Tämä lienee vaikea asia monille minä mukaanlukien. Pelkkä sana “antautuminen” saattaa ladata aikamoiset tunnereaktiot päälle lukuisille ihmisille.
Mutta miten koette itse, onko ongelmienne edessä tarvinnut tapahtua jonkinlainen antautuminen? Ja jos on niin miten ymmärrätte itse että se tapahtui? Pikkuhiljaa vai kertarysäyksellä?
Mä uskon ja toivon että tästä asiasta pystyttäisiin käymään asiallista keskustelua ja vältettäisiin hyökkäykset toisia ihmisiä kohtaan, vaikka nyt liikutaankin semmoisilla vesillä että kutkuttaisi ruveta heittelemään kaikenlaista arvostelua.
Itse koen niin että antautuminen on kamalan vaikea asia. Ymmärrän sen omalla tavallani ja tajuan sen että AA-ohjelmassa puhutaan siitä että ohjelman avulla on mahdollista palauttaa ihmisen mielenterveys. Antautuminen on hyvin olennaisesti sidoksissa siihen mielenterveyden palautumiseen. Siinä ihminen pistetään kohtaamaan se totuus ja ne kaikki iljettävät asiat joita on vuosia tai vuosikymmeniä paennut. Ja mikä helpotus siitä sitten loppuviimenään onkaan mahdollista saavuttaa?
Antautuminen on myös siitä omavoimaisuudestaan luopumista. Omavoimaisuus jonka itse ymmärrän sanana minun kohdallani olevan vain käänteisesti pelon ja häpeän toiset kasvot, jonka lopullinen ilmenemismuoto on eristyneisyys ja yhteyden puute. Koko omavoimaisuuden kehää pyörittävä voima on luottamuksen puute.