Tällä hetkellä anteeksiantaminen tai antamattomuus ei oikeastaan ole ollut edes mielessäni, koitan vaan selviytyä eteen päin.
Aattelen jotenkin niin, että oman elämäni vaan pilaisin katkeroitumalla. Eli oma suhtautuminen ratkaisee niissä(kin) kärsimyksissä, joille asioille ei ole itse yhtikäs mitään voinut. Esimerkiksi, että millaiseen perheeseen olet sattunut syntymään.
Jos nyt jotain ns. henkevää, niin voihan ikäviin asioihin yrittää suhtautua myös oppimisen tilaisuuksina elämäntiellä, fokus omassa itsessä ja (toivottavasti) kehittymisessä.
Niin ja Rinandalle kiitos eri hyvästä kommentista tuossa yllä, joka kommentti puki upeasti sanoiksi mitä itselläkin ajatuksissa.
Kiitos kommenteista. Olen kyllä käynyt terapiaa, joka ei kyllä ihan onnistunut, koska terapeutti tavallaan usutti syyttämään vanhempiani kaikesta, tai miestä. Kuljin myös Al-anonissa, josta sain kyllä apua joihinkin asioihin.
Ja aloitin oman uuden ihanan elämänkin jossain vaiheessa, elin pitkään ihan hyvin. Mutta nyt on jotain mikä on käytävä läpi ja selvitettävä etten vajoa katkeruuteen. Koska huomasin sen oikeastaan jo viime talvena, että olen katkera, vaikka toisin väitin. En edes tajunnut ensin että mikä mättää. olin vain haluton nousemaan aamulla sängystä, pieniä kiukkuisia ajatuksia kaikesta, varsinkin mitä mies teki. Väsytti ja ei mikään huvittanut. Voisin muistella niitä vaikka kuinka paljon. Etsin syitä kaikkialta, että voisin itseni parantaa.
Ja eniten inhosin itsessäni sitä että olin sisimmässäni vihainen kaikesta mitä mies teki ja yritti. Tympi ja inhotti. Näyttelin että kaikki olis hyvin, mutta kyllä se alkoi näkymään kiukkuisena olemuksena. Enkä halua elää loppuelämää tällaisena. Mietin jo eroakin. Katsoin asuntoja ja yritin ajatella elämää eteenpäin. Kunnes tajusin etten halua elää yksin.
Ja toinen iso asia mikä tuli myös esille oli se etten ollut kovin hyvin sietänyt elämässä tapahtuvia pettymyksiä. Kun ei asiat menneetkään niinkuin oli suunniteltu, vaan toinen tavallaan perui lupauksia joita oli antanut, niin ne aiheutti syvää katkeruutta pikkuhiljaa. ja kun niitä tuli aina vain lisää. Lupauksia joita mies ei voinut enää täyttää, ei uskaltanut tai muuta.
Mieleen tuli etteihän tämä ollut muuta kuin sitä mihin olin jo tottunut. Lapsuudessa, nuoruudessa, aikuisuudessa: minun toiveita ei tarvitse kenenkään kunnioittaa. Olen mitätön edelleen, minua ei tarvitse huomioida. Miehen perustelut ja puolustelut olivat mielestäni vain epäkunnioitusta minua kohtaan yms. alkoi jäytää mielessäni.
olin vuosia sitten alkoholistista eroamisen jälkeen päättänyt, ettei enää ikinä kukaan minua loukkaa eikä satuta mitenkään, minun kotini ovesta ei astu sisään kukaan joka ei ole kunnolla yms.
Nyt kun tätä kirjoitan tajuan kuinka yliherkäksi olen mennyt sen suhteen miten mies minua kohtaan käyttäytyy. Enkä kait kykene arvioimaan tässä mielentilassa onko jokin tapahtuma minun ylireagointia vai oikeasti minua loukkaavaa.
Ja onko minun toiveet realistisia vai liiallisia? Ja miten oikeasti eletään parisuhteessa, niin että kumpikin olisi onnellinen ja tyytyväinen?
Kuinka paljon pitää antaa anteeksi? Ja miten antaa anteeksi itselleen jos ei pidä puoliaan? Jos aina vain antaa periksi kun muuta ei voi. Kun tuntuu että ne omat unelmat ovat lapsellisia haihattelua ja mies osaa ja voi olla aikuinen ja järkevä.
Kuuntelin äsken youtubesta luentoa isä-tytär suhteen vaikeuksista ja kait se sai aikaan että olen nyt vihainen. Kirjoitan tätä vihaisena. Toivon ja rukoilen että tämä selkiää.
Hei Vieras54, minusta vaikuttaa, että olet hyvällä tiellä itsetuntemukseen.
Minäkään en haluaisi elää yksin, mutta, mutta…
Oon itsekin miettinyt samantapaisia asioita. Vaatimuksia ja toiveitani muita kohtaan. Tunnistan itsessänikin tuollaisen reagoimisen, oli se sitten (eri tilanteissa) mielekästä tai ei. Oon luopumassa kaikista vaatimuksistani ihmissuhteissa, mikä ei tarkoita, etteikö mulla voisi olla toiveita muita kohtaan. Koitan keskittyä kiitollisuuteen ja niihin hyviin asioihin, mitä on. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että suostuisin olemaan kynnysmattona. Tarvittaessa otan etäisyyttä, mutta en ala vaatimaan enkä vänkäämään muilta.
Ja olen myös miettinyt vastuullisuutta. Että mitä se on, lähisuhteissa. Vai onko se ihan epäolennainen käsite, josko onnistuneisiin lähisuhteisiin sisältyy vastuullisuus ihan luonnostaan. Mutta ennen kaikkea on vastuu omasta itsestä, että voi mahdollisimman hyvin.
Ehkä tämä nyt oli asian vierestä, mutta tällaisia on päässä pyörinyt.
Niin ja minusta on hyvä, josko Vieras54 olet vihainenkin. Kunhan se ei jää pysyväksi olotilaksi. Vihassa on hurjasti energiaa, jonka avulla voi päästä eteen päin.
Tulin kurkkaamaan tänne jännittyneenä. Päivällä jo hävetti että edes kirjoitin aamulla. Kadutti että kirjoitin.
Helpotuksena tajuan että kannattaa olla rehellinen eikä yrittää esittää tai painaa piiloon.
Enhän olisi hakeutunut tänne plinkkiin kirjoittamaan ellei jokin vaivaa ja haen siihen helpotusta.
kiitos vastauksesta ja oikeastaan viha alkoi haihtua saman tien kun siitä kirjoitin. Ja nyt terveellä järjellä yritän ratkaista mikä loppujen lopuksi on hätänä.
Rehellisyys kannattaa. Vaikka se olisikin vaikeaa, varsinkin jos pitää myöntää itsessään sellaisia asioita mitä ei haluaisi olevan. Elämä on kuitenkin ihanaa kun sen oikein oivaltaa.
Haluaisin tosiaan opetella mitä anteeksiantaminen ei ole: sokeudetta sille mitä on tapahtunut.
Nähdä oikeasti ja sanoa mikä loukkaa ja sen jälkeen päästää vapaaksi. Sen jälkeen niitä ei muistella. Se on kyllä aika vaikeaa, olla muistelematta miten joku loukkasi, petti yms. Jotenkin sitä haluaa pitää niitä muistissa ja kelata uudestaan ja uudestaan. Ja mitä hyötyä siitä on, ei mitään, itselle tulee vaan huono olo, vihainen ja masentunut olo. Kun ei niille enää mitään voi.
Eilinen on mennyt, huomista ei vielä ole, joten täytyy tehdä tästä päivästä hyvä päivä muistelematta menneitä omia tai muiden vääriä tekoja.