Ajattelin ottaa tämän asian täällä esille kun keskustelu ei oikein toisessa paikassa ottanut tulta alleen. Kuinka olette selvinneet aikuisina alkoholistivanhempienne kanssa? Tai ihan alkoholistit täällä voivat sanoa kuinka heitä tulisi kohdella että asiat menisivät perille.
Minulla siis isä on alkoholisti. Ryypännyt nyt 30 vuotta ja tuhonnut opiskelunsa, yhden työpaikan ja kaksi avioliittoa. Vanhempani ajautuivat eroon kun olin 10v. Nyt kun olen aikuinen ja minun kanssani voi jaaritella ja puhua henkeviä niin isäni kiinnostus kanssakäymiseemme on kasvanut suuresti. Hän soittelee minulle noin kerran viikossa, yleensä kännissä, ja se ahdistaa suunnattomasti. Olen yrittänyt laittaa rajoja että kännissä ei soitella mutta hänkin on taitava fuskaamaan ja sanoo usein “juoneensa yhden oluen” tai ettei ole juonut mitään ja joskus kun hän vaikuttaa vähän humaltuneelta niin hän saattaakin olla “vain” krapulassa. Enkä välttämättä heti kuule äänestä onko hän humalassa vai ei.
Selvänä hän on ujo ja älykäs mutta humalassa tulee nämä alkoholistin tyypilliset piirteet esille eli sellainen turhanpäiväinen vittuilu, ylimielisyys, tekopyhyys, mahtipontisuus jne. Usein keskustelu puhelimessa voi tiettyyn pisteeseen asti olla haastava ja mukava mutta sitten hän saattaa yllättäen heittää sen vittuiluksi jos en ole onnistunut olemaan tarpeeksi samaa mieltä asiasta.
Muiden ihmisten kanssa olen sanavalmis, itsevarma ja joskus - kuten on ehkä nähty - aggressiivinenkin mutta isäni kanssa tunnen olevani täysin avuton. Jotenkin lapsuudenkokemusten takia kai. En haluaisi laittaa välejä poikki. Olen yrittänyt sitä että en puhu hänen kanssaan kun hän on humalassa mutta kuten sanoin niin aina ei saa selvää onko vai ei ja jos onkin niin hän saattaa olla hyvin ystävällinen ja kokisin itseni inhottavaksi jos sulkisin puhelimen kun hän ei ymmärrä yhtään miten hänen humaltumisensa haittaa/ahdistaa minua.
Tänään hän oli taas soittanut ja jättänyt puhelinvastaajaan viestin. Hän oli aivan selvästi humalassa. Viestissä oli vielä joku vittumaisen syyttävä sävy “kuulumisia olisin vaan kysellyt” (sävyllä että “tyttäreni ei ikinä vastaa puhelimeensa tai ilmoita itsestään tai välitä minusta”) kun oikeasti vasta puhuimme viikko sitten puhelimessa. En ikinä uskalla soittaa hänelle itse sillä pelkään että hän on kännissä silloin.
Joskus saan itseni kiinni toiveesta että isäni kuolisi. Nyt vain kirjoitin tekstiviestin jossa ehdotin että soitellaan ensi viikolla ja lisäsin että älä soita kännissä kun “en minäkään soita sinulle ikinä kännissä”. Luultavasti se kaikuu taas tyhjille korville…
Kuvailemasi piirteet isässäsi voivat kieltämättä tuntua vastenmielisiltä. Tunnistan osan niistä myös itsessäni, en tosin useinkaan häiriköi puhelimitse, mutta olen vähintään yhtä doku. Jos ja kun et halua katkaista välejä isääsi, on mielestäni hyvä keino alkaa vaatia häneltä sopertelun sijaan konkretiaa. Taannu leikisti takaisin lapsen asteelle. Osta koottava kirjahylly tai kaada siirappia autosi tankkiin ja pyydä isää apuun. Vaadi isä seuraksesi Niagaran ylitykseen vaijeria pitkin tai edes pitkälle kävelylenkille Kiukuttele, itke, näytä tunteesi. Käytä häntä raa’asti hyväksesi - jos hänestä siihen on - tai pakota hänet rehellisesti tunnustamaan voimattomuutensa.
Juttu on siinä että isäni on helvetin saamaton. Olen usein tarvinnut häntä avukseni mutta ikinä hänestä ei ole siihen. Hän on totaalisen saamaton ja epäluotettava. Nyt hän oli avussa muutossani mutta tässä pitäisi yksi peili laittaa seinään ja hänen kaverillaan on porakone jolla sen voisi tehdä. Ja oli tarkoitus että hän hoitaisi homman.
Jutusta ei tullut mitään mutta hän tykkäsi puhua siitä puhelimitse “Oletko ajatellut mihin kohtaan se peili olisi hyvä laittaa? Mikäköhän olisi hyvä korkeus? Juu… tuo on varmaan se paras paikka”. Meinasin revetä että lopetetaan diskurssi ja tule tänne saatana niin näytän sen paikan ja porataan se siihen koneella 30:ssä sekunnissa! Mitä vittua siitä puhumaan??"
En halua mitään apua häneltä. Sen jälkeen kun olin liikuntakyvytön iskiaan takia eikä hän voinut heittää minua edes lääkäriin autolla vaikka tekee ajotyötä niin olen luopunut toivosta totaalisesti. Mikään ei ikinä toteudu mutta on kauheat jossittelut aina menossa… “Mennään leffaan ens viikolla jooko?” mutta ikinä sitä viikkoa ei tule. Mutta se rakastaa noita vittumaisia pitkiä puhelinkeskusteluja!
Mulla oli lasinen ja salattu lapsuus.
Virtahepo olohuoneessa niin mahtava, että hyvä kun seinät pysyivät pystyssä.
Rajojen hakeminen suhteessa vanhempiini kesti yli kymmenen vuotta.
Nyt olen siihen taisteluun hyvin tyytväinen.
En keskustele puhelimitse vanhempieni kanssa kun he ovat päihtyneenä, He eivät tule kotiini jos aikovat tai ovat päihtyneenä.
Minä en mene heidän kotiinsa koska en voi vaatia heiltä omassa kodissaan päihteettömyyttä silloinkaan kun olen sinne perheineni tulossa.
Ryyppyputken jälkeenkin olen heidän tyttärensä, en terapeutti enkä ota katkolle vanhempiani.
Kun he tulevat kylään en moralisoi enkä ota esille heidän juomistaan joka ei ole tapahtunut minun tai lasteni ollessa läsnä ja taatusti otan jos se on tapahtunut tilanteessa jolloin se on jotenkin vahingoittanut tai loukannut minua tai lapsiani (mummon hautajaiset viimesyksynä oli sellainen, jolloin vaadin anteeksipyynnön ja minun pettymyksen tunteeni vastaanottamista)
No joskus tapahtuu retkahduksia, mutta pääosin olen pysynyt rajoissani.
Ja uskon että noiden rajojen löytyminen on osin vapauttanut minut kantamasta vastuuta vanhemmistani ja loukkaantumasta asioista jotka eivät minulle kuulu.
Kuulostaa tavattoman hienolta, kukka. Ja kadehdittavalta, huomaan. Itse en koskaan osannut/oppinut noita asioita, kun vanhempani vielä elivät. Toinen heistä oli alkoholisti, toinen läheisriippuvainen marttyyri ja lääkkeiden väärinkäyttäjä. Ja me lapset emme koskaan aikuistuneet ja lopettaneet vastuun ja huolen kantamista. Vasta heidän kuoltuaan olen ymmärtänyt sairaalloisen sidoksen ja saanut sen purettua.
Miten olet kasvanutkin noin järkeväksi siinä virtahepojen keskellä?
Tristan! Minä en osannut ikinä laittaa rajoja alkoholisti-isälleni. Hän ei ole kai osannut itse laittaa mitään rajoja itselleen ikinä eikä siihen kyllä silloin ketkään muutkaan pystyneet. Olen sulkenut hänet käytännössä ulos maailmastani ja olen todella tyytyväinen siihen. Ehkä sitä voimyös kutsua rajojen pistämiseksi…Koin koko lapsuuteni ahdistusta perheen sekopäisyyden keskellä ja pääsin siitä kuitenkin aikuisena ulos, siitä olen kovin kiitollinen elämälle. Kahleiden katkaiseminen lasiseen lapsuuteen onnistui vasta oman raitistumiseni myötä. Heitin virtahevon hevon helvettiin elämästäni pullon mukana.
Äitini sen sijaan on mielenterveysongelmainen manipulaattori ja läheisriippuvuuden mestari. Hänen kanssaan olen pystynyt luomaan rajoja: en enää kuuntele hänen sairaukertomuksiaan, en ota raivareita vastaan enkä anna hänen raivota lapsillenikaan. Pari vuotta kun tahkottiin noita rajoja niin kyllä ne vaan löytyivät ja voisi kai sanoa että nykyään vuorovaikutuksemme on antoisaa ja lämmintä. Kaikki on kuitenkin mahdollista - myös tällainen ihme.
Minä en haluaisi mennä tuohon. Pidän isästäni tavattomasti kun hän on selvinpäin ja hän on tosi kiva. Hänen ylimielisyytensä ja ajoittainen aggressionsa keskusteluissa vaan satuttaa. En pysty itse olemaan aggressiivinen hänelle kun pelkään että suuttuisin niin valtavasti.
Minulla on vain kokoajan pelko isääni kohtaan. Aina kun näen että hän on soittanut mutten ole päässyt vastaamaan niin luon mentaalisen kuvan että hän on hirvittävän vihainen siitä etten vastaa puhelimeeni ja minulle tulee kauhean pelokas olo. En tiedä miksi pelkään häntä näin kun hän ei ikinä ole ollut esim. väkivaltainen.
Hei jean,
Tosi outoa että joku sanoo toimintaani järkeväksi!
No noiden rajojen asettelu on ollut oman hengissäselviämisen lähes elinehto!
Mulla oli omassa elämässänikin ihan tarpeeksi ja kun koskaan en saanut olla heille sellaisenaan tytär, vaan aina olin joko pelastaja tai itsekäs paska ja loppujenlopuksi aina se “itseriittoinen” ja ylpeä ja… satoja muita loukkauksia.
Äitini kohdalla rajaaminen on ollut paljon helpompaa.
Se kun on viinasta (ja lääkkeistä) niin sekaisin että kukaan aikuinen ei halua lapsiensa sellaista näkevän, vaikka siihenkin meni vuosia että en luottanut edes lupauksiin (mun lapset eivät ole isovanhemmillaan ilman mua koskaan hoidossa), ja usein just jonkun äidin “katkon” jälkeen lainasin esikoistani, että se auttaa äitiäni pysymään kuivilla.
Ja sitten tuli mitta täyteen ja sen ymmärsi äitikin hiljaa, tietenkään asiasta ei ole keskusteltu.
Mun poika oli siellä jotain 5 vuotiaana antamassa äidille uskoa pysyä raittiina, kun minä satuin päivällä soittamaan sinne.
Poika vastasi ja itki.
Äitini istu keittiöjakkaralla, palanut tupakka kädessään, kuola valuen suusta tujottaen vain eteensä nähden ties mitä, huutaen jotain sairasta, eikä reagoinut pojan itkuun eikä kutsuun, kun sanoin puhelimitse pojalle että huuda “isoäiti herää”.
Se oli äidin ensimmäinen delerium.
Onneksi sain naapurit tosi nopeasti kiinni jotka laittoivat pojan helsingin koneeseen.
Vuosia halusin myös uskoa että toiveeni siitä etteivät joisi kun olen perheineni siellä kuultaisiin, mutta ei sitä kuultu.
Minä en kuulema saa sanoa mitä he voivat kotonaan tehdä.
Ja niinhän se on.
Lapsuudenkoti reissut päättyivät useammin ennen kuin olivat ehtineet edes alkaa.
Puhelinsoitto ennen lähtöä useammin kuin kerran on pakottanut meidät jäämään kotiin.
Nythän sitä kotia ei enää ole.
Mä voin silloin aikoinani niin huonosti, kun ne voivat huonosti että se lamautti minut kokonaan.
Pelkäsin kuolemaa, tulipaloja, väkivaltaa, visioin kauheita kuvia, joita oikeastikin oli sattunut. Mulla oli sellainen tunne että mun pitää mennä sinne.
Syyllisyyden ja häpeän vankina en kyennyt olemaan olemassa miehelleni ja lapsille.
Se oli tosi kova juttu kun ensimmäisen kerran oikeasti toteutin sen että meillä eivät isovanhemmat ole kännissä enkä ottanut niitä kun tulivat jostain etelästä.
Sanoi sydämmeni kovettaneena että menkää hotelliin.
Odotin silloin tätä kolmatta ja mutsi huusi soperrellen että estän heitä tapaamasta lapsenlapsiansa ja olen niin SAATANAN ITSEKÄS.
(Ne jämähti sitten sinne jonnekin lentokentän hotelliin muutamaksi vuorokaudeksi, kun olivat sitten suutuspäissään vetäneet sitten tuliaiset samaan kyytiin).
No en estä.
En ole koskaan kieltänyt heitä tulemasta selvänä. Pikemminkin olen siitä aina iloinnut.
Ja yksi vaikea rajaamiseen kiittyvä tekijä oli sukulaiset jotak olivat tottuneet että kyllähän se kukka nyt sinne lentää apuun heti hädän tullen.
Mut tultiin kotoa hakemaan valmiin letolipun kanssa, että vie se äitisi nyt hoitoon ja mene sinne kun sinua se USKOO.
Tai ihan pelkästään se että vieläkin joku täti saattaa mulle soittaa ja kertoa että kun se äitisi on niin hirveässä kunnossa ja niin rumasti sanoi tai että se isäsi on kyllä menettänyt aivonsakin kun ei se enää muista mitään ja plaaplaa tyyliin “järjestä sille pakkohoitopäätös”
Mä en yksinkertaisesti oman itseni takia pysty olemaan tekemisissä heidän kanssaan kun ne ovat päihtyneinä.
Se on liian kipeää ja sen olen vasta ihan nyt voinut ääneen sanoa sekä äidilleni että isälle.
Ja se on ehkä auttanut mua myös hyväksymään sen tosiasian etten heidän puolestaan voi tehdä valintoja.
Ainastaan elämääni koskevilla valinnoilla voi tehdä elämästäni riittävän hyvän.
Ja edelleen sanon että retkahduksia tapahtuu tässäkin asiassa, mutta ehdottomasti suunta on oikea.
Näin mä tunnen.
JA merikselle, että mäkin kyllä aloin tämän etäisyyden ottamissen juuri isäni kanssa niin että isää ei minulle ollut.
Ei sekään tuntunut hyvältä, mutta oli parempi kuitenkin kun kuunnella miten se huutaa mulle tekevänsä rikosilmoituksen toisen omaisuuden tuhoamisesta, sen jälkeen kun olin hänet saattanut terveyskeskukseen sydänoireiden vuoksi ja äitini muutamaa tuntia sen jälkeen psykiatriselle kun alkoi delirium uhka taas lähestyä ja kaadoin mäskiset tosi oksettavat kiljut alas viemäriin ja ihan isän pyynnöstä.
Se vuorovaikutus siis oli aina jotain tälläistä.
Tosi ylevää ja sivistynyttä ja minä vaan syyllistin itseäni tunne tasolla.
Järkihän sanoi että omaa pahaa oloaanhan se siellä huutaa ja mun pitäisi aikuisena pystyä tollaiset läpinäkyvät projektiot jättämään hännelle ihan itselleen, mutta näin sitä ei vaan osaa toimia oman isänsä kanssa.
Mä muuten olin pienenä ihan isän tyttö.
(miksi muokkaa laatikkoa ei ole? Tosi paljon kirjoitusvirheitä tossa edellisessäkin vastauksessani. Siitähän voi jopa tulla uskottavuus kysymys)
Tähän olen tärmännyt myös. Isäni ei ole pitänyt moniakaan lupauksiaan elämässään mutta hän on taitava moittimaan toisia moraalisesta ylemmyydestään. Hän on sillätavoin ovela ja fiksui että hänen sanoissaan on tottakin. Jos en miellytä häntä niin olen itsekäs ja mukavuudenhaluinen ja luultavasti oikeasti olenkin sitä. Kuitenkin minusta hänellä ei ole varaa sanoa. Minä voisin mainita pahempia ominaisuuksia hänessä jos ilkeäksi heittäytyisin.
Se eiu tunnu reilulta että kun siedän häntä (olen solidaarinen) niin kuitenkin joudun kestämään tuon ilkeydenkin…
Joo, mäkin tiedän ton tunteen kun toinen soittaa ympäripäissään jaurputtaa millon mitäkin, olevinaan niin helvetin tärkeetä. Tai se, että soitetaan puhelimen välityksellä musiikkia. Kiva kuunnella kun luuri huutaa täysillä jotain Kari Tapiota. Ainut vaan, että meillä kun se ei ikinä jää siihen soitteluasteelle, vaan meillä tullaan ihan käymään asti, millon mistäkin syystä tai ilman syytäkin. Ja ajallahan ei ole väliä, paras aika heidän mielestä on tulla känniselle vierailulle n. klo kolme yöllä. Ovea ei voi olla avaamatta sillä koira herättäisi siinä tapauksessa koko kulmakunnan.
Selvinpäin tajuavat ettei se homma noin pelaa ja en todellakaan anna nähdä tai saatikka herättää nukkuvaa lastani vain siksi, että heillä on asiaa ja he haluavat antaa suukon lapselleni. EI KIITOS ! Onneksi tästä ei ole tarvinnut kärsiä kohta kahteen vuoteen, toivottavasti ei enää ikinä.
Aina kun he olivat juomassa mulla oli jatkuva pelko perseessä, että millon ovat oven takana kolkuttamassa, missä kunnossa ja mielentilassa.
Tarkoitin sillä isän ulos rajaamisella jotain sellaista että en missään nimessä suostu kuuntelemaan yhtään hänen juttuaan kun hän on kännissä. Enkä näin ollen suostu enää ikinä pahoittamaan mieltäni hänen juomisensa vuoksi. Ja koska iso osa hänestä on juomista niin silloin koen että minulla on jotenkin kai kylmä suhde häneen. Mutta voi luoja kuinka hyvältä se minusta tuntuukaan kun ei tarvitse kokea enää niitä epäsekavia ja epämukavia tunnemyrskyjä mitä kännisen isän hullut jorinat toivat. Se helvetinmoinen itsekkyys ja ylimielisyys mitä niistä jutuista kuulsi läpi oli tehdä minut hulluksi. Enkä voi ikinä unohtaa niitä lapsuuden öitä kun isäni herätteli äitiä riitelemään keskellä yötä…siihen piti sitten mennä väliin ja opin lapsena kuvittelemaan että minä olen ainoa luontokappale joka voi pitää äitini elossa tämän mielipuolen juopon kynsissä. Noh, ei siin äidinkään päätä paljon pakottanut kun hän sieti sitä kohtelua 25 vuotta…Olin nuorempana niin riippuvainen kai isästäni että olisin voinut vaikka tempaista puukolla äijää rintaan jos tilanne olisi siihen kärjistynyt. Kamalan kuulloista mutta sen takia olenkin niin tyytyväinen tähän nykyiseen kylmään tilanteeseen.
Noh, joka tapauksessa isäni on tulossa kylään ensi perjantaina. Tiedän jo miten vierailu etenee. Hän istuu ja juo kahvin ja sitten tokaisee että on jo myöhä ja lähtee. Vierailuun menee yleensä noin puoli tuntia ja tapaamme noin kolmen kuukauden välein. Sopii minulle oikein hyvin
Ja lapset kysyvät joka kerta että kuka tuo on kun hän tulee. Kertoo paljon siitä minkälaisen kontaktin hän on pystynyt luomaan heihin. Voihan tietysti olla että olen itse ollut jarruna siinä välissä mutta kun nyt olen ihan rehellinen niin ei se kyllä minua hetkauta yhtään. En halua että lapseni kokevat yhtään ainutta pettymystä isäni vuoksi.
Mä en oo kellekkään mun kaverille puhunut tästä ongelmasta, asia on vain niin että hävettää, ja ihan vitusti.
Ulkopuolisesti meillä on kaikki hyvin - me matkustellaan paljon ja tullaan suhteellisen hyvin toimeen. Isäni, eli tämän perheen alkoholisti, on suosittu kunnallispoliitikko ja sitä rataa.
Niinpä mä oon aina tän ongelman salannut. Ei mua kiinnosta siitä puhua.
Isäni ei ryyppää joka päivä eikä ole väkivaltainen. Mutta esimerkiksi viime viikot ovat taas vaihteeksi olleet helvetillisiä, hänen ollessaan joka päivä kännissä ja kuunnellessani äidin ja isän tappelua.
Usein olen isän ollessa kännissä kiljunut äidilleni miksi vitussa hän ei lähde menemään ja emmekö voisi jättää tätä paskaa taaksemme. Vihaan isän alkoholismia, voi luoja miten vihaan sitä. Tiedän että hänellä on ollut rankkaa mutta onko se pakko kostaa minulle.
Kaikkein raskainta on ehkä asian salailu. Alkoholi on jo jonkinverran tuhonnut isäni aivoja, sen huomaa… On noloa tuoda kavereita yöksi tai kylään kun ei koskaan tiedä, onko isä tällä kertaa kännissä vai ei. Sama juttu ex-poikaystävääni kylään tullessa… Asia on vaivannut minua jopa sen verran että olen miettinyt jättikö exäni minut osittain hullun perheeni takia, mutta olen päässyt jo siitä jotenkuten yli.
Huokaus. Lapsena pidin tätä normaalina, että vanhemmat juo paljon etenkin viikonloppuisin. Nyt ymmärrän että kaikkialla isä ei kuitenkaan sammu alasti lattialle tms. Raskainta on se, että vaikka kuinka asiasta yrittää huutaa/hänelle sanoa hän vain kieltää. Järkipuhekaan ei tunnu auttavan.
Olen ensi vuonna muuttamassa pois kotoa, ja mietin vain jaksaako äiti isäni kanssa. Isäni on hyvä isä kun ei ole kännissä, mutta jos se tapahtuu joka toinen päivä ei siinä paljon hurraamista ole.
Jotenkin hävettää puhua tästä. Tämä on ehkä ensimmäisiä kertoja kun puhun tästä, vaikka anomyynina. No, ehkä nämä ovat normaaleja alkoholistilastentuntemuksia.
Kaikki on muuten suhteellisen hyvin, tämä on vain niin raskasta välillä, vaikka olen jo jotenkin tämän hyväksynyt. Onneksi minulla ja äidilläni on läheiset välit. Isälläni ja minulla taas… No, voisin pitää hänestä jos hän olisi tosiaankin useammin selvinpäin mutta nyt en jaksa juuri edes yrittää. Vihaan häntä, lähes. Pelkäänpä, että jos hän ei hakeudu hoitoon rajaan häntä varsin pysyvästi pois elämästäni, ainakin aina kun hän juo.
Kuulostaa erittäin tutulta. Oma isäni oli aivan samanlainen. Joi myös n. 40 vuotta ja päivittäin, lukuun ottamatta muutamia selviä pätkiä.
Hän jäi sairaseläkkeelle hyvästä virasta 50 vuotiaana. Itse kehui, että sai huijattua psykiatrilta eläkepaperit. Se oli vielä sitä aikaa, kun eläkkeelle pääsi suhtkoht helposti. Varmasti hän tiesi, että oli vain ajan kysymys, koska hän olisi saanut potkut juomisen takia. Eläkkeelle jäämisen jälkeen vanhempani erosivat. Isäni oli kuin Mr Jekyl ja Doctor Hyde. Erittäin mukava ja reilu selvin päin, mutta kännissä todella v-mäinen, suorastaan sadistinen. Hän ei koskaan käyttänyt fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä sitäkin enemmän. Hän oli myös erittäin taitava manipuloimaan ihmisiä. Sosiaalinen ja hyvä ”seuramies”. Useinkaan ulkopuoliset eivät huomanneet isän humalatilaa, ja isä tietenkin itse kielsi kaikille olevansa alkoholisti vaan alkoholia normaalisti käyttävä ihminen. Vielä nytkin isän hautajaisten jälkeen yksi isän tuttavista sanoi minulle, että he olivat miettineet miehensä kanssa, että me liioittelimme isän alkoholiongelmaa… Olimme turhia nipottajia. Kerroin, että olin kuluvan vuoden aikana vienyt isäni kaksi kertaa sairaalaan viinan aiheuttamien vainoharhojen takia. Selvästi jäivät epäilemään, että haluan vain panetella isääni. Ulkopuoliset eivät näe useinkaan todellista tilannetta ja on vaikea vakuuttaa heitä, siitä, että isä on alkoholisti ja miten hän kohtelee perhettään humalassa.
Lapsena tietysti häpesin suunnattomasti isän juomista. Samoin sai elää alituisessa pelossa ja vihantunteessa isääni kohtaan. Aina joskus ajattelin, että kun isä kuolisi niin tämä helvetti loppuisi. Sitten taas siitä tuli hirveät omantunnon tuskat miten voin ajatella tuollaista tapahtuvan omalle isälleni.
Usein hän sanoi, että minusta ei koskaan tule mitään, enkä ikinä pääsisi siihen asemaan, jossa hän oli ollut. Pikkuhiljaa aloin uskoa itsekin, ettei minusta koskaan tule mitään. Aloin jännittämään koulussa ääneen lukemista, esitelmän pitämistä, en voinut käydä syömässä kun käsi tärisi niin, ettei maito pysynyt lasissa. Kärsin todella pahasta kahvikuppineuroosista ja jouduin oikeastaan lopettamaan lukion jälkeen alkaneet opinnot, joissa tietyissä tehtävissä tarvittiiin vakaata kättä. Tähän sain myöhemmin b-salpaaja lääkityksen, joka auttoi melkoisesti. Itseluottamus ja usko omiin kykyihin oli kuitenkin mennyt. Vaadin itseltäni aina täydellistä suoritusta, muuten en ollut mitään. Elämä oli siltä osin hyvin mustavalkoista. Itsetuntoni oli niin murentunut, että en uskaltanut oikeastaan edes yrittää mitään, koska pelkäsin mahdollisen epäonnistumisen heikentävän itsetuntoa entisestään. Otin pienetkin vastoinkäymiset tai epäonnistumisen todella raskaasti. Sellaiset, joihin normaalit ihmiset olisivat tuskin edes kiinnittäneet huomiota.
Sitten oli sellainen paradoksi, että isä halusi minun menestyvän (koska, olinhan hänen poikansa!), mutta toisaalta en olisi saanut menestyä paremmin, kuin hän……
Keskeytin opinnot ja sain siitä tietysti kuulla kunniani. ”Kostoksi” jouduin antamaan pois opintoja varten saamani tietokoneen.
Sitten alkoi oma juominen ja se taas on sitten oma lukunsa. Kun olin itsekin humalassa ei isänkään humalatila minua mitenkään haitannut.
n. 30 vuotta yritin raitistaa isääni kaikilla mahdollisilla keinoilla, joita tiesin. Hyvällä ja pahalla, mutta ei se onnistunut. Lisäksi, kun isä ilmoitti, että ei aio koskaan lopettaa juomistaan, päätin lopettaa raitistamis yritykset. Tosin tuolloin olin jo itse samanlainen juoppo, kuin isäni. Siskoni pisti välit kokonaan poikki isääni. Hän sanoi, että jos hän ei tee niin, pelkää hän menettävänsä oman mielenterveytensä ja perheensä. Minä en siihen pystynyt. Ehkä suurin syy siihen oli se, että raittiina isäni oli todella mukava ja reilu. Jos hän olisi ollut selvinpäinkin samanlainen olisi ollut helppo katkaista välit isääni.
Loppuaikoina suhtauduin isääni, tietäen, ettei hän koskaan enää raitistu. Olin hyväksynyt sen, että hän juo niin kauan kuin elää. Loppuvuosina isä takertui yhä enemmän ja enemmän minuun. Olin silloin jo itse ollut raittiina muutaman vuoden. Oma isäni saattoi soittaa parhaimmillaan/pahimmillaan toistakymmentä kertaa päivässä, selittäen samat asiat uudestaan ja uudestaan. Kielsin häntä soittamasta, mutta eihän se mitään auttanut. Otin puhelimen johdon seinästä irti, mutta sitten taas muut alkoivat ihmettelemään ja huolestumaan miksen vastaa… Otin salaisen numeron, mutta senkin hän sai tietoonsa jotain kautta. Yritin säilyttää suhteeni isään, mutta kuitenkin niin, etten itse ratkeaisi juomaan. Sanoin, että juttelen jos jaksan samaten käyn katsomassa, jos jaksan ja minusta tuntuu, että sillä hetkellä minulla on siihen voimia. Tiedän, että minun olisi pitänyt katkaista välit isäni kanssa, mutten siihen pystynyt.
Viime syksynä sitten isäni kuoli 70 vuotiaana alkoholimyrkytykseen (primääri kuolinsyy, mutta hänellä oli monenlaisia alkoholin aiheuttamia tuhoja maksassa, haimassa, sydämessä, aivoissa jne.)
Kun sain tiedon isän kuolemasta en itkenyt tai joutunut ”shokkiin”, vaan oloni oli helpottunut. Tiesin, että isä kärsi sairaudestaan suunnattomasti, vaikkei sitä myöntänytkään ja samalla huomasin, että hän tunsi yhä enemmän syyllisyyttä siitä mitä oli meille lapsille aiheuttanut.
Tiesin myös, etten pitkään olisi jaksanut ”hoitaa” isääni ja usemman kerran puhelinkeskustelumme jälkeen oli todella hilkulla, etten itse lähtenyt hakemaan mäyräkoiraa lähikaupasta. Oikeastaan olin onnellinen isän ja itseni puolesta. Siskollenin isän kuolema oli huomattavasti vaikeampaa, koska he olivat riidoissa, kun isä kuoli. Siskollani oli aikomus sanoa isälleni, että hän rakasti raitista isäänsä, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt tehdä.
Jäljet tuollainen ”lasinen lapsuus” jättää ja vieläkin kärsin ajoittain todella pahasta depressiosta. Tätä kirjoittaessanikin olen sairaslomalla. Ensi keskiviikkona pitäsi palata töihin. Monelle siellä on ollut varmaan melkoinen yllätys tämä poissaoloni syy. Töissä kun aina olen kuulemma iloinen ja hyväntuulinen ja vaikutan ihmiseltä, jolla on kaikki elämässä kunnossa….
Kaikesta huolimatta täytyy yrittää vain pärjätä.
En tiedä oliko tässä sepustuksessä mitään tolkkua, mutta tällaiset kokemukset minulla on alkoholisti vanhemmasta. Nyt täytyy vain pitää omasta raittiudesta kiinni. Joulukuun ensimmäisenä päivän tuleekin kaksi vuotta siitä, kun otin viimeisen huikan. Minulle juomisen aloittaminen merkitsee samaa kuin kuolema.
Mun isäni muuten oli myös kännissä sellainen sttä ulkopuolinen ei välttämättä edes ymmärtänyt sen olevan kännissä.
Puhe aina skarppia ja pistävää
(paitsi nyt viime vuosina). Ja toleranssi ihan mahtava!
Siksi se muakin lapsena hämäsi kun äiti kaatuili ja sammu ja örvelsi, isä seisoi kun kanto, kunnes tipahti totaalisesti.
Myöhemmin humalatilan pystyin näkemään/kuulemaan vittuilun tasosta.
Mitä enemmän humalassa se ilkeämpi mies tuli mukaan.
Ja senkin alkoholin käyttö oli kuulemama normaalia.
“Yö myssyn omaisesti” aloitti isä kun tuli neljältä töistä kotiin.
No nyt on tietysti tilanne ihan toinen.
Viimeisinä vuosina meni isällä tosi huonosti ja sillä petti sekä psyyke että fysiikka.
Nyt se on taas koettanut olla juomatta ja ollutkin vajaa 2kk.
Kaikki mikä on hyvää antaa sille lisäaikaa.
Sen se itsekin tietää että kuolee jos juo.
Se on nyt ollut niin monta kertaa ihan lähellä.
Viimeksi poliisi löysi sen tiedottomana jostain rakennustyömaan montusta.
JA sinne olisi jäänyt ilman poliisia.
Isällä on vaikea keuhkoahtauma ja muutama muu sairaus että se ei oikeasti pysty kävelemäänkään kun muutaman kymmenen metriä.
Ja aivonsa se on juonut niin että sen terävyys ja nopeus on kadonnut ja kaikki sille tapahtuu kun hidastetussa elokuvassa.
Mun isä ei ole kun parivuotta yli 60 ja näyttää ja kuulostaa liki 80 vuotiaalta.
Mutta olen iloinen siitä että on elossa ja että olen saanut sille sanottua kuinka tärkeä se ihminen minulle on.
Luin ketjun viestit ja niin paljon tuttua asiaa. Itse olen nyt ihan rikki ja masentunut, ahdistunut ja peloissani. Mun vanhemmat on juonu koko mun ikäni, lapsuudessa juominen oli vaan viikonloppusin, mutta viime vuosina joka päiväistä. Mun vanhemmat on eläkkeellä ja varsinkin äidilläni on kausia jolloin hän on sairaana milloin mistäkin syystä ja silloin vaan istuu sohvalla ja juo kaljaa. Nyt on taas sellainen kausi, se onkin sitten kestänyt jo kolme viikkoa. Kokoajan pelkään milloin se suunnilleen kuolee. Todella ahdistavaa…
Olen kannustanut jo vuosia heitä raittiuteen ja puhunut kaikilla keinoilla. Yritän edelleen, mutta lapsuudenkotiini en mene, koska siellä käyminen on ollut erittäin rankkaa, viimekäynnin jälkeen itkin pari viikkoa ja näin painajaisia. Olen jotenkin yrittänyt ajatella, että mulla on oikeus elämääni ja suojella itseäni psyykkisesti, miksi minun pitäisi menettää mielenterveyteni vanhempieni valintojen vuoksi. Mulla on yksi ystävä mieheni lisäksi, jolle olen asiasta kertonut avoimesti. Häpeä tähänkin asiaan liittyy, luulen kyllä, että moni tietää vanhempieni olevan alkoholisteja. Oletteko olleet kukaan AA:n alkoholistien aikuisten lasten tapaamisissa? Itse ole todella harkinnut asiaa, koska kaipaisin vertaistuke joskus tähän voimia vievään asiaan. En ymmärrä miten selviän joulusta, vietän sen mieheni perheen kanssa, mutta tuskin pystyn olemaan ajattelematta missä kunnossa vanhempani ovat. Muille alkkisten aikuisille lapsille toivotan rauhallista joulua!
Moi! Minun äitini kuoli alkoholiin 2001, kävin katsomassa häntä noin kaksi viikkoa ennnen kuolemaa( keuhkokuume, eikä äidin mies ystävä huomannut kun, äiti oli ollut kuolleena kolme päivää äidin maatessa lattialla.) En koskaan saanut elää normaalia perheen kanssa elettävää elämää. En ole katkera mutta aina joskus mieleeni hiipii miksi en saanut elämää jossa olisi kaikki ollut toisin. En joutunut paljon näkemään äitini juomista koska hän jätti minut. Muut ihmiset kertoivat minulle kuinka kamala ihminen äitini on ja mitä hirveyksiä hän juovus päissään teki. Moni mietti tuleekohan minusta sellainen!! Minua kiellettiin pienenä käymästä kylässä äitini luona mutta toisinaan karkasin hänen luo muutamaksi tunniksi kylään. Yhden ainoan kerran viisitoista vuotiaana vietin hänene kanssaan viikon ja vaikka äiti olikin humalassa se oli niin hieno kokemus. Myöhemmin ymmärsin monta asiaa ja olisin halunnut auttaa äitiäni, toisin moni oli yrittänyt auttaa. Oma suhteeni alkoholiin askarruttaa paljon. Olen nähnyt kurja asioita ja myös itsekkin tehnyt. niikku.
Vanhemmat.Ne on molemmat kuollu.
Isä joi, äiti itki. Jotenkin ihailen molempia. En vielä hyväksy, että viina on se , joka erottaa ihmiset toisistaan. Kyllähän sitä pitää aatella. Tämä on vaan kommentti.
Minä en koskaan pystynyt isääni auttamaan. Se vaan joi. En usko, että kukaan tyvär pystyy auttamaan. Kun ei pysty äitikään. Se on surullista. Mun isälläni tapahtui kaikki pahat asiat ,mitä voi kuvitella. Kieltäydyin ihan kylmästi tapaamasta häntä, suojelin itseäni, en ajatellut muuta. Kun isä kuoli, ajattelim,että olen vapaa. Kaikki hyvät muistot olivat niin kaukaisia. Mehän eletään nyt.
