Elä tunne tuskaa tai syyllisyyttä. Meillä kaikella on hetkemme ja retkemme, ja joudumme tilille kaikesta mitä teemme tai emme tee… normipäivä!
Entä jos ei ookkaan? Jos kaikelle ei ole olemassa mitään “tässä syy, tuossa seuraus” -ketjua, ja esimerkiksi alkoholisminsa kanssa onkinvain perimänsä ja ympäristönsä muokkaama tuotos, jolle ei löydy sen kummempaa selitystä, ei mitään ratkaistavaa tai käsiteltävää asiaa/tapahtumaa. Siis ymmärrän toki, että syyn etsimisestä voi olla lohtua, ja että sellainen toki voi hyvinkin olla myös olemassa, että eipä siinä missään nimessä mitään vikaa ole. Lähinnä pohdin ankeampana vaihtoehtona (omallakin kohdallani), että jospa sitä vaan on tällainen ja tämän päihtymismekanismin kanssa sitten pitää pyrkiä tulemaan toimeen miten kuten parhaiten taitaa.
Joo, onhan toikin mahdollista tietysti. Mutta kun olin tossa viime keväänä melkein puoli vuotta holitta niin sen alkoholittomuuden kuherruskuukauden/kausien jälkeen iski aivan totaalinen tyhjyys päin kasvoja kuin märkä rätti - hienoilla termeillä sitä voisi varmaan kutsua eksistentiaaliseksi ahdistukseksi tai masennukseksi, tai joksikin sellaiseksi. Siis tajusin lähinnä että olen ollut varsin todennäköisesti jollain tasolla masentunut koko aikuisikäni, kenties jo teini-iästä asti. Ja oman taustani huomioonottaen on vaan jotenkin loogista (ja kyllä, rationaalista ja jotenkin selkeämpää) ajatella, että mm. faijani käsittelemättömät traumat on siirtyneet mulle, jonka lisäksi ne 7 v. säännöllistä koulukiusausta eivät varmasti mitenkään auttaneet niinä kriittisimpinä ikävuosina. Silti, mullakin on ns. kulissit kunnossa ja lienen myös kuvaamasi high-functioning alcoholic: korkeakoulututkinto, kohta vakkariduuni josta sinänsä pidän ihan riittävästi, omiin tarpeisiini ihan ok elintaso, tilava kämppä, kavereita ja ystäviäkin jonkin verran, pari erittäin miellyttävää harrastusta, fyysisesti oon aika hyvässä kuosissa jne… Mutta jokin vaan mättää… ja mitä pidempään olen selvinpäin (tai siis holitta, enhän mä ole ollut täysin ilman mitään kemikaalia yli vuoteen nyt, mutta lääkkeet on asia erikseen) sitä lähemmäs ja selkeämmin se tyhjyys ja merkityksettömyyden tunne vaan hiipii. Etenkin marraskuussa, loskassa ja pimeässä. Ilman tota duuniani voi olla että ois lähtenyt lapasesta ihan huolella jo aikoja sitten… Ja muutama vuosi sitten, kun vielä kielsin koko ongelman olemassaolon se meinasi pari kertaa lähteäkin
Ps. Kiitti Winston tämän ketjun luomisesta! Aikani Lopettamoon kirjoittaneena ja tietynlaisten dogmien ja sen iänikuisen AA-väännön seuraamisen jälkeen en oikein enää jaksa siellä vierailla, etenkin kun koen sanoneeni jo sanottavani omasta raitisteluyrityksestäni/yrityksistä - ja suoraan sanottuna en oikein koe että mun kannattaisi sinne kirjoitella, koska aikeissa ei (taas kerran) ole lopettaa. Ja se Vähättelijät nyt on oma lukunsa sinänsä. Muutaman kuukauden tipattomuus varmaan tulee tapahtumaan viimeistään ensi vuoden alussa, ja loppukuun ajattelin olla holitta ihan taloudellisista syistä, dokaaminen kun on aika kallis harrastus loppupeleissä ja pitäisi vähän koittaa säästellä rahaa uudenvuoden Espanjan reissua varten…
Itsekin aloitin dokaamisen jo 13-vuotiaana ja omat enkat on 3,95 promillea ja ambulanssikuskeille pistin vielä hanttiin ja bentsojakin olin kuulemma jossain vaiheessa viikon dokaamisen aikana nauttinut.
Mulla ei varsinaisesti ollut ongelmaa dokaamisen kanssa ennen kuin yliopiston kolmantena vuonna (sitäkin ennen otin rajusti kun otin, mutta en ottanut usein ja jäi aina yhteen iltaan) tuli jokin kriisi siitä, että kohta pitäisi valmistua ja hankkia työpaikka ja perhe jne. Sitten aloin ottamaan väkisin kaiken irit ja käydä bileissä joka viikko. Sitten rupesin dokaamaan itseni aina aivan överikuntoon (sairaala- ja putkareissujakin oli). Sitten 2009 tuli kuvioihin piri (otin siis ensimmäisen kerran vasta 21-vuotiaana, vaikka jo yläasteikäisenä oltaisiin tarjottu) tarkoituksena se, etten olisi aina niin sekaisin, tämä onnistui tasan yhden ensimmäisen kerran kun otin ensin piriä ja sen jälkeen join lähinnä jäävettä. Muuten tämä meni vain siihen, että tuli vedettyä viinaa vielä enemmän, että se kolahtaisi stimulanteista huolimatta.
Ensimmäinen kunnon herätys tuli 2011 kesällä parin päivän stimu+alkoholiputken päätteeksi, jolloin pikkusiskoni sanoi minun olevan aivan kuin isäni (joka on alkoholisti) ja otin tämän syvänä loukkauksena. Siitä lähtien olen pyrkinyt olemaan juomatta kokonaan alkoholia (vaikka pystynkin ottamaan alle neljä annosta ja jättämään homman siihen) ja sosiaaliset tilanteet ja selväpäiset baarireissut hoidin bentso+pregabaliinikombolla (ihan lääkinnällisinä annoksina), mutta näistä ei tietenkään tule samanlaista sosiaalista oloa kuin alkoholista.
Tosiaan aina silloin tällöin (muutama kerta vuodessa) jostain syystä lipsahtaa juomaan alkoholia, vaikka en siitä todellakaan pidä enää yhtään ja vihaan koko ainetta. Kuitenkin esim. viime sunnuntaina rupesin dokaamaan, koska oli pahaa riitaa ystävän kanssa ja viikonlopun metadonit olivat loppuneet jo aikaa sitten, mutta subua ei vielä uskaltanut ottaa. Onneksi olin kuitenkin metsän keskellä kaverin luona, joten en päässyt hakemaan lisää alkoholia.
Viimeksi kun kunnolla join kesällä kolme päivää, meni rahaa noin 600e, josta 200e huoriin (eka kerta enkä edes tullut ja lähdin pois 15min jälkeen vaikka maksoin tunnista) ja 200e pelkkään 020202-puhelinlaskuun. Tästä syystä siis tiedostan itse, että en voi juoda alkoholia, koska se lähtee pahasti lapasesta. Yleensä sitä ei tee kyllä edes mielikään juoda, sillä se on loppupeleissä aivan paska päihde. Opioidiriippuvuuteni on siis ehkä jopa pelastanut henkeni, koska niin kauna kuin voin ottaa opioideja, ei mieleni tee ollenkaan alkoholia. Ystävälleni, joka on iältään 27-vuotias, kävi samalla tavalla, mutta vasta kroonisen haimatulehduksen ja maksakirroosin jälkeen hän vaihtoi subuun ja aloitti korvaushoidon.
En tiedä mikä tämän avautumisen tarkoitus oli. En siis ikinä enää juo alkoholia vain “huvikseni”, mutta joskus harvoin saattaa livetä dokaamiseen jonkin vitutuksen seurauksena. Kaapista myös löytyy esim. laatuvodkaa, mutta ei tee yhtään mieli juoda.
Itse olin 13 vuotiaasta 19 ikävuoteen vain ja ainoastaan odottamassa, koska voin seuraavaksi dokata… En kestänyt itseäni selvänä, joten loppuajasta join 3-4krt/vko ja aina överikuntoon… Ilta ei ollut hauska, mikäli muisti pelasi…
Yllättäen masensi melko lailla tuollainen dokailu ja kyllä tuossa kausina tuli käytettyä jyviä, savua ja kovempakin. Kun sain jatkuvat kontaktit aineisiin, vaihdoin substansseja…
Stimujen lopetuksen jälkeen sekä aikoihin yritin olla raitiina alko-benjo-ganja kombolla, mutta ei onnistunut 3vkoa kauempaa.
Kh:n jälkeen en ole kännejä oikein osannut edes juoda. Lisäksi kh-arvioinnissa huomasin, ettei kk aiheuta mitään ongelmia ilman alkoa, pikemminkin tapa… Viime vuonnakin olin sen 1,5kk täysin ilman ja useamman kerran vkossa otan sen 1 tai 2 annosta… Eipä tuo haittaa mikäli ei löydy kaapista ja vaikka yrittäisin, en saa kännejä juotua… Kun tahti hidastuu jos edes pieneen hiprakkaan tahtoo kääntyä… Itse tuskin olisin hengissä ilman huumeita… Uskon myös että aiempi addiktio saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä, sekä alkoholisoituneet kh:t vaikuttavat alitajunnassa melko pitkälle tuon “kännäys-ongelman” kanssa…
Itse en käytä holia, max 3krt. per/vuosi riittää… vaikka elän periaattessa alkkiksien keskellä, en tuomitse yhtään ketään, ei oo varaa alkaa täs kohtaan moralisoimaan yhtään ketään.
Kyl mää tissuttelen keskiketterää väliin josson jossai joku säätö keskustassa, ni menee odottelu hiukan mukavammin : )
Moi. Olen kirjotellut tänne Päihdelinkkiin aikanaan omassa ketjussa lähinnä. Pitkästä aikaa tällä taas. Joo, alkoholi on vienyt muakin mukanaan. Ekat kännit join “vasta” melkein 16-vuotiaana. Ja monta vuotta sen jälkeen käyttö oli hyvin satunnaista(muutama kerta vuoteen). Sitten joskus 21-vuotiaana tuli alkaa otettua enemmän, mutta ei haitaksi asti. Sellasta “normaalia” nuoren miehen biletyskäyttöä jatkui melkein 30-vuotiaaksi asti ilman ongelmia. Sen jälkeen onkin ongelmia ollut tosta alkosta niin kuin omassa ketjussani olen kirjoitellut. Tänäkin päivänä siitä alkosta tulee toisinaan se hyvä fiilis. Välillä se on tosin sitä että ottaa joka päivä sen takia et pysys jotenkin kuosissa. Eli vahva psyykkinen ja fyysinenkin riippuvuus on varmasti. Muutama viikko sitten olin reilun viikon täysin selvinpäin ja kamala ahdistus oli jokaikinen päivä. En tiedä johtuiko se alkoholista vai siitä että jouduin kuukausi sitten väkivallan uhriksi(ei oo ennen tapahtunut). Toisinaan osaan olla siis pitempiäkin aikoja ilman ja joskus otan kunnon kännit ja se jää siihen. Mutta välillä käy niin että ku alottaa niin sitten on monta päivää kännissä ja tulee jatkettua juomista heti kun herää. Onneks oon saanut opiskelut saanut hoidettua hyvin, muutamia poissaoloja on ollut tosin.
Petri911(no joke)
dikkaan kun avaudut. oot symppis ja ehkä vähän herkkis. mäkin oon? Henry
^ Te ootte molemmat symppiksii herkkiksii mä luulen. Toinen piilottaa sen yliasiallisuuden taakse, toinen muikeen kohelluksen taakse.
Takaisin aiheeseen, hitto kun masensi ja ahisti elämä taas oikein olan takaa ja tuntu umpikujaiselta. Ratkaisin asian lähtemällä kapakkaan juomaan kaljaa ja PIM olotila parani jotakuinkin 100%. Siis seuraaville päiville, nyt on taas ihan leppoisa olla, eikä mun hallitsemattomissa olevat asiat, joita tuppaan murehtimaan liialti, aiheuta nyt enää ahdistusta. Totta kai samat huolet vielä palaavat, tietenkin, minnekäs se murehtiminen loppuisi. Lähinnä pohdin, että kuinkahan ehdollistunut sitä tähän päihteeseensä oikein onkaan, kun se tuntuu depression syventämisen sijaan toisinaan laukaisevan tilannetta? Vaarallinen huumes.
^Kyllähän se dokaamisen ohella tapahtuva sosialisointi on hauskaa ja monesti terapeuttistakin (oikeassa seurassa), ei kai sitä muuten jengi tekisi niin paljon… mikä tekeekin siitä juuri niin petollista kamaa, kun se on niin yleisesti hyväksytty päihdes ja etenkin tähän vuodenaikaan ihan kaikki duunin ulkopuolinen sosialisointi tuntuu tapahtuvan baareissa tai erinäisissä illanistujaisissa. Siis jos ei juo itseänsä ihan räkäkänniin (tapahtuu mulle erittäin harvoin, koska toleranssi) ja on jotain muutakin yhteistä tyyppien kanssa kuin tuopin kallistelu.
^ Niin meinaat, että oleellisempaa on seura kuin se etanoli? Voi toki olla näin. Harrastan kyllä kapakoihin hipsimistä seurattakin, vaikka tietty baarista aina jonkun löytää jolle jorista, jos niin haluaa. Monesti yksinäisetkin reissut tuntuvat kohentavan vointia, vaikka mahdollinen seura olisi ollutkin jotakin ihan totaalisen vajaata.
Ehkä se silti on johonkin toisten ihmisten lähellä olemiseen liittyvää enemmän kuin pelkkään alkoholiin. Vaikea keksiä, mitä muuta sitä tosiaan voisi satunnaisten tuttujen saati täysin tuntemattomien kanssa edes tehdä kuin mennä hörppäämään kaljaa.
Njoo, varmaan aika 50-50. Käyn mäkin itekseni baareissa, tai sellaisten puolituttujen kanssa… mutta toisaalta oon tavannut pari hyvää ystävääkin baaritiskillä. Välillä tykkään ihan vaan siitä että menee parille tohon lähikuppilaan ja fiilistelee sitä ilmapiiriä - lähinnä hiljaisina iltoina, nousukännimenoa ei kattele erkkikään ellei sitten ole samoissa meiningeissä, eikä oikein silloinkaan. Mulla ns. oikeat kankkuset tuntuvat olevan aika riippuvaisia annoksista, sekä yleisestä mielentilasta: alle 10 annoksen illoista tulee lähinnä vain väsynyt ja vähän ankea fiilis seuraavaksi päiväksi, mutta jos tinaa sen 12+ menemään perjantaina ja lauantaina, niin liskot hiipii sängyn alle sunnuntai-iltana viimeistään Mutta sinäpä sen sanoit, mitä sitä sellaisten puolituttujen kanssa oikein muuta tekee kuin käy baarissa, mikäli heitä tuntee vain ja ainoastaan niiden kuvioiden kautta?
Mulla oli joskus 6 vuotta sitten tapana mennä perjantai-iltaisin baareihin, mutta varsinaisen alko-ongelman kehittyessä juomisen sosiaalinen puoli jäi vähemmälle.
Rankkaa ryyppäämistä tuli tosiaan jatkettua viimeiset 4 vuotta (jaksottaista juomista, välillä parin-kolmen viikon selviä kausia). Sain silti melko pitkään piiloteltua ongelmaani akateemisissa ympyröissä ja onnistuin hankkimaan maisterin paperitkin. Tilanteen pahentuessa kuvioihin tuli kuitenkin katkoreissut, raha-asioiden persiilleen meno ja joskus jopa korvikealkoholien käyttö. Yksi kuukauden laitoshoitojaksokin oli viime kesänä.
Nyt olen viimeiset 3 kuukautta syönyt Antabusta ja pysynyt erossa alkoholista. Varsinaisesta raittiudesta ei kuitenkaan voi puhua, sillä päihtymishimoni takia olen nyt n. 2 kertaa viikossa sekoittanut päätäni joillain “korvaavilla” aineilla. Koska minulla ei ole tällä hetkellä varsinaisia kontakteja oikeiden huumeiden hommaamiseen, olen vetänyt hetken mielijohteesta jotain DXM:iä, muskottipähkinää tai molempia kombotettuna (noiden aineiden yhdistelmällä saa kokemukseni mukaan itsensä aika tehokkaasti soosseihin, ja lisäksi tulee jälkeenpäin helvetillinen morkkis josta kestää 2 päivää toipua). Imppaukseen en sentään ole sortunut, vaikka sekin on käynyt mielessä ja harrastin sitä joskus teini-ikäisenä. Kun yritin tilata tutkari-kannabinoideja netistä niin vendori kusetti minua ja vei vaan rahat eikä lähettänyt tuotetta.
En nyt oikein tiedä pitäisikö vaan sinnikkäämmin etsiä parempia päihteitä käytettäväkseni, vai pitäisko puhua tästä muiden aineiden nappailustanikin päihdetyöntekijälleni (klinikalla tiedetään että minulla on jonkun verran taustaa satunnaisesta huumeiden kanssa tölskäämisestä, mutta että viime vuosina alkoholi on ollut ehdoton pääpäihteeni). Ärsyttää vaan jos puhun tästä ja siitä seuraa että mut pistetään ravaamaan huumeseuloissa vähän väliä, vaikkeivat vetämäni aineet edes näy niissä.
En ota kantaa siihen mikä mahdollisesti kohdallasi olisi oikea polku (vaikka voisinkin nähdä rehellisyyydestä mahdollisesti jotakin hyötyä klinikalla), mutta ihan mielenkiinnosta on pakko kysyä miksi toimit niinkuin toimit hankkiessasi “korvaavia”-päihteitä? Eikö helpointa olisi laittaa siemen multaan tai opetella vaikkapa taikasienten salat perusteellisesti? Puhumattakaan siitä, että niitä vendoreita taitaa olla ihan suomen sisälläkin…
Missään nimessä en suosittele/kehoita yhtään mihinkään laittomuuksiin… (ylläpidolle, huom)
Päihteiden käyttöni ei ole pitkään aikaan enää ollut “suunnitelmallista” toimintaa, vaan sellaista että esim. tulee yhtäkkiä joku ahdistus, jota on pakko sitten “lääkitä” ensimmäisellä käteen sattuvalla aineella, oli se lähes mitä paskaa tahansa. En oikein tiedä miten noita oloja voisi opetella hallitsemaan muilla kuin kemiallisilla keinoilla.
^^Juu… tosin noi ei toimi laisinkaan samanlaisina turrukkeina kuin dxm tai muut dissosiatiivit. Mikä voi olla ihan hyväkin asia. Toisaalta voi tulla kahta kauheampi olo. Yksilölliset erot jne. Mutta en siis itsekään suosittele mitään Ideaalistahan olisi täysi päihteettömyys/lääkkeettömyys, mutta se taitaa olla meille monille (moni)päihdeongelmaisille varsin utopistinen päämäärä
Jos ongelmana on ahdistus, niin vaikka bentsot on aivan helvetin koukuttavia eikä niitä todellakaan kannattaisi käyttää, niin itse olen saanut niistä (Diapamista siis) erittäin hyvän avun yleistyneeseen ahdistukseen ja paniikkihäiriöön, eikä mua oikeastaan edes huvita päihdyttää itseäni millään muulla niiden vaikutuksen alaisena. Yleensä… Toki muitakin lääkkeitä on olemassa, ja parastahan olisi jos pääsisi sen ahdistuksen alkulähteille… mutta se on, omasta kokemuksestani, aivan vitun vaikea ja työläs prosessi, etenkin jos samaan aikaan työskentelee ja/tai opiskelee, ja aika harvalla on varaa tai edes mahdollisuutta heittäytyä yhteiskunnan varaan edes lyhyeksi aikaa - vaikka se olisikin juuri sitä, mitä tarvitsisi; kuukauden-parin loma kaikista velvollisuuksista ja intensiiviterapiaa jossain kuntoutusyksikössä. Mä olen alkanut harkitsemaan tuotakin vaihtoehtoa, sillä tällä menolla kulissit tuskin pysyy enää pystyssä pidempään kuin seuraavat 5 vuotta…
Vielä tosta SoiKanteleen mainitsemasta sienten/pajan kasvatuksesta: kyseinen touhu vaatii tekijältään sen verran aloitekykyä, että se ei välttämättä onnistu henkisessä rapakunnossa olevalta ihmiseltä. Eikä ne lamput, lasikaapit ja muut välineet mitä tuohon tarvitaan, ole ihan ilmaisiakaan ainakaan työttömän näkökulmasta. Lisäksi oikeusjärjestelmä suhtautuu tuohon kotikasvatukseen ankarammin kuin tutkareihin. Käytännössä yhteiskunta ohjaa typerällä päihdepolitiikallaan monet ihmiset käyttämään erityisen haitallisia aineita.
Hei Grip, olen saanut sellaisen käsityksen että harrastat melko paljon liikuntaa… Onko tuo sinun kokemuksesi mukaan auttanut ahdistuksen hallinnassa? Itselläni on mahdollisuus käydä ilmaiseksi kuntosalilla ja olen miettinyt voisiko siitä olla apua (kai se fyysinen rasitus parantaisi jotain endorfiinitoimintaa aivoissa).
Hei Grip, olen saanut sellaisen käsityksen että harrastat melko paljon liikuntaa… Onko tuo sinun kokemuksesi mukaan auttanut ahdistuksen hallinnassa? Itselläni on mahdollisuus käydä ilmaiseksi kuntosalilla ja olen miettinyt voisiko siitä olla apua (kai se fyysinen rasitus parantaisi jotain endorfiinitoimintaa aivoissa).
On joo, erittäin paljonkin. Sillä mä olen pitänyt pääni kasassa aika pitkälle viimeiset 8 vuotta, kunnes meni polvi paskaksi pari kertaa enkä pystynyt liikkumaan n. 6 kuukauteen ollenkaan… tällöin tuli bentsot ja opiaatit, ihan aluksi kivunhoitoon mukaan, nykyään samoilla annoksilla vähän eri käyttötarkoituksiin… Mutta nyt kun pystyn taas liikkumaan, niin se klassinen 3 x viikossa 1-2 h tehokasta liikuntaa plus siihen päälle tsygäilyt, mitä ei oikein tässä vaiheessa pysty enää tekemään kun kelit on, mutta siis toi liikunta auttaa ja on auttanut mulla erittäin paljon, suosittelen ehdottomasti. Liikuntamuodolla ei sinänsä ole väliä, kunhan se tuntuu mukavalta ja siitä tulee tapa. Mulla se muoto on kiipeily, koska pidän itseni haastamisesta fyysisesti enkä ole koskaan ollut salitreenin tai joukkuepelien ystävä… jos ei ole aiempaa liikuntataustaa niin kannattanee aloittaa jollain vähän kevyemmällä aluksi, joskin pakko sanoa että mä voin varauksetta suositella boulderointia ihan kaikille, siinä kun jotenkin yhdistyy sopivanlainen ongelmanratkaisu ja erittäin intensiivinen intervallitreeni samalla, jotka on molemmat sellaisia juttuja joita ite haen liikunnasta. Voimasta on toki tosi paljon hyötyä, mutta lopulta vaikeammat reitit vaatii väistämättä myös tekniikkaa… ja siinä piilee sen lajin hienous Treenasin pitkään capoeiraa ennen tota polvivammaa myös ja sitäkin voisin suositella, tai oikeastaan mitä tahansa taistelulajia… niissä tulee sitä ryhmäliikuntafiilistä mutta kuitenkin tehdään ihan omaa juttua suurin osa ajasta. Olennaisinta varmaan edelleen se, että tekee ylipäänsä jotain.
Minä join ennen 3-4 kertaa viikossa. Lasten syntymän jälkeen päätin, että poltan vain kukkaa ja en juo kun satunnaisesti.
Nykyään alkoholia menee tosi harvoin. Tämän vuoden juomiset voi laskea yhden käden sormilla.
Minua kukka on auttanut pääsemään pahasta alkoholiongelmasta eroon.
Jos en olisi tehnyt tämän tyyppistä ratkaisua olisin yhä alkoholisti enkä pystyisi huolehtimaan jälkikasvustani.
Tsemppiä kaikille ja yrittäkää vähentää juomista. Alkoholi on myrkky joka tuhoaa ihmissuhteet ja elimistön. Yäk.