Yleensä persoonallisuushäiriön omaava ei kiistä omaavansa persoonallisuushäiriötä, eli kyse ei ole “itsensä kieltävästä sairaudesta” niinkuin alkoholismi voi olla.
Monet pers. häirion omaavat pystyvät elämään jotenkuten diagnoosinsa kanssa, ja heillä on jopa facebookissa omia ryhmiä. (kts. epävakaat)
Yleisin persoonallisuushäiriö päihdeongelmaisella tuntuu olevan epävakaa persoonallisuushäiriö. Sen omaava on henkisesti vereslihalla, tarvitsee rakkautta mutta on alati valmis syyllistämään ulkopuoliset tilastaan. Vika on usein “systeemin” tai hoitopaikan työntekijöiden, kun ao. ei saa apua.
Epävakaan kanssa tulee toimeen, mutta hän on haasteellinen hoidettava.
Narsistinen persoonallisuushäiriö on oikeastaan vielä vaikeampi, mutta käytännössä helpompi, koska hän ei omasta mielestään ole hoidon tarpeessa. Moista ehdottanut hoitaja/sossu on hänen mielestään itse hoidon tarpeessa. Hänhän voi erinomaisesti.
Saattaakin olla, että hän ottaa yhteyttä esimieheesi jos satuit sanomaan jonkun häntä loukanneen sanan. Hänellä sentään on valtaa ja voimaa.
Epävakaahan palataksemme, hän on usein umpikujassa itsensä kanssa, sillä hän voi nähdä syyllisen olevan aina joku muu.
Toisaalta, vaikka kaikki muut olisivat syyllisiä, mitä hänen omasta mielestään jää hänen omalle vastuulleen? EI mitään, koska maailma oli jo paha ennekuin hänen tarvitsi tehdä mitään.
Ihan oikea psykoterapia voi myös olla hyvä, mutta ne edellyttää yleensä että jonkin mittainan raittius on jo saatu. Psykoterapiassa oleminenhan on kovaa hommaa, joka ei hyödytä päihteiden kanssa.
Epävakaa herättää usein myötätuntoa minussa. Hän on joskus reppana, joskus kiukuissaan, jopa raivokas, mutta sieltä läpi kuultaa aina ihminen. Ihminen jolle haluaisi olla avuksi.
Narsisti on puolestaan oudolla tavalla viihdyttävä. Hän on niin läpinäkyvä joutuessaan pakkotilanteeseen, että joskus luvassa on aikamoinen show.
Työntekijä: “Hei. tervetuloa, mä olen hoitaja se ja se”
Asiakas: “Jaa mikäs hoitaja sä olet? Mikä koulutus sulla on? Minä olen maisteri.”
Työntekijä: “No lähihoiaja vaan. mutta mitä sulle kuuluu ja miksi tulit?”
Asiakas: “No tää on nyt vähän siinä ja siinä viittinkö mä keskustella sun kanssa”.
Väkivallan uhka omassa työssä on aika raskas asia. Se on hankala asia, vaikka väkivaltaisesti oirehtivaa asiakasta tai potilasta pitäisikin ymmärtää, ja tiedostaa tämän olevan jopa syyntakeettomassa tilassa.
Ammatti johon väkivallan uhka kuuluu oleellisesti, on ainakin poliisi. Poliisi onkin varustautunut ja koulutettu tämän uhkan varalle. Heillä on pamput, aseet, lamauttimet, voimankäyttökoulutus, eivätkä he mene kohteeseen yleensä yksin.
Sen sijaan esimerkiksi kotihoidon hoitaja joutuu menemään. Tästähän oli hiljattain artikkelejakin mediassa.
Monella muullakin sosiaali- ja terveysalan kentällä työntekijä voi joutua kohtaamaan arvaamattoman asiakkaan yksin.
Juuri tehtyjen tutkimusten mukaan esim. Helsingin päihdetyössä väkivalta ei ole kovin yleistä. Ei edes henkinen väkivalta, vaikka sitä joskus esiintyy. Henkinen väkivalta voi olla nimittelyä, tai uhkaavaa käytöstä, tai sanallista uhkaamista. On myös yksilöllistä minkä kukakin tuntee henkiseksi väkivallaksi.
Monessakaan paikassa ei ole mitään “gorilloja” turvana. Parhaassa tapauksessa on ehkä vartija.
Jos työntekijä suhtautuu asiakkaaseen asiattomasti tai yliolkaisesti, se on tietysti virhe. Se on aika vakavakin virhe, josta tulee voida tehdä ilmoitus vaikkapa hänen esimiehelleen, tai jollekin vastaavalle viranomaiselle ja vaatia asiaan puuttumista.
Tästäkin on ollut mediassa esimerkkejä ainakin vanhustenhoidon saralta.
Minusta ei kuitenkaan ole mikään hauska tilanne, jos “hoitsu joutuu hamuamaan paniikkinappia”, Hän saattaa olla naispuolinen, hento, ja asiakas voi olla arvaamattomasti käyttäytyvä mies, jolla voi olla lisäksi puutteita impulssikontrollissa. Hänellä saattaa olla mukanaan myös jonkilaisia aseita.
Se voi olla ns. kusinen paikka. Käsi sydämelle, kenestä on kivaa tai oikeudenmukaista olla uhkaava tai pelottava?
Hyvä asia kuitenkin on, että suurin osa kohtaamisista sujuu hyvin rauhaisasti ja yhteisymmärryksessä.
Jotenkin aika epäammatilliselle asenteelle kuulostaa… Kuin potilaat/asiakkaat olis jotain kivoja ohjelmanumeroita ja stereotypioita… Entä jos tämä tosiaan heijastuu liian selvästi myös ulospäin? Yläpuolelle asettuminen ja tietynlainen “halveksunta”? Asiakaspalvelussahan yleensä tilanteet kärjistyy nimenomaan silloin kuin asiakas/potilas kokee tulleensa häpäistyksi tai nöyryytetyksi… Huvittavan paljonkin kuulostaa Vadelmamunkki, nuo arviosi entisajan lähetyssaarnaajien ja tutkimusmatkailijoiden raportoinnilta “neekereiden” ja “villi-ihmisten” käyttäytymisestä ja ominaisuuksista… Ja tuo on todella surullista, jos tosiaan toimit itse hoitoalalla. Jokainen ihminen on monien ominaisuuksien summa, ainutlaatuinen kokonaisuus, jota yksilöllinen elämänhistoria on muokannut… Ja toisekseen muuten narsistinen persoonallisuushäiriö on suht yleinen hoitoalan työntekijöilläkin, onhan näitä insuliinimurhaajia ym. :mrgreen:
Kas kun ei kallonmittauksia ja muita ole uudelleen käytössä. Kivaahan se olis ulkoisten ominaisuuksien perusteella pystyä kertomaan toisen kyvyt ja viat… No lihavathan ainakin on laiskoja ja tyhmiä ja suomalaiset tennissukkamiehet ihmislajin degeneroitumisen karmein esimerkki, ja näissä älykkyysosamääränkin näkee päältäpäin jo kauas. Vai mitä?
Leimaamisen sijaan peräänkuuluttaisin toivon luomista. Toivon ja uskon selvitymiseen saanut ihminen pystyy ihmeisiin, sen sijaan ikuisen tuomion jollain diagnoosilla saanut ja ylimielistä kohtelua osakseen saava ihminen helpommin luovuttaa. Tämäkin on hyvä esimerkki tästä ja yhdenkin ihmisen kannustuksen merkityksestä. Omahoitaja ei häntä katsellut kuin jotain sirkusapinaa. En lainaa artikkelia, koska se on pitkä, mutta kyseessä on ihminen, joka oli “toivoton tapaus” mielisairaalan osastolla ja kuitenkin toipui ja väitteli tohtoriksi.
Oikeastaan kaikki persoonallisuustyypit on löydettävissä joka paikasta missä ihmisiä on koolla; työpaikat, perheet, harrastusporukat, seurakunnat, yhdistykset. Ja myös näissä ilmenee vallankäyttöä vaikkapa juuri niin, että kaikki mielipiteet tai toiminta on muka jonkun kohdalla “narsismia” tai jotain muuta häiriötä… Vaikka kyse olis vaan siitä että ollaan eri mieltä ja näkemykset eroaa, mutta erilaisuuden sietäminen tuntuu olevan vaikeaa ja pyrkimys käännyttää kaikki samoihin mielipiteisiin vahva.
^ Varmasti kuulostaakin epäammattimaiselle, koska en kirjoita ammattilaisena enkä ammatin nimissä, vaan yksityisenä ihmisenä ja päihdetoipujana. Samalla kyse voi kuitenkin olla fiilisten purkamisesta, samaan tapaan kuin vaikkapa työnohjauksessa voi tehdä.
Jokaisen on tarpeen joskus purkaa mieltään ammattiroolin ulkopuolella.
En ole koskaan sanonut ihmisten olevan vain “stereotypioita”, mutta joskus lyhyessä kohtaamisessa voi tulla esiin vain yksi puoli, joka sopii stereotypiaan.
Ja kyseessä voi olla ihminen, joka tekee kohtaamisesta ohjelmanumeron hyvinkin tietoisesti ja tahallaan.
Jokainen ihminen on kuitenkin ihminen, ja paljon muuta kuin mitä tulee esiin vaikkapa 20 minuutin kohtaamisessa, tai edes kokonaisen tunnin kohtaamisessa.
Oikeassa elämässä minua ei ole koskaan syytetty “yläpuolelle asettumisesta” . Kuinka voisinkaan, kun olen itse ollut niin usein asiakkaana, ja ollut kiitollinen saamastani avusta.
Maria Magdaleena, kirjoitat että “on surullista jos toimin hoitoalalla”. Se voi olla oletuksesi, mutta kirjoitat tuollaista ventovieraalle ihmiselle internetissä. Sinulla on varmasti siihen syysi.
Oikeassa elämässä en ole tavannut ainuttakaan ihmistä, jonka mielestä olisi mitään surullista siinä mitä teen.
Itselleni ei kärjistyneitä tilanteita ole tullut vastaan ainuttakaan, ei vielä koskaan. Joskus voi toki tulla, mutta pyrin välttämään sitä.
Minua ei ole uhkailtu, ei kovin paljon edes kiukuteltu, eikä edes solvattu. Olen päässyt vähemmällä kuin moni muu.
Tarkoituksesi tosiaan taitaa olla loukkaaminen, joten onnittelen, että onnistuit. Minulle tuli tästä paha mieli.
Puhe “neekereistä” on minusta pöyristyttävää. Vastustan rasismia ja ihmisten eriarvoisuutta henkeen ja vereen.
Ateistina ja uskonnottomana vertaus “lähetyssaarnaajaan” on myös käsittämätön.
Mutta kuten Konfutse sanoo: loukkaus häpäisee vain lausujansa.
Lihavuutta vastaan itse usein taistelleena totean: VMP.
No, voinhan toki ollakin laiska ja tyhmä. Mutta siinähän on se hyvä puoli, että muut voivat sitten tuntea itsensä älykkäämmiksi.
Narsisti on puolestaan oudolla tavalla viihdyttävä. Hän on niin läpinäkyvä joutuessaan pakkotilanteeseen, että joskus luvassa on aikamoinen show.
jne. [/quote]
Minusta tämä lause kuvaa juuri tuota määrittelyä stereotypian kautta ja merkillistä asennetta, jos nyt kyseessä on hoitotilanne, kuten sen (kuvitteellisen) vuoropuhelun olit kirjoittanut. “Viihdyttävä” ohjelmanumero. Olen jutellut erään itse itsensä narsistiksi määritelleen kanssa, ja hän sanoi, että siihen liityyvä henkinen kipu on sietämätön, onttous, jonka kohtaamista pyrkii kaikin keinoin välttelemään. Niin todellakin luulen, että jos joku täälläkin on tai olettaa olevansa narsistinen jossain määrin, tuo tuntuu pahalle, lisää kipua ja vaikeuttaa avun hakemista. Jos todellakin ahdistuu tavattomasti “pakkotilanteessa” ja se on vielä jotenkin viihdytttävää se toisen kärsimys.
Käsittääkseni osa ei ymmärrä ongelmiensa luonnetta, osa ymmärtää. Mitä jos hoitotilanteessa onkin 2 narsistia, hoitaja ja hoidettava, toinen tietää olevansa ja toinen ei… Aiheutuuko pahaakin henkistä vahinkoa… Tietyt alat ja asemathan ovat houkuttelevia tietyntyyppisille ihmisille. Alat joissa pääsee käyttämään valtaa toisten yli. Ja jotakin ongelmaahan esim suurta julkisuutta saaneen Turun Kupittaan vanhuspsykiatrian pahoinpitely- ja kaltoinkohtelutapauksessa on. Ja siihen syyllistyivät hoitohenkilökunnan edustajat.
Tämä ei kohdistu sinuun, koska en tunne sinua tietenkään. Mietin vaan useinkin, että pystyykö ihmiset katsomaan toisiaan vailla ennakkoluuloja juuri lainkaan… Ja sen jälkeenhän nähdään juuri se, mitä halutaan nähdä ja tulkitaan se niin, että se tukee omaa ennakkokäsitystä. Ne de-briefingit ym on ihan hyvä juttu ja auttaa jaksamaan työssä, mutta siirtyykö ammattianalysointi liian helposti yksityiselämäänkin ja hankaloittaa ihmissuhteita… Tai muu ammattirooli… esimies tai johtaja on liian dominoiva ja vuoropuheluun kykenemätön perheessäkin, ehkä joskus käy niinkin.
Mulle ei kyllä sinänsä ole vielä auennut tämän ketjun tarkoitus, täytyy ehkä lukea uudestaan. Onko tässä ideana käsitellä persoonallisuushäiriöiden suhdetta alkoholismiin vai mikä… Vai haukkua ja leimata jonkun persoonallisuushäiriön omaavat ihmiset… Onhan moni alkanut hoitaa itse masennustaankin alkoholilla ja alkoholisoitunut sitä kautta… Alkoholi aiheuttaa terveyshaittoja, ylipainoa, enneaikaisia kuolemia, vajaata työpanosta, kärsimystä läheisille jne. Toisaalta kaksisuuntainen mielialahäiriökin on yllättävän usein alkoholiongelman taustalla. Näppituntumani ilman tilastoja on, että persoonallisuushäiriöiden suhde alkoholismiin ei olisi yhtä suora kuin varsinaisten psyykkisten sairauksien yhteys. Pahaa oloa itselääkitään epäonnisesti alkoholilla, joka alkuun auttaa ja sitten ei.
ps. ja tuo kirjoitukseni lihavuudesta tai tennissukkamiehistä oli sarkasmia ja nimenomaan krittiikkiä sille, että liian helposti liitetään tiettyjä ominaisuuksia joihinkin ulkoisiin piirteisiin, samoin kuin nuo stereotypiat persoonallisuushäiriöisistä. Onhan meistä jokainen omanlaisensa, ainutlaatuinen yhdistelmä eri ominaisuuksia ja hyvä niin. Varsin tylsää, jos kaikki olisivat samasta muotista.
Käsittääkseni narsistiseen persoonallisuushäiriöön ei liity juurikaan kipua, taikka sairaudentunnetta. Ne liittyvät enemmän muihin persoonallisuushäiriöihin, kuten mainittuihin epävakaaseen- ja rajatila-ph:öön.
Ei narsistisen ph:n omaavassa juurikaan näy kipua päälle pain. Hän voi tosin pyrkiä saamaan toisen ihmisen alakynteen tai hämmentymään, oli kyseessä sitten vaikkapa ammattiauttaja.
Arvelisin, että ei välttämättä synny vahinkoa. Täysin samanlaiset persoonat joko hylkivät toisiaan niin että kohtaaminen katkeaa lyhyeen, tai sitten sopivatkin niin hyvin yhteen että se voi olla hyödyllistäkin.
Tunnen erään jossain määrin persoonallisuushäiriöisen sairaanhoitajan, ja hän on hyvin rakastettu ja pidetty asiakkaidensa keskuudessa. Ja mitä haasteellisempi asiakas, vaikkapa rikollinen, sitä paremmin hän tulee heidän kanssaan juttuun.
Itse en juurikaan viihdy tehtävissä, jossa toinen on passiivinen hoidettava (objekti) ja toinen aktiivinen hoitaja (subjekti). Kanssakäymisessähän molemmat ovat tasavertaisia aikuisia ihmisiä; ihmisarvoltaan yhtäläisiä.
Sosiaalityössä tai vaikkapa päihdetyössä ei olekaan yleensä ylhäältä alaspäin menevää hoitaja vs. hoidettava asetelmaa, vaan työntekijä on enemmänkin kanssakulkija.
Lastensuojelu taitaa olla ainoa sellainen sosiaalityön muoto, johon voi liittyä valtaa myös mahdollisuutena fyysisiin pakkokeinoihin.
Vastustan ennakkokäsityksiä ja ennakkoluuloja. Pyrin muodostamaan mielipiteitä ja näkemyksiä vasta kokemuksen tai jonkinlaisen asioihin perehtymisen perusteella.
Arvelitko sitten minulla olevan jotain stereotypioita lihavista? Minulla, joka olen itse ollut lihava. Käytän muuten myös joskus tennissukkia.
Kaikissa ihmisissä on joitain koomisia piirteitä jossain valossa, oli sitten narsisti tai naturisti, poliitikko tai puliukko, basisti tai fasisti. Ja koomisimpia ovat yleensä ne, jotka eivät koomisuuttaan koskaan tiedosta.
Yhtä laila kaikki ovat ihmisiä, ja jokaisen ihmisen yhtäläinen ihmisarvo ja tasa-arvo on aika oleellisesti arvomaailmaani kuuluva asia. Siksikin myös kaikenlaiset “neekeri” jutut ovat minusta vastenmielisiä.
^ mielestäni persoonallisuushäiriötä parempi olisi puhua tietyntyyppisestä persoonallisuudesta. Narsistinen persoonallisuus esim. Ihmismielen kirjo on monenmoinen, eikä joku pääsääntöisesti negatiiviseksi katsottu luonteenpiirre ole välttämättä sen enempää väärin tai häiriöinen kuin joku positiivinenkaan piirre. Hieman samaan tyyliin kuin jos puhuttaisiin punahäiriöisestä henkilöstä, jos itse pitää vain vihreästä ja sinisestä.
Aika mielivaltaisesti kyllä jaotellaan diagnoosit esim työkyvyn suhteen. Käsittääkseni esim työuupumus ei ole sairauslomaperuste, vaan elämähallinnan ongelma. Jos sama ihminen saakin diagnoosin ahdistus ja masennus, saa sairauslomaa eli lääkärin päätös vaikuttaa aika paljon ihmisen kohtaloon tässä tapauksessa ja onko mahdollisuutta pienemmin rahahuolin koittaa toipua. Itsemurhariski on monissa mielen ongelmissa tosi iso ja pompottelu luukulta toiselle ja vaikka eläkkeen evääminen ei helpota tilannetta.
Vaikeaahan on vertailla ilman tilastoja, millä diagnoosilla on alkoholisoiduttu eniten ja oliko mielenterveysongelmat ensin vai syntyikö ne päihteidenkäytön seurauksena vaiko sekä että. En tiedä itse miksi aloin juoda, luultavasti nimenomaan että se helpotti alakuloa ja ahdistusta, kunnes kääntyi pahentamaan niitä… Ehkä on niinkin, että vaikka skitsofreenikon tai kaksisuuntaisen juominen saa nopeammin näkyviä massiivisia ongelmia aikaan ja havaitaan helpommin. Toisaalta taas alkoholisteissa on paljon ns. iloisia seurallisia juoppoja, joilla vaan ajan myötä homma lähti lapasesta ilman mitään alkuperäistä ongelmaa. Toiset hakee jotenkin puuduketta tuskiinsa, toiset nostetta. Onko sinänsä diagnoosilla niin merkitystä, yksilöinä ihmisillä on erilaiset kyvyt etsiä apua tai löytää terveempiä selviytymiskeinoja? Alkoholin kanssa jotenkin on se ongelma, ettei sitä tajua huonoksi keinoksi kovinkaan pian ja valitettavasti riippuvuus on usein aika voimakas siinä vaiheessa kun alkaa kyseenalaistaa “turvariepunsa” järkevyyttä.
Ihmisiä pitäisi pystyä auttamaan varhaisemmassa vaiheessa, mutta isot ryhmäkoot ja leikkaukset ei oikein mahdollista riittävästi tukea, kärryillä on perälauta auki ja monet putoaa kyydistä, monet joiden elämä sujuisi helpompia latuja, kun apua saisi ajoissa. Lapsesta saakka työntekijät vaihtuvat, eikä kokonaisnäkemystä jonkun tietyn lapsen tai nuoren tilanteesta ole kellään. Kai aikuisistakin jokainen haluaisi kuulua johonkin, osallistua voimiensa mukaan ja se parantaisi omaakin elämää, mutta joskus näyttää, että se on suorastaan tehty vähän vaikeaksi. Sinänsä Suomessa on ihan hyvä elää, ainakin vielä.
Stereotypiat ehkä joskus auttaa suojautumaan uhkalta, joskus niistä on pelkkää haittaa… Ihmisiin liitetään ominaisuuksia ulkönäön, taustan tai vaikka mt-ongelmien mukaan… Helsingissähän jäi kiinni massiivisen paljon varastanut ihminen… En tunne tapausta, mutta tuli mieleen, että ehkä hän ei “näyttänyt myymälävarkaalta” ja pystyi siksi jatkamaan niin kauan. Jos on vaikka iäkäs, hyvinpukeutunut nainen, ei niin kiinnitä vartijoiden huomiota kuin joku “retaleen” näköinen. Ehkä huomio on tässäkin tapuksessa kiinnittynyt ennakkoasenteen perusteella vääriinkin ihmisiin ja oikea varas stereotypian mukaan luokiteltu alitajuisesti rehelliseksi ihmiseksi. Joku ihminen suorastaan lynkataan ja epäillään aina kaikkeen syylliseksi, kun näin on “päätetty” ja sitten paljastuu karmeuksia tyyliin “ei olis siitäkään ikinä uskonut”.
Minusta ihminen ei automaattisesti ole yhtä kuin diagnoosinsa, taustansa tai ulkomuotonsa. Monesti suututtaa jos saa itseni kiinni sellaisesta ajattelusta ja yritän pyrkiä siitä eroon. Eihän ihmisen ole pakko reagoida jonkun alkuvaikutelmansa mukaan. Usein yllättyy iloisesti, kun tutustuukin enemmän ja omassa päässäkin se sterotypia hälvenee. Mietin vähän aiemmin että vanhemmat naiset on jotenkin takakireitä, mutta sattumoisin juteltuani erään kanssa, löysin paljonkin yhteistä ja sekin oli hyvä muistutus, että kun olet tavannut yhden jonkun ryhmän edustajan olet tosiaan tavannut vain yhden. Mutta valitettavasti monet ennakkoasenteet vaikuttaa liikaa vaikkapa työpaikan saantiin. Niin siksi tietyllä tapaa Vadelmamunkin kommentit tuntui jotenkin ankeilta ja synkiltä, kun tämä on niin yleistä. Nuoret on semmosia ja vanhat on semmosia ja maahanmuuttajat ja persoonallisuuhäiriöiset. Naiset ja miehet. Kun ihminen usein kuuluu useampaakin ryhmään ja hänellä on eri rooleja suhteessa muihin ihmisiin ja tekemisiensä kautta. Pirullista on sekin, jos alkoholiongelmaiset niputetaan tietylaisiksi, kun eihän se niin ole. Joku juo lasten joululahjarahat tai varastaa, joku taas ongelmastaan huolimatta on aika empaattinen ja auttaa muita. Ja joku ehkä näitä molempia vuorotellen. :mrgreen:
Vadelmamunkin kirjoitus väkivallan uhkan ahdistavuudesta on kyllä ihan totta… Pahiten minua ahdistaa psykoottisen ihmisen kohtaaminen, koska jotenkin tämä voi elää ihan eri leffassa ja tulkita tilanteet varsin toisin… Alkaa kaivaa kynää ja kalenteria laukusta, niin tulkintahan voi olla, että kaivaa pistoolia surmatakseen hänet ja näistä mielenliikkeistä ei kovin helpolla pääse perille. Ja kotipalvelun säästöjen takia jopa vaarallista yksintyöskentely. Ihmiset on heitteillä ja aika harvan tilanne paranee yksinäisyydessä. Tervekin vanhus tulee vähän mökkihöperöksi eristyksessä, jos omat mahdollisuudet liikkumiseen on huonot. Mutta tuskin nämä pian tai helposti ratkeavat nämä hoiva-alan vajaaresurssit tai muu. Siinä ei voi enää hyvin kuormitetut työntekijät, eikä potilaat.
No sinäpä sen sanoit. Nythän jopa sosiaalinen estyneisyys (ujous) on saanut oman dignoosinumeron ja yllätys yllätys lääkekin on tarjolla. Ihmismielen ja ihmisyyden moninaisuus aivan liikaksi pilkotaan yksittäisiksi ongelmiksi. Miksei tänne tunnu mahtuvan laajempi kirjo eri vartalo- ja persoonallisuustyyppejä, vaan kaikki on jotenkin pakko tunkea tiettyyn muottiin ja jos ei siihen sovi, diagnoosinumero ja resepti kouraan. Ehkä tämä saa ihmisen itsensäkin toistelemaan sitä kuin mantraa ja hukkaamaan mahdollisuuksiaan, kun mulla on tää “tauti” tai “häiriö”. Ehkä monet lievemmät olis parempi jättää diagnosoimatta, niin helpommin ihminen ne itsekin ohittaa eikä määrittele itseään ongelmiensa vaan enempi mahdollisuuksien kautta. Asiat saa sanoilla kuulostamaan pahemmilta tai sitten paremmilta. Sanoilla on niin eri sävyt. Vaikka tuo sosiaalinen estyneisyys kuulostaa paljon pahemmalta tuomiolta ja kielteiseltä ominaisuudelta kuin ujous ja saa ihmisen tuntemaan itsensä epäkelvoksi.
Miksi muuten kaikki normaalitkin elämänvaiheetkin on nykyään suurinpiirtein sairaus? Vaihdevuodet, raskaus, vanheneminen. Jos seksi huvittaa liikaa tai sitten se ei huvita. Jos on surullinen menetyksien johdosta, velvollisuus on vaikka läheisen kuoleman jälkeen olla työkunnossa heti… Normaali elämänkulku on ongelmasta toiseen siirtymistä. Helpompi lopulta olla, kun ei edes tietäisi mitä kaikkia ongelmia on… Todennäköisesti liki jokainen pienellä valittamisella saisi jonkun lääkitystä vaativan sairauden. Hitto minä en edes jaksa ajatella, että olisin “alkoholisti”. Oli vaan pitempi jakso, jolloin join liikaa ja se siitä. Jos joskus tulee uusi jakso, niin se on sitten uusi jakso tai kuolema. Enkä takuulla mene minnnekään hokemaan olevani alkoholisti, koska tämänkin asian nykyään aika usein jo unohdan, enkä koe käveleväni koko ajan ratkeamisen partaalla. Jos ja kun sekin sairaus on, niin enhän mieti jotain menneitä vatsatauteja tai vesirokkoja ja ajattele olevani vesirokkoviruksen mahdollinen kantaja. Tai jotain… Mutta eri ihmisille sopii erilainen ajattelutapa. Tässäkin asiassa.
Ei näissä ongelmissa mistään narsissesta ole kysymys vaan paljon laajemmasta ja kaikenkattavammasta problematikasta nimeltä rahvas tapakulttuuri. Rahvaan vuorovaikutuskulttuurin johtoajatus ja tärkein päämäärä on saattaa toinen osapuoli naurunalaiseksi. Se on kaiken vuorovaikuttamisen punainen lanka. Rahvaan parissa loukkaaminen on itsetarkoituksellista koska kaiken sosiaalisen kanssakäymisen tavoite on mitätöidä toinen ihminen ja tehdä hänestä pelle. Rahvaan tapakulttuurin parissa ei tunneta sellaisia käsitteitä kuten integriteetti, intimiteetti, kunnioitus ja pyrkimys päästä yhteisymmärrykseen toisten kanssa. Nämä käsitteet ovat rahvaan vuorovaikutuksen piirissä täysin päälaellaan. Kun kenties jossakin toisessa kulttuurissa pyrkimys on ainakin lähtökohtaisesti pyrkiä säästämään sekä omat että toisen kasvot, ja pyrkiä olemaan loukkaamatta toista ihmistä, rahvaassa tapakulttuurissa oikein pyritään siihen että toinen menettäisi kasvonsa, näyttäisi tyhmältä ja hullulta. Ihmiseltä jota ei tarvitse ottaa vakavasti.
Itse olin just muutama vuosi takaperin jälleen yhden tällaisen läpiperverssin työyhteisön leikkikaluna. Rahvaassa tapakulttuurissahan ihmiset alkavat tulla toimeen keskenään - jos alkavat - vasta tottumuksen myötä. Lähtökohtainen asenne kanssaihmisiin on aina se, että uudelle naamalle tehdään heti kättelyssä selväksi että me ei sitten tykätä susta yhtään. Asenne jolta lähdetään uusien tuttavuuksien kanssa toimimaan on lähtökohtaisesti peruspilkallinen, kriittinen ja vikoja etsivä. Lisäksi pakettiin sisältyy kaksinaamaisuus ja petollisuus kun toista ihmistä pyritään nöyryyttämään ja nolaamaan. Jos joku yrittääkin hikisesti esittää fiksua, niin puukot lentävät selkään kuitenkin heti kun se toinen selkänsä kääntää. Mainitsemassani työpaikassa uusille työntekijöille, sijaisille ja opiskelijoille annettiin tahallisesti vääriä ohjeita, heitä perehdytettiin tarkoituksella väärin. Ihan siitä ilosta että sitten pääsivät selkien takana pyörittelemään silmiään sen uuden tyypin “tyhmyydelle” ja “osaamattomuudelle”. Omaohjaajanikin hääräsi kokonaiset kaksi vuotta selkäni takana. Kun sitten ajan myötä minusta tuli vähän tutumpi naama työyhteisössä pääsin näkemään miten nämä pikkumielet työyhteisönä operoivat. Jokainen uusi naama sai saman kohtelun lukuunottamatta niitä jotka olivat jo jonkun vakituisen työntekijän sukulaisia tai ystäviä entuudestaan. Uusi tyyppi kun tuli taloon työyhteisö toimi kuin heillä olisi ollut ääneenlausumaton yhteinen sopimus siitä, että tämä uusi tyyppi pitää simputtaa yhteistuumin puolikuoliaaksi. Hänelle järjestettiin tarkoituksella tilanteita joissa hän joutui noloon valoon ja näytti tyhmältä. Omalla ohjaajallani oli tapana pistää uusi naama tekemään jotakin sellaista mitä ei olisi tarvinnut tehdä, ja sitten hän syöksyi kuin ammus röökipaikalle juoruamaan suu vaahdossa muille työkavereille että katsokaa nyt kun se uusi tyyppi on vajakki kun se tekee tuollaista (siis sitä mitä hän itse oli juuri ohjeistanut tämän tekemään). Ja tällä käytöksellä ei ollut mitään muuta funktiota kuin nöyryyttäminen.
Ja tämä asentovirhehän menee joka ilmansuuntaan. Sitä potevat niin asiakaspalvelijat kuin asiakkaatkin, potilaat kuin hoitohenkilökuntakin jne. Monet potilaat ja omaiset juoksevat hoitolaitoksissa nimenomaan kyttäämässä kriittisellä silmällä henkilökunnan vikoja, heittäytyvät hankaliksi kuin uhmäikäiset kakarat jotta voivat sitten juoruta kylillä henkilökunnan paskuudesta. Ja käytännöllisesti katsoen asiakkaat, etenkin päihde- mt- puolella ja vanhustenhoidossa ovatkin käytännössä sketsihahmon asemassa. Kuten vatunkin kommenttien asiasisällöstä ja sävystä käy ilmi, heidän roolinsa totta tosiaan on usein narrin osa. He viihdyttävät henkilökuntaa henkisellä tuskallaan ja sairauksiensa aiheuttamilla lieveilmiöillä.
Asennevamma ei ole persoonallisuushäiriö, vaan asennevamma.
Syykin tähän on yksinkertainen: Tietyt tahot tienaavat näillä häiriö- ja diagnoosihömpillä, puhumattakaan naurettavuuteen asti viedyllä medikalisaatiokiimalla.
No voi itku… Ehkä tämä ei aukea tässä. Jonh Lennon lauloi, että nainen on nykyajan neekeri… Siis kuvaa sitä, että joku ryhmä aina valitaan jotenkin alempiarvoiseksi ja vapaaksi riistaksi solvata miten sattuu julkisesti ja milloin vain. Ensin oli tämä rotu-juttu, siksi “neekeri” lainausmerkeissä. Naisia on saanut haukkua, lihavia, kantasuomalaisia miehiä. Kutakin vuoronperään. Nyt ei ole lupa arvostella ulkomaalaustaustaisia tai heti nousee valtava meteli, sen sijaan lihavia naisia saa; eihän kovinkaan tomeraa puolustuspuhetta vaikka Anu Saagimin lausuntojen jälkee ole kuulunut. Mikä ryhmä seuraavaksi on avointa riistaa? Persoonallisuushäiriöiset, köyhät vai vanhukset. Kuluerät, jotka pitää suurinpiirtein tapaa pois rasittamasta yhteiskuntaa ja olemasta esteettinen ongelma tms.
Ymmärrätkö nyt mitä yritän sanoa? Aina on joku yhteisesti sovittu ihmisryhmä, jota saa moukaroida jotenkin vapaasti. Nyt peruste ei ole ihonväri vaan se on joku muu. Vaikka lihavuus, köyhyys, joku diagnoosi. Aika vapaasti voi uhata erimieltä olevia naisia seksuaalisella väkivallalla, mutta nyt on tabuna rasistinen puhe. Yhteiskuntiin ja yhteisöihin syntyy kirjoittamattomia sääntöjä ja puhekoodeja. Jos tuo “neekeri” on sinusta vastenmielinen, niin yhtä vastenmielinen on myös nuo stereotypiat tietyn diagnoosin omaavista ihmisistä. Se on ihan sama asennetta edustavaa puhetta. Jos joku potkii kissaa ja joku koiraa, se on ihan sama asia, ei ruma käytös tai puhe muutu hyväksi ja hyväksytyksi vaihtamalla kohdetta. Ja nämä on nyt vertauskuvia, en todellakaan kannata en kissan enkä koiran potkimista, mutta jotenkin tämän perillemeno on aika tahmeaa. En kannata syrjintää ihonvärin, sukupuolen tai minkään takia. Nuo tennissukat ja lihavuus oli myös vertauksia ja esimerkkejä. Jos sinua viihdyttää narsistin käytös pakkotilanteessa, eikö se ole yhtä ongelmallista jos jotakuta viihdyttää lihavan paniikki, kun ei mahdu kahvilan tuoliin? Tismalleen sama asia huvittua toisen ihmisen ankeasta ja ahdistavasta tilanteesta. Samaa piirrettä ihmisen mielessä osoittaa huvittuuko katsellessa sammakon vai siilin tökkimistä kepilla. Pointti on, että kohde kärsii ja ihminen nauttii siitä sen kärsimyksen katselusta.
Fernetti, hyvä sana tuo asennevamma. Sehän se todellakin on. Ja aikamoista jos ihmiset ei edes huomaa sitä ja tilanteet vaihtelee, jonkun syrjintä ja pellenä pitäminen on ihan ok ja toisesta älähdetään aika rajusti.
Toisekseen olen itsekin ollut ylipainoinen ja nyt alipainoinen ja metkaa, miten suhtautuminen on muuttunut… Todellakin… Että sekin on ollut ihan mielenkiintoista huomata.
Pienissä ympyröissä kysymys on kai oman aseman pönkittämisestä tekemällä muita -mahdollisia kilpailijoita- naurunalaiseksi.
Ja hiukan laajemmin, ikivanha konsti; hajota ja hallitse.
Yllytetään eri ryhmät toistensa kimppuun, varsinkin heikommassa asemassa olevat vihaamaan toinen toisiaan ja uskottelemalla että nuo “toiset” vievät leipäsi, työsi, puolisosi, valtasi…
Kuten emeritusprofessori psykiatri Thomas Szaszkin sanoi: “We don’t have an epidemic of mental illness, we have an epidemic of psychiatry.”
Vaikka diagnosointioikeuden pitäisi olla vain lekureilla, jo tämäkin keskustelu kuvastaa sitä millaisessa psyyken diagnoosien ihmemaassa me eletään tällä hetkellä. Jos keskivertokokoisen suomalaisen keskivertotyöpaikan sosiaalisen kanssakäymisen perusteella voisi diagnosoida ihmisiä, olisivat kaikki sairaita. Keskivertosuomalaisen työpaikan työntekijöistä ja esimiehistä sekä työnjohtajista toinen puolisko olisi aspergereita, toinen autisteja ja se pieni siivu siinä välissä jolta jotain sosiaalisen älyn tasoa on korvien välistä löydettävissä olisikin sitten niitä sosiopaatteja jotka leikkivät työkavereilla ja -tekijöillä kaikenlaisia leikkejään.
Kun vegetatiivisessa tilassa olevalle potilaalle tulee virtsatientulehdus, hän yleensä oireilee tulemalla puheliaaksi. Tästä puheliaisuudesta osataan epäillä mahdollista virtsatientulehdusta. Millä diagnoosilla pitäisi lätkäistä hoitohenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä joka vitsailee tällaisen potilaan kustannuksella että “sille on noussut kusi päähän”? Entä työyhteisöä joka nauraa remakasti päälle?
Entä millä diagnoosilla pitäisi lätkäistä sosiaalikasvattajaa joka toimii työssään lasten ja aikuisten parissa ja jonka asenne omia asiakkaitaan kohtaan on se, että heti kun ovi sulkeutuu asiakkaan takana tämä yököttelee työkavereilleen heitä samaan tyyliin kuin nämä Saarioisten chilimajoneesimainoksen lapset:
“Yööök hyi! Eiks ollu hirvee!” kauhisteli tämäkin asiakkaidensa ja työkavereidensa suurta arvostusta nauttiva sosiohenkilö asiakkaidensa “yököttävyyttä” joka ikinen päivä kaikkien niiden kuuden kuukauden aikana kun hänen kanssaan töitä tein. Ja taatusti myös minua samoin, siis “neitokaista” kuten ohikuulin joskus vahingossa.
Entä pitkän työuran tehneen, arvostusta sekä luottamusta nauttivan papin kohdalla, joka tulee ennen aikojaan kuolleen naisen hautajaisiin kuin stand up- komedianäytökseen heittämään läppää vainajan kustannuksella, sekä analysoimaan vainajan ulkonäköä? Mikä olisi diagnoosi? Tyhmyys? Sovinismi? Sairaalloinen tunneköyhyys?
Joku diagnoosi varmasti löytyisi myös sille hengenmiehelle, joka tuli hautajaisiin kyttäämään vainajan lähiomaisten kyynelten määrää ja laatua. Ja teki siitä johtopäätelmän että nämä ei- uskovaiset läheiset kyynelehtivät siksi, koska syntitaakat painavat niin kovin selkää. Ja sitten rakensi sellaisen taatusti peilin edessä harjoitellun Kristuksen kärsimyksiä imitoivan murheellisen sääli- ilmeen kurttuiselle naamalleen teatraalisesti surkutellen että: “Meidän uskovaisten suru ei ole tuollaista epätoivoista surua, koska meillä on ikuisuustoivo olemassa” Sillä lailla vittuili tämä uskon mies vainajan läheisille. Muutama diagnoosi varmasti löytyisi tllaisellekin käytökselle.
Entä mikä on hautausurakoitsijan psyyken sairaus, mikä on diagnoosi? Tuo tikku- ukko joka köpötteli hautaustoimiston takahuoneesta kyrpiintyneen näköisenä tiskille näyttämään asiakkailleen kukkalaitevaihtoehtoja ja oksensi vittuuntumisensa suruaikaa elävien omaisten naamalle tokaisten: “siniset neilikat on sitten ihan PASKAA!”. Ei se mihinkään ole syyllinen, kyllä sekin diagnoosilaarista jonkun takaportin löytää. Vähintäänkin uupumus ja masennus.
Tämä kaikki kuvastaa todellakin kokonaista tunnevammaista tapakulttuuria eikä suinkaan mitään patologiaa. Jos tällainen käytös olisi sairauden kaltainen häiriö pitäisi kaiken järjen mukaan sitten myös kaiken maailman kunniakulttuurit ja muut primitiiviset kansat diagdosoida kollektiiviseti sairaiksi.
Poliisi onkin varustautunut ja koulutettu tämän uhkan varalle. Heillä on pamput, aseet, lamauttimet, voimankäyttökoulutus, eivätkä he mene kohteeseen yleensä yksin.
