Antautuminen alkoholiongelman edessä

Me Lopettajat
1

Tämä lienee vaikea asia monille minä mukaanlukien. Pelkkä sana “antautuminen” saattaa ladata aikamoiset tunnereaktiot päälle lukuisille ihmisille.

Mutta miten koette itse, onko ongelmienne edessä tarvinnut tapahtua jonkinlainen antautuminen? Ja jos on niin miten ymmärrätte itse että se tapahtui? Pikkuhiljaa vai kertarysäyksellä?

Mä uskon ja toivon että tästä asiasta pystyttäisiin käymään asiallista keskustelua ja vältettäisiin hyökkäykset toisia ihmisiä kohtaan, vaikka nyt liikutaankin semmoisilla vesillä että kutkuttaisi ruveta heittelemään kaikenlaista arvostelua.

Itse koen niin että antautuminen on kamalan vaikea asia. Ymmärrän sen omalla tavallani ja tajuan sen että AA-ohjelmassa puhutaan siitä että ohjelman avulla on mahdollista palauttaa ihmisen mielenterveys. Antautuminen on hyvin olennaisesti sidoksissa siihen mielenterveyden palautumiseen. Siinä ihminen pistetään kohtaamaan se totuus ja ne kaikki iljettävät asiat joita on vuosia tai vuosikymmeniä paennut. Ja mikä helpotus siitä sitten loppuviimenään onkaan mahdollista saavuttaa?

Antautuminen on myös siitä omavoimaisuudestaan luopumista. Omavoimaisuus jonka itse ymmärrän sanana minun kohdallani olevan vain käänteisesti pelon ja häpeän toiset kasvot, jonka lopullinen ilmenemismuoto on eristyneisyys ja yhteyden puute. Koko omavoimaisuuden kehää pyörittävä voima on luottamuksen puute.

2

Jos tarkoitus on keskustella AA_ohjelmasta ja tulkita maailmaa sen direktiivien kautta niin jättäkää toki hyvät ihmiset minun puheenvuoroni lukematta.

Mutta asiasta, eli antautumisesta, minun elämässäni;

Asiat menivät niin, että olin mitä suurimmassa määrin antautunut alkoholismini suhteen. En edes asettanut sitä kyseenalaiseksi, se vain kuului osana elämääni, ja olin alkanut uskomaan että se nyt vain on osa minua ja elämäntapaani, joskus pahimpina krapula-aamuina harmittelin, tietysti, että tuli taas otettua enemmän kuin piti.

Kun sitten tulin siihen tulokseen, että minun ei välttämättä tarvitse antautua, tämän asian edessä, vaikka niin monessa muussa asiassa tässä elämässä onkin luovutettava ja nieltävä tappionsa.

Lakkasin antautumasta. Halusin muutoksen. Minulle alkoholismi oli suunnaton taakka, elämää rajoittava tekijä. Siksi se antautuminen sille oli niin kovasti omien elämän- ja elämisenhalujeni kanssa ristiriidassa, että tuli tarve lakata antautumasta.

Ei se tietenkään sillä selvä ollut, että niin vain päätin että minähän en enää tämän asian edessä rähmälläni ole. Oli siinä hiukan vääntämistä, mutta siitä lienen täällä kertonut moneen kertaan.

Vastaus kysymykseen siis on; Lakkasin antautumasta ja elämänlaatu parani. Mutta, ei se mahdotonta ole, etteikö jollain toisella elämä alkaisi tuntumaan helpommalta ihan päinvastaisella ajattelulla. Ei se periksiantautuminen ja alkoholismin hyväksyminen osaksi elämäntapaa minustakaan aina pahalta tuntunut, se oli kai joskus jopa sellainen “syninpäästön kaltainen”, ajattelemisesta vapauttava mielikuva. Että enhän minä tälle mitään voi, ja antaapa nyt mennä näin kun minun elämäni kerran tällainen on…

Jossain vaiheessa kai sitten olin antautunut jo omastakin mielestäni liikaa, ja jokin osa ajatuksista alkoi vaatimaan muutosta -edes vakavasti harkittavaksi.

3

Ilman antautumista sekä täydellisen tappion myöntämistä en nauttisi onnellisena aamukahviani tässä ja tänään, raittiina. Eihän siinä tarvitse tätä häpeällistä antautumistaan sekä tappion myöntämistä sen kummemmin maailmalle julistaa, mikäli se tuntuu kovin vaikealle. Kysymys on minulle ainakin ollut paljolti neuvottelusta minun itseni kanssa. Ensin kyllä tarvitsee raivata “pahimmat näköesteet” edestä, jotta pystyy itsepuolustelun alta havaitsemaan tilanteensa koko kaameudessaan. Kun sen näkee, ei antautuminen ole enää ylitsepääsemätön este ja kaikki helpottuu huomattavasti!

4

Me saavutamme mielenrauhan ja tyytyväisyyden niin kovin eri tavoilla.

Jos joku muu säilyttää sovun itsensä ja maailman kanssa, mielenterveytensä ja hyvän olonsa antaumalla alkoholismille, se on kenties silloin oikein hyvä ratkaisu.

Minun kohdallani alkoholismi aiheutti lopulta tyytymättömyuyttä itseeni, tunteen, että tässä ei nyt kaikki mene ihan kuten haluaisin. Ja kun se rajoitti niin monia muita asioita -sehän siinä kans alkoi jurppimaan.

Ei se antautuminen vielä romahduttanut fyysistä eikä psyykkistä terveyttäni, mutta luulen ettei sitä olisi tämä kroppa ja psyyke mahdottomiin kestänyt. Omasta mielestäni lakkasin antautumasta just ajoissa, ja minulle tämä on ollut se oikea ratkaisu. Enpä ole lääkäriä tai lääkitystä tarvinnut mihinkään vaivoihin, eli -jälleen kerran, omasta mielestäni- elämäntapani ovat tuon terveyspuolenkin suhteen kai sitten aika hyvässä kunnossa. Ja sehän minulle on tärkeintä, että elämä tuntuu mukavalta, ja vapautuneelta.

Omalla kohdallani olen täsä asiassa jonkinlainen asiantuntijakin, kun olen sen antautumisenkin kokeillut (ja pitkään, kymmeniä vuosia pötköön, prkl.) ja nyt sitten vuosia elellyt muiden joukossa tolpillani.

5

Tärkeä ja hyvä aihe!

Juuri tänä aamuna asiaa mietin sen, minkä siinä kerkesin, mutta tulin ainakin siihen lopputulemaan, että toipuminen ei tapahdu ilman antautumista (sillä tavalla kuin minä sen käsitän). Niin kauan, kun herää tarve puolustella, on vastarintaa, ja niin kauan kuin on vastarintaa, haraa paikallaan. Ei siinä mitään, vastarintakin kuuluu muutokseen, mutta siitä päästäkseen on nöyrryttävä ja juurikin katsoa totuutta -niin rumana kuin se näyttäytyykin- avoimesti ja tutkaillen. Tähän liittyy itselleni myös ns. autettavaksi antautuminen. Minäkin entinen itseriittoinen (omavoimainen) perfektionisti opettelin tunnistamaan mekanismeja puolustelun, kieltämisen yms.takana ja rehellisesti asetuin siihen täällä plinkissä, että minä tarvitsen teitä kaikkia täällä, jotta pystyn raitistua ja alkaa eheytymään. Minulla on iso ongelma, joka ruma ja katala ja tekee minusta itsekkään, niin ja, jota en tietenkään halunnut itselläni olevan, mutta kun se vaan oli ja on. Myös omassa elämässäni aloin oikeasti puhua ystävilleni asioista, mitä niin kovasti olin yrittänyt kulissien taakse piilottaa. Aloin tarvita toisia ihmisiä, opettelen terveellistä riippuvuutta muista. Se on itseni kohdalla eheytymistä. Mielestäni antautuminen on portti toipumiseen. Siis siten kuin minä sen käsitän :slight_smile: .

6

^ Hyvä kirjoitus sinulta.

7

Tuli sekin vielä mieleen, että myös epäonnistuminen -sen myöntäminen ja käsitteleminen- on myös omasta mielestäni osa asiaa. Hedelmällistä myös!

8

Aivan päinvastaisilla asenteilla näkyy tasapainoon elämässään pääsevän.
Ehkä sitten tavoitteetkin ovat olleet erisuuntaiset? Ja se mielenrauhan ja itselle sopivan elämän olemuis eri ihmisillä erilainen?
Antautumisella. (joka mielestäni on ensisijaisesti periksiantamista) on moni saavuttanut sen minkä on halunnutkin. Ja moni muu, minä mukaan lukien, ihan tyytyväinen elämäänsä kun on lakannut anatutumasta alkoholismille.

Paremmuusjärjestystä ei ehkä ole, kai se riippuu siitä mitä elämältä haluaa.

Mutta, onko siihen ehkä jotain järkevää selityksiä, miksi me ihmiset pidämme erilaisia elämäntapoja tavoitteinamme?
Miksi jonkun mielestä on esimerkiksi parempi elää alkoholismille antautuneena kuin sen elämästään poisviskanneena? Arvoilla ja asenteillakin varmasti on taustansa.

9

Kyllä tuo antautuminen alkoholin edessä oli avain raitistumiseeni ja avain siihen, että pystyn jatkaa elämääni vapaana ilman jatkuvaa taistelua.

Erittäin hyvä kirjoitus Lintuannalta, kiitos siitä!

T. Prosaduuri

10

Voisin elää mutta mielenterveys ei olisi säilynyt jos olisin vielä antautunut.
Olen siitä varma. Olisi mennyt myös terveys. Toivon ettei enää tule tilannetta jossa alkoholille antautuisin.

11

Lintuannalta jälleen oivallista tekstiä, minä myös kiitän siitä.

12

mielenterveyttäni kai minäkin ajattelin, kun lakkasin antautumasta ja päätin ainakin yrittää lopettamista.
Ei se mielestäni vielä horjunut, mutta elämäntavan muutoksen otin sellaisena ennaltaehkäisevänä työkaluna, ajatytelin että onhan tässä jo rähmällään viinan edessä oltu, ja elämällä varmasti olisi paljon annettavaa jos siitä vapautuisin.

Ja kyllä olikin. En kadu, enkä minäkään aio enää antautua. Kun en tunne sellaiseen mitään tarvettakaan, se oli aikansa sitä ja nyt elämä on sitten kaikkea muuta.

13

Minulle antautuminen oli se hetki, jolloin itsepuolustelu sekä selittely lakkaa. Minä ainakin olen yrittänyt taistella alkoholia vastaan monenlaisin keinoin, vaan voiton vei aina alkoholi. Täytyi antautua sekä myöntää, että nyt on konstit vähissä ellei peräti loppu, täytynee etsiä apua ja suhtautua siihen apuun ilman, että sarvet alkaa kasvamaan päähän. AAsta sen löysin sekä terveyskeskuslääkäriltä.

14

Ehkä kuitenkin, niin antautunut ja rähmälläni kuin olinkin, täytyi jossain siellä aivojen syvimmissä sopukoissa olla sellainenkin ajatus että vapaaehtoisestihan minä antautunut olen ja että toisenlainenkin mahdollisuus on olemassa.

En sitä siinä ajatellut, se kun oli niin luonnollisen tuntuista -silloin.

Mutta nyt, jälkikäteen ajateltuna, on siellä täytynyt tuollaistakin olla. Tämä nyt on kyllä puoliksi arvailua, eipä tullut silloin niin laitettua muistiin miten tarkkaan ottaen minkäkin asian itselleni selitin. Sen muistan että pidin alkoholismia jotenkin minuun kuuluvana, asiana jolle en mitään mahda mutta että sen kanssa tässä sitten eletään ja välillä on kivaa senkin kanssa.

Mutta, mutta… näitä vuosien takaisia ajatuksenkulkujani en mene ihan varmoiksi väittämään. Ne muistikuvat ovat (onneksi) haalistuneet niin etteivät oikein omilta enää tunnu.

15

Kiva lukea näitä metsänreunan aatokisia - niin paljon ovat kuin omia sanomisiani. :smiley: Ehkäpä tässä turhaanikin rakennetaan aitaa kahden näkökulman välille. Tuo “lakkasin antautumasta” ja “halusin muutoksen” oli myös minun oma kokemukseni asiasta.

Minulle se antautuminen tarkoitti myös nöyrtymistä etsimään apua - sen asian hyväksymistä, ettei oma kynsi kykene. Etsin apua ensimmäisenä lääkäriltä ja sitten A-klinikalta. Vasta hieman myöhemmin löysin askeleeni myös AA:n ovelle. Minulle AA ei tarkoittanut jollekin propagandalle altistumista, sillä jotenkiin tajusin heti, mistä on kyse ja ihastuin juttuun saman tien.

16

juhakemppinen.fi/index.php?id=fo2xcm622h2wsz

17

Ei ole mitään tarvetta rakentaa mitään muureja eri näkemysten välille. Tärkeää on minusta että jokainen voi turvallisesti olla sitä mieltä mitä on ja muistaa kunnioittaa myös toisten ihmisten oikeutta siihen samaan. Kaikki kiusaaminen, arvosteleminen ja hyökkäävä asenne kun loistaa poissaolollaan niin minusta se on sellaista maastoa josta voi syntyä jotain hyvää.

18

Olen samaa mieltä kuin edellisetkin jotka kirjoittavat että jokaisella on oma näkemys antautumisesta, eikä sitä tarvi alkaa yrittämään toiseksi todistaa.
Kun luin kirjoituksianne niin tuli mieleen, että kyllähän minä antauduin viinalle, tupakalle ja tietynlaiselle elämäntyylille silloin nuorena alle kakskymppisenä. ja parin vuosikymmenen jälkeen tajusin ettei se ole sitä mitä halusin oikeasti elämältä. Just siitä tyttären kans tänään juteltiin, kuinka olin elänyt “väärää” elämää, vaikkei väärää elämää voi ollakkaan, on vain elämää jota on elänyt ja sitä kyllä kannattaisi kunnioittaa, sillä se on ainoa elämä minkä on elänyt. Se minua on alkanut hirvittämään kuinka sitten aloin syyttämään ja vihaamaan itseäni kun olin juonut. Eihän niin saisi tehdä itselleen, oikeasti. Pitää löytää se hyvä mikä siellä on, mikä opetus tai muu minkä voi nostaa esiin. tai jotain.
Tämä nyt meni liian syvälliseksi.
Mutta antauduin myös lopullisesti siinä vaiheessa kun se elämä viinan kanssa tuhratessa vei vain kohti tuhoa ja en halunnut kuolla. pakko oli myöntää että viina on voimakkaampi, tupakka on voimakkaampi jos sen kanssa leikin. Kumpikin yhtä paha ja vie terveyteni.

19

Ikzu kirjoitti

Viimeisen juomavuoteni aikana minulle selvisi, että olen alkoholisti. Tieto ei kuitenkaan auttanut pysymään kohtuujuomisessa, joka oli tavoitteeni. Viimein tuli vastaan pohja, sellainen tilanne, jota alemmas en enää halunnut mennä juomalla. Omat voimat siis olivat osoittautuneet liian vähäisiksi hallitakseni juomisen. Syntyi tarve ja päätös hakea apua eli antautuminen. Tiesin AA:n olemassa olon ja hain apua sieltä. Pyrkimällä noudattamaan tai toteuttamaan 12 askelen ohjelmaa voin ajatella siirtyneeni tahdottomasta tilasta tavoitteelliseen. Voin, tosin varauksellisesti, sanoa antautuneeni noudattamaan raitistuneiden alkoholistien ehdottamia keinoja pitääkseni kerran alkaneen raittiuteni. Askelten ehdottamat toimenpiteet ovat yksinkertaisia, mutta kuitenkin vaikeita. Vaikeus alkaa jo sen myöntämisestä, että olen voimaton alkoholiin nähden. Sitten tulee vastaan itseä suurempi voima, rehellinen itsetutkistelu, väärien tekojen todellisen luonteen myöntäminen jne.

Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme

20

Tuossa on paljon samaa kuin miten minäkin ajattelen. Antautumisenahan sen minunkin dokaamiseni voi hyvin paljolti nähdä. Elämää jossa hävittiin kaiken aikaa.

Mutta “antautuminen alkoholiongelman edessä”… niin minä sen ymmärrän että sillä tarkoitetaan jotakin kovasti eri asiaa, kuin tuon saman häviämisen jatkamista.

Saman asian voisi myös muotoilla vaikkapa sanoilla “en pärjää yksin tämän asian kanssa, auttakaa minua, olen nyt valmis ottamaan apua vastaan”.

Se on semmoisen tyhjänpäiväisen taistelun päättymistä, josta tuossa vineton linkissäkin puhutaan.