Aikaa on. Eikä ole.

Kotikanava
21

Anteeksi tämä itkuvirsi.
Johonkin on pakko purkaa ja en oikein tiedä mihin muualle sen tekisin.

Läheisiäni en halua rasittaa ja huolestuttaa yhtään enempää kun on pakko.
En halua kertoa heille, että en ole yhtään varma selviänkö tästä. Että voimat on todella vähissä.
Haluan selvitä, en vaan tiedä miten se tapahtuu.

Kuoli. Niin kuin niin moni muukin minulle tärkeä ja rakas.
Tuttuvani ihmetteli miten voi yhden ihmisen kohdalle sattua niin paljon. Sitä minäkin olen miettinyt.
Mikä on riittävästi?
Tuleeko se raja vastaan joskus?
Miten paljon pitää jaksaa menetyksiä?
Loppuuko ne koskaan?
Miksi joillekin tulee vastoinkäymisiä vastoinkäymisten jälkeen ja toiset vaan porskuttavat menemään?

22

Auttaako yhtään, jos mietit kuinka elämä olisi jatkunut jos hän olisi selvinnyt? Olisiko helpompaa vai jatkuisiko tuska? Nyt tuo yksi vaihe sai pisteen vaikka turhan konkreettisen. Se on kuitenkin mahdollisuus johonkin uuteen, tuossa entisessä, voimia ja onnea syövässä ei ole mahdollista jatkaa. Loppu ja alku. Millaisen alku, siihen voit nyt vaikuttaa keräämällä voimia ja menemällä kohti hyviä iloisia asioita - vaikka nauttimalla kauniista syyskuun säästä :slight_smile:

23

Solmukohta, kirjoitit näin: “Niin paljon olen myös kuullut nyt jälkikäteen asioita, joita muut ovat tienneet ja minulle ei ole kerrottu. Asioita, jotka minun olisi pitänyt saada tietää”

Tulee vain mieleen, että luulevatkohan nuo ihmiset tekevänsä jonkun palveluksen sinulle, kun paljastavat nyt jälkikäteen tietonsa? Ikäänkuin se helpottaisi tuskaasi, että muutkin kertovat, miten huono ihminen tuo menehtynyt on ollut. Voit kyllä olla siinäkin oikeassa, että keventävät omaa taakkaansa…

Minä mietin avioeroni jälkeen, että toivottavasti kukaan ei tule kertomaan, miten ex-mieheni petti minua tai teki jotakin ikäviä asioita juovuspäissään. Onneksi ei ole tullutkaan, koska haluan säilyttää sen mielikuvani, mikä minulla meidän suhteesta ja yhteisestä elämästä on. Haluan luottaa siihen, että oma arviointikykyni on kyllä kertonut, missä milloinkin mentiin…

Voin siis jollakin tasolla ymmärtää oikein hyvin, miten loukkaavaa ja raskasta on ollut kuulla noita juttuja.

Kirjoitit, Solmukohta, myös näin: "
Tuttuvani ihmetteli miten voi yhden ihmisen kohdalle sattua niin paljon. Sitä minäkin olen miettinyt.
Mikä on riittävästi?
Tuleeko se raja vastaan joskus?
Miten paljon pitää jaksaa menetyksiä?
Loppuuko ne koskaan?
Miksi joillekin tulee vastoinkäymisiä vastoinkäymisten jälkeen ja toiset vaan porskuttavat menemään?"

Tuota kysymystä on moni muukin ihminen tahollaan miettinyt; miksi juuri minulle; miksi näin nopeasti edellisen menetyksen jälkeen… Haluan tällä sanoa, että vaikka toiset tuntuukin vain porskuttavan menemään, niin hyvin monella meistä kanssakulkijoista on omat - ehkä salaiset - menetyksen tuskansa kannettavanaan. Jokainen kokee menetyksensä omalla tavallaan; toiset raskaammin, toiset päällepäin kevyemmin.

Ex-anoppini menetti itseään 10 vuotta nuoremman aviomiehensä onnettomuudessa ja jäi lemmikkikoiransa kanssa kahden. Ei mennyt kuin kaksi kuukautta, kun tuo koirakin äkillisesti menehtyi. Anoppi oli todella surkeana ja vaikka toisen menetyksen kohde olikin “vain” koira, niin hänelle se oli niin tärkeä lähimmäinen, että koiran nimi oli laitettu jopa miehen muistokirjoitukseen tyyliin “Kaipaamaan jäivät Martta ja Jeppe”.

Tuo voi nyt tuntua siltä, että “ihan naurettava vertaus; minulta on kuollut isä, äiti, puoliso ja syntymätön lapsi…”, mutta haluan vain kertoa, että anopilleni jo noiden kahden lähimmäisen menetys oli äärettömän raskas tapahtuma.

Voimia sinulle, Solmukohta! Hyvä, että olet hakenut ammattiapua. Luota siihen, että vielä se aurinko paistaa sinunkin elämääsi <3

24

Hei Solmukohta - ja muutkin,

mä olen miettinyt kans tota, miten yhden ihmisen kohdalle voi tulla niin paljon huonoja asioita. Enkä ole siihen vastausta löytänyt. Mun sen mä tiedän, että kannattaa vaan ne surut ja tuskat käydä läpi, niin kauheaa kuin se onkin. Ajan kanssa elämä vaan alkaa kääntymään valoisampaan päin, kun pystyt vähän kerrassaan jättämään ne asiat taaksesi, vaikkei tää varmaan sua juuri nyt yhtään lohduta. Jossain vaiheessa sä löydät suremisessa oman aallonpohjasi, älä pelkää sitä aallonpohjaan putoamista, sieltä ei pääse kuin ylös päin. (Pitää tosin katsoa, ettei sinne aallonpohjaan jää liian pitkäksi aikaa).

Niin, ja pura tänne vaan, mitä mielessä on. Yleensä kirjoittaminenkin vähän auttaa, parempi kirjoittaa kuin pitää kaikki sisällään.

Ja ammattiapuakin kannattaa ottaa vastaan, jos mahdollisuuksia siihen on.

Ja senkin mä tiedän, että on loppujen lopuksi kuitenkin hyvä, että kykenee tunteisiin ja tuntemaan, vaikka sekään ei sua varmaan juuri nyt lohduta. Paskafiilisten tilalle tulee sitten joskus paljon paljon parempia fiiliksiä. Jollet sä tuntisi voimakkaasti, sä olisit kävelevä näennäiselävä oikeasti tunnekuollut robotti. Tunteista voi myös koittaa ottaa opiksi, että mitä ne kertoo sinusta, vaikket sä varmaan nyt jaksa eikä sun tarvikaan, mutta yleisesti.

Voimia sulle!

25

Hemmiina.
Ei koiran menetys ole ollenkaan naurettava vertaus. Olen onnellinen koiristani, sekä siitä yhdestä nyt peritystä. En edes halua tietää miten tyhjää olisi ilman karvaisia kavereita.
Toissa keväänä jouduin päästämään yhden parhaista ystävistäni, elämäni koiran, kevyemmille metsästysmaille. Monen oli vaikea ymmärtää kuinka koville se otti. Sehän oli pelkkä koira, sanoivat.

Voi olla oman olon kevennystä, että nyt jälkikäteen paljastavat tietonsa. Ehkä he ovat ajatelleet suojelevansa minua, kun ovat jättäneet kertomatta. Miksei sitä samaa “suojelua” voi jatkaa edelleen? Haluaisin pitää harhakuvani, ilman tietoja joita ilman olen tähänkin asti ollut. Oli minulla epäilykseni, jotka nyt saivat vahvistuksen. Mutta…

Näinkö?
En tiedä auttaako. Tuntuu, että ratkaisu on liian raju. Lopullinen. Olisin halunnut tehdä sen itse. Lähteä tai jäädä.

Olen aina ollut hyvin kielteinen päihteitä kohtaan, alkoholi on ollut ainoa minkä olen sietänyt kohtuudessa. Mielipiteeni on matkanvarrella tiukentunut ja muuttunut. Nyt jo jopa itseäni vastaan. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, mutta en pysty enkä halua edistää nukkumistani millään “napeilla”. Ehkä se pudotus jossain kohtaa tulee?

26

Maalikuussa kirjoitin näin. En edes muistanut mitä enkä enää muista miksi, mutta tämän jälkeen ei norsua näkynyt ennen kuin viime metreillä valtavan huolestumisen muodossa. Ja kiukun, kun tajusin ratkeamisen. Huolestuminen iski vasta, kun en enää saanut yhteyttä.

27

Olen tuntenut hänet puolet elämästäni.
Ehkä se, että sain nähdä sen ihmisen sieltä alkoholin takaa useamman kuukauden ajan, tekee menetyksestä vaikeammin hyväksyttävän. Jos tämä olisi tapahtunut vuosi sitten, niin kuolema ei olisi ollut samalla tavalla yllättävä, vaan enemmänkin odotettavissa ollut lopputulos. En tiedä.

28

Hyvä, kun purat ajatuksiasi tänne kirjoittamalla, Solmukohta. Itseäni ainakin kirjoittaminen auttaa, koska se jotenkin selkiyttää asioita ja saa minut myös havaitsemaan omia asioitani ikäänkuin ulkopuolisen silmin.

Minullakin on ollut jotenkin tosi tiukka suhtautuminen esim. mielialalääkitykseen. Olen varmaankin ajatellut, että olen sen verran vahva, että pystyn kohtaamaan asiat ja kulkemaan arkeani ilman minkäänlaista “turrutusta” tai miksi noita lääkkeitä sitten kutsuukin. Myös kipulääkkeiden tai antibioottien käyttöä olen vieroksunut, kunnes…

Oman TIA-kohtaukseni jälkeen sain ensinnäkin statiinilääkityksen, siis kohonneeseen kolesteroliin, ilman että minulta edellytettiin minkäänlaisia elintapojen muutoksia. Toisaalta, tuohon kohonneeseen arvoon ja erilaisiin sydän- ja verenkiertosairauksiin on ihan sukurasite. Aloin siis kuuliaisesti syömään noita lääkkeitä…

Sain myös unen laatua parantamaan perinteisen psyk.lääkkeen, jota reilun vuoden ajan otin vain tarvittaessa eli lähinnä viikonloppuisin, ettei mieheni toiminta kuormittaisi niin paljon. Myöhemmin psykiatrini sanoi, että suosittelee syömään lääkettä säännöllisesti, koska se voi myös auttaa päiväaikaiseen “hälytystilaani”. Nyt olen ottanut kyseistä lääkettä lähes päivittäin, vaihdellen annostusta sallitun 1 - 3 välillä. Useimmiten otan kaksi nappia illalla noin tuntia ennen nukkumaan käyntiä. Tuo lääke on turvannut levollisen yön, mutta ei ole vaikuttanut päiväaikaiseen elämääni mitenkään turruttavasti. Välillä tuntuu, että toleranssi kasvaa, jolloin otankin vaikka vain melatoniinia ja nukun siinä uskomuksessa, että se auttaa, tai otan vain yhden noita “unilääkkeitäni”. Sitten, kun tulee tarve ottaa se kaksi, niin huomaan sen vaikuttavan oikein hyvin - siis pelkästään myönteisellä tavalla.

Tytär on joutunut syömään mielialalääkkeitä pari vuotta sitten ja nyt toistamiseen vähän eri merkkistä. Minulla on yhdistynyt tuohon asiaan pelkoja, että tytön pää menee entistä enemmin sekaisin tai hän alkaa lihomaan tai on päivisin “zombi” tms. Aivan turhaan. Näyttää siltä, ettei lääkitys vaikuta yhtään mihinkään. Onko sekään sitten hyvä, en tiedä, mutta pääasia, ettei siitä ole haittaa.

Oletko muuten, Solmukohta, kokeillut nukkumisesi tueksi tuota melatoniinia vai kuuluuko sekin sellaiseen lääkitykseen, jota et halua kokeilla? Alkoholista on kyllä fiksua pysytellä erossa, koska se voi tuoda näennäisen rentoutumisen ja helpotuksen tunteet, mutta tietyn kontrollin säilyttäminen voikin sitten olla vaikeaa.

Tällaisia mietteitä näin keskellä omaa työpäivääni.

29

En ole kokeillut melatoniinia suosituksista huolimatta. En tiedä mikä siinäkin vastustaa vaikka se ei päätä sotkeva aine olekkaan. Myös lääkärin allergiaan määrämät tehokkaasti väsyttävät lääkkeet makaavat kaapissa. Toimivat kyllä sekä allergiaan että nukkumiseen, mutta jostain syystä niihinkin on kynnys nyt valtava.
Alkoholia olen juonut viimeksi reilu vuosi sitten. Ei siihen sen suurempaa ideologiaa tai periaatteellista kieltäytymistä kuulu, ei vain kuulu sillä tavalla elämäni “nautintoihin”.

Jotenkin kumma ristiriitaisuus valtaa mielen, muita kyllä kannustan tarvittaessa hakemaan lääkkeellistä apua uneen, mielialaan tms. tarvittaessa, mutta omalla kohdalla seinä nousee nyt pystyyn. Ei se aina näin ole ollut tai ei ainakaan näin ehdoton.

Viime yönä nukuin kahdeksan tuntia putkeen, jos ei lasketa koiran oksennuksen siivoamista aamuyöstä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin. Herätessä olo oli entistä p**kempi. Eihän yhdellä yöllä korjata viikkojen valvomista. Toivottavasti tämä nyt tarkoittaisi unta jatkossakin ellei sitten jatketa niin kuin tähänkin asti, yksi lähes nukuttu yö tarkoittaa useaa valvottua.

30

Hei, Solmukohta.

On se tuttua minullekin, yöllä valvominen ja asioiden vatvominen. Aikaisemmin tein sitä paljonkin, heräsin aamuyöstä neljältä tai viideltä, enkä saanut enää nukuttua. Varsinkin työasioita tulee silloin mietittyä, mutta myös ihmissuhdeasioita, tai vaikkapa naapurin kateissa olevaa kissaa - ja yöllähän kaikki vaikuttaa vielä paljon pahemmalta kuin päivällä. Joku pieni viaton lause saa valtavat mittasuhteet. Sitten liian lyhyiden yöunien jälkeen päivällä on väsynyt eikä saa tehtyä, mitä pitäisi. Kierre on valmis.

Joskus, olisiko vuosi tai kaksi sitten, pääsin tuosta valvomisesta myös aika hyvin eroon. Jos heräsin ja meinasin alkaa vatvomaan jotain työasiaa, sanoin sitten mielessäni itselleni, etten yöllä voi asialle mitään, tarvitsen unta, ja päivällä virkeänä voin selvittää asian. Jos aloin miettiä johonkin ihmiseen liittyvää asiaa ja surra jotain tapahtunutta tai sanottua, opettelin kaivamaan esiin jonkin hyvän asian jota mietin. Jospa osaisikin keskittyä silloin, kun ei tapahtuneille enää mitään voi, niihin hyviin muistoihin. Tyyliin: olla iloinen siitä että on saanut tuntea toisen ja kulkea yhdessä pätkän matkaa, muistella hyvällä, ei syyllistyen tai syyttäen.

Mutta eihän se aina ole mahdollista. Ja kaikki tunteet pitää elää läpi. Vaan kun osaisi sanoa itselleen lujasti: nyt on yö, nyt nukut ja keräät voimia. Viime aikoina minullakin on kyllä taas ollut joku ihmeellinen suruaika menossa, olen surrut sitä, että mies ei (todennäköisesti) ajoissa tule heräämään tilanteensa vakavuuteen, vaan tulee kuolemaan joko alkoholin tai tupakan aiheuttamiin asioihin. Tai invalidisoitumaan. Viime yönä pitkästä aikaa nukuin taas täällä omalla asunnollani. Oli univelkaa, nukuin yksin tyytyväisenä - neljään asti. Sitten heräsin ja aloin surra meidän vanhaa kissaa, joka on jo 15,5 vuotta ja melko laiha. Mökkielämä teki sille hyvää, mutta nyt se on kaupunkiin tultua ollut nämä pari päivää tosi väsynyt. En halua menettää sitä. Sen sisar kuoli vuosi sitten syksyllä. Puhuin siinä aamuyöstä sille kuolleelle kissalle (sen tuhkauurna on vielä kaappini päällä, en ole pystynyt luopumaan siitä) ja itkin. Itkin varmaan tunnin, sitten tuli rauhallisempi olo ja sain vielä vähän nukuttua. Joskus pitää ihan rehellisesti surra eikä koteloida tunteitaan. Mutta siitä pitää päästä myös eteen päin.

Yksi keino mitä käytän, jos vaikka jännitän huomista kokousta, ajattelen “Huomenna tähän aikaan se on jo ohi”. Sitäkin voi yrittää laajemmassakin mittakaavassa: “Vuoden päästä tähän aikaan suru on jo helpottanut. Vuoden päästä tähän aikaan olen oppinut nauttimaan elämästäni. Kuukauden päästä on jo valoa näkyvissä…” Jotenkin pitää psyykata itseään pahimpien vaiheiden yli, sillä toden totta, elämää - hyvää elämää - on edessä. Ja matka sinne on jo alkanut! Etappien ja tavoitteiden kautta.

Tsemppiä kaikille meille läheisille, jotka olemme jämähtäneet johonkin vaiheeseen. On vain yksi suunta - eteenpäin!

31

Ihan pakko vielä kommentoida noita uniasioita :slight_smile:
Yksi juttu, mikä meillä viidenkympin molemmin puolin olevilla naisihmisillä rassaa, on vaihdevuodet. Nekin heikentävät unen laatua. Itse olen jotenkin, ehkä vasta eron jälkeen, tajunnut senkin, että jos joku yö menee vähän levottomammin, niin se ei haittaa, koska seuraavana todennäköisesti jo nukun paremmin. Olen siis jollakin tapaa päästänyt irti siitä pakonomaisesta nukkumisen tarpeestani, mitä minulla vuosien ajan oli.

Olen siis lähtökohtaisesti ihminen, joka tarvitsee vähintään 8 tunnin laadukkaat yöunet, mutta olen huomannut, että nykyiset 7 tuntiakin riittävät ja vaikka olisinkin pyörinyt pitkin yötä, niin suoriudun kyllä seuraavasta päivästä.

Eilen illalla kävin nukkumaan ilman mitään “nappeja”. Nukuin ihan yhtä hyvin/huonosti, kuin muulloinkin eli koen nukkuneeni riittävän hyvin.

Tuosta unettavasta allergialääkkeestä tulee mieleen Atarax, jota minäkin olen joskus nuoruusvuosinani joutunut syömään ihottumaoireideni takia. Minulle jäi siitä suorastaan kammo, koska se sai pään ihan sumeaksi. Muistan kokeneeni sellaisia uni/valvetilan sekavuuksia ko. lääkkeen vaikutuksen alaisena. Myöhemmin tajusin kyllä ottaa sitä vain illalla, mutta siitä huolimatta jäi vastenmielisyys koko lääkettä kohtaan.

Unen laatu on kyllä todella riippuvainen oman mielen laadusta. Erilaiset hengitysharjoitukset, meditaatio yms, auttavat, jos niihin kykenee ikäänkuin heittäytymään. Pitää siis pystyä hengittämään syvään, rauhallisesti niin moneen kertaan, että keho ja mieli oikeasti rentoutuvat, eikä muutaman hengityksen päästä lopettamaan ajatellen “ei tämä mitään auta!”.

Minulla oli nuorempana ongelma saada unen päästä kiinni. Oivalsin jo silloin sen, että illalla/yöllä asiat saavat liian suuret mittasuhteet ja että ne kannattaa vaan sulkea mielestään ja käsitellä sitten päivällä. Myöhemmin elämässäni ei ole ollut vaikeutta nukahtaa, mutta enemmin on ollut juuri tuota Rinaldankin mainitsemaa aamuyön tunteina heräämistä ja sen jälkeen valvomista. Enää ei juuri sitäkään. Havahdun kyllä hereille neljän, viiden aikoihin ja katson silloin usein kelloa, mutta kun huomaan, että vielä on aikaa nukkua, niin nukahdan uudelleen.

Vielä sen verran tästä aiheesta, että nukkuminen ja unen laatu ovat mielestäni ihmisen hyvinvoinnin A ja O. Sen takia kannattaa “alistua” vaikka lääkitykseen, koska siinä vaiheessa, kun alkaa nukkumaan yönsä hyvin, alkaa samalla voimaantumaan ja pian huomaa, että nyt jaksan käsitellä asioita ja tarpoa läpi arjen paremmin; ehkäpä pärjään ilman niitä unilääkkeitäkin. Kuten aikaisemmin kerroin, minä olen käyttänyt kevyttä lääkitystä jo reilut neljä vuotta; enemmin ja vähemmin säännöllisesti. En koe tuosta olevan mitään muuta, kuin tukea jaksamiselleni :slight_smile:

32

Ataraxithan ne minullakin on. Määrätty yötä vasten otettaviksi, kun allergiaoireet oli niin voimakkaat, että ne esti nukkumisen. Minulla ne ei aiheuta muuta kun täydellisen väsähtämisen ja tietysti poistaa myös oireet mihin ne on määrätty.
Sain jo toisen yön nukuttua ilman apuja. Ehkä nämä yöt tästä helpottaa. Toivottavasti.

Eilen taisin kokea ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Mietin missä hauta on ja mahdanko sen löytää, hautajaispäivä meni täydessä usvassa. Se hautausmaa on valtava. Siitä se hätä ja paniikki iski. Pelottava kokemus.

Eilen mietin kuinka paljon olen elämäni aikana joutunut saattamaan ystäviä, sukulaisia, sisaruksen hautaan. Reilun kahden vuoden välein on joku rakas lähtenyt, jos ne jaetaan elämäni ajalle. Se on hurjan monta menetystä liikaa.

33

Voi luoja mä olen rikki. Hajalla. Palasina.

Hautajaiset löi vasten kasvoja todellisuuden. “Se on vain jossain” harha-, mielikuva, mikä lie, murtui ja murskaantui todellisuuden alle.

Mä en ole ikinä ollu yksinäinen, olen viihtynyt yksin, mökillä, metsässä, luonnossa. Nyt mä olen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti yksinäinen, myös seurassa. Se on aika murskaava tunne.
Haluaisin mennä elokuviin, sielä on pitkästä aikaa kiinnostava leffa. Mutta ei sinne kukaan ystävistä halua lähteä sotaisia kuvia katsomaan. Tiedän yhden, joka lähtisi heti, jos olisi täällä. Yksin en halua edes ajatella meneväni, se jotenkin lykkää sen yksinäisyyden vielä enemmän vasten kasvoja.

Me oltiin aina yhteydessä kaikki hereilläoloaika silloinkin kun ei oltu samalla tontilla. Puhelut ja viestit lensi edes takas heräämisestä nukkumaan menoon. Niin monta kertaa olen tarttunut puhelimeen kertoakseni tapahtumista, yleensä omista hölmöilyistäni tai mitä koirat on tehneet, mitä milloinkin. Sitten se tulee taas se ajatus etten voi niin enää koskaan tehdä.

Hemmetin viina. Jos mä jotain vihaan tällä hetkellä, niin se on alkoholi.
Saamarin “nautintoaine” sotkee niin monen elämän.

34

Asia, jonka tajusin luettuani pitkästä aikaa kirjoituksia, on syyllistäminen.
Sitä ei ollut ikinä, ei kertaakaan. Kenenkään muun syyksi ei juomista laitettu.
Siitä olen onnellinen(?), että koskaan ei niskaani yritetty syytä laittaa enkä sitä ole itsekään niskoilleni vyöryttänyt.

Syy löytyi itsestä, huonosta olosta ja sen “lääkinnästä” sekä “lääkinnän” aiheuttamasta kierteestä.
Paniikki, joka katkesi viinalla. Krapulan aiheuttama paniikki, joka lääkittiin viinalla, josta taas tuli krapula ja paniikki ja kierre jatkui. “Lääkintä” pahensi oiretta, jota sillä yritettiin helpottaa.
Raittiilla jaksolla nämä paniikit loistivat poissaolollaan. Oikeastaan aika surullista, että se mistä haet helpotusta pahentaa tilannetta entisestään ja siitä huolimatta palaat takaisin entiseen.

Jostain/jonkun tekstistä tarttui jo aikaa sitten mieleeni lause “alkoholismi on itsensä kieltävä sairaus”. Se on jostain syystä tarttunut mieleeni kovaa ja se jollain tavalla ehkä jopa helpottava ajatus tällä hetkellä.

35

Kaulaa myöten suossa.
Miten täältä pääsee ylös?
Pääseekö?
Mitä enemmän rimpuilet, sen syvemmälle painut.

36

Voi Solmukohta,

kunpa voisin auttaa. Heitän sinulle virtuaalisen köyden, ota kiinni! Älä rimpuile, kiipeä varovasti, niin et uppoa.

Oletko saanut nukuttua? Onko ketään, jolle voisit puhua, ystävää, terapeuttia tai vaikka metsän puuta? Minulle toimii luontoterapia, pusikon raivaaminen, luonnossa kulkeminen. Toisen pitää puhua, kirjoittaa; mikä keino onkin, kunhan löytäisit jotain mihin kanavoida hätääsi. Olisiko jotain projektia, johon voisit keskittyä niin, että unohtaisit pahat asiat hetkeksi. Pitäähän ne käsitellä, mutta välillä pitäisi päästä myös irti niistä ajatuksista, muuten tosiaan uppoaa liikaa. Muutama vuosi sitten, kun olin aika alamaissa, lähdin saaristolaivurikurssille! Se oli sen verran vieras ala maakravulle, että piti keskittyä tosissaan. Kurssi oli kaiken lisäksi ruotsinkielinen. Mutta pääsin läpi rimaa hipoen, pääsin kuitenkin, ja siitä sain sellaisen onnistumisen tunteen, joka auttoi minua kovasti. Pahan olon keskellä ihminen tarvitsee muistutuksia siitä, että elämässä on myös hyviä asioita, elämä on myös kivaa. Pieni onnistumisen hetki on esimakua siitä, mitä voi olla myöhemmin enemmän tarjolla; kun saa rämmittyä ylös.

Eli toisaalta, pura tuntojasi jollakin keinolla, toisaalta tee jotain ihan itsesi hyväksi. Pakota itsesi keskittymään itseesi ja arvostamaan itseäsi. Sillä sinä olet arvokas ihminen. Toivon, että tartut köyteen ja lähdet kiipeämään suosta. Se on mahdollista!

37

Hyvä kaulaa myöten suossa rimpuileva Solmukohta.

Vaikka mua hieman arveluttaakin huudella täältä puskien takaa tietämättä sun tilanteesta sen enempää, niin silti:

Mitä kävisi, jollet rimpuilisikaan niin kovasti?

Kantaisiko suo ja suonsilmäkkeet sinut paremmin pois takaisin kovalle maalle, jos pystyisit olemaan rimpuilematta niin kovasti? Vaikka lääkkeiden ja/tai itkun avulla ja/tai sinua kuuntelevan ihmisen avulla, tai jotenkin.

Voimia sulle!

38

En ollut mustasukkainen sillon kun se oli elossa.
Miksi mä olen sitä nyt? Miksi se tuntuu niin musertavalta, että haudalla käy muitakin?
Onko se sitä kun jäljellä on vain muistot ja hauta, että ne haluaa pitää itsellään kokonaan?
Toisaalta on ihan huomata, että se oli tärkeä niin monelle muullekin, että sillä oli paljon ystäviä ja ihmisiä, jotka välittää.
Eikä se ole millään tavalla multa pois, jos haudalla käy muitakin, mutta silti se ahdistaa.
Täysin hämmentäviä ajatuksia nousee mieleen, en ymmärrä itsekkään mitä omassa mielessä liikkuu.

Ystävän kanssa puhuttiin erilaisista ajatuksista ja näkemyksistä mitä kuoleman jälkeen on.
Minulle haudalla käynti on tavallaan fyysisesti lähellä olemista. Ihminen on mielessä ja sydämessä, mutta silti se läsnäolo on sielä haudalla. Haluan viedä kynttilän ettei olisi niin pimeää ja kylmää siellä yksin vieraiden keskellä.
Ystävälle haudassa on se kuori ihmisestä ja ihminen muuten on läsnä kaikkialla.
Toivoisin, että itselläkin ajatus olisi yhtä kaunis ja lohduttava. Ehkä jopa helpompi käsitellä.

Viime yö oli ensimmäinen kokonaan nukuttu yö pitkiin aikoihin.
Omituista herätä, kun väsymys ei ole heti aamusta lamaannuttava. Ilmeisesti kuitenkin lepo antoi “uutta puhtia” ikävöidä. Kaipaan kainaloon. Nukkumaan siihen rutistukseen, jossa välillä tuntui ettei henkikään kulje.

39

"Viikonlopun vierailu, vastassa sohvalta sammuneena(?) yllätetty. Hetki paikalla ja takaisin kotiin. Käyntiäni ei olisi edes huomattu tai muistettu, jos en olisi vihaista viestiä laittanut lähdettyäni. Samalla selvisi syy miksi piti aina ilmoittaa, kun lähden tulemaan. Se ei ollutkaan se etten osuisi paikalle kauppareissun tai lenkin aikaan, sehän antoi tunnin aikaa skarpata.
“Haluan auttaa. Sano, soita, kun tulee hankala hetki. Ihan koska vaan kellonajasta riippumatta.” Sitä soittoa tai sanomista ei koskaan tullut.

Mökkireissu. Seinät kaatuu päälle, tuntuu kun niskassa olisi norsun kokoinen paino. Vaikea olla, hengittää. Kaikki ärsyttää. En pysty yksilöimään mistä olo johtuu. Se kuorsaa kovaa, se vituttaa yöllä. Kuorsauslaastareita apteekista, ei apua. Yritti kuitenkin. Väsyttää, ahdistaa ja ärsyttää. Pakko saada happea. Painutaan vihaisina ja toinen loukattuna omille suunnillemme. En vaan pystynyt parempaa, ajatukset niin takussa, että ulos ei puristunut kuin jotain mikä jätti toisen löysään hirteen.
Sovittiin. Puhuttiin. En muista, musta aukko muistissa. Puhuttiinko?"

Hyvä surra, mutta kun suret muista myös ne huonot ajat. Olisiko elämäsi yhtään sen helpompaa hänen kanssaan kuin nyt ilman? Halusiko hän enää elää kun eli niin tarkoituksellisen itsetuhoisesti? Suru, sääli ja itsesääli kuuluu asiaan muttei niihin kannata hukkua, järki voi auttaa jos tunne liikaa vie ja lamaa.

40

On niitä huonoja aikoja surtu. Kovasti. Sillon ajallaan.
En halua märehtiä niitä toiseen otteeseen, kerta riittää kiitos.

Ehkä tämä tilanne ja lopputulos olisi ollut helpompi hyväksyä sillon, kun meni huonosti. Ehkä ei?
Ehkä surua ja menetystä lisää se, että sain maistaa sitä mitä halusin?
Oli hetken mahdollista? Antoi odotuksia tulevaisuudesta.
Ehkä omaa sinisilmäisyyttä? Nähdä, mutta ei haluta nähdä asioita?
Se, että hävisin sille pahimmalle uhkalle, jota en aikanaan uskaltanut asettaa ehdoksi?
Aika moni pelko osui lopulta oikeaan.

Se, että ihminen oli alkoholisti, ei tee siitä vähemmän surtavaa, huonompaa ihmistä.
Rakas se oli. Kovin rakas.
“Mitä sä sitä juoppoa suret?” kysyi tuttava. Ihminen se oli sekin ongelmansa ja sairautensa takana.
Olen tutustunut siihen ihmiseen paljon ennen alkoholiongelmaa enkä usko, että tämä oli oma valinta.
Alkujaan ehkä, eihän sitä kukaan juomaan pakottanut, mutta lopussa vei pullo miestä eikä mies pulloa.