Al Anonin tuntijoita?

Hei, löytyisiköhän tätä kautta kirjekavereita tai keskustelukumppaneita tähän karanteeniaikaan toisillemme tueksi? Itselläni tilanne sellainen, että uskaltauduin vihdoinkin muutama viikko sitten kokeilemaan paikkakuntani Al anon -ryhmää ja se tuntui todella hyvältä. Ryhmät ovat nyt tietysti vetäytyneet tauolle kuten muukin maailma - ja minä tällaisena hitaasti lämpeävänä ihmisenä en vielä ollut uskaltanut pyytää yhteystietoja keneltäkään ryhmäläiseltäni! Nyt on aikaa lukea kirjallisuutta ja pohtia asioita, mutta kiva olisi myös jakaa ajatuksia muiden kanssa.

“Jos ihminen löytää itsensä, siinä hänelle majapaikka, jossa hän voi arvonsa tuntien asua lopun elämäänsä.”

  • James Michener

Tervehdys!

Hyvä, että löysit AlAnonin mutta harmi, ettet ehtinyt vielä löytää sieltä sellaista henkilöä, jonka kanssa voisit vaihtaa ajatuksia muutoinkin kuin ryhmätapaamisissa. Onneksi on tämä Kotikanava, jossa voimme jatkaa ajatustenvaihtoa.

Vertaistuessa on voimaa. Vaikka kahta identtistä tilannetta ei ole olemassa, siitä huolimatta päihteiden käyttäjien läheiset ihmiset joutuvat usein kamppailemaan yhtenevien ongelmien kanssa. Minä olen saanut paljon voimaa juuri vertaiskeskusteluista. Ajatuksia voi vaihtaa myös kirjoittamalla. Ajattelen, että ehkä juuri kirjoittamalla tulee jäsentäneeksi omia ajatuksiaan vieläkin tarkemmin kuin puhumalla. Samalla joutuu kasvokkain oman elämänsä kanssa ja arvioimaan sitä, millä tavoin voisi löytää ratkaisun ongelmiin tai ainakin voimaa kohdata arjessa olevat haasteet aiempaa vahvempana.

Haluaisitko kertoa tarkemmin omasta tilanteestasi?

Al-Anon jäsen. Olen saanut apua ja tukea Al-Anon ryhmässä ja yhdistyksen toimintaan osallistumalla. Vertaistuki on tuonut elämääni tasapainoa, vaikka välillä on kaoottista päiviä selviän niistäkin paremmin kuin aikaisemmin. Ole yhteydessä, ehkä minä voin tukea sinun toupumistasi.

Hei!

Ihanaa kun vastasit Elina. Jospa kerron vähän itsestäni. Minua epäilyttää jakaa asioita tällaisella julkisella areenalla, mutta yritän kuvata itseäni ja tilannettani niin kuin voin.

Lapsuudenkodissani ei alkoholi ole ollut mikään isompi ongelma. Vaikka vanhempani minun lapsuusaikanani ovatkin varmaan käyttäneet alkoholia jonkin verran, en muista että he olisivat olleet koskaan arjessa humaltuneina. Juhlissa ja suvun kokoontumisissa alkoholi on ollut läsnä ja esimerkiksi tätini ja äitini, varsinkin meidän lasten kasvettua isommiksi, tapasivat istua viinilasin kanssa pöydän ääressä jutellen asioista. Alkoholi on tuolloin tarkoittanut minulle pysähtymistä, rentoutumisen hetkeä, vapautumista ja avautumista. Sellaista hauskaa olotilaa, kun ihmiset ottavat vähän syvemmän asennon. Muutama vuosi sitten minulle paljastui, että isäni veli on alkoholisti ja että hänen perheensä on kärsinyt suuresti alkoholin vaikutuksista jo pitkään. Olin järkyttynyt - lähinnä siitä, miten tällainen asia on voinut pysyä niin piilossa.

Oma suhteeni alkoholiin ja juomiseen on alkanut teini-ikäisenä, hyvin tavalliseen tapaan kavereiden kanssa kokeillen. Olin aika kiltti ja hyvinkin ujo tyttö ja kamppailin sosiaalisen ahdistuneisuuteni kanssa, mutta suht pian siinä lukioikäisenä opin ottamaan välillä rohkaisua. Alkoholi sai esiin minussa villimmän puoleni ja tykkäsin siitä kahleiden katkomisesta, siitä että sain itsestäni ulos asioita joita en yleensä pystynyt ilmaisemaan. Iso tekijä oman alkoholinkäyttöni maailmassa oli myös eräs läheinen opettajani, joka oli minulle eräänlainen kakkosäiti. Nyt taaksepäin katsoen hänen perheessään alkoholin käyttö oli massiivista, mutta se näyttäytyi minulle lähinnä eksoottisena tapana, hän kun ei ollut suomalainen vaan toisenlaisesta kulttuurista lähtöisin. Parikymppisenä nuorena naisena minulla oli tapana mennä opettajani luo istumaan iltaa ja saatoimme juoda myöhään yöhön nauttien tärkeistä keskusteluista.

Kun olin 21-vuotias, silloinen poikaystäväni sairastui psyykkisesti ja teki itsemurhan. Minulla ei ollut oikein mitään välineitä asian käsittelemiseen ja sisäinen elämäni oli tuon jälkeen kaoottista sumua monta vuotta. Ulospäin jatkoin elämääni kuten ennenkin, opiskelin ja toimin ihan hyvin, mutta tuska purkautui ulos hyvin hallitsemattomina baarireissuina silloin ja tällöin. Ystäväni alkoivat tuolloin reagoida tapoihini, tunsin että monet heistä eivät tykänneet käytöksestäni humalassa. Tätä minun juomistani ei tapahtunut kovin usein, mutta kun join, join aina liikaa.

Seuraava poikaystäväni sairastui parin seurusteluvuotemme jälkeen masennukseen. Minulle hänen masennuksensa oli todella pelottava asia - tunsin syyllisyyttä, tunsin ahdistusta, yritin auttaa häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla, kiinnostuin ratkaisujen etsimisestä. Ensimmäisen poikaystäväni itsemurhasta johtuvat tunnemöntit painoivat ja pahasti. Olimme tämän toisen poikaystäväni kanssa yhdessä monia vuosia, ja minä kehitin itselleni hyvinkin läheisriippuvaisia käyttäytymismalleja. Minusta tuli suhteessa huolehtija, vahva, tietäväinen ja toimija. Olisin halunnut parantaa hänen masennuksensa, mutten osannut vaan tunsin olevani täydessä umpikujassa. Suhde päättyi siihen, että minä aloin käyttäytyä petollisesti poikaystävääni kohtaan - ihastuin muihin ihmisiin, petin häntä. Taas tämä oma pimeä puoleni ihan kuin purkautui sisältäni ihan hallitsemattomana, olin itsekin kauhistunut siitä. Koin ihan kuin se en olisi edes minä kuka tässä sekoilee ja käyttäytyy huonosti, minähän olen hyvä ja kiltti ja toimin muiden hyväksi.

Näiden seurustelukokemusten jälkeen julistin läheisilleni, että enää en menisi yhteen kenenkään sellaisen kanssa, jolla on ongelmia. Hah, todellakin hah. Ihan huvittaa, ensinnäkin se miten älytön julistus tuollainen on kun miettii omiakin ongelmiani ja se miten nopeasti ja täysillä rakastuin nykyiseen mieheeni. Hän oli ihana, hurmaava paha poika, älykäs ja veti minua puoleensa kuin supermagneetti. Hän joi paljon, todella paljon jo silloin kun tapasimme. Mutta jotenkin minulla ei ollut käsitystä siitä, mitä alkoholiongelma voisi tarkoittaa - olinhan itsekin tottunut käyttämään alkoholia ja tykkäsin ns. juhlimisesta. Alkoholin käyttö myös yhdisti meitä alussa. Asuimme eri paikkakunnilla, tapasimme viikonloppuisin ja vietimme viikonloput alkoholin ihmeellisessä irtonaisuudessa. Minulle oli kyllä heti suhteemme alusta asti luontevaa huolehtia hänestä, halusin tehdä itseni tarpeelliseksi ja miellyttämisen tarve oli kova. Jouduimmekin tiukasti koukkuun tässä - huolehtijan rooli suhteessa oli minulle kuin valettu ja mieheni myös solahti vaivatta omaan rooliinsa hoivattavana ongelmapesäkkeenä.

Muutimme yhteen hänen kotipaikkakunnalleen. Minulla ei ollut juuri ketään tuttuja tai läheisiä uudessa kaupungissa, joten mieheni kautta eläminen oli osittain pakollistakin. Ensimmäiset yhteiselämämme vuodet olivat todella raskaita - mieheni sairastui ja joutui käymään läpi useita sairaalajaksoja rajuine kipuineen, leikkauksineen ja lääkityksineen. Tuon jälkeen alkoholin vetäminen oli ikäänkuin naulattu häneen, ei ollut muita tapoja selviytyä. Se tuntui minusta uskomattomalta, luulisi että hengen menetyksen lähellä oleminen saisi ihmisen pitämään itsestään parempaa huolta, mutta niin se ei taida välttämättä mennä. Hän joi yhä pakonomaisemmin, ihan joka päivä, lääkkeeksi. Minusta tuli tänä aikana jotenkin ihan erilainen ihminen, tai ainakin tietyt asiat lähtivät korostumaan. Opin kävelemään varpaillani yhä enemmän, sillä mieheni on todella raivoherkkä kännissä. Aloin hävetä kaikkea, häntä ja itseäni ja asioita joita meille tapahtui, eristäydyin. Aloin pikkuhiljaa salakavalasti inhota itseäni, sillä riitelimme jatkuvasti huutaen toisillemme mitä kauheimpia sanoja ja molemmat uskoimme mitä toinen vain sanoikin. Yritin pitää kulissia pystyssä ja selviytyä työelämässä, mikä tuntui todella todella väsyttävältä - jatkuva pärjäävyyden esittäminen, vaikka todellisuudessa olin ihan lopussa. Minulla alkoi olla itsetuhoisia ajatuksia ja uhkailin miestäni vuoroin erolla ja itseni tappamisella, kumpaakaan todella tarkoittamatta. Tuona ajanjaksona kävin myös psykoterapiassa, mikä varmasti auttoi suuresti, mutta ei ratkaissut ongelmia. Kun psykoterapia päättyi, minusta tuntui kuin olisin jäänyt yksin rannalle samojen asioiden kanssa. Minun täytyisi osata itse ratkaista elämäni, mutta miten ihmeessä.

Tässä rämpiessä aloin kyllä pikkuhiljaa ottaa itsestäni vastuuta paremmin. Aloin pitää huolta siitä, että en uppoaisi alkoholiin itse. Minulle alkoholin jättäminen tai kohtuullistaminen on ollut suhteellisen helppoa, vaikkakin luulen että siinä on vielä itsellänikin mietittävää. Joka tapauksessa nyt tilanne on se, etten ole juonut pisaraakaan pitkiin aikoihin enkä kaipaa sitä lainkaan. Tajusin, että oma juomiseni liittyi aika paljon mieheni miellyttämiseen sekin, halusin olla lähempänä häntä. Ymmärsin ettei se lähennä meitä sen enempää vaan luo vain lisää ongelmia. Olen muutenkin yrittänyt katsoa itseäni peiliin - kukas oikein olinkaan (todella hukassa itseni kanssa) ja mitä minä oikeasti haluan. Tosi helposti kuitenkin käy niin, että luovun omista asioistani ja tarpeistani, jos ajattelen mieheni tarpeiden niin vaativan. Hän yrittää myös omalla tavallaan, kamppailee juomisen kanssa alkoholia juoden. Minun mielestäni tietysti hänen tapansa on väärä, mutta eipä minun mielipiteelläni ole mitään vaikutusta asioihin.

Helmikuussa uskaltauduin menemään Al-Anoniin. Olin miettinyt asiaa jo pidemmän aikaa, mutta kynnys oli korkea. Kun pyöräilin tapaamispaikalle eräänä maanantai-iltana, minua jännitti ja hävetti niin että voin pahoin. Menin kuitenkin. Tapaamisessa oli uskomattoman lämmin ilmapiiri, se kosketti minua syvältä ja toisaalta sattui myös koska tajusin miten vaikeaa minun on luottaa ihmisiin. Uskalsin kuitenkin kertoa itsestäni ja minua katsottiin suoraan silmiin ilman arvostelua. Se tuntui hyvältä. Toivon että tämä olisi alku elämälle, jossa ei olisi niin paljon vihaisuutta, pelkoa ja häpeää.

Käyn myös Al-Anonissa ja ensimmäinen kuukausi olisi tullut täyteen kunnes tämä virusepidemia laittoi ryhmän tauolle toistaiseksi. Tunnen myös olleeni niin hyvässä ja samalla niin haavoittuneessa tilassa kun tauko tuli, ettei ole oikein mitään vertaistukea ollut saatavilla mistään. Hienoa että löysit tiesi tänne, täällä forumilla itsekin olen jo tovin notkunut lukien muiden kirjoituksia ja kirjoittaen omankin tarinan, jonka sinäkin teit. Kuulosti hyvin tutulta monelta osin.

Itsekään en pulloon sylkenyt, pidin sen tuomasta sosiaalisuudesta. Mutta kun join, join myös aina liikaa ja sitä ei koskaan tiennyt päättyikö ilta hyvin vai huonosti. Inhosin myös kun join muistini ja siinä kohtaa yleensä tein oman korjausliikkeeni. Koen että olen kesäjuomari, silloin tällöin hyvässä seurassa ja syksyllä menee korkki kiinni. Sitten tapasin entisen kumppanini, eipä mennyt kuin vuosi niin en enää edes käynyt yhdessä tai ottanut sitä viinilasillista syksyisin josta nautin suuresti. Hänen suurkulutuksensa ja sen tuoma käytös toi totaalisen haluttomuuden juoda enää. Nyt enemmänkin pelkään että mitä jos joskus löydän toisen, pitääkö hänen olla vähintään absolutisti etten sekoa täysin että sama helvetti alkaa taas?

Aloitan psykoterapian ( toivottavasti) pian, prosessi saa alkunsa tällä viikolla. Mietin miksi sinulla päättyi terapia ja voisiko siitä olla hyötyä sinulle edelleen? Puhuminen auttaa, itse avasin vasta 3 kk sitten suuni, toki suhdekaan kestänyt kuin 1,5v mutta oli sitäkin myrkyllisempi. Mutta joka kuukausi koen olevani enemmän oma itseni ja kirjoitan täällä olevaan päiväkirjaan joka päivä.

Kerroit että tutustut aiheen kirjallisuuteen, onko sinulla suosituksia?

Todella, minäkin koin että just kun olin uskaltanut avata itseäni hieman olemaan hyvällä tavalla haavoittuvainen, tuli tämä tauko kaikkeen. Helposti kävisi niin, ainakin minulle, että vetäytyisin takaisin kuoreeni ja palaisin ehkä entisiin tapoihini. Oon kuitenkin päättänyt että nyt en anna periksi.

Minua on myös harmittanut tämä nykyinen tilanne, että alkoholista on tullut oma vihollinen nro 1. Pelkään että muutun kuivakaksi moralistiksi, joka kyttää muiden juomista ja heristelee sormeaan (tätä helposti tapahtuu ihan haluamatta, lähipiirissä kun on paljon ihmisiä joille kuppi maistuu ja joille aina sitten tapahtuu ikäviä sen takia). Kaipaan osittain sellaisia hetkiä, jolloin ollaan oman miehen tai ystävien kanssa vaikka kesäiltana istuttu ulkona, vapauduttu keskusteluihin ja hullutteluun. Mutta ehkä se on niin, että kun alkoholista on tullut ongelma, ei siihen neitseelliseen nousuhumalaan oo enää paluuta. Ehkä se on kuitenkin itselläkin ollut aina se ongelma, että ei ole osannut vapautua ilman alkoholia. Siinäpä tavoite, löytää sitä viatonta innostumista ja uskallusta itsestä ilman mitään päihdettä.

Tosi hienoa, että oot MariKatti aloittamassa psykoterapiaa, näen että se on arvokas resurssi elämässä jos saa sellaisen hyvän terapiaprosessin käytyä läpi. Kävin siis itse kolmen vuoden psykoterapian, suureksi osaksi kaksi kertaakin viikossa. Siitä oli mulle paljon apua, just nimenomaan siinä mielessä että opin puhumaan ajatuksistani ja hahmottomista möykyistä. Varmaan se tilanne mikä ympärillä vallitsee vaikuttaa tietysti myös siihen millainen siitä prosessista tulee – itselläni terapiassa käynti sijoittui juuri niihin myrskyisimpiin vuosiin jolloin mieheni sairasti ja joi, ja paljon siellä terapiassa aikaa meni siihen että riuhdoin itseäni pinnalle siitä paskasta. Kuitenkin, kun terapia päättyi, olivat monet asiat yhä auki – miehen juominen ei ylläriylläri ratkennut sillä (!), ja minä olin yhä tämän rakastamani miehen kanssa. Ehkä silloin terapian päättyessä tunsin jopa jonkinlaista epäonnistumista kun en ollut saanut asioitani järjestykseen (saatan olla aikamoinen suorittaja välillä). Nyt kuitenkin, kun terapian päättymisestä on jo yli vuosi, huomaan kyllä miten paljon apua sieltä sain, miten paljon itsenäisempi minusta on tullut ja miten mua ei enää niin vaan manipuloida mihin tahansa.

Kun menin nyt sinne Al-Anoniin niin tajusin että se häpeäminen oli niin hirveän vahvana elossa, sitä ei ollut mulla se oma yksilöpsykoterapia poistanut mihinkään. Varmaan se on juuri se vertaistuen taika, että voi kertoa niitä kaikista hävettävimpiä asioita ryhmälle tuntemattomia ihmisiä ja ne vaan hyväksyvät sinut ihan varauksetta. Minä olen lapsesta asti ollut sellainen, että olen aika varauksellinen siinä kenelle uskoudun. En juuri kenellekään. Nyt oon ajatellut, että tärkein asia tässä hetkessä on kurottaa ihmisiä kohti, opetella vaistoamaan sitä kehen voi luottaa ja sitten antautua antamaan itsestä.

Tällä hetkellä oon lukenut tuota ”Al-Anon toimii – työkaluja alkoholistien läheisille”. Siinä on hyvin perustietoa Al-Anonin periaatteista ja ihmisten tarinoita siitä kuinka työskentely on heitä auttanut. Paljon paljon pureskeltavaa. Toinen kirja mitä olen lukenut, on Melody Beattien ”Codependent No More – Workbook” (tätä ei taida olla saatavissa suomeksi). Siinä on kyse erityisesti askelten työstämisestä ja oon siitä tykännyt hirveän paljon, tuo askeleet hyvin inhimillisiksi. Itsellä tällä hetkellä mietityttää aika paljon noiden askeleiden kanssa se, että miten suhtaudun siihen hyvin keskeiseen Korkeamman voiman käsitteeseen. Itselle tällaisena tavallisena kirkosta eronneena kyynikkona se on aiheuttanut ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta olen saanut välähdyksiä siitä, että mitä se mulle voisi tarkoittaa – esimerkiksi tässä yksi ilta kun tuijottelin kirkasta tähtitaivasta pihalla, tuli tunne suuresta luonnonvoimasta joka saattaisi kannatella minuakin.

Tässä kohtaa on ikävää että juurikin vertaistukiryhmät ym kärsivät tästä sanoinkuvailemattoman paljon. Al- anonkin on niin suuri voimavara ollut viikottain, että kyllä tässä ihan hukassa ollaan eikä vastaavaa ole tarjolla. Ja kuka sitä nyt lähtee ehkä ensimmäisenä soittamaan jonnekin auttavaan puhelimeen, kun siellä ryhmässä kuitenkin on se luottamus syntynyt ja tutut kasvot… Saattaa kuulua läpi pienoinen turhautuminen, koska koen että kaikki vertaistukea ja mielenterveysapua tarvitsevat on jätetty heitteille :cry:

Olen aika tavoitteellinen, jotenkin sen tiedostaminen että Al-anonissa suositellaan käymään VÄHINTÄÄN 12 kertaa eli 3 kk ennenkuin ryhmästä ja sen ideasta saa kiinni. Tarvitsen aina jonkin punaisen langan ja voin sanoa että joka askelta odotan innolla. Tosin en ole ihan varma että onko tarkoitus käydä joka kerta ryhmässä sitä samaa askelta läpi vai miten? Tuntuu että olemme olleet sen 3 kertaa siinä ensimmäisessä… Mutta pidät tuosta käymisestä kiinni, vaikka tauko olisi kuinka pitkä, se tuntuu kuin ei mitään taukoa olisikaan ollut kun ryhmä taas jatkuu. Ja siihen asti on nämä muut kanavat, älä anna periksi.
Se korkeampi voima minuakin mietitytti, olen myös kirkosta eronnut ja ateistiksi itseni leimaan, mutta kuvailit tuon hyvin että jokin meitä kuitenkin kannattelee. Se on varmaan se sama asia, joka saa asiat aina järjestymään tavalla tai toisella. Vaikka ei niin suorittaisikaan hampaat irvessä.

Tuohon alkoholin kyttäämiseen… voiko sanoa että ennen rakastin itseäni? Olin elämäniloinen, sosiaalinen ( myös selvinpäin) ja kaikkea muuta kuin tuomitseva. Siihen ehkä kumppanini myös ihastui. En olisi myös koskaan uskonut muuttuvani tämmöiseksi mikä nyt olen. Ja olen kauhuissani. Saako sitä koskaan takaisin sitä vanhaa itseään? Olen huomannut etten enää viihdy itseni kanssa, ennen viihdyin. Minä uskon että kun sinä pääset tuon kaiken yli, sinäkin voit olla " normaali" oma itsesi, koska uskon siihen itseni kohdalla.

Sain tänään lähetteen, eli prosessi psykoterapiaan on aluillaan. Olen innoissani, tätä olen odottanut kauan. On ikävä kuulla että psykoterapiastasi on mennyt paljon sen hetkisen tilanteen selvittelyyn. Minäkin toivoisin että voisin vihdoinkin hyödyntää tuon terapiaan itseeni eikä johonkin toiseen. Tuntuu että se menisi kokonaan hukkaan puidessa jotain toista siellä vaikka olennaisesti siihen elämään kuuluukin.

Kukaan ei oikein tiennyt meidän tilanteesta mitään, kunnes avasin viikko ennen joulua suuni. Ja sen jälkeen kun sen sanaisen arkun aukaisi, on ollut vaikeaa sulkea se, tai siltä ainakin itsestä on tuntunut. Nyt on jo 3 kk aikana vähän rauhoittunut ja olen löytänyt oikeat kanavat asioiden purkamiseen mutta voin sanoa että läheiset ovat olleet kovilla ja yksi kaverisuhde päättyikin osaksi sen vuoksi… Kyllä minua hävettää edelleen, vaikka se ei ole minun asiani hävetä juovan toimintaa, olen ottanut sen kantaakseni syyllisyyden kera. Häpeän eniten että miten olen taas epäonnistunut parisuhteessani enkä löytänyt kunnon kumppania. Että se on minun oma syyni kun tuommoisen löysin ja otin.

Olen huono lukemaan kirjallisuutta ja siihen yritän opetella, siksi tuo toinen kirjaneuvosi kiinnosti. Olen tutkinut paljon läheisriippuvaisuutta ja koen olevani/ olleeni jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa ja siitä eroon pääseminen tuntuu olevan todella hidasta. Toki se ei auta asiaa että juova on edelleen elämässä tavalla ja toisella :exclamation:

Senkin olen itselleni sanoittanut siten, että ei kukaan minua pakota poikkaisemaan välejä eikä pakota pitämään yhteyttä. Joten se on ihan oma päätös miten hänet mahduttaa elämää, mutta sen pitää olla niin että nimenomaan sinä otat hänet elämääsi, ei toisinpäin.

Yritin MariKatti etsiä sun tarinaa, mutta en löytänyt. Ehkä en osaa vielä oikein navigoida tällä palstalla. Mistä löydän, haluaisin lukea?

paihdelinkki.fi/fi/tarinat/lue- … lkoholisti

Vertaistukiryhmiin liittyen, niin tapana on lukea ensimmäinen askel aina, kun paikalla on tulokas, eli ensikertalainen. Muuten askeleissa kyllä mennään eteenpäin, vaikkei kaikissa ryhmissä ihan järjestyksessä, mutta kyllä niitä luetaan. Joissain ryhmissä joissa käy samoja ihmisiä vuosia ja kaikki askeleet on läpikotaisin tuttuja on toivottukin jotain tiettyä askelta, jos tuntuu, että se olisi itselle ajankohtainen ja on sopinut sitten muillekin.
Eli jos kolmella kerralla peräkkäin on ollut aina joku uusi, niin siksi se ensimmäinen askel on toistunut.

Kiitos MariKatti sun tarinan jakamisesta. Kyllä tuntuu tuska sydämessä, kun lukee millaista kohtelua olet saanut, ja monet asiat olivat hyvin tuttuja oman parisuhteen historiasta. Onneksi oot löytänyt vahvuutta irrottautua ja lähteä. Siitä on oikeasti syytä olla ylpeä, koska se on niin helvetillisen vaikeaa vaikka pakollista sitten joissain tilanteissa, niinkuin tuossa sun tilanteessa on ollut.

Jäin miettimään häpeän teemaa, kun lopussa kirjoitit hävenneesi raskauttasi. Häpeä on itselläni tullut viime aikoina vastaan ihan joka puolelta. Mitä kaikkea sitä voikaan hävetä ja kantaa sitä toisen häpeää myös. Olen viime vuosina antanut häpeän alkaa rajoittaa elämääni aivan todella rajusti. Se alkoi kaventaa minua niin paljon, että en enää edes oikein muistanut että millainen olen oikeasti ollut aiemmin elämässäni. Ja paitsi todellisia tapahtuvia tai tapahtuneita asioita, häpesin myös sellaisia asioita joita mieheni sanoi minun olevan, vaikka tiesin etteivät ne olleet todellisia. Jotenkin sellaiset mielikuvat alkoivat elää omaa elämäänsä.

Minäkin olen ns. ammattiauttaja koulutukseltani ja teen vaativaa työtä. Vaativa työ käy kyllä aivan ylitsepääsettömäksi, jos työpäivän jälkeen täytyy hoitaa ja selviytyä ihan mahdottomista tilanteista kotona. Minulle on välillä käynyt niin, että ammatillinen itsetunto on mennyt ihan nolliin, sitä on vain ollut kuin tyhjä kuori työpaikalla ja on tuntenut itsensä lähinnä täydeksi huijariksi. Oma elämä on täyttä kaaosta ja ulospäin täytyy kuitenkin esittää edes jonkinlaista tasapainoa, vaikka on ihan uupunut. Oon kuitenkin miettinyt, että ehkä näillä asioilla joita joutuu käymään läpi, on jonkinlainen tarkoitus myös tässä. Jos onnistuu tekemään rehellistä työtä ittensä ja omien kokemusten kanssa, syvenee ihmisyys niin että siitä on apua niin työssä kuin omassa henkilökohtaisessa elämässäkin sitten.

Häpeästä pitää tiukasti kiinni, kun vihdoinkin avasin suuni, ihmiset olivat kauhuissaan eikä kukaan olisi koskaan arvannut mitään sellaista. Ja nyt minua hävettää että olen kertonut niitä asioita kenellekään. Häpeän leima ei helposti lähde pois, koen itse aivan epäonnistuneeni ihmisenä. Mietin onko se häpeän leima lopullinen vai pääseekö siitä irti?

Veit sanat suustani. Oletko alkanut löytää itseäsi uudelleen? Itse teen päivittäin työtä sen eteen ja poismuutto helpotti jonkin verran.

Minunkin puolisoni kertoi valheellisia väittämiä minusta, usein en tiennyt kenestä hän puhuu. Joskus mietin, että olisiko parempi " sietokyky" juovaan jos jäisi pois kaikki alistaminen, haukkuminen ja muu pois. Voisi melkein puhua että jäisi pois ne kaikki narsistiset piirteen? Mutta onko toista ilman toista? Eli onko juomisongelmaa ilman mielenterveysongelmaa ja toisinpäin?

On varmasti ollut raskasta, työn ja kodin tasapainoilu näiden aiheiden parissa, kuormittaa monta kertaa enemmän kuin normaali arki. Itse suren sitä että sairastuin 4 vuotta sitten työuupumukseen. Paranin siitä ja elämä oli mallillaan. Sitten elämä lähti menemään alamäkeen suhteemme aikana ja olin samassa jamassa taas. Kyllä vahvasti on mietinnässä että vaihtaisin alaa, että miten voin muita tässä neuvoa kun omakin elämä on ihan kaaos. Onneksi muillakin on samanlaisia ajatuksia.

Miten olet nyt pärjännyt töissä?

Moikka, olen tavallaan uustulokas täällä keskusteluryhmässä. Nikkini, tai miksi sitä nykyisin sanotaan, oli eri. Ennen al-anonia viihdyin parikin vuotta aika tiuhaan kertoen silloisesta elämästäni nimeltään vuoristorata. Al-Anoneissa olen käynytt reilu 10 vuotta. Juuri täällä mua kehotettiin menemään oikeaan ryhmään sen sijaan, että pelkästään tänne purin ajatuksiani. Tämä olikin kenties elämäni paras päätös! Ilman al-anonia en olisi tässä. Olen saanut lukuisia uusia ystäviä, kavereita, solminut uusia ihania ihmissuhteita. Käyntitahtini on ollut 1-2 kertaa viikossa ja lisäksi olen käynyt paljon ns. avopalavereissa, joissa on sekä alkoholisteja että meitä läheisiä. Varsinkin avopalavereiden kautta olen päässyt enemmän sisälle koko al-anon -toimintaan, askeleisiin, ja saanut paljon arvokasta tietoa “toiselta puolelta” pöytää.
Tosi harmillista tämä koronatilanne al-anon -ryhmienkin kannalta. Tiedän, että joitakin nettiryhmiä saattaa olla perustettu, mutta en ole ottanut vielä tarkemmin selvää niistä.
Ennen kuin menin ensimmäiseen ryhmätapaamiseen, mietin pari-kolmekin viikkoa, kehtaanko, uskallanko, voinko, haluanko sittenkään.
Onneksi menin ja mut toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi! Tottakai -tulokkaat ovat konkareille myös kullanarvoinen lisä ryhmän kokoonpanoon. Kolmannella kerralla, kun oli vuorossa kolmas askel, muistan kehuneeni omassa puheenvuorossani, että no niin, nyt olen oppinut jo kolme ensimmäistä askelta. Kokemukseni karttuessa huomasin, kuinka väärässä olinkaan ollut. Nyt, kohta 11 vuotta käytyäni olen toki käsitellyt jokaista askelta ties kuinka monta kertaa. Mutta vasta nyt, kun vihdoin opin päästämään irti rakkaasta alkoholististani, olen tehnyt ensimmäisen askeleen! Toisen askeleen toivo siitä, että Korkeampi Voimani voi eheyttää minut, on nyt todella lohdullinen.
Neljäs askel on tullut tutuksi, tai oikeastaan olen tutustunut sen avulla itseeni. Ryhmässäni on tehty Työkirjaa, jossa on eri aihealueiden kysymyksiä. Tämä on avannut aivan erityisella tavalla omaa kokemusmaailmaani ja antanut selityksiä omalle ja myös muiden läheisteni käytökselle, jota en ole edes ennen ymmärtänyt ihmetellä!
Teille ihanille tulokkaille haluan erityisesti toivottaa hyvää ja antoisaa ryhmissä käyntiä, sitten, kun se taas on oikeasti mahdollista! Jokainen ryhmä on erilainen, vaikka aihe on sama. Ryhmät noudattavat yhteisiä perinteitä ja käsitteitä, mutta on paljon sellaista, mistä päätetään ryhmäomatunnon palavereissa. Jonkinlaisia karttamerkintöjä, joita noudatetaan polulla, mihin al-anon meitä johdattaa. Käykää muutama kerta ja jos mahdollista eri ryhmissä, niin saatte laajemman käsityksen siitä, miten kukin ryhmä eroaa toisesta. Ryhmän ei tarvitse olla se lähin, vaikka sekin voi olla se “oma”.
Tässä nyt muutamalla lauseella yritin avata al-anonin toimintaa oman kokemukseni mukaisesti. Olen monta kertaa briifannut tulokkaita, enkä tässä halua toistaa niitä samoja asioita, mitkä olette jo varmaan ensimmäisellä kerralla kuulleet ja /tai lukeneet tulokaskansiossa mukana tulleista esitteistä. Vastaan mielelläni kysymyksiin, mikäli osaan ja jos niitä heräsi :slight_smile:

Huuh, mulle kaikenlaiset avoimuuskrapulat on kyllä tuttuakin tutumpia. Hävettää kun on uskaltanut näyttää omaa todellisuuttaan. Vaikka sitten saisikin vastakaikua, ja huomaisi että muillakin on samanlaisia kokemuksia tai ainakin omat juttunsa. Toisaalta, oon kyllä huomannut välillä myöskin, että kannattaa valita huolellisesti ne ihmiset joille uskoutuu. Kaikki ihmiset eivät ole todellakaan valmiita ottamaan vastaan toisen kipeitä kokemuksia. Tai ollaan tosi nopeita sanomaan ties minkälaisia ohjeita tai mielipiteitä. Jostain syystä tällaiset alkoholismiin liittyvät jutut on ehkä myös meidän yhteiskunnassa tosi tabuja, vai onko tää mun pään sisällä tää ajatus? Häpeähän kontrolloi ihmistä - ja kontrollin tarve tulee sekä ulkopuolelta että itsestä…

Brené Brown on mahtava, puhuu häpeästä ja rohkeudesta ja vielä enemmän, kutsuu ihmisiä haavoittuvaisuuteen: Owning our story and loving ourselves through that process is the bravest thing that we’ll ever do.

Työssä se häpeän ja uupumuksen kanssa kamppailu on mulla vaihdellut. Viime aikoina oon ollut vähän tukevammalla maaperällä, varmaan liittyy siihen että oon uskaltanut avata juttuja itselleni ja muille esim. siellä Al-anonissa. Aivan todellisesti ajattelin jossain vaiheessa, että kellään muulla tässä maailmassa ei ole sellaista todellisuutta kuin minulla, ja että mun täytyy piilottaa se jotta maailma ei järkyty. Nyt oon enemmän yrittänyt keskittyä itsestäni huolehtimiseen vapaa-ajalla, ja sen työn vaikutukset näkyy kyllä heti - voimat nousee silmissä, tulee niinku punaa poskille ja pilkettä silmiin. Välillä taas menee huonommin ja mietin että miksi olen ihmeessä lähtenyt tällaiselle työuralle (tai ylipäätään mihinkään).

Mua kiinnostaa askelet tosi paljon, ja tekis mieli työskennellä jo enemmänkin niiden parissa. Hankin kirjoja itselleni ja siinä oli myös tuo 4. askelen työkirja ja oon salaa vähän selaillut sitä. Just niin, kuulostan siltä niinkuin olisin suorittamassa jotain annettua tehtävää. Oon yrittänyt pohtia askeleita 1-2-3, yrittänyt ymmärtää mistä niissä olisi kyse minulle. Tuntuu vähän siltä, niinkuin vaatimus olisi että pitäisi saada jonkinlainen hengellinen herääminen, jokin erityinen kokemus. En tiedä olenko kuitenkaan sellaista kokenut, olen ihan hyvä aina pohtimaan asioita älyllisesti kyllä. Miten te muut olette nämä ensimmäiset askeleet kokeneet? Mitä ne teille tarkoittavat?

Uskomatonta mutta totta, vaikka alkoholismi on kansantauti näköjään maassamme, ei siitä ole sopivaa puhua ääneen. Kuin juurikin tietyissä kohdistetuissa piireissä, esim. Al-Anon. Eikä se ole mitenkään huono asia, päinvastoin juuri oikea kanava aiheeseen liittyen. Jos avaudut kumppanin päihdeongelmasta esimerkiksi terveydenhuollossa/ sosiaalihuollossa, kaikki kirjataan ylös. Mutta ehkä tässäkin on se häpeä, yhteiskunnan lyömä leima tai ainakin niin itse kokee. Suhteessamme häpeä juurikin teki minusta kontrollifriikin, ajattelin että niin kauan kun pidän kaiken kunnossa, kaikki on kunnossa. Sitten kun se pinta alkoi rakoilemaan ja minäkin menetin oman kontrollini…

Ryhmästä, vaikka ihmettelen sitä ensimmäisen askeleen toistoa, niin joka kerta on siihen liittyen riittänyt uusia keskusteluita ja aiheita. Ymmärtääkseni askeleissa jokainen tuntuu oivaltavan joka kerta askeleen eri tavalla. Itselläni ne avaavat joka kerta jotain uutta, vaikka olisi sama askel. Ehkä se on se erityinen kokemus, oivallat joka kerta jotain uutta. Itsestäsi tai juovasta. Ryhmässä voi myös vain kuunnella. Itse kirjoitan aina samalla paperille ihan asioita jotka haluan vuorollani sanoa… on siis ihan oma tapani keskittyä. Mutta joka kerta iloisesti yllätyn että olen tarttunut johonkin kokemukseen tai asiaan ja käsitellyt sen ryhmässä johdonmukaisesti. En ole vielä sisäistänyt itsekään askelia ja en varmasti niitä pitkään aikaan tule sisäistämään.

Minusta tuntuu, että tärkein asia on itseensä tutustuminen ja jonkinlainen ihmisyyden ymmärtäminen. Askeleet, toisten kokemukset tai ihan muutenkin asioiden miettiminen tai niistä juttelu, on välineitä siihen. Jonkinlaista ihmisenä kasvamista siis ja siinähän ei tule koskaan valmiiksi, mikä on oikeastaan hieno asia. Al-anonin ohjelmaa tai sitä ihmisenä kasvamista ei voikaan suorittaa loppuun, saada jotain todistusta ja ajatella olevansa valmis. Niin niissä kuin elämässä muutenkin oivallusten takaa aukeaa uusia oivalluksia loputtomiin, jos pitää mielensä avoimena.

Koko ajan sen matkan varrella saa nauttia oivallustensa hedelmistä, kun ymmärrys, hyväksyminen ja jonkinlainen armollisuus itseä ja muita kohtaan lisääntyy. Elämä muuttuu helpommaksi, kun ajan myötä pystyy lopettamaan liian hallinnantunteen tavoittelun ja kestää itsensä ja muiden keskeneräisyyttä paremmin. Mulle parasta on ollut oppia nauttimaan tästä hetkestä ja matkasta ilman että katse on koko ajan jossain tulevassa; mitä pitäisi saada, mitä olisi pakko tehdä, tai mitä pahaa voi tapahtua. Jotenkin sellaista lukkoon lyötyä päämäärää ei enää ole, vaan annan elämän virrata…
Jos ajattelee elämää vaikka matkaamisena jokea eteenpäin, niin en enää hampaat irvessä puske vauhdilla menemään, että kun pääsisin nyt vaan perille, vaan annan annan paattini lipua, tökkään välillä lisää vauhtia ja katselen mitä ympärillä on ja jos jotain kiinnostavaa huomaan, saatan tarttua siihen mahdollisuuteen. Liian kovassa vauhdissa niitä mahdollisuuksia ei edes ennätä nähdä.

Kyllä, kiitos! Olen viime viikot kamppaillut (erityisesti, todellisuudessa oon varmaan kamppaillut tämän kanssa viime vuodet) sen kanssa, että yritän olla armollisempi miestäni kohtaan. Yritän paremmin sietää hänen sairauttaan - pakonomaista juomista ja mitä siitä seuraa. Oon yrittänyt päästää irti siitä, että yrittäisin hallita tai muuttaa häntä. Oon yrittänyt enemmän ajatella, että minun on hyväksyttävä hänet sellaisena kuin hän tällä hetkellä on. Seurauksena on ollut, että en auo päätäni hänelle vaan annan asioiden olla. Pitkään (nyt kun on tämä eristäytymisen aika koronan vuoksi - meillä kuten monissa perheissä ollaan ihanasti ihan koko ajan vain pelkästään kotona) homma on toiminutkin ihan hyvin, mutta viime viikolla alkoi pinna kiristyä ja sanoisin kyllä että mieheni on minulta myös kaivamalla kaivanut reaktioita jatkuvalla riidan haastamisellaan. Alan olla ihan lopussa tähän, enkä tiedä mitä tehdä. Miten antaa olla, jos toinen painostaa koko ajan? Viime yönä meillä homma huipentui aika naurettavalla tavalla - olimme sitten riidelleet illan, ja minä olin vielä kantanut meille ruokaa sänkyyn syötäväksi. Siinä riitely jatkui sängyssä syödessä ja kumpikin sanoi ikäviä juttuja toiselle. Mieheni suuttui, heitti täyden lasillisen vettä minun päälleni ja lähti huoneesta. Minäpä kostin kaatamalla lautasellisen jauhelihaa hänen puolelleen sänkyä ja vielä levitin kädelläni sitä ympäriinsä :blush: :laughing: Että näin kypsää käytöstä.

Nyt huomaan, että minunhan on tietysti ihan yhtä vaikeaa olla armollisempi itselleni kuin miehellenikin. Helposti käy niin, että kun pyrin luopumaan odotuksistani toisen suhteen, en kuitenkaan luovu odotuksistani itseni suhteen. Mun pitäisi jaksaa, ymmärtää, pyrkiä hyvään. Vaadin itseltäni aika kauan, ja sitten oon niin lopussa siihen että teen jotain todella idioottimaista. Entä jos ei jaksa? Entä jos se ei ole edes mitenkään realististista, siipiä kun ei ole vielä tuonne selkään ilmestynyt.

Kun tuossa ensimmäisessä askeleessa sanotaan, että “myönsimme voimattomuutemme alkoholiin nähden ja että elämämme oli muodostunut sellaiseksi, ettemme omin voimin kyenneet selviytymään”, mitä kaikkea se sisältää. Voimattomuus alkoholiin nähden ja voimattomuus kaikkiin niihin ilmiöihin, mitä juominen tuo tullessaan. Mun kohdalla tässä mukaan lukien omat reaktioni juovan käytökseen. Olen voimaton, mulla ei todellakaan ole koko ajan voimia jaksamiseen.

Tämä esimerkki nyt jonka tässä kerroin, on tavallaan tällainen aika kevyt. Meillä kyllä riidat on ajoittain johtaneet paljon rumempaan jälkeen myös, mistä enemmän seurannut surua ja häpeää.

Tämä aika luo vielä lisähaastetta arkeen, jossa on jo normaalitilanteessakin jaksamista.
Olen miettinyt, että ehkä moni käsittää raitistuvan/sitä yrittävän puolison tukemisen jonkinlaisena ylimaallisena vaatimuksena olla tyyni, lauhkea, jaksava koko ajan, mutta eihän sellainen oikeastaan kuulu vastavuoroiseen ihmissuteeseen. Toisaalta rajoja vetävät myös ammattiauttajatkin suhteessa “potilaaseen”, niin kyllä jonkinlaiset rajat voi (yrittää) vetää parisuhteessakin.

Ihan minkä tahansa ja loputtomien vaatimusten ei tarvitsekaan mennä läpi. Siinä molemmat voivat opetella uusia toimintatapoja. Mitä ajattelet sellaisesta, että jos olet itsekin väsynyt ja kuormittunut, niin sanot sen? Minusta toiselle voi sanoa, että hän on kohtuuton purkaessaan pahaa oloa kumppaniinsa ja haastaa riitaa. Voi sanoa vaikka, että ei nyt jaksa eikä halua vääntää ja jos on pakko oleilla samassa asunnossa, sovitaan ennen räjähdystä, että kumpikin tekee jotain omaa, eikä puhuta mistään vähään aikaan. Kiistaan voi tarvittaessa palata, kun on parempi hetki ja rauhallisempi olo.
Ehkä siinä toteutusi puolisonkin kohdalla vastuunottaminen omasta olostaan ja tunteistaan ja terve rajaaminen, miten sallii itseään kohdeltavan.

Meillä lopulta huomasin, ettei juova mieheni halua lopettaa juomista, ei edes yritä, ei lopeta valehtelua tai ota mitään vastuuta tekemisistään jälkeenpäinkään. Ei ollut tehnyt mitään, minä valitin turhasta, hänen oli vaan pakko sitä ja tätä… Ne olivat merkkejä, että taidan yrittää parantaa sitä suhdetta ihan yksin. Siinä ei oikein jäänyt vaihtoehdoksi kuin joko erota tai tyytyä siihen, että tulisin olemaan kynnysmatto, jolta vaaditaan koko ajan enemmän joustamista, joka hälytetään paikalle tarvittaessa kuin tilauspitsa lyhyellä varoitusajalla tai että yhteiset tekemiset on yksi toisensa perään sitä, että puoliso ilmestyy paikalle umpihumalassa tai v-maisessa mielentilassa, eikä mennäkään sinne minne oli puhe vaan minun pitäsikin tyynin mielin kurvata kännikavaljerrin kanssa lähimpään räkälään… Erosta on jo aikaa ja välillä nuo tilanteet naurattaa, välillä vieläkin suututtaa.

joo, mutta se rajajojen vetäminen ja omien tunteiden ilmaisu ajoissa alkaa näyttää sitten senkin, löytyykö toiselta puolelta kunnioitusta ja halua muutokseen. Se on vähän tekemisen kautta esitetty kutsu yhteiseen muutokseen ja voi parhaimmillaan auttaa, että niitä järjettömiä painekattilan räjähdyksiä tulee harvemmin, kun asiansa on ilmaissut ajoissa. Itsellekin plussana vähemmän häpeää ja jälkikäteen asioiden selvittelyä.

Kyllä, tämä on ihan totta - jos ei kykene sanomaan ääneen omia tunteita ja tarpeita (joskus edes itselleen), voi olla turha odottaa toisenkaan ymmärtävän niitä. Itsellä tämä on iso haaste, osata sanoa omat tarpeet julki ja vaatiakin niiden toteutumista. Vaikeus tässä on, että mieheni juominen on päivittäistä ja aika rajua tällä hetkellä. Ollessaan humalassa hän myös vaatii minulta paljon huomiota ja läsnäoloa. Millaisia käytännön keinoja olette toteuttaneet aktiivisesti juovan alkoholistin kanssa, jotta oma tila, tarpeet ja rajat voisivat toteutua edes siedettävästi?

Meillä oli pariinkin otteeseen omat asunnot. Se takasi minulle jonkinlaisen rauhan nukkua ja vähensi stressiä. Takaisin yhteenmuuttoa pidän virheenä näin jälkeenpäin.
En enää ymmärrä edes, miksi jatkoin niin kauan tätä “yrittämistä” ja eri keinojen kokeilua. Jos pahin ongelma on alkoholi, ainoa toimiva ratkaisu parisuhteen kannalta on juomisen lopettaminen. Muu voi korkeintaan muuttaa tilannetta helpommaksi tai edes siedettäväksi. Toisaalta miksi hemmetissä jatkaa suhdetta, mistä aiheutuu itselle stressiä, huolta ja kärsimystä? Kai ihmissuhteissa idea olisi, että niistä kuitenkin on enemmän iloa kuin surua?

Ero oli omaa elämänlaatuani huomattavasti parantava asia. Helppoa se ei ole ollut. Olen miettinyt paljonkin, mitä ihmeen kiemuroita omassa päässäni ja ajatusmaailmassani on, että vapaaehtoisesti hakeuduin kärsimykseen… Eikö se lopulta ole aika kummallista? Joku paikka ja ihminen tuottaa jatkuvasti kipua ja pahaa oloa ja sinne hakeutuu ja poispäästyään palaa uudestaan kuin narusta vedettynä omien hölmöjen kuvitelmiensa kanssa, että kyllä tämä joksu vielä muuttuu hyväksi. Satu ja höpöä ne kuvitelmat on. Miksi niihin uskoo, kun ne on yhtä hataralla pohjalla kuin kuvitelmat, että ottaisi kulutusluottoja sillä perusteella, että maksaa ne pois kun saa lottovoiton.

Joo, mutta se oma asuntoa auttaa paljonkin, jos suhdetta jatkaa. Saa nukkua, rentoutua, ja raha-asiansa on helpompi pitää järjestyksessä.