Terveydys palstalaiset!
Olen kirjoitellut täällä 2013 keväämmällä, kun tein edellisen raitistumispäätökseni. Onnistuin olemaan 4kk kuivilla, loppukesästä sitten alkoi taas juopottelu. Kuinka ollakaan.
Tein jälleen sen virheen, että kuvittelin voivani ottaa jatkossa kohtuudella, kunhan olen ensin “harjoitellut” raittiina oloa. Aluksi se onnistuikin, mutta nyt taas olen siinä tilanteessa kun juon lähestulkoon joka päivä. Ollut jo melkein keväästä lähtien. Määrät ovat tyyliin vähintään 12 olutta illassa, väkeviä tai viiniä en käytä, mutta saa sen terveyden pilalle ja olon sairaaksi näemmä pelkällä oluellakin.
Tilannettani pahentaa se, että olen ns. “kaksoisdiagnoosipotilas”. Alkoholismin lisäksi minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Joka todella tuntuu aiheuttavan lisähaasteensa näiden päihdeongelmien kanssa pyöriskelyyn, kun näitä mielialamuutoksiaan ei aina voi hallita kovinkaan hyvin ja impulsiivisuuden mukaan toimiminen on aivan omaa luokkaansa. Minulla on kyllä hoitosuhde olemassa perustautiini, mutta a-klinikka on kai pakko vetää jälleen rumbaan mukaan.
Eniten minua vaivaa se, että huolimatta siitä että järjen tasolla tiedän aiheuttavani juomisellani paljon itselleni haittaa ja myös muille, miten ihmeessä saa pidettyä halun pysyä raittiina pidemmän raittiusjakson jälkeen? Miten pystyisi olemaan sortumatta siihen ajatteluun, että muka voisi kohtuudella juopotella? Huomaahan sen joka kerta kun alkaa juomaan, että ennemmin tai myöhemmin tilanne päätyy jälleen tähän. Tällä kertaa sentään en ole katkolle joutumassa kun vieroitusoireet ei tällä kertaa ole sitä luokkaa että sairaalaoloissa hoitaa pitäisi. Mutta joka tapauksessa.
Toinen puolisko huomauttelee asiasta jatkuvasti. Joskus on vaan pahinta se että hänkin on kyllä melko kova ottamaan muttei niin usein kuin minä. Ja sehän johtaa sitten aina veriseen riitaan, kun hänen mielestään pelkästään minun juomisessani on ongelma, ei hänen. En kylläkään tiedä onko hänestä minulle tueksi jos haluan raitistua. Rahat ovat aina loppu, koska sitä on mennyt baariin varmaan tonnikaupalla kesän aikana. Olen ottanut pikavippejä päästäkseni juomaan. Olen murtanut rintalastani, lyönyt pääni, kolhinut itseäni muutenkin. Lista on loputon.
Joskus sitä on ajatellut, että antaapi olla ja juodaan sitten itsensä hengiltä. Kun välillä tuntuu siltä, että juomisen lopettaminen on ylivoimaisen vaikeaa ja niin kovan työn takana. Lisäksi sitä ajattelee ja unohtaa että muunlaista elämää voisi ollakaan. Tiedän jälleen järjen tasolla että siitä ei ole kuin haittaa, mutta eipä tarvi baarituttujen kahta kertaa käskeä kun olen taas menossa “pitämään hauskaa”.
Mutta joo, näillä ajatuksilla taas…
Mutta tosiaan ei nyt ole edes tehnyt mieli juoda.
