Unelma. Edes yksi huolettoman onnellinen päivä. Edes pieni hetki naurua. Hymy, joka nousee silmiin asti.
Nyt sattuu kovaa, kovempaa kun olisin uskonut olevan mahdollista. Siitä huolimatta, että vannoin ettei koskaan enää.
En tiedä koska ja miksi ongelma on alkunsa saanut, itselle se paljastui kolmen kuukauden jälkeen. Muutamasta saunakaljasta sammumiskuntoon. Kysymykseen, onko sulla piilopullo, vastaus oli ainahan mulla on. Oli pakko ottaa happea jonkin aikaa. Keskusteltiin asiasta ja sen piti olla kunnossa, niinhän minä luulin. Hetken olikin, kunnes taas pari saunakaljaa kasvoi saunakeissiksi.
Pieni horjahdus. Samat puheenaiheet hetken kuluttua uudestaan. En muista. En jaksa. Näistä pienistä monesti huomaamattomistakin asiosta oppi lukemaan tilanteen. “Totta kai voidaan!” “Aja sä.” “Emmä jaksakkaan lähteä.”
Peruuntuneita reissuja vatsataudin takia. Sairaalaa. Tippaletkua.
Verikokeiden turhaa odotusta mistä kiikastaa. Se oli tiedossa koko ajan, sitä ei vaan myönnetty. Suojellakseen kuulemma. Mitä suojelua se on, että antaa toisen pelätä, käydä läpi syövät ynnä muut? Pelon, jos siihen ei olekkaan hoitoa. Kuoleeko sekin? Kuoleeko kaikki rakkaat ihmiset, miksei ne pysy?
“Mikset sä päästä mua sun elämään?”
Päästäisin, jos kävisit joskus täällä missä on mun elämä ja ihmiset. Kuukausia liikkumista vaan toiseen suuntaan, junalla on niin paljon kalliimpaa. “En minä voi raahata koko elämääni matkassa, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle täytyy käydä sielä missä se on.” Näinhän oli sovittu hetkeksi, että minä ajan ja ruuat tulee pöytään siitä hyvästä. Ja tulihan ne, mutta en ymmärtänyt sitoutuneeni kulkemaan edestakas loputtomiin. “Lähdetkö mukaan käymään kaverilla?” “Emmä jaksa, väsyttää.” Niinpä.
“Miksen mä tapaa sun vanhempia?” Voi luoja! Miten mä voisin niille tunnustaa olevani suhteessa alkoholistin kanssa, kun en pysty sitä itsellenikään tunnustamaan.
Viikonlopun vierailu, vastassa sohvalta sammuneena(?) yllätetty. Hetki paikalla ja takaisin kotiin. Käyntiäni ei olisi edes huomattu tai muistettu, jos en olisi vihaista viestiä laittanut lähdettyäni. Samalla selvisi syy miksi piti aina ilmoittaa, kun lähden tulemaan. Se ei ollutkaan se etten osuisi paikalle kauppareissun tai lenkin aikaan, sehän antoi tunnin aikaa skarpata.
“Haluan auttaa. Sano, soita, kun tulee hankala hetki. Ihan koska vaan kellonajasta riippumatta.” Sitä soittoa tai sanomista ei koskaan tullut.
Mökkireissu. Seinät kaatuu päälle, tuntuu kun niskassa olisi norsun kokoinen paino. Vaikea olla, hengittää. Kaikki ärsyttää. En pysty yksilöimään mistä olo johtuu. Se kuorsaa kovaa, se vituttaa yöllä. Kuorsauslaastareita apteekista, ei apua. Yritti kuitenkin. Väsyttää, ahdistaa ja ärsyttää. Pakko saada happea. Painutaan vihaisina ja toinen loukattuna omille suunnillemme. En vaan pystynyt parempaa, ajatukset niin takussa, että ulos ei puristunut kuin jotain mikä jätti toisen löysään hirteen.
Sovittiin. Puhuttiin. En muista, musta aukko muistissa. Puhuttiinko?
“MIkset sä käy ammattilaisen kanssa selvittämässä sun ongelmia?”
Olisi pitänyt, olisi jo vuosia sitten. Olisi pitänyt jättää keräämättä se painolasti vuosien varrella. Ei vaan ollut kykyä käsitellä ajallaan. “Kyllä mä pärjään, ainahan mä olen pärjännyt!” “Tuun sun kanssa, jos haluat.” En halunnut, enkä lopulta itsekkään mennyt. Olisi pitänyt.
Mökkireissu. Seinät kaatuu päälle. Tiuskimista. Ahdistaa. En pysty olemaan. “Vika ei oo sussa, se on mussa. Mun tunteissa.” Lähdetään eri suuntiin. Kevyt olo. Hetken. Ikävä iskee, mitä mä olen mennyt tekemään? En mä halua olla erossa siitä. “Voinko tulla käymään?” “Mieti rauhassa.”
Mökkireissu. “Haluaako se mut takasin? Miksei se sano?” Haluaa! Ilta, sauna, saunakaljat ja järjetön humala. “Ei musta ole tähän enää. Miksi se känni piti vetästä?” “Lupasit auttaa.” Niin lupasin, kun oltiin yhdessä. Lähdettiin taas eri suuntiin. “Hyvästi!!!”
Samalla selvisi aiemmat ahdistuksen aiheuttajat, en osannut syytä aiemmin yksilöidä ahdistuksissani. Miksi pitää aina juoda niin paljon vaikka sen tietää loukkavan ja satuttavan? Olisi pitänyt aiemmin jo asettaa ehdot, viina tai minä. En uskaltanut, mitä jos olisin hävinnyt viinalle.
Juhannus, yksin mökillä. Kassillinen kirjoja, ruokaa ja koira kaverina.
Saunavedet järvestä sisään, tuli takkaan. Ajatus lämmittää sauna. “Mitä, jos ei avaisikaan peltejä? Jos laittaisin koiran pihalle ettei sen käy kuinkaan?” Järjetön pelästyminen ja hysteeristä itkua. Miten ajatus voikaan tuntua niin järkeenkäyvältä ja miten helppoa se olisi? "En voi tehdä sitä vanhemmilleni, ei ne kestäisi. Eikä ystävät."En uskaltanut olla yksin itseni kanssa mökillä. Pelotti, jos oikeasti jotain tapahtuisi vaikka haluamattani. Saunavedet pihalle, kamat autoon ja takaisin kaupunkiin. Juhannus yksin kotona.
Ruoka ei pysy sisällä, oleminen on yhtä itkua. Saan ajan kallonkutistajalle. Ensimmäinen käynti on pelkkää itkua, puhuminen on vaikeeta. Lapsuudesta asti kerätty painolasti perataan käynti-käynniltä. Olisi pitänyt jo aiemmin, mutta vaati käynnin pohjan kautta ennen kun toteutui.
“Anteeksi kaikki mitä olen ikinä tehnyt tai aiheuttanut.”
Tavataan ystävinä. Jännittää. En tiedä uskallanko. Välttelen. Nökötän sivummalla. Onko ihmiset tuominneet huonoksi ihmiseksi aiempien tekojen perusteella. Miten minuun suhtaudutaan? Hyvin, kiitos siitä.
Tapaillaan ja ollaan yhteyksissä ystävinä. Välillä häilytään ystävyyden ja jonkun muun rajalla. Tuntuu hyvältä olla väleissä. Miksi heittää ystävyys hukkaan vaikka suhde ei toiminutkaan.
“Hoida sä ensin pääs kuntoon ja keskitytään sitten mun ongelmaan.”
Mökkireissu. Ei ole nähty hetkeen. Farkkujen lahkeissa ei ole muuta täytettä, kun polvet. Olet jotenkin väsynyt, poissaoleva, et oma itsesi.
Pohjakosketus. Oman tilanteen myöntäminen.
“Sä annoit mun pelätä vaikka mitä ja “kirkkain” silmin annoit mun uskoa ettet tiennyt!” “Olenkin ollut aivan erilaisessa suhteessa kun luulin.” Vihaa, raivareita, huolestumista, hätää. Katkolle.
Pääset kotiin. Käydään kunnon lenkillä. Nautin seurastasi selvinpäin. “Oli kiva nähdä, että olet paremmassa kunnossa.”
Viestejä. Ikävä minua, ikävä halausta. Ei se selvinpäin tämmösiä lähettele.
“Muista, että olit aina rakas mitä ikinä tapahtuukaan.” Hätä. Se ei vastaa. Ei kai se tee itselleen mitään. Kenet mä saan tarkistamaan tilanteen? Se oli ratkennut.
“Ooksä hengissä? Pärjääksä? Muista syödä.” “Soitanko sut aamulla hereillä, että pääset sinne katkolle?”
“Tulisko meistä vielä jotain?” “Ei ystäviä enempää.”
Toinen katko. Ei tarvise huolehtia ja pelätä, olet hoidossa. “Voiskohan ne pitää sut siellä jouluun asti?” Ja jouluun asti olit, et katkolla, mutta hoidossa. Omasta tahdosta. Olen onnellinen, että et tappanut itseäsi viinalla. Ainakaan vielä. Toivottavasti et jatkossakaan.
Tavataan ystävinä. Halusit enemmän, et kuitenkaan silloin sitä kertonut.
Seinät kaatuu päälle, ahdistaa. Pakko päästä pois. Kotiin.
Ollaan yhteyksissä, haluat palata yhteen. Tavataan, jutellaan. “Helppoa se ei tule olemaan. Tarvitsen aikaa. On vaikea luottaa. Puhtaalta pöydältä.” Mukavat pari päivää.
Haluat vastauksen heti. “Sulla on ollut kaikki maailman aika! Koko syksy.” “Ei, mun aika alkoi, kun asia kerrottiin. Syksy meni huolehtiessa ja pelätessä oletko hengissä, pärjäätkö, pääsetkö hoitoon.” Pöytäsi olet puhdistanut niin puhtaaksi kun mahdollista terapiassa. Itsesi kanssa. Pitää keskustella, mutta ei kuitenkaan keskustelemalla puhdistaa pöytää, olet sen tehnyt jo, itsesi kanssa. Et minun.
Olen valehtelija, koska puhdas pöytä ei ollutkaan noin vain puhdas vaan se olisi pitänyt puhdistaa. Yhdessä.
Yritän saada sinut ymmärtämään asia, mutta herätän vain väkivaltaisia ajatuksia. “Tavataan, kun opit puhumaan totta!” “Haista paska.” “Hyvästi!”
En tiedä onko pahinta, odottaa ja toivoa pitkään jotain asiaa tapahtuvaksi ja kun se tapahtuu, aika loppuu kesken. Olisin ollut valmis pitkällekin, vanhaksi ja harmaaksi. Aikaa ei ole tarjolla molempiin suuntiin, asiat pitää tapahtua heti. Nyt. Epäreilua. Elämä on.
Eikö toipuva uskalla myöntää tehneensä virheitä? Myöntää, että ehkä tämä luottamuspula ja muu johtuukin omasta käytöksestä eikä niistä vanhoista jo terapiassa hoidetuista asioista? On malttamaton, kohtuuton, syyllistää? Jos on jo terapiassa joutunut käymään asiat läpi, eikö takki ole jo auki, jotta voisi asioista keskustella?
Välit on täysin katki, jäässä, niitä ei ole.
Se on hyvä, muuten olisin saattanu ladella sellaisia törkeyksiä ja asiattomuuksia etten halua niitä itsekään ajatella. Se on myös huono asia, vuosien kaveruus/ystävyys pilattiin suhteella, joka ei toiminut.
Tai toimi, mutta ei toiminut kuitenkaan. Paljon hyviä yhteisiä hetkiä, huoletonta yhdessäoloa, sai olla oma pöljä itsensä, rakkautta, läheisyyttä, ikävää, jälleennäkemisiä. Paljon hyvää hukattiin huonon matkassa. Surullista.
Ehkä tämä on hyvä näin. Tätähän mä halusin? Halusinko? En halunnut?
Sattuu niin järjettömästi. Menetetty ystävyys? Menetetty suhde? Olla valehtelija valehtelematta?
Miksi mä vieläkin mietin onko se ratkennu. Onko? Eihän?
Varmaan siksi, että se saamarin mäntti on edelleen niin pirun rakas.
Tulipa pitkä ja sekava tajunnanvirta. Avaa ehkä omiakin ajatuksia, kun se on kirjoitettu?
