Alkkisisästä juomaripoikaystävään

Komppaan!

Olen saman ikäinen kirjoittajan kanssa. Oma tilanteeni alkoholin suhteen ei ole aivan noin vakava, mutta ongelma on. Yliopisto-opiskelut sujuvat ja pisteitä ropisee tasaiseen tahtiin. Kesätyötkin varmistuivat. Mutta juomistani en hallitse, ei ole yhtä kaljaa. Jos lähden ulos niin se on kaikki tai ei mitään. Nyt päätin lopettaa kokonaan. Ennen kuin tilanne pahenee. Kännit on siis tullut vedettyä kerran viikonlopussa.

Tiedostaessani ongelman viime syksynä, niin olen siitä lähtien järjestelmällisesti torjunut tyttöjen iskuyritykset. Haluan oman elämäni hallintaan ja olla tilanteen herra ennenkuin voin kuvitella jakavani arkea jonkun kanssa. Kukaan ei ansaitse ratkoa minun ongelmiani. Tätä on tietysti kaverit ihmetelleet.

Miten mahdollinen seurustelukumppani reagoi tilanteeseen, kun kerron tämän treffeillä? Että en juo alkoholia koska en hallitse sen juomista. Tuleeko heti otsaan “ongelmakumppanin” leima ja seuraavia treffejä ei tule? Haluan olla rehellinen.

Mä olen tapaillut absolutistejakin :laughing:

Joten ehkä en ensi treffeillä selittelisi, tai vielä seuraavillakaan. Sanoisin vaan, että en juo. Huonoja kokemuksia.

Todennäköisesti joku pitää sitä kummallisena. Mutta löydät sen, joka on sinut asian kanssa. Ja tuo, että haluat pärjätä itsesi kanssa ennen kuin jaat elämäsi on todella kunnioitettavaa. Se on asia, joka meistä jokaisen pitäisi oppia ennen kuin lähtee sohlaamaan asioitaaan pahempaan sotkuun ja odottaa että jostain tulee joku joka pelastaa.

Niin epätoivosta ei pidä itseään parisuhteeseen laittaa. Kun se on oikein, se tuntuu oikealta, luonnolliselta. Kuten mulla ja kotijuopollani silloin alkuun :unamused: . Kyllä vaan, en minä vittumaisen juopon kanssa lähtenyt elämää rakentamaan.

Piti vielä sanomani, että molemmat vanhempani ovat alkoholisteja. Mutta minä en todella tuo sitä virtahepoa olohuoneeseen. Voisikohan kaksi ihmistä, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja, muodostaa normaalin, raittiin parin? Ehkä tälläisessa tilanteessa toinen ymmärtäisi toista paremmin?

Ketukka, varmasti löytyy ihmisiä, jotka lähtevät toisillekin treffeille. (Kesti mullakin vuosi häipyä juomarin luota, vaikka olen alkoholistiperheestä ja juomari osoitti olevansa hyvin epäluotettava…) Tai no ehkä ihan ekat treffit eivät ole paras hetki kertoa… En osaa muista sanoa, mutta itse tosin harkitsisin nyt useampaan otteeseen ennen kuin antaisin itseni kiintyä ihmiseen, jolla on historiassaan juomisongelmia. Mutta se on mun traumani. Jos osoitat olevasi luottamuksen arvoinen alusta asti, en näe ongelmaa deittailulle. Uskoisin, että useimmat arvottavat sinut sen perusteella, millaista elämäsi on nyt, vaikka menneisyydestä kertoisitkin. Ja piti vielä sanoa, että arvostan TODELLA sitä, että olet päättänyt laittaa oman elämäsi kuntoon ennen kuin heittäydyt suhteeseen. Niin oma juomarinikin oli tosin päättänyt, eikä ollut ennen minua heilastellut ketään vähään aikaan. Tavatessamme uskoi vilpittömästi elämänsä ja juomisensa olevan reilassa, vaikka sittemmin lähtikin hanskasta.

Juomari oli soittanut tänään, mutten ollut huomannut, kun olin juuri poliisilla hakemassa uutta passia. Yritin soittaa takaisin, mutta tuuttasi varattua. Myöhemmin ei kuulunut, ehkä soitan huomenna takaisin. En tosin tiedä, mitä sanottavaa mulla olisi. Mutta sillä varmaan on jotain. Kyllä mä aion vielä kuunnella, vaikken ehkä olekaan samaa mieltä.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen eron jälkeinen tympeä olo. Ei nyt mikään ylitseläikkyvä suru, mutta sellainen ontto ja surkea fiilis, elämään turhautunut olo. En kyllä edes itkenyt. Pahin huutoitkuvaihe tuli vissiin jo käsiteltyä eroamista pohtiessani? Mutta ei mitkään huippufiilikset tänään. Tiistai ja keskiviikko menivät keveästi helpotuksen siivellä. Näin hyviä ystäviä ekaa kertaa tammikuun jälkeen ja oli siistiä. Tänään todellisuus vähän taputti olalle, että paska homma kävi, muistatko? Sekin kyllä vaikuttanee, etten ole viikkoon pystynyt nukkumaan kunnollisia yöunia. Fyysisesti väsyttää.

Täytyy tunnustaa, että tänään juomarin kämpän ohi kävellessäni (se asuu ihan mun äidin naapurissa), oli pakko käydä kurkkaamassa, palaako sen ikkunassa valo. En tosin enää muistanut varmasti, mikä on sen ikkuna ja tuli vähän pölkky olo.

En muistanut edes ajatella juomarin äidille soittamista tänään. Univelkojen takia pää on ihan silppua. Tänä yönä saisin toivottavasti nukuttua.

No siis ei juominen nyt vielä ole saanut minusta niskalenkkiä. Opiskelen, näen kavereita, urheilen. Normi opiskelijanuoren elämää siis. Mutta sitten kun otan niin se on menoa. Eli täytyy jättää juominen kokonaan pois ennen kuin sattuu jotain kamalaa. Tiedän tyttöjä, jotka ovat lopettaneet juomisen juuri samasta syystä. Jos he siitä treffeillä minulle kertoisivat, niin sehän osoittaa että on ainakin vastuuntuntoinen ja osaa ajatella.

Niin Maaruk… ihmeparanemiset on aika epätodennäköisiä eli että voisi yhtäkkiä tuntua hyvältä. Ensinnäkin kun on ollut huolissaan toisesta ja ehkä jollakin lailla tuntenut sen varjolla itsensä vahvaksi (ainakin vahvemmaksi osapuoleksi) ja sitten pitää katsoa peiliin ja nähdä omat virheet ja oma paha olo. Mun yli on ainakin vellonut sellainen itsesäälin ja katkeruuden aalto ja se on kestänyt kohta kaksi vuotta. Mut jos mä tän pahan oloni korjaamiseksi olisin ottanut heikomman ja arvaamattoman eksäni siihen rinnalle, niin se mikä minä olen ei olisi tietysti mennyt mitenkään eteenpäin - todennäköisesti myöhemmin oma suruni olisi vielä suurempaa.
Eli nyt sitten rauhassa odottelua - vuoden jälkeen alkoi mulla helpottaa. Ja ikkunan valon seuraamisen sijaan olen seurannut kaveria fb:ssä. mikä sekin on vähän paranemaan päin nyt.
Voimia sinulle!

Maaruk, anna lupa surra. Se ei tarkoita sitä, että suru pitäisi poistaa palaamalla toisen luo. (Tai se että yhdestä miehestä yrittää yli hankkiutumalla toisen alle… usko kun Täti sanoo…) Rohkeasti päin surua, anna sen tulla elämääsi!

Sä olet luopunut jostain vaikka tiedät että se ei oikeasti ollut sitä mitä haluat. Mutta arvosta itseäsi sen verran, että jos olet uskaltanut luottaa ja unelmoida, se ansaitsee myös surutyönsä.

Eikä se suru katoa koskaan lopullisesti. Mutta muuttaa muotoaan. Ja joskus olet onnellinen, että se on mennyttä.

Mulla on kaveri, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Yhteistä tarinoille on se, että ne alkavat “siis olinhan mä ottanut, mutta en mä kännissä ollut…”

Sitten on toinen kaveri, jonka kanssa juttelin tuossa muutama vuosi sitten. Hän on raitistunut ja kertoi, että hänen oivalluksensa oli, että ei tarvitse juoda! Se ravisteli, koska itselleni sama oivallus oli tullut jo 19 vuotiaana, tosin ei mitenkään suurena - mun ei tarvitse juoda. Vaikka menin kaverien kanssa baariin, niin oli ihan oma valintani etten kumonnutkaan pöydästä kaikkia tuopinjämiä, päätynyt heräämään jonnekin opiskelija-asuntoon jossa piti ensin selvittää mihin on vaatteensa jättänyt, sitten että mihin päin kaupunkia on päätynyt, onkohan aamu vai ilta… ja perkeleellinen krapula.

Tuo on jo iso juttu, jos tiedät että kun otat niin se on menoa. Tiedät se etukäteen. Sinäkin olet vastuuntuntoinen.

Ja se, ettei juo viinaa ei ole niin iso juttu. Loppujen lopuksi. Olen itsekin joutunut joskus selittelemään, että en ota ja yleensä olen keksinyt jonkun syyn lohduttaakseni kysyjää sen takia että en nyt valitettavasti voi vetää päätä täyteen. Olen autolla. On lääkekuuri. Mulla on synnynnäinen maksavika.

Jep, alkoholi ei ainakaan minun elämääni ole tuonut mitään hyvää. Kuinka monelta krapulalta ja ikävyydeltä olisinkaan välttynyt. Se on nyt loppu. Nyt kouluun ja sitten kohtii selvää viikonloppua!

Kultakala, Ketukka, Parveke, kiitos sanoistanne.

Olen mietiskellyt vähän surun olemusta ja siitä selviämistä. Edellisen parisuhteen loputtua tuli testattua vimmaisesti tuota Kultakalan mainitsema tyyliä, että josko miehestä pääsis yli hankkiutumalla toisen alle. :smiley: Mutta empiiriset tutkimukset osoittivat, että parantumistulokset eivät olleet kovin hyviä. Tai olihan se hauskaa ja villiä sinkkuelämääni muistelen varmaan vielä mummona kiikkustuolissakin, mutta se ei opettanut mua tykkäämään itsestäni yhtään enempää. En siis onnistunut rakastamaan itseäni saamalla muita rakastumaan itseeni. Nytkin olen jo saanut itseni kiinni siitä, että tsekkailin viikonloppuna kemuissa puolituttuja poikia ja rupesin miettimään, että kukahan niistä huolis paijattavaksi, että mulle tulisi parempi mieli. Onneksi sitten tulin järkiini enkä lähtenyt pokailemaan ketään! Nyt yritän kovasti pitää mielessä, että tavoite numero yksi on nyt itsestään tykkääminen. Tai ensi alkuun vaikka toimeen tuleminen. Eikä sitä opi miellyttämällä muita, ei vaikka kuinka yrittäisi.

Nyt on vähän sellainen olo, etten oikein tiedä, mikä olisi hyvä tapa surra. Olen koko viikon vaan viipottanut kiireiseinä ympäri kaupunkia ja nähnyt paljon kavereita, enkä ole oikein edes antanut itselleni aikaa ajatella koko asiaa. Vaikka kyllä se siellä niskassa jyskyttää. Jotenkin vain on ollut sellainen olo, että nyt en jaksa surra. Toisaalta se on varmaan ihan hyväkin. On ollut rentouttavaa ja voimaannuttavaa nähdä ihmisiä ja pystyä ajattelemaan ihan muita asioita kuin juomaria ja omaa suhdetilannetta. Jostain syystä vain pelkään, että yritän taas juosta liian nopeasti eteenpäin ja homman käsittely jää puolivillaiseksi. Olen kyllä ollut tosi tyytyväinen, että on ollut niin vahva fiilis, mutta pitäisi tosiaan antaa itselleen myös lupa ja aikaa surra niitä menetettyjä unelmia, kun se suru tulee kuitenkin sitten vastaan jossain vaiheessa.

Jotenkin juomarin kanssa seurustelu sai mut ihan uudella tavalla avaamaan silmäni sille, millainen alisuoriutuja olen. Ennen kuvittelin sen koskevan vain opiskeluja ja töitä, mutta suurimmissa määrin toteutan sitä myös mitä tulee ihmissuhteisiin ! Vaikka perhe ja ystävät ja oma pääkin joskus tolkuttavat, että olen hyvä tyyppi, ystävällinen ja viehättävä ja monin tavoin ihan hyvä saalis kelle vain, itse on usein vaikea uskoa, että “ansaitsisin” tai voisin saada ketään samanlaista tyyppiä. Toivon todella, että nyt osaisin ja uskaltaisin laittaa rimaa vähän korkeammalle. Että OIKEASTI parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa ! Ja jos sitä lopulta voisi uskoa, ettei se yksinolo mikään sairaus ole, vaan näin voin elää ihan yhtä hyvää elämää (tai parempaa !) kuin suhteessakin. Hallelujaa mitä oivalluksia taas tänään ! :smiley:

Juomari soitti äsken, huh huh. Alkoi väsyttää ja ärsyttää pelkästä kuuntelemisesta, muttei tullut yhtään sellainen olo, että saisinpa tuon takaisin. Se jaksoi melkein tunnin ulista kammottavasta tilanteestaan, miten hänellä ei ole enää mitään toivoa ja miten hän on menettänyt kaikki unelmansa. Aluksi yritin olla tosi ystävällinen ja osoittaa sille hyviä asioita sen elämästä, kuten mukava ja tukeva perhe, hyvä opiskelupaikka, uusi työ, alkava hoito jne…mutta ihan sama puhua tuollaista masentuneelle ihmiselle tai vaikka saappaalle, molemmat reagoivat yhtä paljon. Ulinan jatkuessa lopulta suutuin ja huusin sille puhelimessa, että omapa on asiansa, jos sössii elämänsä. Ei se tosin oikein vastannut siihenkään. Jatkoi vain itsensä haukkumista ja voivottelua. Sanoin jopa, että jos tilanne on nyt täysin toivoton, etkä halua tehdä mitään ikinä, niin sitten on kai ihan sama, vaikka tappaisit itsesi. Se sai sen sentään hetkeksi vaikenemaan ja vähän mutisemaan, että noeeei nyt ehkä niin toivoton olo ole kuitenkaan… :unamused: Pläh, olipahan vaan niin uskomaton puhelu. Samalla se kehui mua maasta taivaisiin ja oikein ammattimaisen marttyyrin ottein sai mut tuntemaan oloni ikäväksi, koska en ole yhtä paskana kuin se. Uskon kyllä, ettei se tahallaan mua tai ketään yritä satuttaa, mutta se on vaan tuollaisessa tilanteessa olevien ihmisten tapa yrittää saada huomiota ja voimia muilta ihmisiltä. Huoh. :confused:

On kyllä ollut hetkiä, että on ihan kauhea ikävä juomaria sen hyvinä päivinä. Mutta tuo puhelu muistutti hyvin, että sitä ihmistä ei nyt vain tällä hetkellä ole olemassa, että juomarin perään haikailu nyt ainakin on ihan yhtä tyhjän kanssa !

Tuo on yks energiasyöppö ja musta aukko. Siihen volinaan ja surkeuteen ei ole apua mistään, jos ei itse tajua laittaa tulppaa paikoilleen.

Melkein suosittelisin olemaan vastaamatta puhelimeen. Vaikka joo, kyllä mäkin muistan miten hunajaa se on kun toinen on sillä suostuttelutuulellaan… Tosin muistikuva ei koske tätä nykyistä juoppoa vaan yhtä entistä vähän kevyemmän tason unikaveria.

Itsensä takia se kaiken tuon tekee. Läheinen on vain välikappale jollekin muulle. Yksinäisyyden pelolle, jollekin. En tiedä. Pelkään, olen pelännyt itsekin. Mutta vaikeinta on hengittäminen. Sisään, ulos. Ja taas uudelleen. Jonkin ajan päästä helpottaa.

Tuota samaa itsesääli-huttua kuuntelin minäkin eilen tunnin jos toisenkin kun juoppis oli taas onnistunut viikossa kääntämään koko elämänsä ylösalasin ja kaikki johtui siitä, että minä olin töissä enkä voinut valvoa hänen koheltamistaan 24/7, enkä voi olettaa, että hän suoriutuisi mistään tekemisestään itsenäisesti vaan jos jätän hänet yksin, niin on täysin mun syytä, että hän päätyy hakemaan ystävänsä sairaalasta ja aloittamaan tolkuttoman pilleri-viinakombon…

Mies perusteli toimintaansa sillä että “mä oon niin itsetuhoinen” johon mä vastasin joka kerta että “et ole, vaan ainoastaan äärettömän itsekäs”. Jos olisikin itsetuhoinen, niin helpommalla päästäisi kun tappaisi itsensä pois kun kuulemma “musta ei ole täällä mitään hyötyä”, johon totesin “olet todellakin oikeassa, susta ei aiheudu kuin loputtomasti tuskaa, murhetta ja itkua kaikille”.

Mies vinkui kuin 5-vuotias kaupan karkkihyllyllä että mun olisi eilen illalla pitänyt ostaa hänelle sitä sun tätä palkaksi siitä, että hän huomenna pesee mun auton. Autoa hän on yrittänyt pestä viimeiset 2vk tuloksetta. Kun minä olen kamala ämmä enkä suostu moiseen ennakko-palkkaan niin hän soittaa äidilleen. Minkä jälkeen tämä kamala ämmä kieltää äidinkin antamasta rahaa. Voi tätä maailman julmuutta…?!

Onneksi on sentään ihania kunnan lääkäreitä, jotka määräävät juoppikselle jos jonkinmoista huumepurkkia vaikka vastaanotolle kävelee 1,5 promillen humalassa + lääkkeissä niin ettei sanoistakaan saa selvää… ja ihana äiti kiikuttaa poikaraukan apteekkiin ja maksaa huumeet, eihän se poikaraukka muuten pärjää?!

Olet surrut jo kauan tämän juomarin elämää ja suhteen mahdollista loppumista. Nyt kun suhde on päättynyt, ei sinun ole pakko tehdä enää surutyötä jos se ei tunnu luonnolliselta. Jotenkin vaikuttaa siltä katsoisit olevan moraalisesti väärin huoata helpotuksesta ja alkaa vihdoinkin nauttia elämästä. Ei se ole väärin. Olet yrittänyt kaikkesi suhteenne eteen, mutta se on kahden kauppa johon toinen ei sitoutunut. Ole vapaa. Unohda, elä eteenpäin, omaa elämääsi.

Tämä tiivistää aika hyvin, miltä on myös tuntunut:

Mutta pelkään, että vaan lakaisen kaikki käsittelemättömät fiilikset jonnekin maton alle, jos liian kiireesti yritän taas olla kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Mutta joo, ei ainakaan pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, jossei 24/7 pysty/halua surra. Kai sen sitten joskus huomaa viimeistään jonain epämääräisenä pahana olona, jos luopumisprosessi jää päässä kesken…

Juttelin eilen yhden hyvän kaverin kanssa tästä koko sekoilusta ja mulle tuli yhtäkkiä oivallus, että olen tosiaan käyttänyt miehiä samalla tavoin kuin juomari alkoholia ! Kuulostaa hassulta, mutta niin on tainnut edellisestä eksästä asti käydä. Hankkiudun epämääräisiin ihmissuhteisiin, joista saan hetken helpotusta omaan hukassa olemiseeni, mutta ennen pitkää heräänkin darrassa ja olo on kahta kauheampi, mitä pitää sitten helpottaa etsimällä uusi epäsopiva poka tai poikaystävä…Tai no ehkä ihmissuhteita ja viinaa ei voi ihan näin simppelisti rinnastaa, mutta joihinkin samoihin tarpeisiin niitä molempia on tullut kulutettua. Hmm.

Unohdin muuten tän päiväkirjan auki mun äidin koneelle ja mamma kävi lukaisemassa pölinät. Ei siinä mitään, kaiketi se nyt oli aika kartalla kaikesta joka tapauksessa ja symppaa mua kaikin puolin. Mutta vähän oudolta tuntuu silti. Tekisi mieli sanoa sille, ettei kävisi lukemassa enää, mutta toisaalta ihan julkisia kirjoituksiahan nää on. Eikä tosiaan mitään uutta sille. Noh, tehköön omat valintansa, ei mulla kai siltä mitään salattavaakaan ole.

Reilu viikko sitten huomasin juomarin olevan pitkästä aikaa online facebookissa ja enempiä ajattelematta tein sen virheen, että menin sinisilmäisenä kysymään, mitä sille kuuluu. Oih ja voih! En tiedä tekeekö se sen tahallaan vai ei, mutta ainakin se on ihan kauhean lahjakas saamaan mut tuntemaan oloni ihan kauhean huonoksi. Ensin se kehuskelee mut ja mun elämäni maasta taivaisiin ja sitten taas tulee sitä vanhaa tuttua ulinaa sen omasta surkeasta tilanteesta…Eilen se alkoi selittää myös kaikkea kauhean outoa siitä, miten mun Suomessa olevat vanhat ystäväni kaipaavat mua ihan kauheasti ja pelkäävät, etten palaakaan tai että olen ihan muuttunut, kun palaan. Anteeksi mitä vittua? Ikään kuin en itse olisi ollut yhteydessä parhaisiin ystäviini? Tai että juomari olisi ikinä ollut niiden kanssa mitenkään läheinen ikinä? Sitten mua hämmentää ja ärsyttää myös ihan rajattomasti, kun se selittää MULLE, miltä MUSTA tuntuu ja miten vaihto-opiskelu on kasvattanut mua ihmisenä ja vaikka mitä paskaa. Ei todellakaan olla oltu yhteyksissä juurikaan, mistä se oikein edes keksii noita juttujaan ja ennen kaikkea mihin ihmeeseen se niillä oikein tähtää ?? Tällä hetkellä koko tyyppi suorastaan kuvottaa mua, kun käyttäytyy niin superoudosti. Nyt ihmetyttää, miten ikinä edes aloitin mitään sen kanssa. Noh, osaahan se olla todella hurmaava, mutta miten en ole huomannut tuota kummallista vivahdetta sen jutuissa aiemmin?

Mulla on lento Suomeen kuukauden päästä ja mitä lähempänä paluu häämöttää, sitä aktiivisemmin juomari tuntuu pitävän yhteyttä varsinkin, kun tosiaan itse erehdyin kyselemään sen kuulumisia. Eilen illalla kun se oli selittänyt mulle noita ihmejuttujaan mun ystävistä facebook-chatissa, päätin vaihtaa asetukset niin, ettei se näe, kun olen online. Huomaan, että sillä on edelleen niin vahva vaikutus mun fiiliksiin, että lienee parasta jatkaa etäisyyden pitämistä ihan suosiolla. Luulen, että pyrin pitämään samaa linjaa Suomessakin mahdollisimman pitkään ja rajoitan yhteydenpidon vain välttämättömään (sillä on vielä jotain mun tavaroita, jotka haluan takaisin).

Luojan kiitos täällä on pari tyyppiä, joille olen voinut puhua kaikesta. Erityisesti mua on auttanut yksi mun ikäinen jätkä, joka on ollut mulle hyvä esimerkki normaalista, rennosta ja tasapainoisesta miehestä. Että niitäkin löytyy ja ne ei kaikki juokse mua pakoon heti kun avaan suuni. Se on ollut mulle tosi suuri tuki ja pitänyt mua maan päällä, kun olen meinannut upota omiin kieroihin ajatuskuvioihini. Se on niin uskomatonta, kun toinen pystyy osoittelemaan mun elämästäni jotain ihan naurettavan simppeleitä juttuja, joita itse en liian läheltä vain pysty näkemään. Esim. juurikin tämä kaveri sanoi, että no älä urpo chattaa sen juomarin kanssa, jos siitä tulee paha mieli ! Olin ihan että häh, miten en edes tullut ajatelleeksi moista, että voisinkin vain olla vastaamatta, kun juomari ottaa yhteyttä. Että se tosiaan voi olla niin hirveän yksinkertaista ! Olo parani heti.

Oma opiskeluaikainen kaverini katsoi mua vähän kieroon, kun yritin kerjätä siltä sääliä selittämällä poikaystävästä “miten sillä on oikeus kohdella mua niin”?. Olihan se vähän jotain muuta mitä odotin, mutta kaveri tokaisi vaan “mikä v*tun velvollisuus sulla on antaa sen kohdella sua niin?”

Totta. Asioihin voi joskus olla hyvin yksinkertaiset ratkaisut.

Eräs ero silloin joskus viilsi syvään, kun poikaystävällä meni herne nenuliin ja se kippasi kaiken minusta muistuttavan pahvilaatikosta eteiseeni. Olin hieman “eikö tästä nyt voitaisi keskustella” mutta ei, sinne katosi eikä ole sen jälkeen näkynyt. Se oli tylyä ja satutti, mutta samalla ollut yksi parhaista eroistani! Että ei soudeta ja huovata, vaan tehdään päätöksiä.