Hei täällä kirjottelee eräs lasisen lapsuuden saanu tyttö … vielä on kipeitä lasinsiruja sielussa. ei ne koskaan sieltä kokonaan häviä vaikka aika kuluisi. Isäni oli /on alkoholisti mutta omien sanojen mukaan minä liiottellen että hänellä ei ole mitään ongelmaa mutta kyllä hänelle on juuri se sairaus kauan kielsin sen itseltäni mutta helpomi se on myöntää. nuorena ja pienenä käytin paljon energiaa isäni ongelman salaamisen muilta esim kavereilta ja koululta , edes jotkut sukulaiset eivät olleet uskoa kuulemaansa kun saivat kuulla sen tiesivät vain minä veljeni ja äitini … oli rankkaa aina pelätä kaikkia juhla pyhiä jopa viikonloppujakin , joulut onneksi sain olla rauhassa silloin isä ei juonut mutta ku oli jouluaatto ohi aloin pelkäämään uuttavuotta meidän perheessä ei tipattomasta tammikuusta puhuttu, ehei. Muistan aina ku olin vaahtosammutimen kokoinen ja isä joi kaljaa ja kiipesin isän syliin laitoin kädet isän kaulan ympärille katsoin silmiin ja sanoin “Isä älä enää juo mennään nukkumaan” ja isä vastasi että “älä kultapieni pelkää mennään nukkumaan vaan isä ei enää juo” sitten ku minä menin heräsin pian siihen ku tavaroita kaatuile kirkaat juomapullot kilisivät ja niitä ei ollu yhtä kahta jopa peräti 5 kirkasta pulloa olohuoneessa ja lukuisia määriä kaljapulloja ku aamulla menin olohuoneen tarkastelemaan tuhojälkiä tuojela oli menny rikki tv pöytä matto oksennuksessa äiti lähteny autolla ajelemaan ettei saman tien vetäisi isää kuonoon. ja minä ja isoveljemme yritimme olla mahdollisemmina hiljaa ettei krapulassa oleva isä ärähdä… muistan vähän isompana juhannuksena mökillä ku heräsin koiran haukuntaa ja äidin vertahyytävään kiljaisuun … isä ja 16.vuotias veljeni tappelivat nyrkein isä selvästi kännissä veri lensi ja äiti oli yrittäny mennä väliin mutta oli rytäkässä kaatunu ja satuttanut itsensä en ikinä unohda sitä kuinka hain kiväärin ei tietenkään ollu ladattu enhän minä sellasta osannu ladata kunha pelottelin osoitin isää ja sanoin että päästää veljestäni irti tai ammun…! isä irrotti otteensä minä juoksin veljen ja äitin luo ja sen kesän jälkeen meidän perheeseen kuului minä veli ja äiti… isästä en halua kuulla mitään hän on alkoholisti edelleen ja on tehnyt selväksi kumpi on tärkeämpi pullo vai lapset ja pullo voitti.
Rakkaat alkoholistien aikuiset lapset,
Hakekaa apua itsellenne AAL:stä tai Al-Anonista (www.al-anon.fi) . Menkää ainakin tutustumaan toimintaan. Saatatte hämmästyä, kuinka paljon paremmaksi olonne sen jälkeen muuttuu.
Niin, alkoholismi ja alkoholisti on pelottavaa, en ole sitä omassa lapsuudenkodissani kokenut, ja kun tapasin ex-mieheni, olin siihen asti täysin tietämätön mitä kaikkea alkoholistin kanssa eläminen ja asuminen voikaan todellisuudessa olla.Mies työskenteli asiakaspalvelualalla, ja en ikinä olisi voinut kuvitella, että normaaliksi kuvittelemani saunakaljat voivat kätkeä taakseen jotain aivan käsittämätöntä.Muutimme aika pian tapaamisen jälkeen yhteen, ja yhteiseloa ei kestänyt kuin muutaman kuukauden kun sain ensikokemuksen siitä mitä tulossa on. Kävin itse työssä, ja mies jäi kuukauden kesälomalle. ensimmäisenä lomapäivänään mies oli juonut 24 pulloa olutta, pullon kirkasta viinaa ja pullon viiniä.Sen jälkeen aloin saamaan mitä merkillisempiä puheluja työpaikalle, mies soitteli humalassa mustasukkaisuuskohtauksen voimalla ties mitä herjauksia ja luulotteluja että olen vieraissa.En oikein voinut omalla työpaikallani alkaa mesomaan puhelimessa, työni vaati erityistä tahdikkuutta luonteensa vuoksi. Mikä valtava häpeä siitä syntyikään, aivan kuin minut olisi nolattu siltä istumalta. Ei tapahtunutta oikein meinannut aluksi edes käsittää.Jossakin vaiheessa meille syntyi lapsi, ja mies oli alusta lähtien hyvin mustasukkainen ollessani lapsen kanssa, olin mm. imettämässä lasta, niin mies kävi räyhäämässä vieressä ja heitti meitä kohti tavaroita.Oli vain onni ettei vauvalle sattunut mitään. Lapsi oli 5kk ikäinen kun muutin pois yhteisestä kodista,enkä sinne enää palannut. Mies sairastui psyykkisesti, sai potkut työpaikastaan alkoholin käytön vuoksi. Lapsen huolto on yksin minulla, ja meni kuitenkin pitkään ennenkuin tajusin itsekkään, miten niin ihanasta miehestä tuli oikea hirviö. Kuitenkin jollakin tasolla miettii aina että entä jos minä olinkin se, joka sai miehen juomaan ja saamaan raivareita ym.Nykyään mies koettaa opiskella uutta ammattia, mutta edelleenkin hänellä on monen päivän ryyppyputkia ja joka iltaiset kaljat hän kuuleman mukaan edelleen juo.Vaikka joudun kantamaan vastuun yksin lapsesta, isä ei kykene edes tapaamisiin, koen että lapseni on näin paremmassa turvassa kuin isänsä läsnäollessa.
Itsekin luulin pitkään olevani ihan normaali, vaikka alkoholistiperheestä tulinkin. Mutta sitten sain huomata etten ehkä olekaan. En vain tiedä johtuuko ongelmat vanhempien alkoholismista, vai jostain muusta. Jotkut sanovat että itseään voi ainoastaan syyttää omista ongelmista, mutta kyllä lapsuus mielestäni merkitsee todella paljon.
Teini-iässä olin vilkas, minulla oli paljon kavereita, olin pidetty, kotona kiltti jne. Mutta aikuisuuden kynnyksellä sairastuin vaikeaan masennukseen, ahdistuneisuushäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon, joista osa on kyllä selätetty jo. Yhä olen todella pelokas ja arka ihan arkipäiväisissä tilanteissa - jos olen selvinpäin. Olen pikkuhiljaa ajautunut itsekin päihdeongelmaiseksi. Juominen on ollut säännöllistä ja runsasta vuosien ajan ja tiedän että se on minulle ongelma. Vähitellen olen kehittänyt itselleni myös lääkekoukun; rauhoittavia, unilääkkeitä sekaisin alkoholin kanssa. Tuntuu etten ole mitään ilman päihteitä enkä osaa enkä uskalla mitään. Kenellekään en ole kertonut näistä lääkejutuista eikä kukaan tiedä. Ahdistaa itseänikin kovasti.
Tätäkin palstaa olen vältellyt, tuntuu ahdistavalta välillä lukea muiden kokemuksista kun ne kuulostavat liian tutuilta.
Mä oon murrosiän jälkeen vihannu mun faijaa, sitä ennen pelkäsin! Lähes joka vkl juonu ikänsä ja nyt eläkkeellä välillä viikollakin. Ilman mutsia olisi ollut katuojassa ressukka jo ajat sitten. Itsekeskeinen kusipää jolla ei oikeasti ole mitään leveilyn aihetta. Röökin ja viinan kun lopetin niin ei ole mitään sanonut. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni aikana en muista että olisi koskaan kehunut minua, vaikka olen monessa urheilulajissa ja asiassa ollut hyvä. Se ei ilmeisesti ole koskaan kestänyt sitä, että olen pärjännyt monessa asiassa paremmin. Mistään asioista ei ole ikinä voinut puhua. Kännissähän se on aina jauhanut liirumlaarumia ja on niin olevinaan aina.
Kuolis äkkiä pois pilaamasta ilmaa, vihaan sua kusipää!
Olen elänyt 24 vuotta ja vasta nyt olen alkanut tajuamaan mistä loputon paha oloni kumpuaa. Isäni on alkoholisti, joka on juonut enemmän tai vähemmän koko elämäni mutta viimeiset 15 vuotta, juomista on ehdottomasti ollut enemmän. Lapsuuteni muistan onnellisena, asuimme isossa omakoti talossa, minä, 2 veljeäni, äiti, isä ja 2 kissaa. Viikonloput usein vietin äitini jommalla kummalla siskolla tai veljellä. Joka perjantai lähdin iloisena yökyläilemään ja muistoni näistä viikonlopuista ovat kultaiset. Tosin nykyään niihin on tullut eri sävy kun olen kuullut että minut laitettiin yökyläilemään jotta minut saataisiin pois viikonlopun tappelujen alta. Siellä on ollut poliisia sun muuta mutta minä olen ollut onnellisen tietämättömänä kyläilemässä, ja hyvä niin.
Aikaisimmat tietoiset muistoni iskän juomisesta taitaa olla jouluna, kun koko suku oli koolla ja kaikki juhlivat, silloin se tietenkin tuntui normaalilta. Sittenmmin minua 5 vuotta vanhempi veljeni aloitti todellisen ongelma käyttäytymisen teininä, n. 13 vuotiaana. Hän halusi olla rokkitähti niinkuin amerikassa oltiin. Ja sellaista elämää hän todella eli, päihteiden kannalta ainakin. Siitä lähtien vanhempieni kaikki voimavarat menivät vanhimpaan veljeeni ja tämän ilmiön vaikutuksesta isäni alkoi juomaan entistä enemmän. Hän oli muusikko ja oli paljon kiertueilla, jossa viinaa oli ilmaiseksi niin paljon kuin halajat, tämä ei auttanut asiaa. Äitini oli vahva ja muistan aina ihailleeni myös häntä. Äiti kuitenkin näin jälkeenpäin mietittynä oli myös etäinen ja usein hän sanoi että “ei tämä asia poraamalla parane.”. Äitini piti perheestämme huolta kaikki ne vuodet kun isä itsekkäästi vain ryyppäsi ja jätti äidin harteille kaiken. Veljeni sekoilut jatkuvat vielä tähänkin päivään kuin myös isäni. Isäni ja äitini erottua yritin pitää isästäni huolta hänen ryypätessä, hän soitteli minulle jatkuvasti itkuisia puheluita kuinka hänellä ei ole ketään muita, kukaan ei enään vastaa ja hän oli aivan yksin, kun menin kylään hän uhkasi tappaa itsensä jos jätän hänet yksin. vein hänelle ruokaa ja jopa viinaakin joskus. Alkoholistit ovat kovia manipuloijia ja hyvin itsekkäitä, tämän olen oppinut. Hoidin isääni kunnes tajusin ettei auttaminen auta. Joten lopetin sen. En vastannut enään, muutamia kertoja isä tuli oven taakse kännissä mutta en päästänyt sisään. Vuoden päästä se asia ei enään tuntunut niin pahalta, siellähän ryyppää, same old story, ihan sama. Biletin kavereideni kanssa ja elämä oli hauskaa. Tein viikot töitä ja viikonloput juhlin. Sittemmin siirryin itsekkin kokeilemaan kaikenlaisia päihteitä, mutta elin sen vaiheen hyvin nopeasti ohi enkä ole koskaan kokenut olevani riippuvainen mistään päihteestä. Sitten tylsistyin ja huomasin että bilettäminen ei enään kiinnosta, ja huomasin myös että niin sanotut “ystäväni” olivatkin vain ryyppykavereita ja suurin osa heistä jäi myös bilettämisen mukana. Joten jäin kotiin ja aloin pikkuhiljaa erakoitumaan. Yht äkkiä minulla oli kamalasti aikaa ajatella, olla hiljaa omien ajatusteni kanssa, ja sieltä alkoi paljastumaan kaikenlaista. Aluksi lähinnä tdella pahaa oloa, itkua, jatkuvaa itkua ja toivottomuutta. Ei elämä kanna, olen yksin, kukaan ei välitä, en kelpaa. Mutta en ymmärtänyt että mistä helvetistä nämä pahat tunteet tulevat. Osasin yhdistää ne isäni alkoholismiin mutta en silti ymmärtänyt mistä on kyse. Minullehan se oli ihan sama? Minähän olen jo käsitellyt hänen juomisensa? MInä olen vahva kuten äitini, minä en tarvitse ketään. Aloin kuitenkin rakastaa tuskaani kierolla tavalla, sain siitä kai identiteetin itselleni, olin uhri, alkoholistin tytär. Analysoin itseäni minkä kerkesin ja aina kuvittelin löytäneeni vastauksen. Opin erittäin hyväksi neuvomaan ystäviäni heidän elämässään ja monet tulivatkin kysymään neuvoa minulta elämänsä koukeroissa. Tästä rakensin itselleni taas uuden minän. Olen viisas, kovia kokenut auttaja. Siinä samassa jäin itse vailla juttu kaveria ja ymmärtäjää ja kipeät tunteet jäivät käsittelemättä taas. Mutta mitä sitten, olinhan kuitenkin kaveri porukkani viisain jolta haettiin neuvoja, menneisyyteni teki yht äkkiä minusta paremman, miksi en olisi takertunut siihen?
Aloin seurustelemaan 2,5 vuotta sitten muusikon kanssa, en ole kummemmin hakeutunut muusikko miesten seuraan sen kummemmin kuin vältellytkään mutta uskon että alitajuntani on tässäkin minua jollain tavalla ohjannut. Seurustelumme alkuaikahan oli ihanaa kuten aina ja kaikki oli ihanaa, muutimme yhteen jne.
Löysin kuitenkin seurustelun myötä kamalia piirteitä itsessäni. Olin mustasukkainen, takertuva, herään keskellä yötä tilanteeseen että huudan miehelleni pää punaisena puhelimeen että missä hän on ja miksei hän ole jo kotona? Missä hän taas on ryyppäämässä ja kenen kanssa? Varmaan jonkun naisten kanssa! Mieheni siis keikkailee jonkin verran työkseen ja on siksi myöhään yöllä töissä ja joskus ottaa jokusen kaljankin mutta ei missään nimessä ole alkoholisti. Kun nämä puhelut saatiin loppuun, minulla ei ollut hajuakaan kellon ajasta, se saattoi olla vaikka 1 yöllä ja olin ehtinyt nukkumaan tunnin, puhelun aloittamisesta ei myöskään muistikuvia, tai oikeastaan mitään hajua siitä miten tilanne oli saanut alkunsa. Heräsin usein öisin siihen tunteeseen että jotain pahaa on tapahtunut ja ennen kuin huomasinkaan, raivoan viattomalle miehelleni puhelimessa ja itken kuinka hän ei välitä minusta ja kunka viina on tärkeämpää kuin minä. Ja jos puhelimeen ei vastattu heti, rikoin mitä käteeni kotona sain, koin paniikki kohtauksen omaisia tunteita kehossani. Tätä kun oli noin vuoden jatkunut, tajusin etten voinut jatkaa tai karkottaisin mieheni niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. En voinut enään raivota raivoani hänelle kun ei se hänen aiheuttamaansa ollut. Nyt vasta olen ymmärtänyt että kaikki nämä kokemukset kotoani ovat tehneet minusta kyvyttömän luottamaan, epävarman ja kyynisen. Olen kokenut olevani huono ja arvoton ja että kukaan ei minusta voi todella välittää. Alan pikkuhiljaa tuntemaan sisälläni että asia ei ole näin. Olenko nyt suurten kysymysten äärellä ja löytämässä itsestäni jotakin vai olenko väärällä tiellä ja umpikija onkin taas vain nurkan takana?
Olen vielä nuori 14 vuotias ja mulla on alkohlisti äiti. Mä muistan paaljon siitä kun äiti ei tullutkaan enää työpäivän jälkeen kotiin ja kun tuli vasta monen päivän päästä. Ja kun tuli mua hakemaan päiväkodista kännissä viinapullo laukussa. Äiti petti mun isää toisten miesten kanssa ja oon ollu monesti pienenä sen mukana kun se tapailee jotain sen miestä. Se aina sano että :saat lelun jos mä saan ostaa viina. Ja kerrankin se oli lähtenyt yöllä ABClle hakemaan viinaa jättäen mut yksin kotiin nukkumaan kun iskä ja veli on ollut pois. On sillä onneks ollu raittiuttakin aika paljon mutta aina se viina sen vie. Mun vanhemmat on eronnut jo 6 vuotta sitten kun iskä ei äitiä enää jaksanut kattoa. Erosta en muista yhtään mitään,jotkut sanoo että se on sitten ollu kauheeta aikaa. Oli se kyllä,muistan itkeneeni useesti pöydän alla kun ja vanhemmat huusi toisilleen. Mä muistan sen viinalta haisevan äidin sängyllä sammuneena kun mä jouduin sen viereen nukkumaan kun iskä ei halunnut…nyt se just alko taas juomaan 3 kk raittiuden jälkeen. Me käytiin välillä yhdessä avopalavereissa AA kerhossa. Siellä kuulee jänniä juttuja paljon ja lohduttava kuulla kun jotkut on selviytyny alkoholista hyvin !