Isäni on käyttänyt alkoholia toistakymmentä vuotta. Hän on aina hoitanut työnsä, pääsi kyllä masennuksen vuoksi eläkkeelle 8 vuotta sitten. Kymmenen vuotta sitten hän sai lääkäriltä vuoden elinaikaa, koska maksansa oli huonossa kunnossa(verensyöksy). Vuosi kului raittiina ja sitten hän aloittikin sen uudestaan, koska tuo “luvattu vuosi” ei häntä tappanutkaan. Juominen oli hyvinkin kausiluonteista ja lähes ainoastaan “muutama olut”. Vuosi sitten hän oli ensimmäisen kerran tyhjenyttämässä vatsaansa, johon oli kertynyt nestettä. Nyt hän on laihtunut aivan tikkulaihaksi ja ennen niin urheilullinen vartalo on menettänyt lihaksensa.
Tänä vuonna hän on käynyt jo viisi kertaa tyhjennyksessä ja viimeksi väli oli 2 viikkoa. En ole oikein mistään löytänyt tietoa tuosta vatsan tyhjennyksestä, kun jossain lukee että kerralla maximi tyhjennys on 5litraa, mutta isältäni on otettu 11 litraakin kerralla, jolloin seurauksena oli neljän päivän tajuttomuus, kun kaikki arvot menivät sekaisin. 
Löytyykö täältä ihmisiä, jotka ovat seuranneet läheistensä kamppailua ja mitäköhän on odotettavissa?
Minä olen niin surullinen, vaikka isä onkin “tehnyt kuolemaa” vuositolkulla, niin sitä vastaan haluaa silti tapella. Oma alkoholinkäyttöni on loppunut, kun olen seurannut rakkaan isäni kuihtumista.
Ymmärtääkseni tila kertoo siitä, ettei maksa enää jaksa tehdä tehtäväänsä. En aivan saanut selvää juoko hän nyt säännöllisesti vai kausittain? Vai onko kaikki perua tuolta aikaisemmalta ajalta? Kroppa muuttuu niin, että lihakset kuihtuvat, mutta keskivartalo turpoaa ja näinhän osittain sanoitkin.
Odotettavissa on (jos maksa hiipuu) vuodepotilaana oleminen. Iho ja silmät kellastuvat, iho muuttuu pergamentinomaisen ohueksi. Maksan toiminnan laskiessa epäpuhdas veri kiertää aivoihin, joka puolestaan aiheuttaa dementiaoireita - muisti pätkii, tajunnan taso vaihtelee.
Olet tehnyt hyvän ratkaisun itse. Voimia!
Kiitos,sinulle! Ei hän ole juonut yli vuoteen ja nuo keltaisuusvaiheet ovat tulleet ja menneet. Keltaisuutta ei ole enää ja kuulemma osa maksasta toimii. Mutta silti tuota nestettä kertyy ja sitä poistetaan useammin, eikös sekin kerro maksan toimimattomuudesta, vaikka maksa-arvot ovatkin hyvät? Ihmettelen edelleen tuota, että toisten lääkäreiden mielestä voi poistaa 10l/pvä ja toisten mielestä 1,5l/pvä, on turvallinen määrä. Onko näiden paljon poistavien mielestä kyseessä jonkinlainen eutanasia? Omaiset kun roikkuvat potilaassa kaikin voimin
Siskoni suuttui, kun sanoin hänelle, että mene katsomaan isää, kun hän ei voi hyvin(on käynyt kotona viimeksi pari vuotta sitten). Hän oli sitä mieltä, että painostan häntä, vaikka tarkoitus oli vaan ilmoittaa, kuinka asiat ovat(isä ei voi hyvin), ettei hän sitten joskus tule sanomaan, ettei hänelle kerrottu mitään ja ettei hänellä siksi ollut tilaisuutta selvittää asioita isän kanssa. Kummallista, että tällaisessa tilanteessa, kun kaikkien pitäisi pitää yhtä, tuleekin epäsopua ja siskoni puolelta suorastaan hävytöntä käytöstä
Mikä siis on diagnoosi jos maksa ainakin osittain toimii? Onko munuaisissa jotain, vai mikä mahtaa kerätä nestettä tuollaisia määriä?
Diagnoosi on maksakirroosi niin surullista. Munuaiset ja haima toimivat,paitsi alkukesästä, kun tyhjennettiin, oli kolme päivää tajuttomana, tosin ei saanut silloin albumiinia. Minulla on niin paha mieli…
Ymmärrän ja tunnen myötätuntoa, olen ollut samassa surullisessa tilanteessa toisen vanhempani kanssa. Maksakirroosin hoitoennuste riippuu niin monesta asiasta, mutta mitä pitempään maksa on ollut huonolla toiminnalla sitä hitaammin muu elimistö kykenee siitä toipumaan. Maksansiirtokin Suomessa on ymmärrykseni mukaan mahdollinen lähinnä nuorille potilaille.
Voimia!
Kiitos, Sinulle! Rankkaa aikaa, etenkin kun ei pysty mitenkään auttamaan. Ennen niin vahva(fyysisesti ja henkisesti) isäni, on vain varjo entisestään Hänellä on niin kova elämänhalu, että sattuu sydämeen, kun sitä katsoo. Näin juuri lomareissulla pariskuntia, jotka touhusivat yhdessä kaikkea kivaa ja mietin, että omat vanhempani olisivat voineet elää samalla tavalla, jos vain isäni olisi aikanaan tehnyt toisenlaisia valintoja. Kuinka monta kertaa sinun vanhemmaltasi poistettiin nestettä ja miten hän eli viimeiset päivänsä? Anteeksi, jos kuullostan tungettelevalle, mutta en oikein ole löytänyt mistään aiheeseen liittyviä tietoja. Mihin pitää varautua ja voiko mitään tehdä?
Minä pelkään jokaista puhelinsoittoa ja lueskelen kaikkea aiheeseen liittyvää.
Äitini on seisonut isäni rinnalla sitkeästi, näiden vuosien aikana, joka tilanteessa. Hän on todella rakastanut myötä- ja vastoinkäymisissä. Monikohan vähentäisi juomistaan, jos näkisi millaista elämä on, kun maksa vähitellen lakkaa toimimasta?
Vanhempani muuttivat noin kolmensadan kilometrin päähän eläkepäiviään viettämään, joten en ollut edes viikoittain muuten kuin puhelinyhteydessä heihin. Kävin heidän luonaan kolme-neljä kertaa vuodessa ja kumpikin onnistui pitämään minulta salassa sairautensa vakavuuden. Äitini kuoli ensin, syöpään. Reilun vuoden päästä siitä kävin jälleen jouluna isän luona, jolloin totesin hänen olevan niin huonossa kunnossa, että sain puhuttua hänet sairaalaan Tapaninpäivän jälkeisenä päivänä. Siitä meni kaksi kuukautta ja sitten isä kuoli. Romahdus vaikutti minusta nopealta. En valitettavasti muista enää kuinka monta kertaa nestettä poistettiin, monta kertaa kuitenkin. Kävin isän luona sairaalassa joka toinen viikonloppu (omat lapseni olivat melko pieniä ja olin eronnut, joten järjestely oli hankalaa) ja hänen tajunnantasonsa oli vaihteleva. Joskus keskustelimme englanniksi tai italiaksi, kun hän palasi ajassa taaksepäin työaikoihinsa, joskus hän ei jaksanut puhua oikein mitään. Kun loppu sitten tuli, lähdin töistä keskellä päivää ystävän kyydillä saatuani puhelun että isällä on enää vain tunteja. En valitettavasti ehtinyt perille.
En osannut käynneilläni tehdä mitään muuta kuin jutella isälle ja pitää häntä kädestä, enkä oikein tiedä mitä muuta olisin vointukaan tehdä. Joskus vein hänelle jotain herkkuja, joita hän erityisesti pyysi, ja joita ei pieneltä paikkakunnalta saanut. Kerroin hänelle kuinka paljon hän merkitsi minulle, mitä kaikkea olin häneltä oppinut, muistelin yhteisiä hauskoja tekemisiämme ja kerroin lastenlasten kuulumisia (toin lapset sinne vain kerran, koska halusin että he muistavat toisenlaisen isoisän). Työstin ‘pitkiä jäähyväisiä’ ja samoin kuin sinä säikyin jokaista puhelua, kun sieltä poistuin. Mutta toisin kuin sinun kohdallasi, minulle oli selvää, että isällä ei ollut toivoa enää, eikä hän totta puhuen ollut itsekään elämänhaluinen äidin kuoleman jälkeen.
Kun vanhemmat kuolivat jäin ‘orvoksi aikuiseksi’. Tunne siitä, ettei ole enää ketään ‘kuoleman ja minun välissä’… se oli yllättävän raskasta, vaikka jo pitkään olin omillani ollutkin. Melko pian alkoi kuitenkin kantaa se ajatus, että olin iloinen yhteisestä ajastamme, ylpeä siitä että olin osa vanhempiani ja osa elämän jatkumoa ja lapseni ovat osa seuraavaa sukupolvea. Vanhempieni geenit ja ominaisuudet elävät lapsissani ja tulevissa lapsenlapsissani. Haluan pitää huolta siitä, että hyvät asiat perimässäni kantavat eteenpäin. Ja niitä oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hyvin paljon 
Voimarutistus sinulle! Vanhemmilla on kai tapana suojella lapsiaan, pitämällä omat tuskansa, salassa. Onko se oikein, vai väärin, ota siitä sitten selvää ja mitenköhän sitä itse toimisi, jos sairastuisi vakavasti? Vaikka itse olen tiennyt isäni sairaudesta vuosikausia en silti usko että siihen kuoleman lopullisuuteen voi mitenkään varautua, taitaa tuntua ihan yhtä pahalle. Lisäksi minua surettaa siskoni asenne, hän ei ole käynyt kotona, eikä nähnyt isäämme. Siskoni on itsekin alkoholisti, vaikkei mikään puli-sellainen olekaan, käyttää kuitenkin alkoholia reippaasti, välillä päivittäin, välillä tsemppaa ja on kuukaudenkin juomatta, todistaakseen, että pääsee alkoholista.
Nyt kun ilmoitin isäni tilanteesta ja kysyin, että aikooko hän mennä katsomaan, hän sai hirveät raivarit. Hän sanoi, että minä painostan häntä ja hän on aina vaan auttanut vanhempia, eikä ole koskaan saanut siltä narsistiporukalta mitään. Hän on toki auttanut taloudellisesti, mutta eihän tuollainen auttaminen tule hyvästä sydämestä, jos siitä täytyy vuositolkulla mainita? Mielestäni vanhempani ovat auttaneet meitä ihan riittävästi, vaikkeivät rahaa olekaan syytäneet. Siskoni on soitellut humalassa vaikka millaisia puheluita ja aina häntä on kuunneltu. Minä kysyin tuota kotonakäymistä vain ja ainoastaan siksi, ettei hän koskaan sanoisi ettei hänelle kukaan mitään kertonut. Mutta olkoot. Siskoni kanssa täytyy vain ja ainoastaan olla samaa mieltä, muuten hän saa raivarit ja lukee tappouhkauksia, tai uhkaa tekevänsä lastensuojeluun ilmoituksen, kun minä pahoinpitelen lapsiani(vaikkei ole edes halunnut lapsiani pian kahteen vuoteen tavata). Aina tuollaisen tempauksen jälkeen on muutama kuukausi hiljaista ja sitten hän soittaa ja kertoo kuinka hänellä on puolivuotta jäljellä(joku syöpä), hänet on meinattu tappaa/raiskata/huumata ja edellinen selkkaus on unohdettu.
Anteeksi paasaus 
Usein muuten pitkissä parisuhteissa toiselta menee elämänhalut, kun toinen kuolee, ei tavallaan osata/jakseta elää yksin. Oletko sinä saanut suruusi tukea ystäviltä, vai miten sitä työstit?
Vaivuin ensin todella syvälle omaan masennukseeni. Tunsin, että olin perinyt saman taudin (alkoholismin) ja samat ‘itte mä ristini kannan’ -ajatukset. Koin mm. suunnatonta häpeää siitä, että omat lapseni lohduttivat minua, vaikka myöhemmin tajusin, että olinkin siinä jo ‘rikkonut’ sen perimäni ajatusmallin. Rikoin sitten lopunkin perimääni ja raitistuin
Ymmärtääkseni nykyään on olemassa sururyhmiä mm. seurakunnissa, ja ne ovat monille osoittautuneet tärkeiksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tässä hektisessä maailmanmenossa kukaan ei halua kuulla toisten surua, masennusta tai onnetonta oloa vaan kaikki touhottavat eteenpäin hyppien näiden tärkeitten kasvunpaikkojen yli. Ihmiset pelkäävät surua, eivät tiedä mitä sanoa, ajattelevatko jopa että suru tarttuu kuunnellessa? Tunteet ovat tärkeitä ja niiden kokeminen tekee meistä sellaisia, että tunnistamme ne samat tunteet toisessa ihmisessä. Toisin sanoen meistä tulee myötätuntoisia ja inhimillisiä
Ehkäpä siskosi ei uskalla tunnistaa suruaan, vaan pukee sen vihaisuudeksi? Se on varmaankin hänen tappionsa tässä.
Kiitos sinulle, että laitoit kysymyksesi tänne. Palautit mieleen tärkeitä asioita. Elämällä on kaarensa, ja ennemmin tai myöhemmin se on ohi meiltä kaikilta.
Yritetään elää ihmisiksi
Isäni kuoli heinäkuussa maksakirroosiin. Hänellä todettiin haiman vajaatoiminta tammikuussa ja tämän jälkeen hän ei enää juonut. Laihtumista oli tapahtunut jo edellisen vuoden aikana. Kunto heikkeni pikkuhiljaa ja kesäkuun alussa hän ei enää ollut tässä maailmassa ollenkaan. Olisikohan kyseessä ollut maksakooma. Tällöin häneltä poistettiin askites nestettä ensimmäisen kerran vatsaontelosta. Viikon sairaalahoidon jälkeen hän vielä pääsi kotiin mutta tila huononi jo viikonlopun aikana ja sairaalaan piti mennä takaisin. 4 viikkoa tästä, isä nukkui pois.
Kauhea sairaus.
Otan osaa, suruusi. Minun isäni ei ole koskaan juonut, niin että olisi ollut poissa töistä, eikä edes juonut olutta vahvempaa, joutui tosin monta vuotta syömään särkylääkkeitä, jotka ovat maksatoksisia. Ei siis tarvitse olla mikään kossuplo/päivä alkoholinkäyttäjä, kun maksa sairastuu. Isäni on ollut kaksi vuotta juomatta, mutta sekään ei auta. Onneksi 
isäsi pääsi nukkuessaan pois, kun olen kuullut, että verensyöksy tms. olisi mahdollinen. Hirveän pahaolo, kun haluaisi niin auttaa, mut ei tiedä, miten voisikaan…
Kiitos. Kyllä minunkin isäni työnsä hoiti, eikä ollut mikään rapajuoppo mutta näin nyt kuitenkin kävi.
Saimme isän viimeisiksi päiviksi kotiin, kotisairaalan turvin ja pelkäsimme todella että hänen poismenonsa tulisi olemaan juuri maksakirroosille tyypillinen verensyöksy. Hän meni aamulla tiedottomaan tilaan ja nukkui rauhallisesti pois muutaman tunnin kuluttua.
On vaikeaa hyväksyä tapahtunut. Vaikeinta ehkä on se, että isäni halusi elää ja puhui viimeiseen asti mökille menosta yms. Olisi niin paljon helpompi, jos hän olisi sanonut ettei hänellä ole hätää.
Isä on kuollut. Tätä surun määrää ei voi käsittää. Rakkaan isän munuaiset lakkasivat toimimasta ja hän nukkui pois Saimme viettää isän vierellä viimeisen yön, klo 3 yöllä hän meni tajuttomaksi ja aamulla hän nukahti ikiuneen.Isä, hyvää matkaa, älä unohda meitä…Kiitos kaikesta, mitä eteemme teit,ikävä sinua!
Otan osaa isäsi menetyksestä. Itse en ole vielä toipunut oman isäni menetyksestä (heinäkuussa) Mielessä pyörii kuva kuihtuneesta, hätääntyneestä ja sekavasta ihmisestä, joka nyt makaa mullan alla. Näen jopa painajaisia vaikka olen aina ollut vahva ihminen
Isäni on juonut alkoholia säännöllisesti jo lähes kymmenen vuotta. Viime aikoina tila on näyttänyt todella huonolta. Lääkäri kertoi maksan toimivan puoliteholla ja voi ‘posahtaa’ hetkenä minä hyvänsä - jos sama rata jatkuu eli n. 25 kaljaa per päivä. Tässä jokusen aika sitten, sai niin hirveän raivokohtauksen että taisi juoda vihaansa jopa viitisenkymmentä kaljaa päivän sisään. Myös verensyöksystä oli lääkärin kanssa puhetta. Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Isä ei suostu yhteistyöhön, eikä lääkkeet maistu. Onko nämä isäni viimeiset metrit? Tulenko joku päivä töistä kotiin ja huomaan kuinka isää ei enää olekaan? Kauan elinaikaa on odotettavissa kun otetaan huomioon maksan puoliteho? Onko joku ollut samanlaisessa tilanteessa? Katsonut omaisen kuihtuvan pois? Maksakirroosista on joskus ollut puhetta, mutta isä ei kerro asioita suoraan. En ole varma, esiintyykö kirroosia.
Äitini on juonut oman muistini mukaan ainakin 12 vuotta. Juominen alkoi vaivihkaa; pienet hiprakat aina iltaisin piilopullosta. Luulin pitkään olevani perheessäni ainoa, joka havaitsi tämän. Kuukausi sitten isäni ilmoitti ongelman karanneen käsistä ja hän kertoi äidin ryyppäävän yötä päivää. Tässä vaiheessa asiasta puhuttiin ensimmäistä kertaa avoimesti ja äiti saatiin suostumaan terapiaan. Kaksi viikkoa sitten sain puhelun ja kuulin äitini joutuneen sairaalaan. Sillä tiellä hän on edelleen. Diagnoosina maksakirroosi. Munuaiset toimivat vielä jotenkin, mutta neste kertyy elimistöön ja iho kellastuu. Pari viimeistä päivää hän on häilynyt tajunnan rajamailla, joten lääkkeiden ottaminenkaan ei tahdo onnistua. Pelottavinta on kuinka nopeasti kirroosi on edennyt (oletettavasti) näin loppuvaiheessa. Tiedän, että tämä ei tule päättymään hyvin, vaan odotan joka hetki puhelua ja ilmoitusta siitä, että äitiä ei enää ole. Isäni on urhoollisesti vieraillut hänen luonaan sairaalassa, vaikka äiti tuskin on sitä edes tajunnut. Itse olen nähnyt hänet kerran sairaalajakson alkamisen jälkeen ja toivon, että en joudu näkemään häntä enää huonommassa kunnossa kuin silloin.
Mun isä kuoli maksakirroosiin muutama viikko sitten. Yritin jo kesällä puhua häntä väsymyksen ja mustelmien takia lääkäriin mutta ei suostunut. Vähensi kuitenkin juomisen minimiin. Saimme hänet joulukuussa viimein sairaalaan, silloin pääsi kotiin toivotuksin “mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut”. Alkoholinkäyttö loppui täysin. Joulun jälkeen alkoi nestettä kertyä vatsaonteloon, punktioitiin pari kertaa. Kaikki näytti paremmalta mutta sitten yhtäkkiä nousi kuume ja meni voimattomaksi. Sairaalassa tuomio oli selvä: ei enää toivoa. Kaikenlaista kuitenkin yritettiin neljän päivän ajan, mutta sitten tila romahti lopullisesti. Tästä vielä viikon verran jaksoi elää, hiljalleen hiipui pois kauheissa tuskissa ja muutenkin tosi huonossa jamassa. Mä vietin viikon hänen vierellään ja hetkittäin sain kontaktin, mutta tän kuolema myötä voin sanoa, että olen nähnyt helvetin. Niin kauhea se oli. Ja että sen koko oma rakas vanhempi - en tiedä unohdanko koskaan, mitä näin. Ei voinut kuin toivoa, että pääsisi mahdollisimman nopeasti pois. Ja reilu viikko aikaisemmin oli ollut kaikki olosuhteisiin nähden hyvin ja isä paremmassa kunnossa kuin aikoihin, oli juuri alkanut ulkoilla ja käydä itse kaupassa, hoitaa kotityöt jne. Ja sitten sokkikuolema ihan yhtäkkiä.
Jos täällä on joku, jota tämä koskettaa, olis “kiva” jutella aiheesta, koska en osaa oikein kertoa kaikista kauhuista niille, jotka eivät tiedä, miten kamala sairaus maksakirroosi on.
Heippa,
otan syvästi osaa
Kiitos kun kirjoitit fiiliksiäsi tänne, en osaa muuta sanoa kuin että pahaa tekee.
Minunkin isäni juo itseään hengiltä, mutta mitään maksaoireita kumma kyllä ei ole vielä ainakaan. Sydänkohtauksia saanut ja kaatuilee nykyään koko ajan, kerran jopa terävän esineen päälle, joka mursi rintalastan.
Viime kaatuminen viikko sitten vei miehen taas sairaalaan, koska sai aivotärähdyksen ja siitä seurasi onneksi kaikki mahdolliset tutkimukset, koska sydänlääkitys. Sydän, munuaiset ja maksa ovat siis ok, mutta pelkään pahoin, että tuon miehen hengen vie juuri se normaali tapaturmainen känni… ja vielä kotona. Vaimo hällä on katsomassa sitä touhua, ei kohta uskalla enää lähteä pois kotoaan, kun täytyy vahtia humalaista ukkoa. Ihme hommia, huoh.
Minä en siis asu lähellä isääni, joten puhelimitse ollaan yhteydessä ja aina odotan sitä viimeistä soittoa…
Al-Anonista ja tältä palstalta olen saanut paljon eväitä irrottautumiseen päihdeongelmaisesta. Puhun ennenkaikkea henkisestä irrottautumisesta, mutta myös olen oppinut olemaan sulkemaan puhelun, jos tuntuu epämiellyttävältä.
Isä on rakas, mutta niin sairas, että en voi hänen hyväkseen tehdä juuri mitään. That’s it. Niin surullista.
Voimia Sinulle!
ps. vuodatin tätä omaa juttua, jos täällä joku saisi kosketuspintaa vähän laajemmin, en halunnut Sinulta viedä tilaa vaan lohduttaa vähäsen.
Minä sairastuin maksakirroosiin vähän päälle kolmekymppisenä, siitä on nyt muutama vuosi aikaa. Olen elänyt täysin raittiina siitä lähtien, ja elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Olen terve ja onnellinen, mutta samalla pahoillani siitä, että hukkasin kymmenen vuotta elämästäni alkoholille! Minulle tipattomuus ei ole ollut ongelma, en ymmärrä itsekään mikä ihme sai minut juomaan jatkuvasti… Tiesin, että pitäisi lopettaa, mutta en pystynyt, en ennen kuin maksa lähes kirjaimellisesti “poksahti” ja heräsin teho-osastolla.
Puolet kirroosipotilaista kuolee vuoden sisällä diagnoosista. Lääkäreiden mukaan minun pelastukseni oli nuori ikä, niin kornia kuin se onkin. Koputan tässä samalla koko ajan puuta; maksasyöpähän tulee suht helposti kirroosimaksaan. En kuitenkaan pelkää sitä; olen jo saanut toisen mahdollisuuden ja käyttänyt sen kiitollisena.
En oikein osaa tämän kummempia kirjoitella. Kysyä saa, jos mieleen jotain tulee…
Voimia kaikille teille jotka täällä olette! Sitä viinan voimaa vaan ei voi ymmärtää, en edes minä itse vieläkään ymmärrä…