Moi… Tuntuu vähän kummalliselta kirjottaa omista kokemuksista tänne,mutta näitä teidän tarinoita hetken luettuani tuntuu etten ehkä ole ainoa jolla on lapsuudesta hieman erilaiset muistot kun ns. normaalien perheiden lapsilla. Muistan olleeni alle koulu ikäinen kun ensimmäisiä kertoja olen ollut isukkia piilossa kotitalon pihalla,koska lapsen vaistoni kertoi,että iskä tulee taas tosta “ravintolasta”, eli se on “pahalla päällä äitille ja meille”. Muistan myös ensimmäisen kerran kun olen istunut äidin sylissä,yrittäen saada isää lopettamaan lyömisen. Oikeastaan kaikki lapsuuteni muistot liittyvät jollain tavalla viinaan,väkivaltaan ja erilaisiin pelkotiloihin. Päällisin puolin meidän perhe oli suht. normaali,mitä nyt perheenpää oli hieman tavallista enemmän viinaan menevä. Harva kuitenkaan tietää edelleenkään,että isäni on myös mielisairas,juoppohullu,sairaseläkkeellä,tai miten nyt ikinä sitä haluaa kutsuakaan. Itsekin sain monta vuotta miettiä että miks meidän isä suuttuu niin erilailla ja helpommin ku muiden? Miten muut uskaltaa huutaa niitten isukeille? Miks iskä on välillä kirjaimellisesti hullun näkönen? Voitte vaan kuvitella hämmentääkö tällaset asiat nuoren tytön päätä. Myöhemmin opin jo inhoamaan sitä tiettyä ilmettä ja äänensävyä,kun huomasin että isä oli ottanut taas vähän liikaa pillereitä vähän liian ison viinamäärän kanssa. Voin rehellisesti myöntää,etten ole ikinä pelännyt kipua minkä se voisi aiheuttaa mua lyödessään,vaan oon pelännyt että se mahdollisesti tappaa mut jos liikahdan tästä senttiäkään. Koin elämän todella epäoikeudenmukaiseksi,miettiessäni yöt pitkät sitä,että mitä mä oon tehny joskus edellisessä,tai tässä elämässä,että mun täytyy asua mielisairaan,raivo-ja juoppohullun isän kanssa,kun muut saa viettää ihan tavallista teini-ikäisen elämää. Olin katkera myös äidille,sillä hän pelkää isää ehkä vielä enemmän kun minä tai veljeni ikinä. En ymäärtänyt,miksi hän ei vienyt meitä pois,sillon kun emme itse vielä pystyneet/uskaltaneet. Juuri näihin aikoihin kun aloin ymmärtämään,että meillä ei kaikki ole hyvin,luulen saaneeni hermoromahduksen tai olleeni jossain sitä muistuttavassa tilassa. Ainut hetki,milloin koin olevani onnellinen,oli kun suunnittelin omaa itsemurhaani ja mietin että enää tämä talvi,sitten mä meen. Itkin valehtelematta puolet joka vuorokaudesta,ainakin kahden kuukauden ajan. Mitä pieninkin vastoinkäyminen sai minut itkemään,ja tuntemaan itseni uskomattoman voimattomaksi ja epäonnistuneeksi. Näihin aikoihin vihani isääni kohtaan kasvoi entisestään,voin kirjaimellisesti pahoin hänet nähdessäni. En kestänyt ajatusta että se puhuisi mulle,tai kysyy että mihin mä meen tai muutenkaan puuttuis mun elämään. Jossain vaiheessa lakkasin välittämästä. Keskityin omaan elämääni,ja kun isäntä joi,mietin vaan että nää pari päivää koulussa nii perjantaina vedän sellaset lärvit,ettei tarvi pohtia koko asiaa. SAmoihin aikoihin alkoivat vasta omat ongelmani, joita olen tosin alkanut miettimään vasta ihan viime-aikoina.
Pelkäsin ihan näihin päiviin asti sairaallloisesti isääni,pelkkä sen läsnäolo sai mut varpailleen ja hermostuneeksi. Edelleenkin,vaikka suurin osa pelosta on haihtunut isäni rauhoituttua ja oman kämpän myötä, saa sen känninen ääni mut edelleen paniikkiin.
Myös oma suhtautumiseni päihteisiin on mielestäni väärä. Tiedän,että voisin juoda vähemmän,ja olla vähemmän jurrissa. Enkä juo sen hauskanpidon takia,vaan sen takia,että pidän siitä tunteesta kun on kännissä,pidän siitä että voi unohtaa kaikki asiat mitkä ahdistaa,ja voi vaan keskittyä siihen juomiseen. Nykyään myös kannabis ja harvoin lääkkeet kuuluu bailaamiseen.Vklopun dokaamisen jälkeinen olotilani on sanoinkuvaamaton krapula,en voi nähdä ihmisiä,en voi nukkua,en osaa puhua,enkä todellakaan voi olla yksin.Sunnuntaisin soitankin hyvin usein äidilleni,että tehtäiskö ensi vkloppuna jotain,vaikka leffa yms. Yhtään elokuvaa en vieläkään ole perjantai-iltana katsonut.
Suhteeni seksiin ja seurusteluun on myös hämärä. Tai itseasiassa en ole varhaisteini-iän jälkeen seurustellut. Olen kaunis ja älykäs nainen, mutta aluksi säikytin jollain tavalla ihmiset ympäriltäni,ja kohtelin niitä ihmisiä,joista välitin/jotka välitti musta, todella huonosti. Seksikumppaneita mulla on toki ollut useita,mutta pitkän aikaa oliki vaan niitä. Ja nykyään mä en ees osaa ajatella seurustelevani,vaikka ehkä haluisin. Enkä ehkä uskaltais.
Ja ihmiset,kenen kanssa vietän aikani,on suurimmaks osaksi päihdeongelmaisia nuoria aikuisia. Itseasiassa viime aikainen puolivuotinen “suhteeni” , joka ei suinkaan ole lähelläkään seurustelua on lääke-ja huumeriippuvaisen ihmisen kanssa. Tosin kokoajan harvemmin ja harvemmin mä sitä nään,ku alkaa pillerit ja piri olla kokoajan enemmän ja enemmän kuvioissa. Tähän toivosinkin joltain joka on ees jaksanut lukee tänne asti, neuvoja, että mitä tällases tilanteessa voi tehdä. Tää ihminen ei varmasti enää kuuntele puhetta. Mutta en halua sitä ihan oman onnensa ojaan jättää,ku mä oon kuitenkin varmaan ainut ihminen kenestä se edes vähän välittää enään. Eli joo,en tiedä johtuuko nää asiat siitä että oon alkoholistiperheessä kasvanut,jos joku vaan viitsii nii mielelläni lukisin kommentteja tästä mun tarinasta.
Morjens teille.
