Hyvää pohdintaa täällä. Anteeksiantaminen on ehkä prosessi ja sitä tekee moneen kertaan ja pääsee irti, vapaaksi sitten. Tämä on vaikeaa, elkei mahdotonta, jos elää suhteessa, jossa samat ilkeät teot toistuu. Antaa anteeksi ja sitten toinen tekee saman, vaikka pettää tai juo lupauksistaan huolimatta ja tämä jatkuu ja jatkuu. Vanhat on mulle helpohkoakin jättää taakse, jos toinen lopettaa tekojen jatkamisen. Raivo on valtava, kun toinen on vaikka juovuksissa ihan väärässä kohdassa. Se nykäisee kuon ongenkoukku kaikki samaan ihmiseen liittyvät samanlaiset tilanteet muistoista esille.
Enkä tunne suurta katkeruutta myöskään niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa tekemisissä en enää ole, kun suhde ei parantunut.
Eli suhteen muuttuminen paremmaksi tai sen epäonnistuessa suhteen päättäminen, mun kohdalla valtaosin on poistanut ongelman ja anteeksiannossa pääsee eteenpäin. Mutta jos kaikki jatkuu samanlaisena, en siihen niin pysty ja toisaalta miksi alistua huonoon kohteluun ja voimaan koko ajan huonosti. Miksi jäädä paikalleen jauhamaan kuoppaansa syvemmäksi? Vaurioitunut ihminen on ehkä joskus yliherkkäkin ja siksi ei kestä suhdetta tai jonkun ihmisen käytöstä, vaikkei olisi varsinaisesti paha tai väärässä. Kumpikin pääsee vähemmälle, kun lähtee eri teille jos kompromissiä ei synny.
Lapset, eläimet ja me aikuisetkin olemme erilaisia ja siksi kullekin parhaat elinolosuhteet voi olla erilaiset. Joku kaipaa jännitystä ja touhua, toinen enemmän rauhaa ja turvaa. Hyvä niin, jokaiselle on paikkansa ja tehtävänsä.
Pohdiskelija kiteytti hyvin mielestäni anteeksi annon.
Itse olen eron siinä vaiheessa menossa, että vasta nyt pystyn aloittamaan anteeksi antamisen prosessin. Luottamuksen mentyä yhdessä ollessa se olisi ollut aivan turha edes yrittää, koska en olisi siihen pystynyt sydämmestäni, koska luottamustani rikottiin jatkuvasti. Entisiä ei olisi kerennyt edes antaa anteeksi, kun uutta ilmesty jonon jatkoksi.
En minä halua jäädä katkeraksi, mutta aikansa tämäkin vie. Se on hyväksyttävä. Ei minussa ole nappia mitä painamalla voisin unohtaa ja muuttaa kerrasta omaa ajatteluani.
Kiitos hyvistä kirjoituksista.
Niinhän se kyllä onkin, että ihminen vioittuu raskaassa alkoholistisessa tms. suhteessa niin, että on ihan yliherkkä kaikelle mikä vähänkin näyttää siltä, että toinen loukkaa. Tai pettää. Tuntosarvet on pystyssä liian herkästi.
Ja aivan kuin tuossa kirjassakin mitä luen oli siitä, ettei anteeksi anto tarkoita, että suhde ihmiseen jatkuisi tai löytyisi uudelleen. Joskus se ehkä niin käy, mutta sehän riippuu vastapuolestakin. Jos mikään ei muutu niin on turhaa jäädä roikkumaan? Voi olla niinkin, että oppii itse jotain kun jää “taistelemaan”. Muttei toki silloi kun henki on uhattuna, tai hengellinen elämä.
Hengellisistä tai uskonnollisista luennoista youtubesta sain paljon apua siihen, että ihmisen on ensiksi pidettävä itsestä huoli, omista elämänarvoista, omasta hengellisyydestä yms. Jotenkin karskisti asian itselleni selitin, että kun viimeisenä päivänä olen rajaa ylittämässä niin pelkäsinkö ihmistä enemmän kuin Jumalaa, meinaan että jos antaa itsensä, kehonsa ja mielensä väärään käyttöön eikä puolusta itseään. Lapsi ei osaa puolustaa. Eikä usein sellainen nainen tai mies, jota on käytetty hyväksi lapsena, tai muuten rikottu, vaikka olisi kuinka aikuinen. Uskon ettei häneltä silloin vaaditakaan enempää.
Haluaisin ja toivoisin että myös itselleni soisin armoa ja vähemmän vaatimuksia, antaisin itselleni anteeksi, että ajauduin väärään porukkaan jo nuorena.
Sekin minua ärsyttää joskus, kun sanotaan että jokaisella on oma valinta mitä elämälleen tekee? (itsekin olen syyllinen tuon lauseen sanojana.) Ei se ihan aina niin mene. Ei ole ollut keinoja eikä oppeja miten valita ja mistä.
Jatkanpa edelleen itselleni anteeksi antamisharjoitusta. Tänään on ollut hyvä päivä 
Nytpä on ensimmäinen koettelemus miten anteeksianto onnistuu?
Ja miten annan anteeksi kun on vaikea ystävyyssuhde. Kymmeniä vuosia olen ollut ystävä ihmisen kanssa joka on sanoissaan aika ilkeä välillä, vähättelee muita ihmisiä, valittaa jatkuvasti, syyttää lapsuutta ja sitä alkoholisti miestään (vaikka mies on ollut raittiina jo kauan). Tosin viimevuosina ei enää olla niin tiiviisti oltu yhteydessä hänen kanssaan.
Mutta nyt taas sain tuntea itsessäni tosi ahdistavaa ja huonoa oloa kun hänen kanssaan jouduin olemaan.
Sääli on sairautta, sanottiin ennen, liekö tuo tarkoittaa sitä että jos liikaa säälii niin menee mukaan sellaiseen mikä on vahingollista itsellekin. Sääli on suurempi kuin itsesuojelu. Voi olla että kärsin tuosta liian suuresta säälistä?
Nyt kuitenkin eka kerran selvittelin tunnetilaani jälkikäteen. Ensinhän minulla oli itsesyytökset, kun ajattelen rumasti toisesta ihmisestä, olen huono ihminen. Ja muutenkin hänen piikittelyt osuivat minuun ja tunsin huonommuutta ja että olen typerä, tyhmäkin. Mutta kun olin selvitellyt jonkin aikaa tunteitani, tuli viha ja tajusin, ettei minun saa syyttää itseäni eikä tuntea huonoa oloa. Tuli terve vihastuminen ja tosiaan sain käännettyä asian niin, että en ole tehnyt mitään väärää, en ole väärä enkä ansaitse epäkunnioittavaa käytöstä keneltäkään. Aina ennen olin apaattinen ja masentunut hänen kanssaan olemisen jälkeen. Tunsin aina huonommuutta, itsesääli kait nousi pintaan.
Nyt ainakin tällä hetkellä olen hyvin torjuva kaikkea sellaista tunnetta kohtaan että minun pitäisi pää alaspäin kulkea häpeillen.
Mutta en aio myöskään tällä hetkellä heti mennä selvittämään välejä tuon ihmisen kanssa, en aio sanoa miltä tuntuu. pidän etäisyyttä ja annan anteeksi, ennenkaikkea itselleni että meinasin itseäni syyttää ja alkaa häpeämään. Haluan kokeilla miten tämä anteeksiantoprosessi etenee tässä ihmissuhteessa. Minun pitäisi nyt rukoilla kaikkea hyvää tuolle ihmiselle, siunata, siten pääsisin irti kokonaan hänen vaikutuksestaan.
Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä yritän koko ajan mielessä toivoa kaikkea hyvää hänelle. On hieman vaikeaa, mutta yritän lisää.
Ja nyt on sitten edessäpäin pidettävä minun huoli etten jää kuuntelemaan valituksia tai vähättelyä. Ei ollenkaan tunnu huonolta idealta tämä anteeksianto. En tiedä mihin tämä vie mutta kaikkea on kokeiltava että voi paremmin ja helpommin kulkea eteenpäin.
Huomenta. Ainakin nyt onnistui, enkä jäänyt itseäni syyttämään ja niitä epämääräisiä alemmuuden ja huonommuuden tunteita pitämään sisälläni. Kertakaikkiaan hieno tunne kun on vapaa!
Ajattelen, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja ansaitsevat kunnioittavaa kohtelua. Siis myös minä itse, samoin sinä. Minusta on riittävää, jos on muutaman kerran yrittänyt puhua, mikä itseä hiertää jossain ihmissuhteessa. Kyllähän toinen tätä ihmissuhdetta arvostaessaan tekee jonkun muutoksen, on kiinnostunut asiasta. Ehkä pahoillaan, ettei ole tajunnut. Ihmissuhteissa pitäisi olla kyky ottaa vastaan kritiikkiä, muutosehdotuksia ja puhua siitä suhteen tilanteesta. Jos mikään ei auta, voi minusta tehdä juurikin noin, eli vetäytyä. Anteeksi ei tarvitse pyytää jos siihen ei ole aihetta.
Mulla on oman äitini kanssa se, ettei hän pyydä ikinä keneltäkään mitään anteeksi ja kyllähän silloin on täysin väärä signaali se, että hänen oltuaan häijy, minä menisin pyytämään anteeksi ja yrittämään jotain sopua, Hänen käsityksensä oman käytöksensä oikeutuksesta vaan vahvistuu. Itse asiassa hän sai isäni sairastumisen takia hyvän syyn ottaa nyt taas yhteyttä ja 15min ensimmäistä puhelua meni suht mukavasti kunnes sama vanha tyyli palasi. Samat jutut, sama asenne… Ja tässä meni monta päivää kunnellen pitkiä puheluja, joissa kuuntelen ja kuuntelen ja keskustelun aiheet on ikäviä ja pyörivät hänen itsensä ympärillä. Olen yrittänyt useampaan otteeseen esittää jonkinlaista muutosta, turhaan ja pyytänyt ettei tietyistä aihepiireistä edes puhuttaisiin, mutta tämänkin asian hän otti esille heti ensimmäisen puhelun alussa. Jotkut ihmiset eivät ole kykeneviä tai halukkaita muuttamaan käytöstään ja sitten ehkä katkerina jurnuttavat että kun kukaan ei käy ja kaikki hylkää. Miksi minäkään menisin sinne henkisesti piestäväksi ja olisin poissa tolaltani viikon sen jälkeen?
Pahimmillaan tuo kuvaamasi viha kohdistuu sitten itseen, vaikkapa pahoinpitelemällä itseään, kuten minä vuosikaudet tein syömishäiriön avulla. Ihmisellä on oikeus ja velvollisuuskin pitää itseään arvokkaana ja pitää itsestään huolta. Suojella poloista itseään rumalta kohtelulta. 
Ehkä sinäkin, jos sulla aon uskonnollinen vakaumus ainakin jollain tapaa, voisit ajatella tätä kehotusta “rakastaa lähimäistäsi kuin itseäsi”. Olet itsekin rakkauden arvoinen siis. Ja ystäville, sukulaisille ja muille voi yrittää antaa anteeksi siihen tyyliin että antaa anteeksi, koska he eivät ymmärrä mitä tekevät. Sitten voi tarvittaessa lopettaa yhteydenpidon. Harva meistä suostuu siihenkään, että joku tyhjentää lompakon toistuvasti, asunnon ovikin on lukossa, ettei kuka vaan saa siellä mellastaa, useimmat eivät suostu seksiin kaikkien sitä vailla olevien kanssa… Miksi siis tarvitsisi antaa jonkun talloa p*skaisilla kengillä sisimpänsä murskaksi? Lahjana pidän nykyään toimivaa kehoa ja elämää ja uutta aamua ja saahan niistä silloin nauttia ja puolustaa omaa onneaan.
No en enää eilen vastannut puhelimeen ja kysyin vaan viestillä, onko tilanne mikä ja koska se nyt on parempi, uskon, että pääsen suht kivuttomasti taas irti tuosta. Tarvittaessa sitten oltava napakampi. Harmittaa hiukan, että annoin tämän edes tämän verran valua vanhaan tyyliin, mutta hyvä että sain korjausliikkeen tehtyä kumminkin. Enkä räjähtänyt puhelimessa. 8+ annan itselleni arvosanaksi tästä.
Hyvä askel on tuo omien tunteiden tunnistaminen ja miettiminen. Joillakin ihmisillä on taipumus kaataa se paha olonsa toisen niskaan. Jos jonkun seurassa tulee aina paha ja syyllinen olo, se on melko varma merkki, että sitä ihmstä ja niitä tilanteita kannattaa välttää. Pitkäaikaiset tuttavuudet osaavat iskeä arkoihin kohtiin ja kuuluuko se ystävyyteen tai sukulaissuhteeseen? Miksi ihmeessä rakastava/arvostava ihminen pyrkisi siihen, että toiseen sattuu ja tulee paha olo? Ennemminkin kannustaisi ja toivoisi, että yhdessäolo on mukavaa ja toinenkin tuntisi itsensä hyväksytyksi ja arvokkaaksi. Ja niinhän käy, kun puhuu ystävällisesti ja hymyilee. Sitä voi itsekin yrittää jakaa, kun tuolla ihmisten parissa liikkuu. Sanoa ohimennen jotain mukavaa, auttaa vaikka lastenvaunujen tai rollaattorin nostamisessa bussiin. Ehkä sen oman ystävällisyytensä voi tarjoilla niille, jotka sitä osaa arvostaa? Ja jättää palkästään jurnuttavat ja ilkeilevät itsekseen. Voihan tämmönenkin ottaa asioita mietittyään yhteyttä toisella asenteella ja se suhde voi kohentua.
Mukavaa päivää sinulle ja muillekin, missä kukin sitten lieneekään. 
Kiitos Pohdiskelija tsemppauksesta ja kokemuksen jakamisesta.
jokainen kokemus on tärkeä, ja jos on itse löytänyt tien rauhaan on se tärkeää jakaa muille. “Vain antava voi vastaanottaa” sanonta on paljon mietityttänyt.
Ihmeellistähän tämä elämä on. Kuin jatkumona kaikkeen tähän aloin aamulla etsimään iso-isäni kuolin aikaa, kun en sitä muistanut. Siitä on kauan, kun jonkin verran suvun historiaa kopioin kirkonkirjoista, mutta eipä juuri tuota ollut. Silloin kait muistin vielä sen. Mutta käsiini osui luovan kirjoittamisen kurssilta yksi kirjoitustehtävä. Kävin sen kauan sitten ja tuo aika oli elämäni pahimpia aikoja. En nyt selosta mitä oli tapahtunut, muuta kuin sen että olin joutunut petoksen uhriksi, ja en saanut apua mistään, koska asia missä jouduin petetyksi oli niin monimutkainen vyyhti ja kaupungin johtokin oli sotkeutunut siihen. Olin monta vuotta puhunut ja puhunut siitä asiasta ja varmaan katkera ja pettynyt ihmisiin, varsinkin päättävissä asemissa oleviin. Kunnes eräs läheinen alkoi puhua minulle, että sinun on päästettävä siitä irti jotenkin tai sairastut kokonaan, että mitä voitat sillä että saat oikeutta mutta olet niin sairas ettei siitä ole mitään iloa. Ja hän muistutti että olen jo masentunut ja ahdistunut liikaa.
Olin silloin jo uskossa ja ihmeellisesti tuli Salomonin viisaus avuksi. Luin anteeksiannosta silloinkin. Ja ihme tapahtui, pääsin katkeruudesta irti. Samoin aloin siinä vaiheessa myös ex-miehelle antamaan anteeksi, pääsin siitäkin vihasta irti. Siis en hyväksynyt heidän tekojaan mutta päästin irti vihasta ja kaunasta.
ja en tosiaan halua sitä tunnetta takaisin. Koko ajan pyörittää mielessä miten voisi saada oikeutta ja tekijät vastuuseen.
Kuvitella olin tuon jo unohtanut. Mukava päivän alku, muistutus etten luisu takaisin kaunaan ja katkeruuteen jotka minussa muuttuvat itsesääliksi ja masennukseksi.
Tsemppiä kaikille!
Jatkanpa tätä tarinaa eteenpäin. Kuinka helppoa onkaan sanoa toiselle, että älä arvostele, älä tuomitse, kun mieheni arvostelee lastani, joka ei ole saanut elämästä sitä otetta, johon pitäisi kyetä aikuisena.
Olen vihainen ja kaunainen kuin naarasleijona puolustaen omaa lastani, vaikka tiedän, että totuudenhan hän vain sanoi. Mutta juuri tuota totuuden sanomista en tarvitse. Koska tiedän sen jo itsekin.
Mutta mitä minä itse teen?
Lauon totuuksia hänelle kuinka hän on tunteeton ja sydämetön toisia huonompi-osaisia kohtaan. Ja arvostelen miestäni kovin sanoin. eli teen juuri saman minkä hän. Enpä ole onnistunut itsekään kovin hyvin siinä, etten arvostelisi ja tuomitsisi. Ainoa hyvä puoli tässä on, että tajusin kuinka itsekin tuomitsen ja arvostelen, en ole sen parempi. ja sota on valmis.
Oikeastaan aloin lukea tuosta anteeksi annosta sen takia, että kykenisin antamaan anteeksi mieheni kovat sanat lapsestani. Ne loukkaa ja tuntuu pahalta, vaikka ovatkin totta. Ei totuuksia kuitenkaan tarvitse laukoa.
Mutta kuinka paljon itse lauon totuuksia hänelle? Ilmiselvästi kostan.
Olin aamulla niin pohjalla pahan oloni kanssa, että olin valmis hylkäämään rukouksen, Jumalan, kaiken. En kuitenkaan halua menettää uskoani, rukousta ja toivoa. Enkä lapsiani. Muusta en tiedä. aika näyttää. Se ei ole enää minusta kiinni. Nyt annan anteeksi itselleni että vihastuin.
Tässä onkin taas opeteltava anteeksiantoa, miten päästän irti vihasta ja kaunasta, kuten silloin kauan sitten pääsin irti. Se olikin helpompaa silloin kun en enää asunut alkoholistin kanssa enkä petoksen tekijän kanssa, enkä nähnyt heitä. Sitä laittaa nuo vaikeat asiat ikäänkuin johonkin lokeroon ja hyllyyn eikä enää muistele. Enkä sieltä hyllyltä halua ottaa niitä takaisin.
Tiedän että tulin tännekin kirjoittelemaan ihan sen takia kun ei ole muuta paikkaa. Kierrellen kaarrellen myöntyen että ehkä olenkin tehnyt virheen jota en osaakaan korjata.
Erittäin hyvä, Vieras54, että tulit tänne kirjoittelemaan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsennellä ajatuksia. Parhaassa tapauksessa voi täällä saada jonkin rakentavan kommentinkin tai joku samanlaisessa tilanteessa oleva/ollut kertoo, miten hän on toiminut. Saattaa olla, että myös tietämättään auttaa jotain toista. Aina on sekin mahdollista, että joku kommentoi tylysti tai arvostelee asioita ikävästi. Silloin voi vaan antaa mennä toisesta korvasta ulos ja ajatella, että ulkopuoliset ihmiset eivät koskaan tiedä kaikkea mitä asiaan liittyy. Ei ole kahta samanlaista tapausta. Itse joutuu kuitenkin tekemään ratkaisunsa, niistä lähtökohdista ja niillä eväillä, mitä on.
Kaikkia virheitä ei ehkä pystykään korjaamaan eikä ehkä ole edes tarkoitus. Riittää, että niistä ehkä oppii jotain ja seuraavalla kerralla osaa toimia toisin. Minäkin olen kyllä sitä mieltä, että sopu on riitaa parempi, mutta joskus on kuitenkin vaan paras sanoa, että kiitos ja anteeksi, sekä jatkaa matkaa. Ei saisi jäädä kiinni sellaiseen, mikä on sietämätöntä ja samalla mahdotonta muuttaa. Ei pitäisi katkeroituakaan, katkeruus syö ilon elämästä. Ei unohtaa eikä mitätöidä, mutta jättää kuitenkin taakseen. Päästää irti. Jollei ole mahdollista fyysisesti, niin edes henkisesti. Keskittyä elämään. Vihastumista tarvitaan. Ja sitten pitää päästä siitä yli, ja löytää hyviä asioita tilalle. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Ja kääntäen, sinuakaan ei voi toinen pelastaa ahdingosta, vaan itse pitää löytää keinot mennä eteenpäin.
En pyri neuvomaan, enkä voisikaan, kunhan kääntelen ajatuksia joita itsekin mietin. Minulle on erityisen tärkeää, että on omaa tilaa, ihan konkreettisestikin, mutta silloin kun se ei ole mahdollista, niin edes ajatuksen tasolla. Mutta minulla ei olekaan lapsia, eikä mies yritä rajoittaa tekemisiäni, joten tilanteeni on siinä mielessä helpompi kuin monella muulla. Periaatteessa ainoa ongelma on hänen runsas juomisensa, mutta tiedän että se ei ole minun syyni eikä hän myöskään niin ole koskaan väittänyt. Siitä huolimatta tarvitsen oman paikan, missä saan olla ihan yksin. Tarvitsen omat mielenkiinnon kohteet, kaikenlaisia omia juttuja. Naimisissahan olemme vielä, mutta tarvitsemme erilliset elämät, toisiamme alistamatta, toisissamme roikkumatta. Se on minun selviytymiskeinoni.
Kiitos Rinalda. Viisaita ajatuksia on täällä useimmiten, ei oikeastaan ilkeitä eikä masentavia ollenkaan, tai en kait huomaa niitä. Ja se että jokainen pyristelee tuntemattomana omien ongelmien kanssa parempaan elämään on hieno asia. “Ei jäädä tuleen makaamaan”.
Niin ja sehän pitää muistaa täällä kun kirjoittaa, tai muualla netissä nimettömänä, että ei voi tietää kaikkea mitä toisen elämässä on tapahtumassa, joten ihan oikein on että kertoo vain oman elämän kokemuksia, neuvomatta toista.
Kummallista on elämä. Eilen aamulla niin ahdistuneena mietin jopa eroa, se ei ole vielä ihan laantunut, mutta asettunut johonkin omaan lokeroon odottamaan toimintaa tai sitten hyväksymään että sitä ei tapahdu. Tänä aamuna tunnetila on jo tasaisempi, ei enää niin katkera muttei iloinenkaan, ehkä hieman pöllämystynyt että tätäkö elämä on.
Niinkuin olen miettinyt mennyttä, että silloin ei ollut mitään apukeinoja tilanteen korjaamiseen, pienellä paikkakunnalla kun olin, kuin nyt on. Tämä netti on apu varmaan monelle ihmiselle. Nuorempana en edes ymmärtänyt että voi muiden kanssa oikeasti pohtia ongelmia jollain muulla tavalla kuin vain haukkumalla toista, syyttämällä. Etsimällä vikoja toisesta ja niiden esille tuomista. Niinhän teen kyllä nytkin, välillä muuta teekään kuin mielessäni etsin aiheita katkeruuteen. pakkohan se on myöntää että syntisäkki olen. En ole päässyt kovinkaan korkealle hengellisellä tiellä 
. Mutta onneksi niin ei ole tarkoituskaan että ihan puhtaita pulmusia kenestäkään tulisi, ettei mitään virheitä tee.
Olen uskossa ja joskus juuri uskossa oleminen tekee kaiken vielä hankalammaksi, kun on asettanut itselleen jotain vaatimuksia, eikä niihin sitten yllä, ei edes lähellekään. Kun en ole ollut uskossa lapsesta saakka niinkuin moni sanoo olleensa, niin minulla kaikki on hakemisessa, että miten eletään uskossa? Mitä se oikein on?
Kun aloin tuota anteeksiantojuttua tekemään niin tuntuu että ne vaikeimmat anteeksiantamiset on juuri tuossa läheisessä, vaikkei hän olekaan alkoholisti. Alkoholisti lapsellekin olen kyennyt antamaan anteeksi loukkaukset ja ilkeilyt kun tajuan ettei hän ole terve, ei hänen sanomisiin kannata luottaa eikä mennä niihin mukaan, mikä surettaa kovasti. yritin kovasti että suhde lapseeni olisi normaali, että kaikki menisi niinkuin normaalisti näin menevän sisarusten perheissä, ystävien perheissä. Minun oli katkeruuden kautta opittava etten hallitse elämää, en toisia ihmisiä, enkä voi valita heille tasaista mukavaa tietä. On vain hirveä suru jäljellä kun olen menettänyt lapseni jollekin kamalalle sairaudelle. Ehkä en ole vielä surrut sitä asiaa, kaikkea muutahan olen tehnytkin. Mutta niinhän on silloinkin kun lähimmäinen sairastuu mieleltään, tai vammautuu ettei enää ole oma itsensä. Silti ei heitä hylätä tai rangaista siitä että ovat sairastuneet.
Tämmöisiä ajatuksia tänä aamuna. Helle väsyttää kovasti nyt.
Ja useinhan käy loppujen lopuksi niin, että se mitä ihminen luulee virheeksi, onkin väärin ymmärretty myötäkäyminen. hyvää päivänjatkoa.
Ihania oivalluksia ja toivottavasti pidemmän aikuinen terveempi suhtautuminen ikäviin sanoihin muilta ihmisiltä.
Tänä aamuna menin uimaan ja mietiskelin samalla miten suhtautua hankalaan lähimmäiseen joka sanoo ja tekee asioita siten että tulee konfilktia ympäristössä. Aamulla olin ns. pyhää vihaa täynnä ja kostonhimoa, takaisin antamista, ja kaikke aistä mikä ei ketään hyödytä, jatkuu vain paha olo ja kiukku. Itseäni eniten kiusaan toinen tuskin edes välittää mitä on tehnyt. Kun hän on oikeassa omasta mielestään ja minä olen oikeassa myös.
No, nyt uimassa ollessa mietin tätä anteeksiantoa ja luin tätä kirjaa. Siinäpä oli juuri tähän tilanteeseen sopivaa tekstiä siitä ettei kannata muistella pahaa, ei kaivella mitä kukakin teki tai jätti tekemättä. Itselleen eniten tekee hallaa siinä touhussa kun tavallaan antaa pahalle vallan sydämessä. Ei voi kovin rakastava mieli olla jos on kiukkuinen ja vihainen.
Tässäpä tämän aamun hyvä huomio ja kuten aiemmin kirjoitin, toivon että tämä pysyy muistissa ja kauan.
Hyvää aurinkoista päivää ja nautitaan nyt lämmöstä ja uimisesta!
No eipä kauan pysynyt mielessä, vaan unohtuu kun tulee sanaharkkaa.
Kyllähän sitä voi yrittää muuttaa itseään ja toista.mutta taitaa olla niin ettei sille perimmäiselle luonnolleen mitään mahda.
Parei on kun yrittää elää tämän elämän mahdollisimman hyvin loukkaamatta tai loukkaantumatta, ja jos tulee jotain niin äkkiä vain eteenpäin ja unohtaa menneet pahat päivät ja vihan puuskat.
Tämä viisastelija pohtija lopettaa täällä kirjoittelemisen tähän, hyvää jatkoa kaikille!
Hyvää jatkoa sinullekin, Vieras54!
Älä epäröi tulla takaisin kirjoittamaan, jos siltä tuntuu. Muuten, minulla on yöpöydällä pieni vihko, johon kirjoitan yöllä jos herään vatvomaan; voin sitten siirtää asian syrjään ja jatkaa nukkumista… Eihän sekään varmaan kaikilla toimi, mutta minulla hyvinkin. Jotkut asiat vaan vaativat purkamista, ja jollei kaikkea halua kertoa julkisesti, voi noinkin tehdä. Ja vielä kun mietit, pitääkö kaikille kertoa (esim. vanhemmille), minusta siihen ei ole yleispätevää vastausta, vaan siihen vaikuttaa moni asia. Keskinäiset suhteet, kuulijan terveydentila, oma tapa käsitellä asioita jne… Ei voi sanoa yks’kantaan, kenelle pitää kertoa ja millä tavoin, minun mielestäni sen asian voi itse päättää sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä. Ja missä vaiheessa. Minun äitini oli henkisesti sairas ja kohteli minua ja isää todella huonosti. Siksi en kertonut äidille mieheni alkoholismista. Isälle en kertonut siksi, että hänellä oli kylliksi kestämistä elämässä äidin kanssa, miksi minun olisi pitänyt laittaa hänet suremaan omia asioitani? Jollekin on kuitenkin hyvä kertoa… tänne… ystävälle… terapeutille… kissalle - mikä kenellekin parhaiten käy.
Nämä asiat vievät aikaa, minä ja mieheni ollaan oltu yhdessä runsas 30 vuotta, hän on aina juonut liikaa, runsaat 6 vuotta olen nyt kirjoitellut tänne, ja muutaman vuoden ajan on ollut oma asunto… Lapsuuden haavat ovat vaatineet vielä pidemmän ajan, että olen tajunnut niiden merkityksen. ´Niiden käsittely on vielä pahasti kesken. Olet siis polun alussa sinäkin; ja tavoitteesi on minusta hyvä: elää elämä mahdollisimman hyvin. Muista olla armelias itsellesi! Ihmistä revitään usein moneen suuntaan, ja monella taholla on toiveita ja jopa vaatimuksia ihmiselle. Mutta jokaisen elämä on arvokas, eikä toinen voi elää meistä kenenkään puolesta. Pidetään siis huolta itsestämme!
kiitos Rinalda. Kurkkasin vielä tänne onko kukaan vastannut ja kun tunnollinen olen haluan kiittää ja vastata.
Olet kyllä ollut pitkän taipaleen miehesi kanssa josta nostan hattua sinulle. kunnioitan kaikkia niitä ihmisiä jotka ottavat parisuhteen tosissaan. ja niinkuin olen aiemmin jossain kirjoittanut olisin itsekin suonut itselleni pitkän liiton, muttei se ollut mahdollista, oma henki oli tärkeämpi kuin pitää liittoa kasassa. Mutta sen tajuan että olisin ehkä voinut pitää liiton jos olisin hakenut oikeaa apua itselleni, vaikka mies olisi juonutkin, niin en olisi omaa elämää menettänyt silti, omia unelmia.
Jos joku haluaa jatkaa joskus anteeksiantamisketjua niin kivahan se olisi, minä nyt kuitenkin lopettelen.
Toivon hyvää jatkoa kaikille ja annetaan anteeksi toisillemme jos joku vahingossa loukkaa tai loukkaamme vahingossa muita niin itsellekin saa antaa anteeksi kun mokasi.
tsemppiä.
Tulinpa nopeaan takaisin. Menneisyys on tosiaan alkoholistisessa ympäristössä eläminen ja myös lapset siinä eli ja näki sitä, sekä varmaan vioittuivat aika pahasti. Ainakin sen mukaan miten elävät elämäänsä nykyisin. Huolta on jatkuvasti heidän edesottamuksistaan. Aikuisia ovat, mutta silti. Oikeasti kait hävettää yhden lapsen tekemiset kovasti. Poukkoilee ihmissuhteissa aika pahasti, samoin ei pysy työpaikassaan vaan vaihtaa jatkuvasti. Pelko että käy huonosti on suuri.
Anteeksiantamis prosessi kärsi kovan kolauksen kun en kykenekään antamaan anteeksi kun huomaan että minua käytetään hyväksi. Ei minun tarvitsekaan, mutta itselleni anteeksi antaminen olisi hyväksi minulle, että pääsen tästä kiukusta irti. Se vaarahan tuossa anteeksiantamis-jutussa on että menen takaisin siihen kynnysmattona olemiseen, kaikille kilttinä olemiseen. En osaa ollenkaan antaa oikealla tavalla anteeksi jos huomaan että olenkin liian kiltti toisille, liian riippuvainen, varsinkin lapsilleni.
No en ole muuten kuin mieheni kanssa puhunut lapseni tekemisistä, joten en juoruillut. Mutta ehkä olisi viisasta puhua jonkun asiantuntijan kanssa näistä asioista.
Minulla on näköjään oppimista ihmissuhteissani. En osaa enkä hallitse enkä uskalla olla sitä mitä haluan, vaan pyörin muiden ihmisten seassa ja yritän olla kiva jokaiselle? Sitten huomaan että en olekaan kiva, vaan sisältä kiukkuinen. Huomaan kuinka aloin taas ajatella kuolemaa, helpotusta tähän kaikkeen. Ajattelen liikaa muita ihmisiä ja heidän elämäänsä, olen jumissa.
Mutta olisiko täällä muita äitejä jotka joutuvat kestämään paineita lasten tekemisten johdosta. Minua on nyt käytetty hyväksi raa’asti ja se ottaa päähän että annoin tapahtua. En kehdannut sanoa että kiitos ei, en nyt ala tähän juttuun. Inhottava tunne sisällä joka täytyy nyt vain kestää ja sietää, ajan kanssa se laantuu. Mutta opinko mitään? muistanko tulevaisuudessa miten kipeää tekee kun on liian kiltti?
Hei, Vieras54!
Huh tuota hellettä; ei ole jaksanut kirjoittaa eikä työtkään kyllä pahemmin etene… Lieneeköhän se syynä, että täällä vertaistukipalstallakin on vähän hiljaisen oloista.
Toivottavasti tänne palstallesi löytäisi vastaavassa tilanteessa olevia. Vaikeiden asioiden käsitteleminen oman kokemukseni mukaan auttaa, ja minusta sinä olet päässyt hyvin alkuun ja esität hyviö kysymyksiä ja mietteitä.
Minulla ei ole lapsia, joten en käytännössä pysty edes kuvittelemaan, miten vaikeaa sen täytyy olla, kun joutuu irrottautumaan. Ja kuitenkin välttämätöntä. Osaan ajatella tilanteen kyllä juuri toiselta suunnalta: äitini ei ollut mieleltään terve, hän oli hyvin hallitseva ja ilkeä isää ja minua kohtaan, ja uhkasi jopa henkeäni joskus. Minun selviytymiskeinoni silloin oli juurikin päästää irti; kun hän raivosi, minä tein muistiinpanoja, kirjasin ylös mitä hän sanoi mutta annoin sanojen mennä yli kuin ilmaa olisivat. Vaara oli, että olisin jämähtänyt sinne: maalle pikkukylän perukalle mielisairaan äidin ja alistuvan isän kanssa… olin jo 25 v kun muutin pois, ja saman tien 400 km päähän. Sen jälkeen kävin kerran tai kaksi vuodessa. Surin isän puolesta, mutta äitini jäi minulle vieraaksi, enkä antanut hänen ohjata elämääni. Toki jämähdin sitten tämän alkoholin suurkuluttajamiehen kumppaniksi 
Ero on siinä, että hän ei ole hallitseva eikä alistava. Enää koskaan en anna toisen ihmisen nujertaa itseäni. En myöskään ole antanut itseni katkeroitua. Äiti oli omalla tavallaan sairas. Tämän kerroin esimerkkinä, että mielestäni toisen ihmisen hyväksikäytettäväksi, riistettäväksi, nujerrettavaksi ei tarvitse eikä pidä jäädä, oli se toinen kuinka läheinen tahansa. Vaikka äiti, puoliso tai lapsi. Pitää löytää keino pois siitä liiallisesta kiltteydestä. Siitä ei loppujen lopuksi ole hyötyä sille kiltteyden kohteellekaan.
Vaikka kirjoitan “pitää löytää” jne, ei tarkoitukseni ole neuvoa eikä määräillä; jokainen tapaus on erilainen. Mutta tärkeää minusta on, ettei unohda omaa itseään…
Vinkkaan myös, että Vilpolan puolella kirjoittelee huumenuorten vanhempia. Siellä on ketju “Niin raivona että punaista näin…” johon tulee säännöllisesti kirjoituksia. Vaikka se onkin Huume-puolella, voi siellä ainakin käydä lukemassa, ehkä siitäkin olisi sinulle vertaistukea… Kyllähän täällä meidän Alkoholistiläheisten joukossa on samanlaisia tilanteita… Kun vaan saa pään auki niin tekstiä alkaa tulemaan.
Edit. Luin edelliset vastaukset ja huomasin, että kirjoitin jokseenkin samoja asioita äidistäni edellisellä kerrallakin 
On näköjään alitajunnassa. En ala nyt muuttamaan mitään, mutta sori kun jauhan samaa… siinä sen näkee miten syvälle nuo asiat menevät. Siis irrottaudutaan “niin hyvin kuin mahdollista” Tsemppiä!
Minäkin huomaan välillä “jauhavani” samoja asioita joko samaan tai useampaan ketjuun. Toisaalta tuskinpa se haittaa. Yllättävän syvälle hankalat asiat lapsuudesta jäävät, ja kuuluuhan ne tietyllä tavalla nykyisyyteenkin. Tai jos ei ne, niin niistä jääneet vammat vaikuttaa siihen, millaisen arvon itselleen osaa antaa, puoliaan pitää ja lopulta miten ihmisia tulee valinneeksi elämäänsä. Turvaton lapsuus altistaa hyväksikäytölle ja jotenkin epätasapainoisille ihmissuhteille, kun ei osaa vaatia tai edellyttää reilua kohtelua.
Meillähän hiukan nämä tilanteet muuistuttikin toisiaan siinä suhteessa, että munkin ex-puoliso oli jollain tapaa enempi välinpitämätön kuin kontrolloiva… Ja juo ja juo, jotenkin kuin sarvikuono menee sitä omaa rataansa, ei halua pahaa, muttein pysty tai jaksa välittää, miten juominen vaikuttaa puolisoon tai läheisiin… Sinä minäkin kiepuin hänen ympärillään välillä etäämmällä, välillä lähempänä ja hän eli tai elää edelleenkin tietyllä kaavamaisella tavalla suht yksinkertaista elämää, jossa ei juuri mikään muutu. Jos elossa pysyy, niin luulen, että päivä ja viikkorytmi, vaatteet, asunnon järjestys ja huonekalut ova tismalleen samat vuoden ja viiden vuoden päästä. Ja ei siinä ole mitään pahaa, terveysongelmat vaan huolettaa. Jossakin vaiheessa tuolla kulutuksella jotain ikävää tapahtuu.
Mutta voimauttavaa syksyä kaikille… Koitetaan olla kilttejä itsellemme…
Huomenta taas!
Mieli on rauhoittunut. Hetkellisesti taas vajosin ehkä itsesääliin tai johonkin muuhun inhottavaan tunteeseen, kun tajusin että lähelläni, läheisissäni, on sellaisia jotka yrittävät käyttää muita hyödyksi. Yrittävät, eivät aina onnistu. Onneksi. Onko ihminen sisimmässään kuitenkin sellainen että yrittää hyötyä muista, ja toiset ovat sellaisia että saavat onnen tunteen, kun saavat olla hyödyksi?
Kauhistuttaa se myöntää. Oikeastaan häpeän sitä, että olenko kasvattanut väärin? Koti ei antanut oikeita arvoja elämään? Niinkuin ei antanutkaan. Nyt yritän tyrkyttää oikeita arvoja, hieman liian myöhässä kun lapset ovat kasvaneet siihen alkoholistisen elämän myllerrykseen, eivätkä varmaan edes halua tavallista normaalia tylsää arkea.
Oma lapsuuteni oli myös myllerrystä ja muuttoja usein, tosin vanhemmat pysyi yhdessä eikä alkoholia ollut, oli muita ongelmia. Olen keskimmäinen lapsista, senkin tajusin, kuinka olen sitten se sovittelija ja yritän korjata mikä on vialla, vaikken edes osaa.
Annoin anteeksi itselleni ja olen onnellinen että huomasin sen heti mihin olin menossa. Se tässä on parasta, että huomaan nykyisin herkemmin ja aiemmin olenko väärällä polulla.
Ja yksi ikävä huomio, pitkäaikaisen ystävän suhtautuminen minuun on tullut esiin. Aiemmin en sitä nähnyt. Nyt kun tuota anteeksiantoa olen kokeillut ja sitä mitä se ei ainakaan ole, niin tajusin että olen joutunut katsomaan sormien läpi ystäväni ivallisia huomautuksia minusta, enkä ole aiemmin kehdannut, uskaltanut myöntää ettei hän arvosta minua. Ja nyt kun hän taas möläytti ivallisen huomautuksen tajusin, ettei hän ole minun ystävä, ja tämä ystävyys ei ole terveellä pohjalla. Olen nyt pitänyt etäisyyttä ja mietinkin kerronko hänelle suoraan (varmaan niin teenkin kunhan saan hieman voimia) kuinka hän loukkaa minua sanoillaan. Aina ennen annoin anteeksi, ja olin lukenut anteeksiannosta ja kuvittelin sitä tuollaiseksi, että pitää antaa anteeksi. Nyt tajusin, että olen tehnyt väärin. Voi antaa anteeksi, muttei enää saa antaa sen jatkua.
Tällaista tänään. kiitos kirjoituksista, sain niistä toki paljon ajattelemista. Ja kiitos vinkistä, käynpä lukemassa Vilpolankin ketjuja.
Huomenta.
On se kummaa tämä ihmiselo. Ainakin minä olen jotenkin outo ja kummallinen, enkä oikein pärjää ihmissuhteissa näillä keinoin. Tai sanottakoon että ympärilläni on nyt muutama jästipää, jotka eivät siedä toisiaan ja minä tässä keskellä kaikkien välillä häärään. Ja selittelen ja selittelen miksi hän ei tullut, mikä tuolla toisella on. Yritän olla niinkuin ei mitään kummallista oliskaan tässä perheessä. Sisälläni on kuin pommi, joka kytee ja kohta pamahtaa, kun en enää jaksa selitellä, enkä siloitella. Oireita on jo aika paljon: unettomuutta, ahdistusta ja kipuja, ärtyneisyyttä. Ahdistus eniten vaivaa. Ja kun ei saa asioita menemääm normaalin lailla.
Eihän minun tarvitsisikaan, mutta yritän siloitella, ettei joku tärkeä ihminen loukkaantuisi, kun saisi tietää asian oikean laidan miksi näin on. En tiedä ymmärtääkö kukaan tästä mitään. Muu kuin minä itse.
On kauhean hankalaa kun oma puoliso on jyrkkä, vihainen jollekin niin ettei voi sietää silmissään. Hän ei osaa sitä että voi riidellä, voi selvitellä vanhojakin asioita riitelemällä ja siten puhdistaa ilmaa, ja sen jälkeen vaikka on sanottu pahojakin asioita yritetään tulle toimeen ja pikkuhiljaa annetaan anteeksi, puolin ja toisin. Mieheni on vain joko on tai off. Muuta välimuotoa ei ole ja jos hän suuttuu hän ei anna anteeksi, vaikka olisi kyse omasta lapsesta, kuinka pienestä tahansa asiasta hän saattaa suuttua. Lapseni ovat ex-liitosta alkoholistin kanssa ja sieltähän niitä ongelmia on pitänyt selvitellä ja vahinko tapahtui kun menin kertomaan ajattelemattomasti nykyiselle miehelleni menneisyydestäni. Sitä ei olisi kannattanut tehdä. mutta kun oli vaikeaa ihmissuhteissa niin yritin kait saada helpotusta ja tukea siihen häneltä, mutta hän alkoikin pitää vihaa menneisyyden ihmisiini. Tätä en ymmärtänyt. Olin liian naiivi, enkä tuntenut mieheni oikeaa luonnetta. Olen hakannut päätäni seinään tässä asiassa kun en voi hyväksyä sitä että se ihminen johon minun pitäisi luottaa ja rakastaa, vihaakin minun rakkaitani. ja hän ei voi ymmärtää miksi siedän heitä edelleen.
En haluaisi tehdä samaa mitä minulle tehtiin, anoppi ei tullut koskaan enää kylään kun erosin, ei käynyt katsomassa lapsiani, hän miehensä (ei ollut mieheni isä) ei sietänyt meitä ja niin ei sitten anoppikaan tullut. Lapset sitä ihmetteli.
Tämä ketju on anteeksianto-ketju. Ja kyllä nyt vaatii paljon että anteeksi kykenen antamaan kenellekään. Ehkä juuri tämän takia olen tätä ketjua yllä pitänyt että saan vaikean hetken tullen tänne kirjoittaa. Ehkä tiesinkin etten kovin pitkään enää jaksa näytellä että olen antanut anteeksi kaikille vaikka niin yritin hokea.
Onneksi olin viikonloppuna luennolla, jossa puhuttiin siitä, ettei ihminen itse aina kykene antamaan anteeksi ,vaan silloin voi rukoilla Jumalaa, että Hän antaa sen anteeksi. ja saan voimaa antaa anteeksi joskus kun on aika. joitain asioitahan ihmisen ei varmaan edes ole lupa antaa anteeksi? Kait? yritin tuota anteeksianto juttua käyttää tähän, mutta se helpottaa hetkeksi kunnes yhä voimakkaampana tulee takaisin.
Nyt ei enempää miettimistä, yritän jaksaa kiemurrella tässä välimaastossa läheisteni kanssa. ehkä alan puhumaan totta jokaiselle ja sanon suoraan, että tehkää mitä huvittaa minä en enää välitä oletteko väleissä vai ei.
Hankala tosiaan on jonkinlaisen välittäjän tai sovittelijan rooli. Minusta tuo ajatuksesi antaa heidän hoitaa itse välinsä, on hyvä. Tietysti sitä toivoo, että itselle läheiset ihmiset tulisivat toimeen keskenäänkin, mutta ethän sinä ole sillä tavalla heidän väleistään vastuussa. Eikä välttämättä riitapukareita voi pakottaa sopuisiksi. Onhan tämä ollut jotenkin esillä muissakin ketjuissa, että toisten muuttaminen ei onnistu.
On mullakin ollut vähän vastaavaa siinä, että olen joskus tuntenut liikaa vastuuta vaikka jonkun tilanteen ilmapiiristä ja koittanut vitsailla tai sovitella, kun olen huomannut kireyden. Lopulta on ollut helpottavaa antaa valtaosin olla. Ehkä voi olla järkevää alkuun olla vähän viestinviejänä, vaikka sovinnonhalusta, mutta ei ollenkaan hyvä välittää valhetta ja virheellisiä tietoja/sanomisia. Tarkoitan siis väittää toisen sanoneen jotain hyvää tai että hänkin toivoo sovintoa, jos näin ei oikeasti ole, ei tietysti “paskakuskikaan” haukkumisia puolin ja toisin välittäen hyödytä olla.
Mitä luulet, että tapahtuu, jos annat olla? Et siloittele tai tulkitse pehmennellen sanomisia puoleen tai toiseen? Mitäs jos olisikin ihan hyvä, että nämä jästipäät saavat ottaa vastuun itse väleistään. Joskushan välissä pyöriminen vaan sotkee asioita ja pahimmillaan joutuu itsekin vedetyksi riitaan mukaan.
Hankaliahan nuo tilanteet ja riidat on. Minusta on kuitenkin edes itse varmemmalla maaperällä, kun jokainen hoitaa henkilökohtaisesti itse välinsä ja riitansa ja kantaa vastuun sanomisistaan itse. Onko sulla muuten mahdollista tavata heitä yksitellen, jolloin riitelyn kuulemiselta vältyt? Kun tulet juttuun jokaisen kanssa erikseen, niin silloin heidän keskinäinen eripura ei niin rasittaisi. Ja voihan kyselyihin vastata kehottamalla kysymään suoraan siltä, jota asia koskee.
En ehdi kirjoittaa enempää, mutta tuo anteeksiantoteema on ihan mielenkiintoinen ja olet selvästi pohtinut sitä paljon, eri puolilta, mitä tätä ketjua olen lukenut.