Alkoholistivanhemmat

Täytän ensi kuussa 21 vuotta. Olen koko ikäni katsonut vanhempieni juomista. Isä sai ensimmäisen aivoverenvuodon vuonna 2001, alkoholista johtuen. Dokaaminen jatkui entiseen malliin. Vähän aikaa isällä todettiin verenpainetauti. Isä sai toisen aivoverenvuodon vappupäiväniltana. Verenvuoto oli niin laaja-alainen - mitään ei ollut tehtävissä. Isä kuoli 02.05.2006 3,4 promillen kännissä. Nyt pitäisi järjestää hautajaiset ja mutsi ryyppää. En jaksa elää. En todellakaan jaksa elää.

Rakas Uhri,
Haethan itsellesi apua ihan ammattiauttajalta. Tutustu myös AAL:n (www.al-anon.fi) toimintaan.
Et ole yksin

Hei sinulle guote!
Pahinta on on se mitä odottaa, minä tiesin että äitini jonain päivänä juo itsensä hengiltä. Muttta kuitenkin sen tapahduttua, se oli yllätys , miksi, en tiedä. Olin mielestäni surrut ja vihannut sekä kaikki tunteet mitkä löytyy käynyt läpi etukäteen. Monta kysymystä jäi auki, toisin joitain olin kysynyt eikä hän tiennyt vastausta muuta kuin että kuolee varmaan pian. Haluaisin sinua lohduttaa että olet toivon mukaan selvinnyt hautajaisista ja päässyt tekemään surutyötä. Olet aikuinen ihminen ja vastuussa itsestäsi et äidistäsi, olet hänen lapsi ja yhtälailla menettänyt tärkeän ihmisen. Usko huomiseen vaikka sinulla onkin kurjaa ja vaikeaa, en voi edes kuvitella sinun tilannetta nyt. Mutta olet tärkeä ihminen ja joku ihminen tarvitsee sinua varmasti, jos ei nyt niin myöhemmin, sinulla on merkitystä, joten yritä pinnistellä eteenpäin. Voimia!!! Niikku

Kiitos Niikku lohduttavista sanoistasi. Hautajaiset on pidetty, ne olivat kauniit. Kaikki on vaan vieläkin raskasta, äiti on juonut nyt 2 kk putkeen, perunkirjoitukset pitäisi järjestää. Minua inhottaa puhua hänen kanssaan puhelimessa - en jaksa kuunnella hänen syyttelyitään. Sitten taas muistan pelon, joka valtaa minut. Näin äsken Medihelin lasketuvan sairaalan pihalle, se oli kammottavaa. Ihan kuin odottaisin koko ajan, en halua.

En ole vieläkään surrut isääni, en vaan osaa. Kai musta on tullut tunnevammainen ja kyyninen, haluaisin surra ja käsitellä tunteeni. Tahdon ahdistuksen katoavan.

Hei!!

Miten menee nyt ? Oletko vaiheessa vielä… Matka on pitkä jatkuu…Surukin ehkä löyää paikkansa vielä, mutta ei tänään. Tänään on huono päivä, mutta se tulee joskus, ehkä pian tai ei niin pian . Mutta se tulee kuitenkin ja uskoo huomiseen… Anna aikaa ja usko että olet aina tärkeä ihminen . Nytkin, minä ajattelen sinua…

Tuttua juttua, onneksi perheessäni on ollut yksi selväpäinen vanhempi koko kasvuikäni. Tosin äitini on jatkanut jonkinlaisessa läheisriippuvuudessaan avioliittoa kaikki nämä vuodet vaikka isän juominen on vain yltynyt iän myötä.

Toivoin jo ihan pienenä, muistan että olisin ollut 3 tai 4- vuotias, että olisin saanut olla rauhassa äidin kanssa. Pelkoja on ihan lapsuudesta asi, äiti saattoi lähteä johonkin työpaikan risteilylle koska luotti isään, joka kuitenkin oli kännissä koko äidin matkan ajan. Olin siis kaksin kotona isäni kanssa joka oli perseet olalla eikä kyennyt pitämään minusta minkäänlaista huolta. Myöhemmin murrosiässä tuli sitten turpaan jos olin eri mieltä tai tehnyt jotain typerää.

Tämä ihanuus loppui siihen kun muutin pois kotoa. Pahinta koko asiassa on ollut häpeä, sen takia omat tieni alkoivat murrosiässä kulkea vähän samaan suuntaan. Tuntui ettei sillä omalla elämällä ollut mitään merkitystä, motiivi oli että “täysillä hamaan loppuun asti”. Onneksi aloin jossain vaiheessa käsitellä pakosta omia tunteitani muillakin keinoilla kuin päihteillä. Siitä on jo aikaa ja nyt asiat on todella hyvin omalla kohdallani. Jokatapauksessa näiden omien asioiden selvittämisessä on mennyt niin paljon energiaa että nyt vasta olen alkanut surra isääni ja äitiä, joka edelleen soittaa päivittäin kertoen kuinka isä juo, ja kuinka isää ei ole näkynyt kotona aikoihin… Käyn kuitenkin lähes joka viikko lapsuuden kodissani katsomassa äitiä, isä harvemmin on paikalla.

Sen mä olen jo oppinut että kumpaakaan mä en voi hoitaa, mulla on oma elämä elettävänä, äitiä olen kehoittanut ja kannustanut AA:n vertaistuen pariin ja tässä osittain onnistunutkin, isääni en voi auttaa mitenkään niin kauan kun hän ei halua ongelmalleen mitään tehdä. Ainoa säännöllinen kontakti mikä mulla on isääni nykyään on, on se että leikkaan sen hiukset noin kerran kuukaudessa. Silloin mä vaadin että se on käynyt saunassa ja että se ei nukahda tuoliin. Tämä meidän välinen ainoa juttu on toiminut tähän mennessä kohtuullisen hyvin, vetoo joihinkin niihin arvoihin mitä sillä selvinpäin voisi olla.

Nämä vaikuttivat mielenkiintoisilta, mutta ilmeisen uskonnollisilta ryhmiltä. Onko olemassa vastaavia vertaistukiryhmiä, jotka eivät nojaa jumalaan?

Hyvä undone,
Kumpikaan Al-Anon ja AAL eivät ole uskonnollisia, vaan hengellisiä. Niiden jäsenet ovat eri uskonnon omaavia, mutta suurelta osin aivan uskonnottomia ihmisiä. Uskonnon ja hengellisyyden eroa on vaikea käsittää, jos ei ole käynyt ryhmissä.
Kannattaa tutustua, ennen kuin kieltää itseltään mahdollisuuden voida paremmin.

Olen kritisoinut samaa asiaa, mutta “Sigridin” kirjoitus 29.10.2006 14:58:25 Kotikanavan ketjussa “Al-Anon tuo järkeä alkoholistien läheisten elämään”
selvittää asiaa kohtuullisen hyvin.

Valitettavasti uskovaiset eivät aina osaa pidättäytyä “lähetystyöstä”, mutta jos olen ymmärtänyt Kotikanavan kommentteja oikein, ryhmissä eivät käännytyspuheet yleensä ole vaivana.

Tämä edeltävä kommentti ei kyllä juurikaan paranna asiaa:

Hengellisyys on nimenomaan uskonnollinen termi.

Hei taas!

Isän kuolemasta on nyt seitsemän kuukautta aikaa, enkä vieläkään tiedä mitä ajatella. En ole vieläkään surrut, kai minä tein surutyön sitten etukäteen. Äiti ei osaa vieläkään päästää irti vaan elää menneisyydessä ja juo. Oltiin sovittu, että hän tulee minun luokse jouluksi - yritettäisiin viettää normaali päihteetön joulu. Vähän aikaa sitten hän muutti mielensä ja sanoi ettei halua tulla luokseni vahdittavaksi. Joudun edelleen joka päivä kantaa mutsin taakkaa ja kuunnella hänen syytöksiään ja itsesääliään, joka alkaa pikku hiljaa jo oksettaa.

Ainut hyvä asia tässä on se, että pääsen ensi vuoden alusta perheterapiaan. Jossain vaiheessa olisi siis tarkoitus ottaa äitikin mukaan, mutta pelkään vain, että terapeutti on taas seuraava ihminen kenelle joudun valehtelemaan menneisyyteni tai jättää kertomatta asioita. Miksi? Siksi, että äiti kieltää mitään koskaan tapahtuneen mulle ja vetoaa siihen mitä hän on kokenut. Siitä kehkeytyisi taas vaan kamala riita ja saisin vaan paskaa niskaan. Äiti sanoi mulle joskus kun keskusteltiin, että “Oletkö sinä saatana hullu kun keksit tollaisia valheita?” Tuon lauseen olen useasti kuullut. Myönnän, en ole mieleltäni täysin terve - kuinka voisin ollakaan? Mutta tiedän sentään mikä on totta ja mikä ei.

Hei,
Olen muutaman kuukauden ajan lueskellut AAL:n sekä Päihdelinkin Lasinen lapsuus –palstan juttuja.
Monta kohtalotoveria olen löytänyt. Välillä jutut tuntuvat siltä kuin ne olisi itse kirjoittanut.
Aihe vain on niin monisäikeinen, ettei oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa.
Olen 40 vuotias 4 ihanan lapsen (13,11,9,ja 7) äiti. Molemmat vanhempani ovat alkoholisteja.
Lapsesta asti olen taistellut viinapirua vastaan ja aina jäänyt toiseksi (olen ainoa lapsi). Monet kerrat olen kaatanut kossut viemäriin, luullen että se jotakin auttaisi
Lapsuusajoiltani ei muistissa ole montaa selvää viikonloppua tai juhlapyhää, vaikka muistan monesti varsinkin Joulun lähestyessä pyytäneeni vanhemmiltani ettei viinaa käytettäisi. Aina olen joutunut pettymään – niin kuin moni muukin alkoholistiperheen lapsi. Vanhempieni juominen on aina ollut humalahakuista, “rentoutumiseen” tähtäävää ja sammumiseen päättyvää – meni kauan aikaa ennekuin tajusin, että he ovat alkoholisteja. Itse he eivät sitä tajua vieläkään, eivätkä varmaan koskaan tule tajuamaankaan.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana vanhempieni alkoholin käyttö on kiihtynyt entisestään. Juominen lähti viikonloppurentoutumisesta, nykyisin ollaan vain sen verran selvin päin, että päästään hakemaan uusi lasti kaupasta. Muistan monesti ajatelleeni, että puhumalla tästä selvitään. Puhuttu on ja paljon-minä ainakin- ja vanhemmat ovat vain kuunnelleet, ja luvanneet lukemattomia kertoja parantaa tapansa ja minä jaksoin uskoa - liian kauan aikaa. Ajattelin, että lapsenlapset olisivat asia, joka pitäisi heidät erillään viinasta. Mutta ei.
Kolme vuotta sitten olin itse henkisesti niin rikki, että oli pakko tehdä radikaali päätös oman terveyden säilyttämiseksi. En ole sen jälkeen käynyt lapsuudenkodissani enkä soittanut vanhemmilleni.He eläkööt elämänsä haluamallaan tavalla, en voi antaa sen vaikuttaa omaan elämääni(puolisoni tsekkaa aika ajoin miten anoppi ja appiukko voivat). Jatkuva huoli ja pettymys pettymyksen perään syö ihmistä henkisesti. Päätös ei missään nimessä ole ollut helppo, mutta olen siinä pysynyt. Henkinen tasapaino on palannut ja mm. jatkuva tinnitys korvissani on poistunut. Paljon puhuttua syyllisyyttä en vanhempieni juomisesta ole tuntenut, enemmänkin surua ja vihaa siitä, mitä kaikkea hyvää on menetetty. Minulla itselläni oli lapsena tukena ihanat isovanhemmat, joiden luona olin paljon. Olisi ihanaa, jos omat lapseni oilsivat voineet kokea saman, sen että isovanhemmat välittävät aidosti.
Viime syksynä äiti jouduttiin viemään pakkohoitoon (delirium), isä oli lähtenyt yksin lomareissulle ja jättänyt vaimonsa kotiin! Vanhempieni tilanteen karuus oli meille aikamoinen järkytys. Tässä tilanteessa haimme yhdessä puolisoni kanssa apua myös itsellemme. Kävimme juttelemassa A-klinikalla – ja se kyllä auttoi. Kehoittivat meitä menemään AAL:n kokouksiin, mutta sinne emme ainakaan vielä ole menneet. Viikon oli äiti hoidossa, jonka jälkeen elämä palasi vanhoihin uomiinsa. Itse hän kertoo olleensa kylpylässä hoidossa. Muisti on lakannut toimimasta. Harhat ja totuus menneet sekaisin.
Täytyy vain ihmetellä, miten sitkeitä he ovat? Isälle on tehty 3 vuotta sitten sydänleikkaus ja hänellä on Marevan lääkitys , jota hän nykyisin itse “säätelee” olonsa mukaan- mikä sinällään on täysin mahdotonta. Marevan ja viina ovat tappava yhdistelmä, mutta tämäkään seikka ei hidasta viinan käyttöä. Pari kertaa isä on ollut teholla verenvuotokomplikaatioiden takia. Hänen mukaansa veriarvojen heilahteleminen johtuu vain siitä etteivät hoitajat osaa laskea annostusta oikein!!!
Nykyisellään tilanne on se, että äidilläni on todettu aivojen otsalohkossa laaja alkoholin aiheuttama vaurio, jota ei voida parantaa. Hän on täysin kykenemätön hoitamaan itseään ja asioitaan- mutta kieltää avun esim. kodinhoitoon. Mieheni kävi joulun jälkeen paikalla kotisairaanhoitajan kanssa, mutta vanhempani kieltäytyivät avusta (kontrollin pelkoa?). Apua ei voida pakottaa ottamaan vaikka se kuinka olisi tarpeen. He sanovat pärjäävänsä eikä heillä ole mitään ongelmaa – “kaikki on ihan hyvin”.
Olen onneksi saanut palautetta äitiä hoitaneelta lääkäriltä. Hänen mukaansa minulla on velvollisuus hoitaa omat lapseni ja elää oma elämäni – mitään muita velvoitteita ei ole . Tuo näkemys rauhoittaa ja antaa voimaa jatkaa eteenpäin, vaikka tiedän kyllä että löytyy ihmisiä joiden mielestä olen itsekäs ja ajattelematon.
Olemme päättäneet tehdä omasta elämästämme hyvän ja onnellisen – se on velvollisuutemme itsellemme ja lapsillemme. “Tintti”

Hei,minä vasta sivustolle eksynyt, pakko kirjoittaa oma tarina. Jos se vaikka auttaisi.

Isäni ja äitini aloittivat alkoholin käytön kun olin viiden. Siinä perjantaisin ja lauantaisin naukkailivat saunan jälkeen viiniä, keskustelivat ja kaikki oli ihan ok, isä saattoi humaltua, mutta ei liikaa. Sitten alkoi ongelmat, isällä oli toinen nainen, juominen lisääntyi. Isä joi itsensä kunnon känniin kun oli kotona, ei tarvinnut kuunnella nalkutusta, ja painui sitten hymisten nukkumaan. Äiti kantoi kaupasta kaljaa, avasi pullon heti kun pääsi kotiin, istui taas pöydän ääreen, mietti ongelmiaan ja joi. Joka ikinen päivä. Aina iltaisin kun iskä tuli kotiin, sitten tapeltiin. Äiti joi joka päivä, iskä vaan viikonloppuisin. Aina korkattiin viinipullo tai kaksi ja keskusteltiin asioista. Äiti itki ja rukoili isää jättämään sen toisen naisen, isä lupasi mitä lupasi, ei kuitenkaan jättänyt. Äidillä alkoi vakavat mielenterveysongelmat. Milloin oli sotamaalaukset meikattu naamaan kun iskä tuli töistä, milloin oli ruokapöytään katettu palasiksi leikattuja valokuvia…Äiti joi ja käytti lääkkeitä entistä enemmän. Isä oli rauhallinen, mutta petti äitiä. Kukaan ei huomannut, että minä olin myös olemassa. En uskaltanut kutsua ketään kylään kun kotona oli sellaista, häpesin vanhempiani. Äiti oli sairaalassa osastonhoitajana, isä yrittäjä. Kaverit kadehti minua kun olimme varakkaita ja matkustelimme, mutta matkustelumme oli sitä samaa kuin aina kotonakin. Tappelua ja juomista.

Sitten äiti kahdeksan vuoden jälkeen “ryhdistäytyi”, tapasi uuden miehen, alkoholisoituneen, pettävän ja väkivaltaisen miehen. Pääsi isästäni eroon, mutta tämän jälkeen kaljan juonti näytteli entistä suurempaa osaa elämässäni. Tätä jatkui ja jatkui…äiti sekoili ja minä yritin pysyä perässä. Etäännyin isästäni.

Tästä väkivaltaisesta miehestä äitini pääsi eroon kun tapasi paikallisessa räkälässä ikälopun juopon, ai että kun olikin ihana mies. Joi monta päivää putkeen, haukkui minua huoraksi ja syytteli vaikka mistä, mm. varastamisesta. Tässä vaiheessa onneksi asuin jo omassa asunnossa toisella paikkakunnalla, mutta välillä oli kuitenkin kiva käydä katsomassa äitiä. Aina kun menin kotiin, äiti oli juovuksissa ja lähdin sitten tapaamaan kavereita kun ei äiti minusta ollut kiinnostunut, kalja vaan maistui. Tässä vaiheessa äiti jäi töistä pois, hänet laitettiin pois. Virallisesti syy oli joku ihan muu, mutta epäilen, että hän ei pärjännyt enää runsaan alkoholin ja eri lääkkeiden käytön takia vastuullisessa työssään. Sitten tapahtui ihme. Juoppo miesystävä käveli virtaan ja tappoi itsensä, ajattelin, että vihdoin äiti pääsee näistä juoppojen kierteistä eroon.

Jokunen vuosi menikin paremmin, en joutunut jatkuvasti kantamaan huolto siitä, että mitä äidille tänä viikonloppuna tapahtuu. Äiti sairastui vakavasti, runsaan alkoholin käytön vuoksi ja oli pitkään ilman tipan tippaa. Kunnes, syystä tai toisesta, kaikki alkoi taas alusta… nyt olen tätä jaksanut reilu 20 vuotta. En jaksa enää. Äiti halusi etelään juopon kaverinsa kanssa, tiesin kuinka siinä taas käy. Vietiin paluulennolta ambulanssilla sairaalaan, oli niin huonossa kunnossa. Kävin katsomassa häntä, hänet oli sidottu liinoilla kiinni, koska oireili juoppohulluudesta. Naama oli ihan mustelmilla ja koko keho turvonnut juomisesta tunnistamattomaksi. Romahdin, en voi olla moisista vanhemmista tehty. Tänään soitin äidille, hänen mielestään kaikki on hyvin ja hänellä ei ole alkoholiongelmaa. Vaikka hän on jättänyt sovittuja tapaamisia väliin koska on ollut kännissä, vaikka toistuvasti soittelee minulle kännissä ja hölisee äärimmäisen typeriä juttuja, vaikka korjaa alkoholilla aina seuraavana päivänä huonoa oloaa. Hän ei juo päivittäin, ei välttämättä edes viikottain. Mutta hänen on pakko juoda etelessä kun se kuuluu lomaan, olut maistuu hyvälle jne. Olen nyt sairaslomalla, koska elimistöni antaa periksi, enää en pysty seuraamaan sivusta ja auttamaan äitiäni ylös. Minun pitää huolehtia lapsestani ja itsestäni. Isäni…hmmm…olemme hieman lähentyneet vuosien jälkeen. Hän juo, ja kun juo, juo monta päivää putkeen ja jää työtkin tekemättä. Selviä jaksoja on 1-6 kuukauteen ja hän rakastaa poikaani ja ei halua tavata jos on humalassa, eikä soita minulle humalassa. Toivon välillä, että äitini kuolisi. Miksi minua piinataan yhden viinan takia. Vihaan häntä. Lapsuuteni on pilalla, nuoruuteni on pilalla ja itsetuntoni on pilalla. Hänen mielestään hän ei ole syyllinen ongelmiini.

Mitä minun pitäisi tehdä, jatkaa elämääni ilman äitiä? Vai uskoa, että vika on minussa ja olen hullu…en tiedä…

Hei “pulloon hukutettu”

riipaisevan paljon on tarinassasi yhtäläisyyttä omaan menneisyyteeni, vaikka väkivaltaa en joutunutkaan näkemään - kaikkea muuta kyllä yllinkyllin.
Kuulostaa todella tutulta tuo oman terveyden reistaaminen. Jatkuva huoli ja epävarmuus, unettomat yöt ja vielä päälle syytökset joihin itse ei koe mitenkään olevan syyllinen.
Tiedän omasta kokemuksestani, ettei alkoholisti näe syytä koskaan itsessään tai omassa toiminnassaan - niin se vain menee - kuuluu taudin kuvaan. Mutta sinun, minun eikä kenenkään muunkaan tarvi siitä taakkaa ottaa itselleen. Minulla meni aivan liian kauan aikaa ymmärtääkseni se tosiasia, ettei minun tarvitse olla sidoksissa vanhempiini vain siksi että he ovat vanhempiani. Irti repäisy sattuu - sen myönnän- mutta kun aika kuluu huomaa että se oli ainoa oikea ratkaisu. Tulee “huonoja päiviä” jolloin miettii, oliko ratkaisu sittenkään oikein, mutta rehellisesti ja kriittisesti kun asiaa ajatelee, voi tunustaa taas kerran tehneensä oikein.
Loppujen lopuksi elämä muuttui paljon keveämmäksi ja harmittomammaksi - ei enää kännisiä soittoja eikä turhaa jaappaamista ovatko humalassa. Huolesta ei ihan äkkiä pääse eroon, mutta siitäkin selviää kun ymmärtää ettei voi mitenkään auttaa. Jos on kaikkensa yrittänyt, jotta vanhempien silmät avautuisivat. On kokeiltu puhumista, pakkohoidon jälkeen hoitoonohjausta ja kotiavun tarpeellisuutta. Jos nämä eivät tehoa ja viesti on edelleen se, ettei mitään ongelmaa ole ja “kaikki on hyvin” - mitään muuta ei voi enää tehdä.
Voimia sinulle jaksamiseen:)
“tintti”

Äitini on käyttänyt alkoholia niin kauan kuin minä muistan. Lapsena sisareni ja minä emme pitäneet asiaa mitenkään normaalina, se kuului elämään osana sitä. Äiti tuli töistä, korkkasi ja vietti ”normaalia” perhe-elämää kanssamme.

Teini-ikäni kynnyksellä porukat erosivat, lähinnä juuri äidin juopottelun takia, ja kun tilanteita pääsi seuraamaan kauempaa, huomasi itsekin että äiti ja viina eivät tosiaankaan sovi yhteen. Hän ajoi autoa humalassa, sai täydellisiä raivokohtauksia jos alkoholi loppui tai jos ei päässyt baareihin, ja laski (ja laskee edelleen) iltaisin tarkalleen montako pullollista olutta voi juoda että on aamulla ajokuntoinen töihin.

Hän otti uuden miehen ja hankki tämän kanssa pienen lapsen. Usein he tappelivat – kännipäissään. Muistan kerrankin kun heräsin yöllä (asun isälläni, olin äidin luona kylässä) tuon pikkulapsen itkuun, ja kun menin katsomaan, oli äiti ja hänen miehensä tapellut taas, ja siskon sänky oli aivan täynnä lasinsiruja. Riidan huumassa viskottu tuoppi seinään välittämättä miten lapselle käy. Otin tytön kainaloon ja toin hänet muutamaksi päiväksi tänne isäni luo rauhottumaan.

Äidin luona elämä jatkui samanlaisena kuutisen vuotta, sisarukseni ja minä emme ole edes käyneet äidin luona yökylässä vuosikausiin; äidille on sanottu ettei tulla jos tippakin alkoholia kuluu. Riitelyitä, murtuneita kylkiluita, tappeluita tuon pienen tytön edessä. Kaikkea mitä lapsen elämään ei kuulu. Itse olen jo saavuttanut aikuisiän, mutta tilanne on hyvin rasittava.

Äiti erosi siskon isästä tuossa vuosi sitten, ja muutti jälleen uuden miehen luo. Avioituivat syksyllä, ja äiti rauhoittui kummasti. Pikkutyttö muutti äidin mukana, ja muuttui muuton myötä paljon pirteämmäksi ja iloiseksi, sai koiran ja trampoliinin, elämä näytti kaikinpuolin hyvältä. Alkoholin määrä ei vähentynyt, mutta uusi mies oli rauhallisempi ja ymmärtäväisempi. Kaikki vaikutti hyvältä, ja äitin luona oli jopa mukava käydä. Mutta…

Viikko sitten äitin ärsytyskynnys humalassa ylittyi taas, heitteli tuoleja, rikkoi tavaroita, riehui, löi miestään eikä välittänyt yhtään vaikka pikkutyttö seisoi ovella itkemässä ja katselemassa. Haukkui tälle tämän isän, ja kertoi miten maailma on turha paikka. Lopulta soitti poliiseille jos nämä tulisivat hakemaan hänet pois ennen kuin satuttaa itseään. No, tuolla kertaa mies rauhoitti hänet, ja kävivät vakavat keskustelut. Hyvin vakavat. Ukko sanoi samantiän, että tämä oli viimeinen kerta, seuraavasta lentää ulos. Kumma kyllä äiti uskoi.

Hän vietti 2 peräkkäistä päivää täysin ilman alkoholia. Sitä on helvetin vaikea uskoa, kun en muista elämästäni yhtään päivää jolloin hän olisi selvinpäin ollut. Kolmas päivä sitten olikin jo liikaa, kaupassa oli pakko käydä lisää kaljaa hakemassa. Pikkusisko itki kainalossani ja pyysi päästä meille, ei halunnut olla kotona äitinsä kanssa.

Tässä tälläinen pikainen alustus elämääni, kommentoikaa jotain. Kirjoitan jatkoa ja kysymyksiä kommenttienne mukaan. Olen aika hukassa elämässäni tämän takia, kun ei tiedä mitään mitä tehdä. Pieni, maailman ihanin sisko ei ansaitse tuollaista.

Tuo ylempi siis minun kirjoittamaani, rekisteröidyin jotta olisi helpompi seurata mutta heti alussa kämmäsin. Yksityisviestit sun muut toimivat myös jos joku tahtoo auttaa.

Alle 20-vuotiaille alkoholiperheiden nuorille tarkoitettu chat-ryhmä kokoontuu torstaisin klo 19-21 osoitteessa www.helppimesta.fi/Kolo .
Lähempiä tietoja osoitteesta www.al-anon.fi/alateen
Tervetuloa

Haluasin kysyä teiltä kaikilta päihderiippuvaisten lapsilta neuvoa. Poikaystäväni isä juo. Olen huomannut poikaystäväni, minun ja hänen isänsä välillä niin samoja asioita joita tällä palstalla lukee. Poikaystäväni isä mollaa minua, kaikki pitää tehdä juuri niinkuin hän sanoo, hän on usein sanonut poikaystävälleni ettei tämä ole enää hanen poikansa, jos tämä ei tottele häntä, poikaystäväni isä ei ole mielestään alkoholiriippuvainen, useasti isä haukkuu minua huoraksi ja hulluksi ämmäksi, huutaa minulle, mutta hänelle ei saa huutaa takaisin, kukaan muu ei saa menestyä, hän mollaa jos jollakin menee hyvin, poikaystäväni isä on ajanut kännissä autokolarin, kehuskeli kun suoritti yhdyskuntapalvelua ja voivotteli kun meni hyvä oma auto tuusan nuuskaksi, vastapuolelle ei löytynyt empatiaa. Poikaystäväni on useasti isänsä puolella haukkumisessa ja naureskellee känni jutuille. Hän on jotenkin oppinut olemaan “keikuttamatta venettä” ja minä kuulemma hankaloitan tilannetta ja ärsytän ja siksi minua kuuluukin hakkua. Viime perjantaina sain haukut, koska olen kieltänyt poikaystävän isää tulemasta meille nukkumaan kännejään pois. Viimeksi sain pyykätä oksennukset lakanoista ja ajattelin että nyt loppu, hän ei enää tule meille. Poikaystäväni ei ymmärrä miksi näin päätin, hän hakkui minua myös ämmäksi, hän ei jotenkin näe koko tilannettaa, ilmeisesti koska on koko elämänsä asunut alkoholisti perheessä. Hänen mielestään tämä on normaalia ja minä olen hullu rajoittaja joka inhoaa hänen isäänsä. Itse ole elänyt raittiissa perheessä ja saanut hyvän taustan, kiitos suuri äidille ja isälle, olen lisäksi päättänyt etten itse enää juo, join ennen noin kerran kuussa baarissa. Nyt minun elämäni on tosi vaikeaa, eli auttakaa minua ja kertokaa, mitä minun pitää tehdä, jotta saan poikaystäväni silmät avautumaan isänsä tilanteesta ja ymmärtämään mitä minun on pitänyt tehdä ja että tilanne ei ole normaali, minä en ole hullu, vaan hänen isänsä on alkoholisti. Olen päättänyt että itse en enää mene poikaystäväni isän luokse vierailulle, koska riita siitä syntyy. Hän saa tulla meille kunhan on selvänä. Toivottavasti ymmärsitte mitä haluan tällä kysyä. Miten teidän silmät ovat auenneet?[/b]

Ajattelin kanssa tähän kirjoitella… no niin. Eli itse olen myös kokenut oman isäsuhteeni hyvin ristiriitaisena aina. Koskaan en ole saanut luotua sellaista oikeata kontaktia isään. Välillä tuntuu, että se voisi olla mahdollista, kun hän juttelee selvinpäin, mutta ei. Tuntuu, ettei häntä oikeasti kiinnosta minun asiani eikä hän ole ollut tukena ja turvana vaan ihan päinvastoin. Tai ei vain tunnu siltä vaan se on niin… Lapsena kaipasin häntä usein, kun vanhempani erosivat enkä enää nähnyt niin usein. Tapaamiset isän jälkeen sujuivat kuitenkin yleensä aika huonosti juomisen takia tietysti. Olo oli tosi turvaton, kun pikkutyttö yritti pitää isästään huolta ja siivota hänen jälkiään. Tai odotteli, että koskakohan se iskä tulee sieltä baarista. Myöhemmin en sitten juurikaan ollut isään yhteydessä, kun en tiennyt miten asiat olisi pitänyt hoitaa, etteivät ne olis minulle niin tuskallisia. Tapaamiset vähenivät yhteen kertaan vuodessa suurinpiirtein.

Nyt olen yrittänyt luoda jonkinlaisia välejä. Haluaisin edes vähän tutustua siihen isään mitä vielä on jäljellä juomisen jäljiltä. Yleensä isä vain on tosi ärsyttävä monilla eri tavoilla, kun hänen kanssaan puhuu. Ei hän täytä niitä tarpeita, joita isän pitäisi. Hän vain haluaa korostaa itseään eri tavoilla tai jauhaa jotain miljoona vuotta vanhoja juttuja, jotka olen jo kuullut liian monta kertaa. Mutta olen silti päättänyt säilyttää jonkinlaiset välit, ellei tilanne sitten käy liian raskaaksi.

Äidin kanssa on myös ollut aika ristiriitaista. Hänen kanssaan olin joskus hyvinkin läheinen. Mutta nykyään tuntuu, että olemme niin eri aaltopituudella kuin vain voi olla. Hän keskittyy vain muista huolehtimiseen, eikä ajattele juurikaan itseään. Tuntuu kuin olisin edelleen pikkulapsi, kun minua kohdellaan niin. Hänen kanssaan ei voi puhua mistään asioista. Hänen juttunsa ovat keskittyneet vain muiden ihmisten asioihin, koska hän ei juuri sitä omaa elämäänsä elä. Hän käyttäytyy usein aika itsekkäästi eikä ota muita huomioon vaikka luulee ottavansa. Hävettää kun äitini, aikuinen ihminen, on todella epätasapainoinen, eikä osaa hoitaa asioitaan. Tuntuu, että hänen asiansa ovat aina jollain tavalla sekaisin ja saan olla huolissani, että mitähän nyt sattuu. Hänen luokseen ei voi viedä edes poikaystävää, koska häpeän hänen käytöstään niin. Ja sitä sekaista asuntoa. Olen kyllä yrittänyt huomautella asioista, mutta tuntuu, ettei sillä ole mitään vaikutusta. Ja se turhauttaa todella paljon. En tiedä mitä hänen kanssaan oikein pitäisi tehdä. Isän käytös on vielä helppo ymmärtää, kun kaiken voi laittaa viinan syyksi, mutta äiti on minulle se käsittämätön tapaus, josta en saa minkäänlaista otetta. Kai se on siis läheisriippuvuutta, mutta kun ei äiti ymmärrä, ettei hänen käytöksensä ole normaalia. En jaksaisi enää hävetä hänen puolestaan. Mutta vihdoin olen ehkä ymmärtänyt, ettei se ole minun vikani, etten saa häneen kontaktia. Ja uskon, että luultavasti sama meno tulee jatkumaan ellei hän itse herää tilanteeseen. Olen kuitenkin aina toivonut, että äitini muuttuisi ja tulisi siksi vahvaksi vanhemmaksi, jollaista olen aina kaivannut elämääni. Isästä, kun siihen ei ainakaan ole. Niin ei vain taida käydä. Kai minun pitäisi vain luopua siitä turhasta toivosta ja lakata satuttamasta sillä itseäni. Oppia elämään näiden tosiasioiden kanssa. Haluaisin eroon siitä häpeästä, joita vanhempien käytös minussa aiheuttaa ja joka istuu minussa muutenkin tosi syvässä.

Toivon todella, ettei minusta tule samanlaista kuin äitini. Nyt alkaa heti ahdistamaan, jos en saa jotain asioita hoidettua, kun tuntuu heti, että olen “muuttumassa” äidiksi. Alan henkisesti ruoskimaan silloin heti itseäni ja ahdistun suunnattomasti. Omituisia pelkoja kai. Alkoholistiksi muuttumista en niinkään pelkää, koska en yleensä pysty edes hirveästi juomaan. Mutta se olisi suurin pelkoni, ettei minusta tulisi mitään ja vielä aikuisenakin asiani olisivat vain sekaisin ja miehenä olisi joku hirviö, joka ei osaisi kohdella minua oikein.

Ajattelin kanssa tähän kirjoitella… no niin. Eli itse olen myös kokenut oman isäsuhteeni hyvin ristiriitaisena aina. Koskaan en ole saanut luotua sellaista oikeata kontaktia isään. Välillä tuntuu, että se voisi olla mahdollista, kun hän juttelee selvinpäin, mutta ei. Tuntuu, ettei häntä oikeasti kiinnosta minun asiani eikä hän ole ollut tukena ja turvana vaan ihan päinvastoin. Tai ei vain tunnu siltä vaan se on niin… Lapsena kaipasin häntä usein, kun vanhempani erosivat enkä enää nähnyt niin usein. Tapaamiset isän jälkeen sujuivat kuitenkin yleensä aika huonosti juomisen takia tietysti. Olo oli tosi turvaton, kun pikkutyttö yritti pitää isästään huolta ja siivota hänen jälkiään. Tai odotteli, että koskakohan se iskä tulee sieltä baarista. Myöhemmin en sitten juurikaan ollut isään yhteydessä, kun en tiennyt miten asiat olisi pitänyt hoitaa, etteivät ne olis minulle niin tuskallisia. Tapaamiset vähenivät yhteen kertaan vuodessa suurinpiirtein.

Nyt olen yrittänyt luoda jonkinlaisia välejä. Haluaisin edes vähän tutustua siihen isään mitä vielä on jäljellä juomisen jäljiltä. Yleensä isä vain on tosi ärsyttävä monilla eri tavoilla, kun hänen kanssaan puhuu. Ei hän täytä niitä tarpeita, joita isän pitäisi. Hän vain haluaa korostaa itseään eri tavoilla tai jauhaa jotain miljoona vuotta vanhoja juttuja, jotka olen jo kuullut liian monta kertaa. Mutta olen silti päättänyt säilyttää jonkinlaiset välit, ellei tilanne sitten käy liian raskaaksi.

Äidin kanssa on myös ollut aika ristiriitaista. Hänen kanssaan olin joskus hyvinkin läheinen. Mutta nykyään tuntuu, että olemme niin eri aaltopituudella kuin vain voi olla. Hän keskittyy vain muista huolehtimiseen, eikä ajattele juurikaan itseään. Tuntuu kuin olisin edelleen pikkulapsi, kun minua kohdellaan niin. Hänen kanssaan ei voi puhua mistään asioista. Hänen juttunsa ovat keskittyneet vain muiden ihmisten asioihin, koska hän ei juuri sitä omaa elämäänsä elä. Hän käyttäytyy usein aika itsekkäästi eikä ota muita huomioon vaikka luulee ottavansa. Hävettää kun äitini, aikuinen ihminen, on todella epätasapainoinen, eikä osaa hoitaa asioitaan. Tuntuu, että hänen asiansa ovat aina jollain tavalla sekaisin ja saan olla huolissani, että mitähän nyt sattuu. Hänen luokseen ei voi viedä edes poikaystävää, koska häpeän hänen käytöstään niin. Ja sitä sekaista asuntoa. Olen kyllä yrittänyt huomautella asioista, mutta tuntuu, ettei sillä ole mitään vaikutusta. Ja se turhauttaa todella paljon. En tiedä mitä hänen kanssaan oikein pitäisi tehdä. Isän käytös on vielä helppo ymmärtää, kun kaiken voi laittaa viinan syyksi, mutta äiti on minulle se käsittämätön tapaus, josta en saa minkäänlaista otetta. Kai se on siis läheisriippuvuutta, mutta kun ei äiti ymmärrä, ettei hänen käytöksensä ole normaalia. En jaksaisi enää hävetä hänen puolestaan. Mutta vihdoin olen ehkä ymmärtänyt, ettei se ole minun vikani, etten saa häneen kontaktia. Ja uskon, että luultavasti sama meno tulee jatkumaan ellei hän itse herää tilanteeseen. Olen kuitenkin aina toivonut, että äitini muuttuisi ja tulisi siksi vahvaksi vanhemmaksi, jollaista olen aina kaivannut elämääni. Isästä, kun siihen ei ainakaan ole. Niin ei vain taida käydä. Kai minun pitäisi vain luopua siitä turhasta toivosta ja lakata satuttamasta sillä itseäni. Oppia elämään näiden tosiasioiden kanssa. Haluaisin eroon siitä häpeästä, joita vanhempien käytös minussa aiheuttaa ja joka istuu minussa muutenkin tosi syvässä.

Toivon todella, ettei minusta tule samanlaista kuin äitini. Nyt alkaa heti ahdistamaan, jos en saa jotain asioita hoidettua, kun tuntuu heti, että olen “muuttumassa” äidiksi. Alan henkisesti ruoskimaan silloin heti itseäni ja ahdistun suunnattomasti. Omituisia pelkoja kai. Alkoholistiksi muuttumista en niinkään pelkää, koska en yleensä pysty edes hirveästi juomaan. Mutta se olisi suurin pelkoni, ettei minusta tulisi mitään ja vielä aikuisenakin asiani olisivat vain sekaisin ja miehenä olisi joku hirviö, joka ei osaisi kohdella minua oikein.

Hei vieras,
Näitä asioita voi selvitellä Al-Anonissa (www.aal.fi).
Kannattaa kokeilla.