33 vuotta ja 5 päivää vanha silloin.
Oivallus oli se että tajusin oman elämäni ainutkertaisuuden ja en saa antaa sen liueta etanoliin.
Noista bentsoista tuli mieleen, niin itselläkin on lääkitys ahdistukseen ja omalta osaltani nuo lääkkeet ovat auttaneet. Silloin usein joudun ottamaan yhden, jos tulee ylitsepääsemätön ahdistuneisuuden tunne tai sitten jos suutun vaikka jostain vastoinkäymisestä, jotka usein ovat johdattaneet radalle lähtemiseen.
Mutta voi olla, että tää ei on mun paikkani antautua. Tuntuu, että joudun puolustautumaan. Muutan piiloon metsään.
Ei metsään kannata mennä. Siellä voi olla karhuja. Leikki leikkinä. Missä asiassa koet, että joudut puolustautumaan, jos suot anteeksi uteliaisuuteni?
En tiedä tarkkaan. Mun pitää juoda vielä tosi pitkään ja kunnolla, että tajuan jotain.
Alkoholiongelman ratkaisu tapahtuu omissa aivoissa (joskin moni väittää että se tapahtuu korkeamman voiman pääkonttorissa, mutta kokemus on osoittanut että sieltä ratkaisua odotttavat saavat sitä odottaa vaikka vuosikymmeniä , ja kitkuttaa päivän kerrallaan rukoillen että jos nyt taas tämän päivän kestäisi…)
Mielikuvillahan siinä tietysti toimitaan, kun omaan ajatteluun vaikutetaan.
Eivätkä mielikuvat pahasta ole, voivat olla jopa välttämättömiä. Ihmisen ajatusmaailma kun ei toimi ihan niin, että selkeä tieto esimerkiksi päihteiden fysiologisista, sosiaalisista, yhteiskunnallisista ja psyykkisistä vaikutuksista jatkuvasti käytettyinä riittäisivät päätöksentekon. Kun on niitä mielikuvia, jotka perustuvat osatotuuksiin, muistoja mukavista hetkistä päihteiden kanssa, ja vielä enemmän mielikuvia odotuksista, siitä miten päihde olisi voinut vaikuttaa mukavuutta tuovana.
Mielikuvia käyttäen minäkin muutin ajatustapani päihteiden suhteen. Toistin itselleni yhä uudestaan miten minun on hyvä olla selvänä, miten voimaannun päivä päivältä, ja opettelin erottelemaan mukavissa muistoissa sen todellisen asian ja unohtamaankin sen päihdetekijän niistä pois. Usein se nimittäin ei ollut olennainen osa asiaa, vaan pelkkä sivujuonne mukavissa tapahtumaketjuissa. Sen ymmärtäminen helpotti paljon ajattelua.
Mutta… antautumismielialan lietsominen ei ainakaan minun kohdallani olisi tuottanut haluttua tulosta. Päinvastoin, voimaantuminen, usko omiin voimiin ja niiden lisääntymiseen, päihteiden merkityksen vähentyminen (eikä niiden voiman kasvu mielikuvituksessa sellaiseksi ettei niille mitään mahda) , se toi ainakin hyvin pysyvän voiton (ehkä huono sana, ei se mitään kilpailua ollut) tai siis muutoksen erilaiseen ajattelutapaan, minun elämääni ja ajattelua vapauttavaan suhtautumiseen. Sellaiseen jossa ei tarvitse pelätä päihdeongelmaa, eikä ahertaa enää sen kimpussa.
Se, että kun omakohtaiseen ongelmalliseen suhtautumiseen oli ratkaisu löytynyt, ja voimavaroja vapautui moneen muuhun, alkoi päihdeongelma näkymään laajempana asiana kuin vain minua koskevana, ja välillä sitten voin jopa toimia sen ehkäisemisessä (silloin kun huvittaa) , se on sitten toinen juttu -ja paljon mielenkiintoisempi juttu, mutta jätän sen noihin muihin keskusteluihin.
Upeaa, että jotkut saavat lopetettua jo kolmekymppisenä! Itse yritin ensimmäisen kerran 36-vuotiaana, kun oivalsin “ettei tämä näin voi mennä”
meni kuitenkin. Paljon kärsimystä itselle ja toisille, varsinkin itselle. Olen nolannut itseäni enemmän kuin yhteen elämään olisi ollut passeli ja myös loukannut itseäni sekä fyysisesti että henkisesti, pariin kolmeen työpaikkaan ei ole enää ollut asiaa…toiseen menin hirveässä krapulassa toisen mokasin muuten, kolmannessa mihin ei enää pyydetty (olin sijainen) homma kusi oxaminin vaikutuksen alaisena olemiseen, luulen että huomasivat vaikka asiaa ei kukaan ottanut puheeksi, ei edes pomo. Ihme oikeastaan että olen hengissä. Osa vaurioista pysyviä (ei sisäkalut 
) Vuoden 2015 aion muistaa loppuelämän sinä vuonna, jona lopullisesti annoin periksi=ei ole enää järkeä, ei iloa, juoda alkoholia. Se oli siinä. Loppuelämän haluan elää niin kuin ihan vaan ihminen, jolla alkoholi ei rajoita ja haittaa jokapäiväisiä juttuja. Yritän myös jotenkin löytää itseäni korkeamman voiman, se on vielä hakusessa. Raitista päivää!
mies metsänreunasta kirjoitti
Valitettavan moni juoppo, ja varsinkaan alkoholisti ei tällaiseen ratkaisuun kykene ilman ulkopuolista apua. Yhteiskuntamme päättäjätkin ovat sen huomanneet ja siksi on lakisääteisesti perustettu suuri määrä erilaisia hoito- ja katkaisulaitoksia. Yksityinen liike-elämä myös on löytänyt markkinaraon alkoholismin hoidossa. Vapaaehtoisia toimijoita on Suomessakin monia. Tunnetuin ja tuloksekkain taitaa olla AA.
Lääketeollisuushan on ties kuinka kauan ja valtavia rahasummia käyttämällä yrittänyt löytää kemiallista ratkaisua. Sellaista on vaikea kehittää, kun alkoholismi on krooninen tunne- ja sielunelämän sairaus, johon liittyy vahva ruumiillinen riippuvuus.
Omalta kohdaltani olen kiitollinen, että AA on aikoinaan syntynyt ja löytänyt tiensä myös Suomeen. Samaa kiitollisuutta osoittavat ne lukuisat alkoholistit, jotka kokoontuvat vertaistuen merkeissä palavereihinsa ja tarjoavat raitistumisen mahdollisuuden jokaiselle juomisestaan kärsivälle. Joku menee tänäänkin illalla avaamaan oven ja joku keittää kahvit ja joku ottaa vastaan mahdollisen uuden tulokkaan.
Alkon myynti on pitkästä aikaa lähtenyt kasvuun ja eiköhän sen voitoista heru jokin summa alkoholin haittojen tutkimiseen ja vähentämiseen.
Joka tapauksessa ongelma on pysyvä ja alkoholi pysyy työikäisen väestön suurena kuolemansyynä.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Tuli tänään sitten kokeiltua, että mitenkä pubissa biljardi vielä sujuu. Ihan mukavaa sitä oli käydä läiskimässä pitkästä aikaa, mutta kyl siinä kolmen vartin kohdalla oli vaan myönnettävä oma voimattomuus alkoholin suhteen. Alkoi vaan kunnolla ahdistamaan kun isoja kolpakoita alkoi olemaan välittömässä näköpiirissä, niin oli vaan lähettävä himaan. Toisaalta tuo on välillä hyvä käydä kokeilemassa, että missä mennään, mutta ei vielä valmis siihen, että pystyisi tuntikaupalla mehulinjalla baarissa roikkumaan. Ehkä sekin aika tulee vielä, että johonkin konserttiinkin voisi mennä kuuntelemaan, vaikka niissä vasta humalaisia onkin, mutta sen aika ei ole vielä.
Juu… mulla tais mennä se 1. vuosi kokolailla niin etten käynyt oikein missään jossa oli humalaisia. Nykyään sillä ole mulle enää mitään merkitystä mitä itse kukin juo. Illanistuminen ja seurustelu on oikein mukavaa minusta, mutta siinä kohtaa jos/kun ihmiset rupeavat olemaan jo sen verta juovuksissa että juttujen taso laskee kipukynnyksen alapuolelle, katson viisaammaksi poistua takavasemmalle. Yleensä tuo tuppaa tapahtumaan siinä 23:00 - 00:00 välisenä aikana. 
Antautumista kai tämäkin, kun annoin miehelle luvan juoda loivariviinaa tänään, vaikka sovittiin, että ti, ke, to ollaan tipatta. Ja jos hän haluaa juoda, en pane ollenkaan hanttiin juoda myös, niin antautunut olen viinan kanssa. Tai alistunut. Loivareina otetaan vähemmän kuin eilen ja saatiin paljon aikaan, ruuanlaittoa ja siivousta, kun sopiva huikkamäärä poisti ahistusta ja vitutusta ja teki toimeliaaksi. Pyysi se anteeksi, kun halusi juoda. Hyväntahtoinen ja -luonteinen ihminen se on, ja täytyy sanoa, että välillä se olen minä, joka pyytää, että haetaan pullot vielä.
Mutta siis varsinaiseen aiheeseen: Antautuminen. Mä niin tajuan sekä niitä, jotka löytävät hyvän olonsa AA:n kautta että niitä, jotka löytävät sen itsensä kautta. Tai terapiassa, tai korkeimmasta voimasta. Uskonnoista en hirveästi diggaa enää, kun olen päässyt jotakuinkin irti lapsuuden uskonnollisen yhteisön vaikutuksesta ja sen aiheuttamien ahdistusten piiristä. Uskon kyllä kaiken olevaisen lävistävään viisauteen tai voimaan, joillekin se kai on jumala, toisille ehkä tiede. Mutta enemmän on kuin mitä me itsemme luonnosta irti älyllistäneet ihmiseläimet tajuamme. Siis tää on vain mun kela. Uskon, että meissä on voimaa. En vain löydä sitä itsestäni, en tykkää itsestäni, en näe itselleni arvoa muuta kuin muiden ihmisten kautta. Muut tarvitsevat minua, minä en minua.
Ny taas vika paukku. Työpäivä sujui ihan ok, vaikka aamulla ei ollut paras olo. Kokemuksesta tiedän, että siihen mestaan kannattaa mennä ja laittaa näytelmä taas päälle, koska roolini ja tehtäväni siellä ohjelmoi oloni taas paremmaksi, tunnen jopa onnistumisen hetkiä.
Aika feikki oon.
Ei AA:ssa ole oikein muuta “vaatimusta” kuin halu lopettaa juominen. Jos ei asioitten eteen ja itsensä eteen ole valmis tekemään töitä, niin silloin ei ole välttämättä ole halua lopettaa juomista. Se on jokaisen henkilökohtainen asia mitä elämältään haluaa. Jokainen valitsee tiensä itse ja tyylin jolla haluaa tiensä taapertaa. Helppoa se juomisen lopettaminen ei ole, mutta jos tahdonvoimaa on riittävästi ja kykenee myöntämään voimattomuuden alkoholiin nähden, niin sillä pääsee jo hyvin alkuun.
Joo, olen luultavasti tajunnut AA:n periaatteen, on tullut luettua aiheeseen liittyviä artikkeleita, keskustelua ja kirjallisuutta. Vähän aikaa sitten löysin kirjaston asiakkaiden ilmaisesta kierrätyshyllystä paksun 60-luvulla painetun AA-opuksen ja luin jopa sen läpi, vaikka hidas lukija olenkin. Oli siellä monta mielenkiintoista tarinaa ja hyviä pointteja, mutta ei koskaan kolahtanut. Enkä siis ajatellutkaan, että AA:ssa olisi mitään hengellisyyden vaatimusta, vaan pelkästään halu olla raitis.
Ehkä mä en vaan halua olla raitis. Mä en tykkää musta. Mä en osaa olla niinkuin te muut ja tehdä olostani hyvää. Mä en haluaisi olla mä. Mä inhosin ja häpesin itteäni jo kauan ennen kuin olin alkoholia maistanut.
Ihan paskaa, jos seuraavassa elämässäni olen saman ongelman edessä. Tai ehkä oon ollut yhtä toivoton jo monen edellisen elämäni ajan.
Juuri tämmöistä se minunkin antautuminen alkoholiongelman edessä aikoinaan oli. Juuri sellaista, jossa voi rinnastaa sanat antautuminen ja alistuminen.
Kyllähän minä sitten jossain vaiheessa pyrin antautumaan myös raitistumis-mielessä, eli kävin mainitussa AA:ssakin. Tulin vaan entistä sairaammaksi, ja sitten kun retkahti niin voimattomuus olikin entistä pahempi. Jotenkin kuvaavaa, että puolen vuoden AA:laisuutta seurasi kaksi katkaisuhoitojaksoa hyvin lyhyen ajan sisään.
Kun niistä tokenin, en ole tarvinnut enää kumpaakaan.
En minä silti tuota aikaa pahana pidä, nyt kun siitä on selvinnyt ja se on kaukana historiassa. Omalla tavallaan opettavaista ja oudolla tavalla jännääkin aikaa. AA:ssa olen käynyt satunnaisesti mielenkiinnosta sen jälkeen, vaikken siihen enää liitykään.
Kuinkas kauan sinä Valtiomies olet ollut nyt kuivilla, eli kuinka pitkä aika on viimeisestä huikasta. Ymmärtääkseni sinulla ei ole aikomustakaan raitistua.
Kyllä se alkoholi vaan vinouttaa ajatusmaailman silleen ettei sitä itse edes huomaa. Löysin joitain päiviä sitten juomisaikaisia kirjoituksiani, joita olin kai aikonut jollekin nettisivulle laittaa, enkä tunnistanut niistä itseäni enää ollenkaan. Tuli melkeen fyysisesti huono olo kun muistin että olen oikeasti ajatellut itsestäni ja maailmasta tuolla tavalla. Siinä oli paljon itseinhoa ja kaikennäköistä toivonsa menettäneen marttyyrishittiä myös.
Jos tälläinen vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä kärsivä, syrjäytynyt, vakavasti ylipainoinen, työtön, 20 tölkkiä päivittäin juova ihmisraunio voi saada raittiuden kautta taas elämästä otetta, niin kyllä se onnistuu muiltakin.
En ole enää nykyisin “kuivilla”. Olen lakannut sairastamasta alkoholismia, eli olen entinen alkoholisti. Joskus ennen olin kyllä kuivilla pitkäänkin. Jopa melkein 1½ vuotta kerran. Se oli tosiaan kuivilla olemista, ei tervehtymistä tai toipumista.
Mutta kysymykseesi vastaan, että tänään tuntuisi olevan päihteetön päivä.
Toipuminen tai tervehtyminen ovat joka tapauksessa eri asia kuin se, miten pitkä aika on viimeisestä huikasta. Mitenkäs muuten Prossa omalla kohdalla määrittelisit, oletko toipunut, parantunut vaiko sairastatko edelleen alkoholismia?
No jaa, totta puhuen en oikein osaa diagnosoida itseäni tuon suhteen enkä myöskään uhraa sen ajattelulle aikaa, mutta minun ajatuksia helpottaa ja selkeyttää semmonen “ajatusleikki”, että olen ikäänkuin allerginen alkoholille ja sen juominen saa minussa aikaan suunnattoman negatiivisen personalisuusmuutoksen joten siitäkin syystä minun on viisasta pysytellä siitä erossa.
Nykyään minun ei tee yhtään mieli alkoholia, eikä ole tehnyt mieli pitkään aikaan ja se on tärkeämpää kuin se että olenko alkoholisti vai en, mutta voihan sen tietenkin niinkin ajatella, että edelleen olen koska tiedän olevani erittäin humalahakuinen juomari ja jos nyt alkaisin juomaan, niin vetäisin taatusti perseet olalle niin että heilahtaa.
Toisaalta voi ajatella, että en enää ole alkoholisti koska en ole juonut pisaraakaan kolmeen vuoteen eikä todellakaan tee mieli juodakkaan.
Minusta on tärkeämpää se, että annetaan jokaisen yksilönä ajatella tuon sairauskäsitteen juuri niin kuin itselle on paras raittiuden saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Ei asioista kannata tehdä liian analyyttisiä ja monimutkaisia, puhumattakaan siitä, että yritetään väkisin saada jonkun ajattelemaan tai tekemään juuri niin kuin itse ajattelee tai tekee.
sitä minun taas on vaikea ymmärtää kun joku juova henkilö kuten sinä ymmärtääkseni olet, otat kantaa tämmöseen asiaan kertoen omista hyviksi todetuista keinoista lopettajien palstalla etkä kuitenkaan ole onnistunut keinoillasi raitistumaan. Se kyllä vie pohjan pois jutuista minun silmissäni vaikka kiinnostava persoona muuton oletkin.
Persoonallisuudenmuutos on yksi asioista, joihin olen havahtunut. Toinen asia, joka mua kiinnostaa tai oikeastaan ihastuttaa edellisen kirjoittajan kommentissa, on se, ettei joku kaipaa alkoholia enää ollenkaan, eli on ilmeisesti sinut selvinpäisen minänsä kanssa, eli minut. Eli elämä on muka mahdollisesti kivaa minänä.
Lapsuudesta asti olen yrittänyt olla joku muu kuin mä - parempi, hyväksyttävämpi, iloisempi, sosiaalisempi, pärjäävämpi ym. kuin kykenen oikeasti olemaan. Tai sanotaanko niin, että en ole kyennyt käyttämään lahjojani ja potentiaaliani omaksi ilokseni, koska olen yrittänyt olla joku toinen ihminen saadakseni hyväksyntää. Itsenäni en ole kelvannut ja muiden typeryyden takia kasvoin vääränlaiseen kuvitelmaan siitä, mitä elämän pitäisi olla ja millainen minun pitäisi olla.
Siitähän seuraa paljon vääränlaisia valintoja, kun on hukassa. Suojelusenkelini on ollut ylityöllistettynä.
Nykyään aikuisilla lapsillani menee ok ja olen ehkä antanut itselleni luvan vihdoin romahtaa käymään läpi omia traumojani, ja pikkuhiljaa antautumaan olemaan mä, askel kerrallaan, ilman että mun tarttee suorittaa ja menestyä muiden silmissä. Voisin tehdä helpompia töitä ja suojella itseäni liialta kohinalta.
Mulle on tehty vääryyttä ja haluan olla erossa niistä ihmisistä, jotka ovat tehneet pahaa. Heidän mielestään olen nyt sitten sairas.
Ja joo, kyllähän on alkanut huolestuttamaan, kun on ikänsä ollut ujo introvertti ja sitten humalassa uskaltaa kaikenlaista kapakassa ja tuntee vapautta ja alkaa aukomaan päätään somessa, kun vihdoin uskaltaa sanoa ajatuksensa. Hämmentävää ja pelottavaa.
Mutta tosiaan joku iso muutos kohti itsen hyväksymistä on käynnissä ja siksi tännekin näitä hajanaisia ajatuksiani petissä kännyn kautta naputan.