Alkkisisästä juomaripoikaystävään

Täytyypä kokeilla, jos omakin olo vähän huojentuisi tänne avautumalla. Muiden tarinoiden lukeminen on aiheuttanut ristiriitaisia tunteita, niin ahdistusta kuin helpotustakin, mutta päällimmäisenä lie huojentava fiilis siitä, ettei ole ihan yksin tämän asian kanssa.

Elin lapsuuteni alkoholisti-isän terrorisoimassa perheessä. Isäni ei onneksi ollut väkivaltainen missään mielessä, ei fyysisesti eikä henkisesti. Kerran muistan hänen viskanneen morttelin seinään suutuspäissään, mutta se oli ainutlaatuista. Yleensä isä vain oli väsynyt ja masentunut ja kännissä ja kuorsasi olohuoneen sohvalla. En muista, että isän juomisongelmasta olisi ikinä puhuttu perheen kesken avoimesti, vaikka kaikki tietysti näkivät tilanteen. Oikein klassinen virtahepo olohuoneessa -tapaus. Lapsena en tietenkään ihan tajunnut, ettei kaikissa perheissä vallitse samanlainen epäluottamuksen, salailun ja kulissienhallinnan ilmapiiri. Sen kyllä huomasin jo varhain, että mielummin menin kavereille kylään kuin kutsuin heitä meille, vaikka asuimmekin suuressa ja hienossa omakotitalossa, koska silloin tällöin isä saattoi löytyä sammuneena eteisen lattialle tai kodin pinnat olivat läiskyneistä juomista tahmeat. Äiti piti taloa ja perhettä ja miestä pystyssä. Jälkikäteen äiti on pyytänyt anteeksi, ettei ikinä löytänyt voimaa lähteä tilanteesta ja ottaa meitä lapsia mukaan. Isäni löysi oman pohjansa jouduttuaan mielisairaalaan ilmeisesti juomisen, lääkeriippuvuuden ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhdistelmän takia. Ollessani n. 15v. isäni lopulta raitistui, mutta vieläkin toisinaan kipuilevat arvet jäivät.

Noin vuosi sitten tapasin unelmieni miehen. Ja niin kuin varmaan arvaatte, jonkin aikaa seurusteltuamme mies paljastui kuin paljastuikin alkoholistiksi. Tavatessamme mies kertoi, että hän on joskus aiemmin “juonut runsaasti” ja antoi ymmärtää, ettei mitään ongelmaa kuitenkaan ole enää. Alkoholistiperheen lapsena niskakarvani nousivat hieman pystyyn, mutta alkuhuuman kourissa painoin asian villaisella ja halusin uskoa miestä. Ongelmat paljastuivat vähitellen. Ensin en kerran saanut mieheen yhteyttä pariin päivään ja sitten hän jo jättikin menemättä töihin humalan takia ja menetti työpaikkansa. Nyt hän on ollut työttömänä opiskelijana puolisen vuotta, rahat ovat hyvin tiukassa. Hän onnistui olemaan kolmisen kuukautta juomatta, mutta sitten retkahti taas, kun lähdin itse toiseen maahan opiskelijavaihtoon. Avullani hän on saanut pungerrettua itsensä a-klinikalle ja käynyt muutamaan kertaan aa-kokouksissa, mutta mihinkään pidempiaikaiseen hoitoon hän ei ole vielä saanut itseään kammettua. Myös työnhaku on ollut takkuista. Tänään oli viimeisin työhaastattelu, toivottavasti nyt nappaisi. Poikaystäväni totaalinen rahattomuus lienee myös pitkittänyt hoitoon pääsyä.

En tiedä, onko poikaystävälläni tällä hetkellä putkea päällä vai ei. Tuntuu, että vaikeinta ei edes ole itse juominen, vaan se, että kaikesta pitää valehdella koko ajan. Poikkis häpeää juomistaan syvästi, eikä halua tunnustaa sitä kellekään, vaikka äänestä jo kuulen, jos kaikki ei ole hyvin. Mutten jaksaisi olla mikään vahtaaja. En jaksaisi epäillä kaikkea, mitä hän sanoo. Se on sentään edistystä lapsuudenkodistani, että itse olen ottanut vakaasti sen linjan, etten valehtele poikaystäväni puolesta yhtään mitään enkä yritä pitää mitään kulisseja. Omalle lähipiirilleni olen kertonut hänen alkoholismistaan avoimesti ja aion tehdä niin vastakin.

Ajattelin, että väliaikainen muutto toiseen maahan helpottaisi oloani, mutta oikeasti huolestun täältä käsin ihan yhtä helposti ja nopeasti kuin kotonakin, jos poikaystävä ei vastaa viesteihin. Erotuksena tietysti se, etten voi lähteä hakemaan häntä kotoaan. Olen yrittänyt opetella ajattelemaan, mitä pahimmassa mahdollisessa tapauksessa on käynyt, jos poikkis ei vastaa. Luultavasti hän juo yksin kotona, ja sehän on jo nähty, eli ei mitään niin mullistavan kamalaa. Ja että olen jo tehnyt kaiken voitavani hänen eteensä, enkä voi sen enempää.

Usein olen miettinyt, onko tässä yhtään mitään järkeä, mikä lie melko tavallista alkoholistien toisille puoliskoille. Me emme asu poikaystävän kanssa yhdessä, meillä ei ole lapsia tai yhteistä omaisuutta ja seurusteluakin takana melko vähän, eli lähtö olisi vielä suhteellisen “helppo”. Mutta luulen, etten ole vielä kypsä eroamiseen. Poikkiksen tila on kuitenkin ollut paranemaan päin viime aikoina. Mutta eihän sitä tiedä, raitistuuko hän lopulta koskaan. Jos jään yhteen hänen kanssaan, onko koko loppusuhde epävarmuuden ja epäluottamuksen kanssa tasapainoilua? Koen, että poikaystäväni on sielunveljeni ja hänen ollessaan juomatta elämä on kaikin puolin mukavaa, mutta onko se sen arvoista, että hermostun joka kerta, kun hän ei heti ehdi vastata puhelimeen?

En ole enää ihan supernuori, 27v, joskaan en vanhakaan. Alan kuitenkin olla siinä iässä, jossa pitäisi jo miettiä asettumista ja mahdollista perhettä jne. En haluaisi mahdollisille tuleville lapsilleni samanlaista lapsuutta kuin itselläni oli. Mutten tiedä, onko se ikinä mahdollista nykyisen poikkiksen kanssa. Hän on ihan äärettömän lapsirakas ja sanonut monen monta kertaa, ettei kyllä vilkaisisikaan pulloon, jos hänellä itsellään olisi lapsia, mutta kyllähän me kaikki nämä alkoholistien sanomiset tiedetään. Niistä kun ei ikinä tiedä !

Noh, nyt olen joka tapauksessa vielä kesäkuuhun asti toisessa maassa, joten onneksi mitään radikaaleja päätöksiä ei ole pakko tehdä juuri nyt. Parisuhde on joka tapauksessa pikkuisen telakalla. Yritän opetella täällä pitämään huolta myös itsestäni, toivottavasti saan jotain tuloksia.

Pitipä tulla vielä lisäämään, etten ole koskaan käynyt al-anonissa, mikä vähän kaduttaa. Suunnittelin meneväni täällä ryhmään, mutta sitten pupu meni pöksyyn, koska ymmärrän paikallista kieltä vain vähän ja puhun vielä vähemmän. Mutta mutta, äsken löysinkin netistä englanninkielisen ryhmän, joka kokoontuu ihan lähikaupungissa ! Nyt ei siis ole enää kielimuurisyytäkään olla menemättä…Jos uskalsin omakätisesti taluttaa poikaystävän a-klinikalle, ehkäpä uskaltaisin saatella myös itseni al-anoniin! :slight_smile:

Hienoa! Mene ihmeessä! Jos se ei juuri tuohon suhteeseen auttaisikaan, se auttaa siihen ettei jää itse pysyvästi nk.’ hullumagneetiksi’ ja tiedostamattaan vedä puoleensa ainoastaan apua tarvitsevia miehiä :slight_smile:

Kun olen nyt lueskellut täältä muiden juttuja, alkaa tosiaan tuntua entistä enemmän siltä, että poikaystävän lisäksi olen itsekin sairas. :open_mouth: En oikein tiedä vielä, mitä se tarkoittaa, mutta ehkä mulle on alkanut pikkiriikkisen valjeta, että on yhtä tärkeää tai oikeastaan tärkeämpääkin hoitaa nyt itseään kuin poikaystävää. Ja vaikka sen noin pystynkin toteamaan, vie luultavasti vielä aikaa, ennen kuin tämä kova kallo ajatuksen oikeasti sisäistää. Mutta alku se kai tämäkin. Se on ainakin lohduttava ajatus, että omaan tilaan tuntuu olevan suuremmat vaikutusmahdollisuudet kuin poikkiksen auttamiseen. Ehkä sitä jonakin päivänä olisi niin oman itsensä herra (tai rouva:D), että pystyisi eroamaan juomarin tunnevuoristoradasta tai tarvittaessa juomarista.

On tää kyllä niin tätä. Ajatukset pyörii ihan koko ajan juomarin ympärillä. En ole kuullut siitä mitään maanantain jälkeen, onkohan se kunnossa? Missäköhän kunnossa? Miten sen työasiat? Entäs onko se käynyt a-klinikalla tai aa-kerhossa? Eteneekö hoitoonpääsy? Onkohan se ihan masiksissa ja rikki?

Oon jo pari kertaa mennyt facebookiin kirjoittamaan sille viestiä, mutta päättänyt sittenkin jättää kirjoittamatta. Jos se ei vastaa, se luultavasti juo, mistä tulee paha mieli. Jos se vastaa jotain ankeaa, siitäkin tulee paha mieli. Ja jo pelkkä vastauksen odottaminen on kuluttavaa. Ehkä vaan odotan, että se ottaa itse yhteyttä. Suhteen kuuluisi kai olla vähän niinkuin kaksisuuntainen juttu. Mutta mitä jos siitä ei kuulu mitään?

Mistä sais vähän uhmaa ja vihaa tähän väliin? Että vitutko sitten väliä, jos ei otakaan yhteyttä. Omapa on menetyksensä.

En voi edes kuvailla, miten typerä olo mulla on, kun vatvon näitä. Luulisi, että kuka tahansa järkevä ihminen osaisi nostaa kytkintä, surisi surunsa ja jatkaisi sitten eteenpäin.

MUTTA KUN ! Se on kuitenkin niin superihana. Enkä mä nyt voi mitään suhdetta toisesta maasta käsin lopettaa. Jos tapahtuukin ihme, ja valo sen päässä yhtäkkiä syttyy !

Nyt hengitän syvään ja yritän ajatella jotain muuta loppuillan. Huomenna on taas uusi päivä murehtia kaikkea mahdollista.

Eilen yksi paikallinen kiva poika pyysi mua ulos. En vastannut sille juuta enkä jaata, mutta mun suomalainen kaveri antoi sille mun puhelinnumeron, mitä en erityisesti vastustellutkaan.

On yhtä aikaa hyvä ja huono olo asiasta. Juomarin takia on tietysti huono omatunto. Vaikka meille molemmille lie ihan selvää, ettei suhde ole juuri nyt syventymässä sen juomisen ja eri maissa asumisen takia, pitäisi varmaan kuitenkin sopia jotkut rajat, mitä ei olla tehty. Toisaalta kun en ole kuullut juomarista edelleenkään maanantain jälkeen, vaikka facebookissa olen tykittänyt sille viestiä, niin mahdotonta mitään sopiakaan. Ilman kommunikointia on vaikea olla suhteessa ! :angry: Täten annan siis itselleni luvan tehdä asioita, jotka tuntuvat hyviltä. Siinä mielessä olen hyvin iloinen tuosta paikallisesta tyypistä, että se sai mut tuntemaan itseni erilliseksi juomarista. Se on tosin ehkä myös yksi askel lähemmäs eroamista juomarista. Ei niin, että tyyppi olisi ihan superkiinnostava tai että olisin mitenkään erityisen ihastunut, mutta tämä tapahtuma sai mut tuntemaan itseni itsekseni. Tuntui, että sain hetkeksi elämänhallinnan taas omiin käsiini ja olin iloinen ! Juomarin kanssa eläessä tuntuu toisinaan niin eksyneeltä ja avuttomalta…

Välillä on päässä niin selkeä ajatus siitä, että katkaisen suhteen juomariin ja sitten kaikki on hyvin ja voin taas hengittää. Että voisin tehdä sen noin vain. Mutta en kai pysty siihen. Helppohan mun on huudella täältä, mutta tiedän, että sitten kun näen juomarin rakkaat kasvot, en olekaan ollenkaan niin vahva, vaikka olisin suunnitellut mitä. Ne hyvät päivät, ne on niin hyviä…ja juomari on kuitenkin pohjimmiltaan niin ihana ja kaunis ihminen, etten tahtoisi aiheuttaa sille minkäänlaista lisäkärsimystä. Ja kuitenkin mun pitäisi osata rakastaa itseäni enemmän ja viheltää peli poikki, kun en enää jaksa. Miten se onnistuu ja mistä tiedän, mikä on liikaa?

Jos lopullisesti erotaankin juomarin kanssa, pelkään, että kaivan jostain vain jonkun uuden hullun. Tai jään ikuisesti yksin. Mikä ei tosin välttämättä ole huonoin vaihtoehto, jos yhdessäolokin on ihan paskaa.

Näin tänään sen paikallisen pojan ja oli ihan tosi mukavaa ! En kyllä tiedä, olenko siitä ollenkaan kiinnostunut siinä mielessä ja ahdistuin ihan älyttömästi, kun se olis halunnut pitää mua kädestä. Olisi myös pitänyt kertoa sille juomarin olemassaolosta, mikä olis vähän selittänyt mun äärimmäisen romantiikankammoista käytöstä ja hirveitä äkkinäisiä ahdistuskohtauksia. Jupisin vain vaikeasta elämäntilanteesta ja sitoutumiskammosta enkä selitellyt sen tarkemmin.

Olen kyllä ihan sekaisin. Toisaalta teki hyvää huomata, etten varmaan jäisi ihan yksin koko loppuiäkseni, vaikka juomarista eroaisinkin, kun joku ihan normaalin, fiksun ja kivan oloinen tyyppi on musta kiinnostunut. Suurimman osan ajasta pystyin elämään hienosti hetkessä, mutta ne hetket kun juomari käväisi mun mielessä ollessani sen pojan seurassa olivatkin sitten sitäkin tuskaisempia, vaikka en kyllä tehnyt mitään, mitä ei parisuhteessa oleva ihminen saisi tehdä. Juteltiin vain ja halattiin, kun erottiin. Plus ettei kyllä yhtään tunnu, että olisin missään suhteessa, kun suhteen toinen osapuoli ei ole läsnä fyysisesti eikä henkisesti.

Huomasin tosin, että juomari oli yrittänyt soittaa tänään, mutten ollut huomannut. Nyt on niin myöhä, etten enää viitsi soittaa takaisin. Enkä ole edes varma, haluanko soittaa takaisin. Vastaisi mun facebook-viesteihin. Ehkä soitan huomenna, jos on fiilistä.

Tää on vähän tyhmää, mutta helpottaakseni hirveätä ahdistustani liittyen siihen ajatukseen, että eroaisin kokonaan juomarista ja olisin ihan yksin, kävin läpi kaikki mun facebook-kaverit ja mietin, ketkä niistä voisi olla potentiaalisia seurustelukumppaneita. Keksin ainakin kuusi, jotka on tosi kivoja, eivätkä tietääkseni varattuja tällä hetkellä. Ja ainakin kolme niistä ovat myös olleet joskus kiinnostuneita musta. Tämän kaltainen toiminta tietysti pistää miettimään, olenko eroamatta ennen kaikkea sen vuoksi, että pelkään yksinoloa enemmän kuin huonossa suhteessa olemista? Vaikka kyseisessä suhteessa oleminen tuntuu toisinaan vielä paljon yksinäisemmältä kuin yksinoleminen varsinaisesti ! Puuh ! No, oli miten oli, tuo feisbuukkailu lohdutti kuitenkin vähän.

Se on kyllä ihan kamalaa, miten hirveästi syyllisyyttä tunnen juomarin takia. Sillä paralla menee hirveän huonosti itsensä kanssa, joten miten mullakaan voisi olla oikeutta olla iloinen? Ja miten kehtaan edes miettiä eroamista tai muita miehiä samalla kun se on niin surkeassa tilanteessa? Löisin vain lyötyä jättämällä sen nyt. Se on sairas ihminen, ei se tee sitä tahallaan, mun pitäisi tukea sitä. Vaikka tavallaanhan se pettää mua sen viinansa kanssa. Mutta ei se tietenkään tarkoita, että mä saisin pettää sitä takaisin? Se ei tajua, että se viinan kanssa kuhertelu tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin oikeakin pettäminen. Suhteessa tietty kuuluu kestää myös vaikeuksia. Mutta missä se raja menee? Luovutanko liian helpolla? Tuntuu, että olisin itsekäs paskiainen, jos jättäisin sen. Eihän se välttämättä auta sitä löytämään pohjaansa. Ja jos auttaa, miten kestäisin katsoa vierestä, kun sen elämä olisikin hyvää ilman mua? Miksi tahdon uskoa, että se tarvitsee mua niin kauheasti? Miksi laitan itseni vastuuseen sen tunteista ja tekosista?

Hmph, nyt juomari laittoi tekstaria. On kuulemma ollut rankat ajat, mutta usko itseen ja meidän suhteeseen ei ole lopussa. Suomessa on kuulemma jo ystävänpäivä. Tohdin epäillä, sillä aikaeroa on vain yksi tunti.

Juomari laittoi pitkähkön feseviestin. Oli ratkennut juomaan, koska työhaastattelu oli mennyt persiilleen. Uusi pomo oli kuulemma soittanut vanhalle pomolle ja alkkistelu oli paljastunut. Saako tuollaista muka kertoa vanhalta työpaikalta eteenpäin??

Mutta on nyt kuulemma löytänyt sellaisen aallonpohjan, ettei auta kuin ryhdistäytyä tai kaatua kokonaan. Koska ei ole saanut oman alan töitä, aikoo kuulemma nöyrtyä hakemaan jotain muutakin. Aiemmin sen äiti on aina lainannut sille rahaa, mutta se hana on nyt juomarin mukaan kiinni. Toivon sydämestäni, että näin on, ja äiti pysyy kovana. Itse en ole onneksi koskaan lainannut juomarille mitään, eikä se ole multa pyytänytkään. Nyt se on myös heittänyt pois toisen addiktionsa, vesipiipun, mikä ei tosin merkitse yhtään mitään, koska meidän suhteen aikana se on vipannut roskikseen ainakin 5-6 piippua ja ostanut yhtä monta uutta. Pohdiskeli viestissään myös pitkästi sitä, miten on vaikeaa rakastaa toista, jos oma itsekunnioitus on nollissa, niin kuin sillä nyt on. Mutta ei hajuakaan, millä rahoilla se nyt oikein aikoo elellä. Kerää varmaan pulloja muiden spurgujen kanssa. Onneksi asuu edes lähellä leipäjonopaikkaa. :frowning: Tuntuu kamalalta todeta tällaisia asioita, mutta niin se vain taitaa olla. Olen huomannut, että ihminen voi vajota hyvin alas tajuamatta sitä itse. Toivottavasti nyt tulisi jotain älliä päähän, ennen kuin huomaa oikeasti juovansa lasolia sillan alla. Ennen kuin olin tavannut juomaria, ihmettelin aina, miten ihmeessä kukaan päätyy rappioalkoholistiksi, mutta nyt ymmärrän. Yksi kurja asia johtaa toiseen ja kun kurjuuden kierrettä ei saa poikki, se johtaa ennen pitkää siihen, että ollaan taivasalla kuset ja paskat housuissa, kun ei vaan enää jaksa välittää. Onneksi se on nyt kai saanut itsensä käymään edes yliopistolla. Vielä ei olla kadulla.

Eeeäääeeeeggghh, mä sanon. Nyt olen todella onnellinen siitä, etten ole Suomessa. Siellä kasvotusten en pystyisi analysoimaan sen viestiä mitenkään järjellisesti, vaan heittäytyisin fiilikseen, että kyllä se siitä ja sitten taas pettyisin perkeleellisesti, kun ei se kuitenkaan sormia napsauttamalla onnistu tietenkään. Mun on pakko nyt asettaa itselleni jotain rajoja tän asian suhteen. Juomari on nyt puolisen vuotta puhunut johonkin hoitoon esim. Avomyllyyn tai Minnesotaan menemisestä ilman minkäänlaisia tuloksia. Voinko sanoa, että meet hoitoon ennen kuin palaan Suomeen tai muuten tää oli sit tässä? Tuun takaisin luultavasti kesäkuun lopussa, niin sillä olis neljä ja puoli kuukautta aikaa järjestää jotain. Onko se kohtuutonta vai ei? Oma arvostelukyky ei riitä tähän ollenkaan. Musta tuntuu, että kaikki rajat alkkikselle on liikaa. Pelkään, ettei se saavuta niistä mitään ja siksi joustan. Vaikka juuri sitä ei pitäisi tehdä. Eihän ne muuten mitään rajoja ole. Tuntuupa kyllä typerältä, kun pitää suhtautua aikuiseen ihmiseen kuin lapseen.

Olen itse alkoholisti-isä ja alkoholistin poika. Työ ja ura voivat mainiosti eli siellä ei ole alkoholi koskaan näkynyt mutta kotona kyllä. Kävin juuri katkaisuhoidossa vaikka pystyn viikolla olemaan selvinpäin ja aloitin paranemisprosessin. Olo on mahtava! Ainoa asia mikä painaa mieltäni on se etten voi korvata menneitä perheelleni mitenkään. Se miten kuvailet poikaystävääsi kertoo yksiselitteisesti sen että hänellä on vakava alkoholiongelma ja tiedän ettei hän parane ilman hoitoa. Ota yhteyttä A-klinikkaan, he osaavat neuvoa. Jos hän ei ole valmis myöntämään ongelmaansa, jätä. Oma elämäsi tuhoutuu muuten.

Eikö,oikeesti?
Saan ihan toisenlaisen kuvan lukiessani kirjoittamiasi muita lauseita,salailu,virtahepo olohuoneessa,epäluottamus,kulissienhallinta,puhumattomuus. Eikö nämä kaikki ole isäsi luomaa verkkoa johon te olette henkisesti kytkeytyneet pakolla,ethän sinä ole voinut isääsi valita.

Hippiäinen, olet oikeassa siinä, että yhtä henkistä kurjuuttahan se oli tietenkin ja siinä mielessä hän käytti henkistä väkivaltaa ilman muuta. :confused: Tarkoitin kuitenkin sitä, ettei isäni ikinä haukkunut tai syytellyt ketään muita kuin itseään, ainakaan niin että olisin kuullut. Olen siis säästynyt ehkä pahimmalta, ainakin kun joihinkin tarinoihin vertaa. Enemmän olen joutunut olemaan tekemisissä näiden masentuiden ja passiivisten kuin vihaisuuteen taipuvaisten ja muita ihmisiä kovin sanakääntein koettelevien juoppojen kanssa. Vaikka eipä paljon kivempaa ole kumpikaan. :unamused:

Chief75: Onnittelut parantumisaskeleista ! :smiley: Parempaa et voi perheellesi tehdä, kuin pitää saman suunnan. Menneiden murehtimista kannattanee yrittää vältellä, parempi vain ottaa opikseen ja jatkaa etiäpäin.

Sanelin tänään juomarille tiukkaa tekstiä, että sillä on nyt ne 4,5kk aikaa hommautua KUNNOLLISEEN intensiiviseen ja pitkäaikaiseen hoitoon. Että pelkät a-klinikka- tai aa-kerho-käynnit kerran kuussa ei riitä. Minnesota, mylly, mitä näitä nyt on. Sanoin, että jos se ei ole hoidossa mun kotiinpaluuseen mennessä, mun on pakko erota siitä lopullisesti. Kirjoitin, että mä en VOI pelastaa sitä, vain se voi. Ja jos se ei sitä tee, mun on pelastettava ITSENI. Toivon sydämeni pohjasta, että se pystyy löytämään pohjansa ilman, että mun täytyy häipyä. Mutta jos ei löydä, mulla ei ole vaihtoehtoja. Rakastan sitä ihan määrättömästi, mutta itseäni mun on rakastettava vielä enemmän, vaikka se on ihan helvetin vaikeaa.

Se totesi itsekin, että sen läheiset ovat olleet sille väärällä hetkellä liian kilttejä ja auttavaisia. Nyt pitäs laittaa loppu sille perkeleen mahdollistamiselle !

Juomari vaikuttaa ihan motivoituneelta nyt, toivottavasti suhteen loppumisen uhka antaisi lisäpotkua. Sillä vaan tuppaa olemaan sellaisia epätoivon hetkiä, jolloin sillä alkaa sellainen "en ole sun arvoinen, sun pitäis jättää mut " -itku, josta saan aina hirveät skitsot, koska tuntuu, että se sillä yrittää sysätä mun niskaan syyllisyyden mahdollisesta erosta. Niin että pelkään vaan, että se oikeasti jotenkin kokee ansaitsevansa eron, ei vain siksi, että juo, vaan että olisi jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi ihminen kuin muut ja sen takia luovuttaisi liian helposti suhteen suhteen.

Mutta mulla on nyt ainakin vähän eilistä parempi olo, kun sain ladeltua juomarille ja itselleni jotkut ehdot pöytään. Nyt vaan vahvistamaan itseäni, että pysyn päätöksissäni, jos tarvitsee.

Juomari on tänään ja eilen laittanut useamman viestin, joissa on kertonut tekemisistään. Se on saanut putkensa poikki, aloittanut taas antabukset ja vaikuttaa uskovan parempaan tulevaisuuteen. En oikein tiedä, mitä pitäis ajatella. Toisaalta haluaisin olla kauhean iloinen, mutta sitten en taas jotenkin uskalla. Vähän on sellainen olo, että jaahas, kattoos miten pitkälle tämänkertainen elämänmuutos oikein kantaa…Ärsyttävä olo !

Mun oma pää on vähintäänkin sekavassa tilassa. Toisaalta sitä haluaa itsekin nähdä valoisan tulevaisuuden ja huomaan suunnittelevani kaikenlaista ensi kesän anoppilavierailuista yhteenmuuttamiseen, mutta sitten taas osa musta tuntuu haluavan irroittautua ja ajattelee muita miehiä ja yksin olemista.

On kyllä ihan kauhea ikävä juomaria. Tai niitä hyviä päiviä. Tää välimatka toimii kummallisesti. Samalla pystyn katsomaan ongelmia vähän objektiivisemmin, mutta sitten taas pikkuisen unohdan kurjimpaa kurjuutta. Toivottavasti en unohda liikaa.

En saanut eilen aikaiseksi mennä al-anoniin, kun mut kutsuttiinkin ystävänpäivän karaokebileisiin. :smiley: Se oli kyllä sikäli erittäin hyvä, että ajattelin koko illan kaikkea muuta kuin juomarin juomiseen liittyviä ongelmia.

Ajattelin ensin, että olet nuorempi kun olet opiskelijavaihdossa, mutta nyt huomasinkin, että olen vain muutaman vuoden sinua vanhempi. Itse mietin välillä ihan samanlaisia asioita. Päätän vakaasti asettaa rajoja, ja jälleen huomaan luistavani niistä. Tuo jättämisellä uhkailu ei todennäköisesti johda yhtään mihinkään (omien kokemusten perusteella uskaltaisin näin veikata). Kun on tapahtunut kaikkea tuollaista mitä kirjoitit, minusta sinulla on täysi syy ainakin hakea itsellesi apua ja tukea. Muuten Suomeen paluu voi olla aika shokki :open_mouth:

Niinpäniin. Otsikko kuulosti kovin tutulta, joten kirjoitanpa minäkin ketjuun muutaman sanasen… Laitoin tuossa avomiehen juuri tänään pihalle 15 vuoden yhdessäolon ja 10v yhdessä asumisen jälkeen. Avaimet pois ja etsiköön katon pään päälleen muualta. Julmaa kenties, mutta omat voimat eivät enää riitä siihen, että joka kerta kun tulee kotiin saa miettiä onkohan sillä tänään selvä päivä vai ei. Kavereita herralla kuitenkin on ja vanhemmat asuvat lähellä, niin on vaan pakko luottaa, että eiköhän se pärjää. Ei vaan suostunut edes ensimmäistäkään tavaraa tai edes vaatteita pakkaamaan mukaan, mutta sanoin että soittaa sitten kun tarvitsee, niin minä laitan valmiiksi…

Lapsuuskodissa muistan kouluikäisestä asti isän viikonloppujuopottelut, mutta isän juominen ei merkittävästi haitannut elämääni ennen kuin olin teini-iässä ja alkoi nolottaa se, että pienessä kylässä muut kyllä tietävät, jos isä on käynyt baarissa ja pokaillut vieraita naisia. Äidin puolesta tietysti harmitti kovasti. Vanhempieni avioliitto päättyi isän uskottomuuteen, kun olin täysi-ikäinen. No, siitä erosta seurasi paljon hyvää. Olisivat vaan eronneet ajoissa, jotta en olisi joutunut teinivuosinani kuuntelemaan jatkuvaa riitelyä, joka häiritsi yöunia. Isän juomisessa eniten ahdistaa se, että hän saattaa edelleen ajaa autoa alkoholin vaikutuksen alaisena. Hän on kuitenkin aina hoitanut työnsä ja muut velvollisuutensa, kunnian miehiä kun on… Myös veljeni ja enoni kärsivät alkoholiongelmasta. Velipoika hoitaa vielä työnsä melkein aina tunnollisesti, mutta enoni on jo menettänyt otteen elämästä ja odottelemme uutisia, että hän joku päivä ottaa sen viimeisen huikan. Ei siis liene ihme, että olen alistunut itsekin elämään alkoholistin kanssa, kun siihen on jotenkin tottunut pienestä pitäen.

Mitä tulee alkoholistimieheni ja minun suhteeseen, niin tavatessani miehen olin nuori, eikä kyseessä ollut rakkaus ensisilmäyksellä. Ajauduimme kuitenkin seurustelemaan ns. paremman puutteessa, ja todennäköisesti sen vuoksi emme olleet uskollisia toisillemme suhteemme ensimmäisten vuosien aikana, vaikka ajan myötä kasvoimme yhteen ja rakkauttakaan ei ole puuttunut. Uskottomuus on nakertanut suhdettamme aina. Osittain sen vuoksi, osittain miehen alkoholiongelman vuoksi suhteemme on ollut on-off -suhde, mutta emme ole osanneet päätyä lopulliseen eroon, vaikka tiedämme molemmat, että niin olisi pitänyt tehdä jo KAUAN sitten… Valitettavasti vaan niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä on ollut sen verran paljon, että niistä on saanut uskoa tulevaan… hetkellisesti. Alkoholi on kyllä vaikuttanut koko pitkän suhteemme ajan negatiivisesti olemiseemme ja elämiseemme. Miehelläni ei ole ollut koskaan hallussa alkoholinkäyttö, vaan ylilyöntejä on tullut jo teinistä pitäen ja putki on jäänyt helposti päälle jo nuorena. Hän juo niin kauan, että silmät menevät kiinni ja sekään ei haittaa jos oksettaa, kun sitten voi juoda lisää, kun on oksentanut… Ja kun herää, niin sitten juodaan sen verran, että silmät menee uudestaan kiinni. Kaveritkin vaan pitävät hauskaa hänen kustannuksellaan, kun herra meinaa nukahtaa tuoppiin, hikkailee tai on sammunut. Kuinkahan monta kertaa olen itse nähnyt hänet tolkuttomassa kännissä tai löytänyt sammuneena milloin mistäkin? Koulut jäivät häneltä aikanaan kesken ja sen jälkeen hän oli työttömänä pitkään. Sitten herra seurasi minua lähtiessäni opiskelemaan isompaan kaupunkiin ja sai duunarina töitä. Samalla alalla hän on edelleen, mutta yrittäjänä. Tällä haavaa hän käy töissä piipahtamassa ehkä joka toinen viikko, joskus jopa oikeastikin tekee töitä, mutta yrittäjällä firma pyörii ilman hänen aktiivista panostustaan asiaan. Firma ei kyllä luonnollisestikaan tuota juuri mitään, mutta justiinsa sen verran, että rahaa riittää juomiseen. Alkoholin käyttö on tällä hetkellä päivittäistä, määrä vain vaihtelee. Mies juo yksikseen kotona ja yleensä autotallissa salaa silloin kun olen itse paikalla. Oluet on piilolteltu ympäri kellaria, jos vaikka yhden jemman löytäisinkin niin jossain on lisää. Koska hän juo niin paljon, niin vaikka hän olisi kotona, ei hän saa mitään järkevää aikaiseksi. Ja sehän minua aina on jaksanut harmittaa… Lisäksi hän valehtelee jatkuvasti juomisensa lisäksi myös muista asioista. Välillä jopa hän on niin tottunut valehtelemiseen, että ihan yksinkertaisesta ja mitättömästä asiastakin pääsee valhe… Ehkä kerran kuussa tai kahdessa hän juo myös sosiaalisissa tilanteissa kavereiden kanssa, mutta pääsääntöisesti aina vain yksinään. Itsekin juon välillä liikaa ja saan krapulan, ehkä viitisen kertaa vuodessa. Oma juomiseni on kuitenkin aina sosiaalista, tosin saunasiideriä saatan ottaa itsekseenkin pari-kolme. Koska en halua omalla juomisellani pahentaa tilannetta, olen ollut kotosalla nollalinjalla suurimman osan aikaa.

En ole keksinyt keinoa millä auttaa häntä, kun hänellä itsellään ei ole riittävää motivaatiota lopettaa juomista. Tosin on hän luvannut kyllä vähintään sen sata kertaa lopettaa aina, kun on selvinnyt pahoista putkistaan ja morkkis on iskenyt… A-klinikalla, jonne sain hänet patistettua suuren työn ja tuskan tuloksena muutama viikko sitten hän oli kylläkin sanonut, että ensisijaisesti hän haluaa vähentää, ei lopettaa… Jepjep, se nyt on nähty paljonko se ns. vähentäminen auttaa. Mukaan A-klinikalta tuli vain “päiväkirja” ja pino esitteitä. Oma harras toiveeni olisi ollut, että siellä hän olisi saanut keskusteluapua ja tukea. Hänen oma äitinsä tietää asiasta, mutta ei osaa tai halua auttaa, vaikka toimii itse mielenterveyspotilaiden tukijana. Vaikka en enää itse haluakaan elää alkoholistin ahdistuneena avovaimona, niin haluaisin kuitenkin auttaa miestä, jotta hän voittaisi itsensä ja alkoholin. Kyseessä on kuitenkin vähän yli kolmekymppinen mies, jonka pitäisi elää parhaita vuosiaan. Voi kyllä olla, että apuni ei enää kelpaa nyt kun olen “hylännyt” hänet. Aika näyttää kuinka käy.

Tukea minäkin siis olisin varmasti tarvinnut jo kauan sitten, mutta olen yrittänyt kiireisenä ja päämäärätietoisena ihmisenä panostaa resurssejani siihen, että auttaisin tuota miestä, kun olen itse kuitenkin se vahvempi osapuoli. Tyhmää… No, nyt keskityn elämään päivä kerrallaan ja nauttimaan ainakin hetken siitä, että kotona ei haise vanha eikä tuore viina saati krapulapaska.

VeeVee, olet idolini. Kuinka rohkea ihminen olet, että olet tehnyt tuon päätöksen noinkin pitkän yhdessäolon jälkeen. Tsemppiä paljon, että saat pidettyä sen! Mitä tarkoitit tuolla, että firma pyörii ilman miehesi läsnäoloa, onko hänellä siis alaisia jotka tekevät varsinaisen työn? Kuinka hän saa pidettyä yhteyttä alaisten ja työn tilaajien välillä?

Alkoholismin hoito on mielestäni Suomessa tosi huonolla tolalla, tuntuu lähinnä päänsilittelyltä nuo A-klinikan ja monen muidenkin touhut, sehän on nähty mitä tuo “vähentäminen” tarkoittaa. Ehkä alkoholismin varhaisvaiheessa nuo päiväkirjat yms. saattaa toimia, mutta ei enää tuossa vaiheessa :unamused: Olin niin naiivi, että ensin kuulosti tosi rajulta, että alkoholistin pitäisi lopettaa käyttö kokonaan, mutta nyt aihetta opiskeltuani alan uskoa, ettei muita vaihtoehtoja yksinkertaisesti ole. Eihän maitoallerginenkaan pysty käyttämään maitoa missään muodossa.

Ette usko kuinka paljon helpottaa käydä lukemassa teidän tarinoita ja avautua vähän itsekin!

Toivottavasti saat Vee-Vee pysyttyä päätöksessäsi ! Mulle oli hirveän vaikeaa erota aikoinaan terveestäkin ihmisestä pitkän ihmisuhteen jälkeen, koska mietin kauheasti, että “mitenköhän se nyt pärjää”, vaikka oman tämänhetkisen elämäntilanteen varjossa eksällä ei ollut mitään pärjättävää, koska sen elämä oli eroa lukuunottamatta muuten täysin kunnossa. :smiley:

Mäkin elättelin aiemmin ajatusta, että vähentäminen olisi hyvä vaihtoehto, mutta nyt ymmärrän, että absolutismi on ainoa oikea vaihtoehto alkoholistille. Alkoholistin hermosto reagoi pienempiinkin alkoholimääriin eri tavalla kuin terveen hermosto. Uskon että “hallittu juominen” on mahdollista vain murto-osalle alkoholismin puhkeamisen jälkeen ! Kuinka monta kertaa oma iskäkin sortui omassa paranemisessaan ajatukseen, että “nyt olen ollut niin ja niin kauan ilman viinaa, osaan siis hallita sitä, ja voinkin ottaa pikku ryypyn ja jättää siihen”. Eikä sitten todellakaan jättänyt vain siihen…

Olen myös monesti ihmetellyt, miten naurettavan heppoista alkoholismin hoito täällä on. Tietysti se on hirveän monisyinen ilmiö ja sairaus, mutta sitä suuremmalla syyllä terveydenhuollon pitäisi käydä sen kimppuun paljon suuremmalla raivolla. Varsinkin kun suurimmassa osassa tapauksia se ei sairastuta vain juojaa, vaan myös monta ihmistä hänen ympäriltään. Välillä hermostun myös siitä, kun jatkuvasti hoetaan, ettei alkoholisti voi parantua ilman omaa motivaatiotaan ja haluaan. Minkä muun sairauden kantajalle niin sanotaan?? Diabeetikkoa hoidetaan, vaikkei häntä yhtään kiinnostaisi parantua. Samoin psykoottista ihmistä. Miksei alkoholistia? Minnesota-hoidonkin sivuilla muistaakseni todettiin, että hoitoon voi hakeutua myös epämotivoitunut potilas, koska motivaatio yleensä herää hoidon aikana. Mutta eipä asia tietenkään niin yksinkertainen ole. Monethan eivät edes pidä alkoholismia tai vastaavia addiktioita sairautena.

Joudun muuten taas lykkäämään al-anoniin menemistä viikolla, koska paikalliset suomalaiset kutsuivat mut huomenna leipomaan ja syömään laskiaispullia. Vaikka mulla on sellainen olo, ettei pitäis enää lykätä sinne menoa millään syyllä, samalla en kuitenkaan halua missata mitään hauskaa juomarin takia. Luulen kyllä, että tuo ryhmä auttaisi siinä mielessä, että sitten kun puisin asioita siellä, mun ei tarvitsis miettiä niitä niin kauheasti mulla ajalla. Joku päivä vielä saan aikaiseksi, sen lupaan…

Täällä ollessa olen huomannut, miten vähiin oma alkoholinkäyttö on juomarin seurassa jäänyt. Sen selvinä päivinä oma juominen tuntuu vähän vaivaannuttavalta, humalapäivinä taas kaikin puolin väärältä ja jopa kuvottavalta. Toki kaverien kanssa join lasillisen silloin tällöin, mutta juomarin seurassa en oikeastaan lopulta enää ollenkaan. Koko suhteen aikana olen ollut humalassa ehkä kaksi kertaa, vaikka ennen humalluin ainakin muutaman kerran kuussa. Ja niidenkin kahden kerran aikana tunsin huonoa omatuntoa. Täällä olen taas alkanut harrastaa juhlahumaltumista. Aluksi se tuntui vähän oudolta, mutta nyt ei ole enää ongelmaa. Mutta omasta juomisesta puhuminen juomarin kanssa on edelleen hirveän hankalaa. Juominen merkitsee niin eri asioita meille kummallekin. Sille se ei enää aikoihin ole ollut mukava sosiaalinen tapa, vaan jotain aivan muuta. Tunnen jotenkin olevani epäoikeudenmukainen, kun juon ja iloitsen pienestä humalasta, kun toinen ei siihen pysty. Juomari kyllä sanoo, että “ethän nyt mun takia juo ainakaan vähempää, ei mua yhtään haittaa jos sä otat”, mutta luulen että kyllä sitä vähän haittaa kuitenkin.

Pari päivää on väsyttänyt ihan hirvittävän paljon. Tänään kun olis pitänyt lähteä luennolle, tuntui siltä, että olis yrittänyt kiskoa itseään haudan pohjalta ylös. Luento jäi välistä, kun päätin jäädä nukkumaan, mutta onneksi kaverit kertoivat, etten menettänyt mitään, vaan luennoitsija oli vaan paasannut tylsiä itsestäänselvyyksiä. :slight_smile: Mutta olen vähän huolestunut itsestäni silti. Jokunen vuosi sitten popsin ihan lääkkeitä masennukseen ja kävin muutaman vuoden verran terapiassakin sen takia. Silloin masennus lähti aluksi juurikin tällaisesta väsymyksestä ja pienistä sovituista jutuista lipsumisesta. Että nyt väsyttää, jäänkin nukkumaan, vaikka lopulta väsymystä paljon pahempaa oli huono omatunto saamattomuudesta ja tekemättömyydestä, mistä tuli lopulta itseään ruokkiva kehä, josta ei ollut helppoa loikata pois. Lopulta vaan makasin kotona ja itkin, ja iltaisin nukkumaan mennessä toivoin, ettei aamu koskaan koittaisi, että saisin vaan nukkua. Se tunne, kun muut ihmiset menee ja tekee kaikenlaista hienoa elämällään, muuttavat maailmaa ja perustavat firmoja ja osallistuvat yhteisötoimintaan ja herraties mitä, ja samaan aikaan kaikki omat voimat menee vain siihen, kun yrittää jaksaa laittaa vaatteet päälle, olla sosiaalinen edes silloin tällöin ja kahlata päivät joten kuten läpi. Nyt ei onneksi olla ihan missään pahimmassa pisteessä, mutta mun täytyy olla varuillani, etten esim. eristäydy ja joudun tsemppaamaan vähän enemmän, että saan pidettyä mielen hyvänä tai kohtalaisena. Juomarilla on varmasti osuutensa asiaan, mutta en voi sitä kyllä täysinkään siitä syyttää. Mutta ei se helpota omaa oloa ollenkaan, että murehtii toisenkin puolesta.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun mietin itseäni ja juomaria. Työtön alkkis ja masennukseen taipuvainen läheisriippuvainen alisuoriutuja. Tänään on ollut kovasti sellainen olo, ettei meidän suhteessa ole yhtään mitään järkeä. Miksi riivaan itseäni tässä, enkä lähde lätkimään? Mitkä on mahdollisuudet, että juomari olisi yhtään paremmassa tilanteessa mun palatessa Suomeen? Nyt tuntuu, ettei yhtään mitkään. Ja vaikka sen tilanne oliskin parempi, menee taas iäisyys oppia luottamaan siihen. Voi paska tätä tilannetta, en voi muuta sanoa.

Jossain toisessa ketjussa joku sanoi pohdiskelleensa a-klinikan työntekijän kanssa rakkauden olemusta. Että meitä vetää puoleensa tuttuus, jota voi erehtyä luulemaan rakkaudeksi. Ja mikäs sen tutumpaa, kuin juomari alkoholistiperheen lapselle. Ehkä en rakastakaan juomaria vaan tuttuuden tunnetta? Olen tottunut olemaan vähän surullinen, varpaillani, huolissani muista. Juomari on siis kaikkea, mitä tarvitsen pitääkseni elämäni yhtä tuttuna kuin aina ennenkin. Ehkä en edes osaisi enää olla täysin onnellinen?

Muistan kyllä eksästä eroamisen jälkeen (n.2 vuotta sitten) olleeni jossain vaiheessa hyvinkin paineeton, iloinen ja huoleton. Muistan ihmisten kertoneen minulle, miten suorastaan hehkun elämäniloa ja rauhaa, kun olin päässyt itselleni hankalasta suhteesta eroon. Silloin lupasin itselleni, etten päästä itseäni enää koskaan samankaltaiseen tilanteeseen, jossa salaa toivon vain pääseväni suhteesta pois, mutta nyt näyttää siltä, että olen taas ajautumassa siihen, enkä osaa pysäyttää asioiden kulkua ! Tietysti tämän hetkinen suhde on monilta osin hyvin erilainen kuin edellinen. Eksän kanssa ongelma oli se, ettemme vain kertakaikkiaan persoonina sopineet toisillemme, muttemme moneen vuoteen halunneet tunnustaa asiaa itsellemme. Nyt en edes ymmärrä, miksi alunperin aloimme seurustella, ehkä vain halusta olla jonkun kanssa. Nykyisen kanssa kaikki oli rakkautta lähes ensisilmäyksellä. Huumorintajut, luonteenpiirteet, arvot, seksielämä ja harrastuksetkin sopivat yks yhteen toisiinsa. Ainoastaan tämä äärimmäisen ilkeä viinapiru tekee elämästä tuskaisaa. Juuri nyt tuntuu siltä, että haluaisin kovasti jättää sen taakseni.

Voikun kykenisinkin soittamaan juomarille, että en kestä enää, en tahdo enää, nyt se on loppu. Mutten pysty. Miksi lähdin tähän alunperinkään??

Sovittiin juomarin kanssa, että oltais juteltu netissä keskiviikkona, mutta odotettuani koneen äärellä pari tuntia totesin, että tyyppi ei ole tulossa. Kirjoitin sille hirveän vihaisen ja katkeran vuodatuksen siitä, miten tää ei voi enää jatkua näin ja epäilyjäni sen juomisesta ja miten paskalta musta tuntuu, kun en voi luottaa siihen jne jne. Ja samalla sekunnilla, kun postasin purkaukseni, juomari lähetti toisesta päästä elämäniloisen viestin, jossa se pahoitteli, ettei päässytkään juttelemaan, koska mun äiti pyysi sitä lounaalle ja auttamaan kaivamaan autoa lumesta. (mikä oli myös totta) Ja siitähän sitten seurasi kaikkea turhaa ja ärsyttävää draamaa…Juomari tietysti loukkaantui sydänjuuriaan myöten siitä, että mä en osaa arvostaa kaikkea sitä, mitä se on saanut aikaiseksi, vaikka sillä onkin ollut ihan paskaa. Masennuksesta ja rahattomuudesta ja flunssasta huolimatta se on hakenut töitä, käynyt koulua, viettänyt aikaa kavereidensa kanssa ja pystynyt olemaan juomatta ja minä kiittämätön ihminen en osaa edes hurrata sille, vaan epäilen vaan ! Mutta mitä voi odottaa, kun 90% kerroista, kun se on tehnyt mulle oharit tai käyttäytynyt muuten oudosti, syy on ollut alkoholissa ! Totta helvetissä mun eka reaktio on se, että jaahas, taas ollaan vauhdissa. Ei se voi olettaa, että kun se on kaksi viikkoa ilman alkoa, mun luottamus palautuu simsalabim ! Ja nyt sitten ollaan suurta marttyyria…“No en tajunnut, että se chattaily oli sulle NIIN tärkeää, tietysti olisin perunut lounaan äitisi kanssa jos olisin tiennyt” ja “Jotenkin itse olen ylpeä siitä, miten oon kestänyt, niin tuntuu vaan hirveältä, että olen satuttanut sinua sillä, etten ole päässyt chattaamaan” ja “Ymmärrän kyllä, jos lähdet ja teet niin itsesi onnellisemmaksi” yms. Jumalauta se yksi chattaaminen nyt ole se pointti !!! O_O Tilanne kyllä rauhoittui sitten ja sovittiin jne. Yritän nyt pysyä nahoissani huhtikuuhun asti, jolloin meen käymään Suomessa. Ehkä livenä keskustelu selvittää jotain. Tai sitten ei.

Mun äiti tuli tänään vierailulle mun luo. Se pitää juomarista ihan kauheasti, mutta alkoholistin ex-vaimona sillä oli mulle vain yksi vinkki: “Pidä silmäsi auki!” tarkoittaen uuden poikaystävän hankkimista. Kun aluksi tutustuin juomarin äitiin (alkoholistin ex-vaimo myöskin) se sanoi mulle: “Jos juomari ei olisi minun poikani, neuvoisin sinua juoksemaan pakoon, kun vielä ehdit.” Eikä ole ihan yksi eikä kaksi kaveria sanoneet, että häivy nyt hyvä ihminen. Mutta, apua, en voi, enkä halua, vaikka voin, ja haluan, mutta en halua ! Tiedätte, miten ristiriitainen olo voi olla. :frowning:

Juomari aloittaa jonkin sortin avohoidon tän kuun 19.päivä. Ensimmäinen hoito, jossa se on koskaan ollut. Toisaalta haluaisin hyppiä riemusta juomarin kanssa, mutta toisaalta olen kyyninen ja epäilevä. Pelkään, että juomari olettaa hoitoonpääsyn ratkaisevan kaikki asiat ja ongelmat tuosta vain, eikä tajua, että sen pitää edelleen itse tehdä kaikki työ ! Siellä hoidossa ei jaeta mitään autuaaksi tekeviä onnellisuuspillereitä. Mulla on sellainen olo, että olen ihan paska ihminen ja tyttöystävä, kun en jaksa olla aamusta iltaan tukemassa, kannustamassa ja ilostuttamassa juomaria sen huonoina hetkinä. En jaksa iloita yli äyräiden joka helvetin kerrasta, kun se saa hirveän yrityksen jälkeen aikaiseksi jotain, mikä on kaikille muille ihmisille itsestäänselvää ja jokapäiväistä kauraa.

Maaruk, sä osaat ajatella ihanan järkevästi!

“Mulla on sellainen olo, että olen ihan paska ihminen ja tyttöystävä, kun en jaksa olla aamusta iltaan tukemassa, kannustamassa ja ilostuttamassa juomaria sen huonoina hetkinä. En jaksa iloita yli äyräiden joka helvetin kerrasta, kun se saa hirveän yrityksen jälkeen aikaiseksi jotain, mikä on kaikille muille ihmisille itsestäänselvää ja jokapäiväistä kauraa.”

Wou, osaisinpa mäkin ajatella noin! Nykyään olen jo vähän parempi, mutta muutaman vuoden olin ihan liekeissä siitä, että mies pystyi oleen yhden aamun juomatta, tiskasi yhden astian pitkällisen taistelun jälkeen, osti mun kaupparahoilla kaupasta muutakin kuin kaljaa, sai vietyä yhden lapun sossuun tms. Näin jälkikäteen tää kuulostaa tietenkin ihan älyttömältä, mutta päihderiippuvaisen ja läheisriippuvaisen elämässä mikään ei olekaan normaalia ja kaikki kääntyy ihan nurinniskoin.

Kiitos Jenni_ ! Toivon, että pystyisin ajattelemaan yhtä järkevästi myös sitten, kun palaan Suomeen ja juomarin lähietäisyydelle, mutta pelkään, että silloin se tulee olemaan paljon vaikeampaa. :confused:

Olen löytänyt taas päästäni kummallisia ajatuksia. Huomasin toivovani, että juomari tekisi jotain inhottavaa, minkä takia olisi hyväksyttävää lopettaa koko suhde, kuten pettäisi tai olisi tosi ilkeä. Jostain syystä alkoholiongelma ei ole mun mielessäni ilmeisesti tarpeeksi painava syy. Jos juomari olisi edes kännissä ilkeä, mutta kun ei ole. Hmm.

On kyllä ollut vähän rauhallisempi olo pari päivää. En ole ollut koko ajan miettimässä, mitä juomari on milloinkin tekemässä, vaan keskittynyt omaan elämääni. Äsken tuli tosin vähän heikko hetki, kun yksi itseäni nuorempi hyvä kaverini kertoi menevänsä naimisiin ensi syksynä. Se tunne iski kuin jäinen halko. Samalla olen tietysti iloinen ystäväni puolesta, mutta toisaalta oma tilanne vaikuttaa niin kurjalta siihen verrattuna, että tekisi mieli itkeä. Juomarin kanssa ei ole häitä ihan hetkeen tiedossa, jos ikinä. En edes tiennyt, että naimisiinmeno on mulle niin tärkeää. Mutta tuntuu niin yksinäiseltä, kun läheiset ihmiset sitoutuvat rakkaimpiinsa, kun itse voi vain hädin tuskin kuvitella tekevänsä moista nykyisen kanssa.