Niin… Juova alkoholisti suojelee itseään selittämällä tapahtumat itselleen parhain päin,‘oikeuttamalla’ juomisensa ja siten löytää elämänsä tapahtumille syyn erittäin harvoin itsestään. Yleensä se löytyy helpommin muista ihmisistä, työstä, olosuhteista jne. Jossain määrin vinoutunut kai se se käsitys on, koska realistinen se ei yleensä ole… Poikkeuksia on varmasti tähänkin, kuten kaikkiin asioihin.
Mitä on ahdistus? Olen itse sen verran iäkkäämpi ihminen, että ‘ahdistus’ on tullut minulle terminä tutuksi vasta viimeisen parin-kolmenkymmenen vuoden aikana, sitä ennen en muista termiä käytetyn. Tietysti mitä pitemmälle mennään historiassa, sitä vähemmän tämäntyyppisiä tuntemuksia on ollut - pääosin ehkä siksi, että elämä on ollut selviytymistä ja tarvehierarkian mukaan nämä elämykset ovat koettavissa vasta sitten, kun elämän edellytykset muuten täyttyvät. Tässä yksi selvitys: poliklinikka.fi/?page=3910645&id=9273483&
Meinaat että esim. sotasukupolven ihmiset eivät koskaan kokeneet ahdistusta? Ei yhtään ahdistanut kun mies oli sodassa, ja kotona juotiin korviketta, kärsittiin keripukista sekä jouduttiin kävelemään pässinpökkimillä? Ei yhtään ahdistanut kun mies ryyppäsi perheen rahat, hakkasi vaimot ja lapset, ajoi haulikolla perheensä lumihankeen keskellä talvea, oli kuitenkin maatalon raskaat työt hoidettavana, ja lapsia liuta jaloissa valittamassa turhasta? Ei yhtään ahdistanut? Mä oon aina luullut että se oli hyvinkin ahdistavaa. Ehkä meidän nuorten turhasta valittajien, kärsimyksestä mitään ymmärtämättömien pullamössöpaskojen pitäisi joutua sotaan ja äärimmäiseen köyhyyteen niin ahdistuksemmekin katoais!
Mulla on ainakin sellaista selittämätöntä ahdistusta, jota juominen pahentaa. Voi olla, että olisi sitä ilman alkoholiakin, mutta alko tekee olon ainakin pahemmaksi. Siis sen humalan jälkeen. Kännissä on hyvä olla. Serotoniinit pääkopassa mulla on sekaisin. Viime vuonna olin 3 kk juomatta, ja olo oli parempi. Kun tipaton loppui, aloitin taas juomisen entiseen malliin, ja olokin on pahentunut.
Haluaisin hypätä suoraan siihen vaiheeseen, kun on ollut sen 3 kk juomatta. Ei jaksaisi väliaikakärvistelyä yhtään. Siispä sitä sitten helposti juokin taas, kun näin kesällä siihen löytyy kaikenlaisia kivoja sosiaalisia syitä.
Tätä piti kommentoiman.
Mun mielestä tällainen ajattelutyyli johtaa juuri siihen, et joku pitää itseään parempana kuin toinen ja joku taas alentaa itsensä turhaan kun tuntee ettei ole koskaan toista parempi.
Mulla tämä liittyy myös ahdistukseen, lieventi kun tajusin ettei mun uniikit kokemukseni olekkaan niin uniikkeja kuin luulin.
Taisit lisätä nyt sanaan “uniikki” sellaisen merkityksen jota siinä ei ole. Se, että jokaisen ihmisen elämä ja kokemukset ovat yksilöllisiä ja hyvin subjektiivisia, on kyllä ihan fakta. Vai oletko sitä mieltä, että on olemassa kaksi täsmälleen samanlaista ihmiselämää? Uniikki ei tässä yhteydessä tarkoita sitä, että on olemassa muita parempia tai huonompia ihmisiä.
Tuli niiskuliinin viestistä mieleen, että uskon että sellaiseen selittämättömään kollektiiviseen ahdistukseen jota suomalaiset ovat aina poteneet, yhtenä selityksenä on varmasti tämä kammottava moralisointi- ja syyllistyskulttuuri joka meillä on aina ollut. Muitaki syitä varmaan löytyy. Mutta tämä perisuomalainen överimoralismi on takuulla yksi niistä.
Minkäkähänlainen yhdistelmä syntyisi, jos ajateltaisiin, että ihmiset ovat samaan aikaan hyvin samankaltaisia ja hyvin erilaisia. Kumpikin näkökulma yksinään antaa vähän onton kuvan. Hieman niinkuin linnutkin. Ovatko metso ja teeri samanlaisia vai erilaisia? Yhtälaiäisyyksiä on hämmästyttävän paljon, vaikka kyse on ihan eri lajeista. Jos ihmisiä tarkesteltaisiin täysin uniikkeina yksilöina, oikeastaan koko lääketieteeltä putoaisi pohja: “Mahtaako Kallella olla umpisuolen tulehdus? Vai onko Kallella ylipäätään umpisuolta? Ja jos on, onko umpisuoli vatsassa vai otsassa?”
En, mut uskon et on samankaltaista eri vivahtein. Uskon hyvinkin et joku on jo kokenut aikaisemmin kaiken minkä minä, valinnut ehkä eri tien kuin minä, ollut selviämättä tai selvinnyt, puhunut samoja sanoja eri kielellä. Eikä tos mun ajattelussa ole mitään kummallista mun mielestä.
Jeps. Jokaisen kokemukset ovat yksilöllisiä. On kuitenkin niitä, jotka eivät ryhdy koskaan ryyppäämään, vaikka kokemukset olisivat yhtä pahoja tai pahempia kuin juovalla kaverilla. Tuota ns olosuhteiden syyttämistä pidetään “alkoholistisena” tapana ajatella. Miksi kovia kokenut sitten juo? Kenties siksi, että psyyke on ehkä herkempi kuin vastaavia kokeneella, positiivisesti elämään suhtautuvalla ykslilöllä. En tiedä. jonkinlaista elämäntuskaa ja angsteja tunsin ainakin itse kokevani kun join…ja sitä ennenkin. Ahdistukseksi kuvailisin tuota tunnetta.
Mitä tulee muuten ahdistukseen, sitä on sekä normaalia että sairaudeksi luokiteltavaa. Jälkimmäiseen on ihan tehokasta lääkehoitoakin. (minua se on auttanut). Lääkkeistä ei ole kuitenkaan apua, jos samaan aikaan juo, joten silloin on oikeastaan turha kommentoida, etteivät ne lääkkeet mitään auttaneet.
“Kovia kokenut” pöh. Ei tarvitse olla mikään erityisen “kovia kokenut” juodakseen ahdistukseensa. Jokaiselle ihmiselle tulee elämässään ahdistavia aikoja.
Jotkut ihmiset vain ovat havainneet omalla kohdallaan alkoholin ahdistusta lieventävän vaikutuksen ja yksinkertaisesti päättäneet alkaa käyttämään alkoholia lääkkeenomaisesti ahdistustilanteissa. Toiset keksivät muita keinoja selvitä. Se on hyvin yksinkertaista, eikä siihen liity mitään mystiikkaa. Itsesäälistä puhumattakaan. On aika rasittavaa kun joka kerta kun joku yrittää virittää keskustelua tämänkaltaisista asioista, keskusteluun tulee näitä pilkallisella asenteella koko asiaan suhtautuvia, jotka kuittaavat koko ongelman vain alkoholistin itsepetokseksi. “Alkoholistinen tapa ajatella” “alkoholisti etsii aina syyn juomiselle itsensä ulkopuolelta” hohhoijaa. Joidenkin alkoholiriipuvuuden problematiikkaan nyt vain liittyy ahdistukseen juomiskierre, ettekä te sille asialle voi mitään. Jokainen tietää myös sen että alkoholi itsessäänkin aiheuttaa ahdistusta. Sekään ei sulje pois sitä tosiasiaa, että jotkut ihmiset juovat myös sellaiseen ahdistukseen joka ei ole alkoholin aiheuttamaa. Se, että tällaisenkin ongelman nostaa pöydälle, ei tarkoita sitä, että hakee juomiselleen hyväksyntää ulkopuolisilta ihmisiltä.
Jos minun kommenttiini viittaat jossa sanoin etteivät ne auttaneet, kokeilin ssri- lääkeitä jo aikaisemmin silloin kun en juonut liikaa. Kävimme lääkärin kanssa hyvinkin tarkkaan läpi alkoholinkäyttötapani vuosia sitten, ja hän totesi etten juo (silloin) niin paljoa että se mitätöisi lääkkeen vaikutuksen. Myöskään silloin ssri- lääkkeilllä ei ollut minuun mainittavaa vaikutusta vaikka söin suurinta mahdollista annosta. Myöhemmin alkoholiongelman pahetessa aloitin kys. lääkityksen uudelleen ja huomasin sen ainoastaan lieventävän krapula- ahdistusta, joten ciproilla oli mun kohdalla oikeastaan edesauttava vaikutus akoholinkäyttöön.
Jep. Minäkin sain diagnoosin yleisestä ahdistuneisuudesta + paniikkihäiriöstä jo yli 10 vuotta sitten. Join vain viikonloppuisin, kännit tosin ja lääkkeet (seronil) eivät kai siksi auttaneet. Saattoihan lääkekin olla väärä, vaikka olen jälkeenpäin kuullut, että alkoholia on syytä välttää kokonaan lääkityksen aikana.Ryhdyin käyttämään alkoholia jossain vaiheessa vähän enemmän ja kyllähän se hetkittäin helpotti oloa. Tai oikeastaan kun ryhdyin ryyppäämään vähän enemmän, pahimmat ahdistusoireet katosivat vuosiksi. Lopettamisen jälkeen ne tulivat takaisin. Nyt syön taas SSRI-lääkkeitä ja tuntuvat auttavan oikein hyvin. En ole juonut yli vuoteen. Ymmärrän oikein hyvin tuon ahdistukseen juomisen, vaikkei se hyvä ratkaisu olekaan. Hautaan johtava, mutta jokainen valitkoon tiensä. Luulen, että JOS ihminen juo ahdistukseen, se ahdistus ei ole mitään tavanomaista ahdistusta, vaan vähän vakavampaa… Kannattaa selvittää, msitä on kyse. Inhomasi termi, eli “Alkoholistinen tapa ajatella” voisi olla vaikka sellainen, että juo koska kynsi lohkeaa ja ahdistaa niin hitosti. Tai serkun koira kuoli ja kovasti taas ahdistaa…Kyllä tuollaistakin paskaa tuolla baanalla kuuli.
Vaikea sanoa, kun en sentään niiiin vanha ole Mutta ymmärtääkseni tuota tilaa ei ole kuvattu ahdistuneisuutena.
Yhteiskunnan rakenne oli toisenlainen, ja piti vain pärjätä ellei sitten suoranaisesti romahtanut. Oli niin paljon tehtävänä, että ei ehditty ‘potea’ tunnetiloja? Suurin osa henkisestä pahoinvoinnista kanavoitui fyysiseksi sairaudeksi tai paremmissa piireissä ‘hermoheikkoudeksi’
Mulle oli aina - vaikka olin henkisesti aivan romuna - vaikea myöntää etten pärjää, joten saattaa hyvinkin olla että se mitä nimitin ‘pahaksi oloksi’ oli ahdistuneisuutta? En osaa todellakaan sanoa. Ymmärrän, että oma kieleni tunnetilojeni määrittelyyn on tullut kotoa, ja meillä ei tuota sanaa käytetty.
Perimmäinen tarkoitukseni oli kuitenkin sanoa, että sanaa ‘ahdistunut’ en muista käytetyn 60- tai 70-luvuilla, joista jo muistan itsekin paljon. Jossain kirjoituksessasi puhuit ‘alkuperäissairaudesta’ johon et lukenut alkoholismia. Mitä tarkoitat sillä ja kuuluuko sinusta ahdistuneisuus paremmin siihen joukkoon?
Jos ahdistuksesta ei käytetty nimeä “ahdistus”, se ei tarkoita ettei sitä ollut olemassa. Eiköhän kaikki ihmisen tunnetilat ole aina olleet olemassa. Niistä on vain käytetty eri nimiä, tai niillä ei ole ollut olemassakaan nimeä. Ennen puhuttiin varmaankin mieluummin esim. hysteriasta, tai hermoromahduksista.
“piti vain pärjätä ellei sitten suoranaisesti romahtanut”
Miten tää mielestäsi sitten nykyään menee? Eikö nykyihmisen mielestäsi pidä vain pärjätä tai romahtaa?
Novamob käytti tuota sanaa puhuessaan alkoholismista, tarkoittaen ilmeisesti primääriä sairautta. Eli ensisjaista. Sekundääri sairaus on puolestaan alkuperäissairauden seurauksena syntynyt toissijainen sairaus. Kuten vaikkapa keliakiasta (primääri sairaus) aiheutunut luukato, kun se on osoitettavissa keliakiasta johtuvaksi.
Minä en pidä ahdistusta sairautena. Musta oli aika huvittavaa lukea psykiatrinkin lausunnosta että “arvioni mukaan plas sairastaa vakavaa masennusta ja hänellä on havaittavissa myös ahdistuneisuushäiriön täyttävä kriteeristö”. Mun mielestä on jotenkin keinotekoista erotella nämä kaksi asiaa toisistaan. Vähän ku sanoisi “henkilö vaikuttaa surulliselta. Jonkinverran on havaittavissa myös murheellisuuden kriteerit täyttävää oireistoa”.
Mistä sinä tiedät onko jonkun toisen käsitys esim. oman elämänsä olosuhteista realistinen vai ei?
On totta että tää psykokulttuuri varmasti ruokkii itse itseään. Kun ihmiset elävät yhteiskunnassa jossa jo arkipäivän kielenkäyttö vilisee psykiatrista termistöä, on selvää että ihmiset alkavat sitten tarkkailemaan omia tuntemuksiaan ihan liikaakin. Kyllä sen huomaa jo siitä että jos on hyvällä tuulella ja törmää ihmisiin jotka vatvovat jotain ahdistusta ja masennusta, yhtäkkiä huomaa itsekin ahdistuvansa pelkästään siksi koska on ympäristössä jossa ahdistuksia ja masennuksia vatvotaan. Ja mähän muutenkin olen ton antipsykiatrisen liikkeen kannalla, musta luonnolliset tunnereaktiot on patologisoitu. Psykiatria itse luo “sairauksia”, jotka eivät ole sairauksia. Omassa psykiatrin lausunnossani sanotaan että: “Esitietojen perusteella syntyy jkv alustavaa vaikutelmaa persoonallisuushäriöistä, mutta mitään selkeästi tällaiseen viittaavaa ei haastattelussa tule esiin. Plaan kohdalla olisi viisasta tehdä myös perusteellisemmat psykologiset tutkimukset jotta hoidon suunnittelun pohjaksi saataisiin kattavampi käsitys esim. kognitiivisesta tasosta ja persoonallisuuden rakenteesta. Tällöin voitaisiin saada käsitystä myös mahdollisista latentista psyykkisistä häiriöistä.” Herraisä mitä “piileviä psyykkisiä sairauksia” ne olisivatkaan minusta löytäneet ja millaisia koktaileja erilaisia lääkkeitä vetelisin tätä nykyä, jos olisivat alkaneet oikein haravoimaan täikammalla minun “psyykkistä rakennettani!”
Toisaalta ymmärrän sitäkin, että kun oikein siis ahdistamalla ahdistaa, ajatus sairaudesta tai häiriöstä kiehtoo. Ymmärrän että joidenkin on helpottavaa ryhtyä mieluummin sairaaksi, kuin taistella oikeudestaan nähdä syitä omaan ahdistukseensa itsensä ulkopuolisissa tekijöissä. Sehän on kiellettyä tätä nykyä. Kaikki kun johtuu aina “vain itsestä”.
Minä saan kommenteistasi criketti käsityksen että pidät ahdistusta jonkinlaisena vähän niinku elitistisenä hienosteluna, jota ei silloin ennenvanhaan edes ollut koska se on “keksitty” vasta nyt kun ihmiset ovat niin paljon huonompia ja heikompia pullamössöjä joka tavalla. Ku silloin ennenvanhaan sentään ihmiset oli karaistuneita ja kestivät kaiken. Koska vanhemmat sukupolvet olivat niin paljon erinomaisempia ihmisiä kuin nuoremmat jotka ei kestä mitään ja valittavat turhasta. Kuitenkin esim. suomen itsemurhaluvut ovat aina olleet hirvittävän korkeita, ja väkivaltaa täällä on ollut aina. On ihan loogisesti ymmärrettävää että erilaisten ahdistusten ja muiden negatiivisten tuntemusten ilmenemismuodot muuttuvat sitä mukaa kuin aika muuttuu. Ennenvanhaan oli ihan sallittua purkaa se ahdistus vaikkapa lasten pieksentään, kun tätä nykyä juostaan spygiadreilla ja nappaillaan lääkettä kitusiin.
Jos ihminen ei pysty elämään normaalia arkielämää tietyn vaivansa takia, vaikka sitten kipeän varpaan, tila vaikuttaa aika lailla sairaudelta. Se mitä termiä omasta tilastaan käyttää, on mielestäni aika toissijaista kuitenkin…
Oon vähän eri mieltä kuitenkin tuosta sairastamisesta… jos hyväksyy itselleen tietyn “diagnoosin” esim. alkoholiriippuvuuus sairautena tai masennus/ahdistus sairautena, näkisin että valtaosa ryhtyy kuitenkin hoitamaan tuota sairautta, ei sairastamaan ja rypemään sairaudessa. Mun mielestä omasta ahdistuksesta kiinni pitäminen on enemmän sairastamista kuin diagnoosin hyväksyminen ja ittensä hoitaminen…
No periaatteessa olen samaa mieltä ettei se termi jota asiasta käytetään ole sinänsä maailman tärkein asia. Mutta kyllä se kuitenkin vaikuttaa siihen millä tavalla ilmiöihin suhtaudutaan. Kun kaikista negatiivisista ilmiöistä tehdään sairaudeksi luokittelulla yksilöissä itsessään olevaa patologiaa, sillä on helppo sivuuttaa yhteisön (vaikkapa sitten yhteiskunnan) vaikutus yksilöön. Olen sitä mieltä että jos kiinalaiset työmyyrät ajautuvat jatkuasti itsemurhiin, se ei tarkoita sitä että kiinalaisissa yksittäisissä ihmisissä on jonkinlaista patologiaa. Kyllä minä näen asian siten, että he ovat mitä suurimmassa määrin yhteiskuntansa tuotteita. Jos jossain fundis- islamilaisen yhteiskunnan peräkylillä tytöillä ja naisilla on tapana ahdistua niin pahasti että he massoittain yrittävät polttaa itseään hengiltä, en näe asiaa siten, että nämä tytöt ja naiset potevat ahdistus- nimistä sairautta. Näen asian siten että tämä ilmiö on mitä suurimmassa määrin seurausta heidän ympäristöstään. Pahoivoivien yksilöiden psyykkisten ongelmien “hoitaminen” on lähinnä surkuhupaista tekopyhyyttä niin kauan kuin se ympäristö jossa he elävät ei muutu.
Kuka tässä nyt on “pitänyt kiinni” ahdistuksestaan? Itselläni on kyllä kokemusta myös masennuksen hoitamisesta siten kuten sitä tätä nykyä hoidetaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että käydään puhumassa jollekin joka ei tajua mistään mitään, ja sitten nappaillaan kemikaaleja. Kemikaaleja, joiden todellisista vaikutuksistakin on ihan asiantuntijatasolla monenlaista mielipidettä. On olemassa suuri määrä alan asiantuntijoita jotka sanovat, ettei ole edes olemassa minkäänlaista testiä, jolla voitais mitata aivojen kemiatasapainoja. Näiden lääkkeiden (esim. ssri) todellisista toimintamekanismeista aivoissa ei näin ollen ole siis minkäänlaista todellista näyttöä. Niiden väitetyt vaikutukset aivoissa ovat pelkkiä teorioita, ja niiden vaikutus on todettu ainoastaan ihmiskokeilla. Näin väittävät jotkut asiantuntijaryhmät. Suomea pidetään yhden totuuden valtakuntana. Täällä ei saisi olla kuin yhdenlaista informaatiota esimerkiksi ssri- lääkkeiden vaikutuksista. (tästä oli täällä jo viime vuonna juttua: viewtopic.php?f=3&t=22936)
Alkoholin pitkäaikaisvaikutuksista ihmiskunnalla sentään on jo tuhansien vuosien kokemus.
Minä en ole tässä hakemassa hyväksyntää omalle alkoholinkäytölleni kuten varmasti nyt taas siellä raittiit niin päättelevät. Mielestäni on kuitenkin lähinnä tekopyhää tuomita itselääkitseminen vaikkapa sitten alkoholilla, ja samaan aikaan hehkuttaa masennuksen hoitoa reseptilääkkeillä. Lähes kaikki lääkeriippuvaiset joita olen tuntenut, ovat koukuttuneet esim. bentsoihin nimenomaan siten että he ovat olleet alunperin virallisen “oikeanlaisen” mt- ongelmien hoidon piirissä. Yleensä respallakin saatuja ahdistuslääkkeitä (bentsoja) syödään nimenomaan silloin kun on tarve. Niitä ei syödä tiettyä milligramma päivässä, vaan silloin kun ahdistaa. Sit ku ahdistaa koko ajan, niin siinä sitä ollaan. Ihmisillä tuntuu olevan kuvitelma, että sama kemikaali vaikuttaa jotenkin eri tavalla jos sitä syö lainmukaisesti lääkärin määräämänä, kuin jos sitä ostaa katukaupasta.
Uskon myös näin, mutta sen ei tarvitse poissulkea alkoholismin muita (esim. lääketieteellisiä) ulottuvuuksia. itse uskon esim. siihen, että osaan ihmisistä alkoholi vaikuttaa vahvemmin (ns. synnynnäisesti alkoholistit). Tuon ongelman ilmeneminen vaatii tietysti ahkeraa juomista… mikä kuuluu suomalaiseen kulttuurin. Useassa muussa maassahan humaltumista pidetään häpeällisenä. Jos myös Suomessa vallitsisi jälkimmäinen suhtautuminen alkoholinkäyttöön, tuskinpa täällä niitä alkoholiongelmia näin paljon olisi, vaikka olisikin geneettistä potentiaalia. Mä en rupea tässä analysoimaan, mikä tässä yhteiskunnassa mättää, mutta veikkaisin että ns. holhoavalla hyvinvointivaltio-ajatuksella on osansa pahoinvoinnin lisääntymiseen.
Ympäristö/yhteiskunta koostuu yksilöistä, eli muutoksenkin voisi ajatella lähtevän yksilöistä… Yksilön on itse hoksattava, mistä pahoinvointi johtuu.
Neuvoisin alkuperäiselle, että lopeta juominen kokonaan. Ahdistus vähenee ja voit ehkä jättää serotoniinilääkkeetkin pois. Jos juot (paljon) ja käytät serotoniinia niin se on plus miinus nolla.
Kokeile vaikka 2 kuukautta, suosittelen.
Voimia kesään. Minä olen lopettanut kokonaan ja se toimi minulle.
Keskustelujen perusteella. Täytyyhän sitä luottaa siihen, mitä toinen sanoo, varsinkin kun se tukee omaa ajatusta
Niin… Keskustelu kanssasi on vähän ‘munankuorilla kävelyä’. Ilmeisesti ylitulkitset minua samoin kuin minä sinua Se, että olemme kasvaneet kumpikin oman aikamme lapsina tekee meistä ehkä vaan eri tavoin ajattelevia? En ihannoi menneitä aikoja, enkä varsinkaan omaa kasvuympäristöäni, mutta minusta asiat olivat yksinkertaisempia omassa lapsuudessani. Oli hyväksyttyjä ja ei-hyväksyttyjä juttuja, ja yhteisön kontrolli oli vahva. Tämä ‘harmaa alue’ tuli tutuksi vasta siinä murrosiän kynnyksellä
Identifioidun ehkä eniten hippisukupolveen - ‘rakkauden kesä’, kansalaisoikeusmellakat, Vietnamin vastaiset mielenosoitukset ja Woodstock tapahtuivat juuri kun olin aikuistumassa. Tähän kaikkeen minulla oli ‘aitiopaikka’ jenkkipoikaystäväni kautta.
Termi ‘pullamössö’, jonka olet itse tuonut jo pariin kertaan tähän keskusteluun taas puolestaan… no, sanotaanko niin, että olin oman äitini mielestä ‘pullamössö’. Olettaen että termi olisi ollut silloin käytössä
Ja alkuperäiselle sanoisin, että kuuntele Aggaa! Hänellä on tuoretta kokemusta.
Vai näinkö se meni… “yksilön on itse hoksattava, että pahoinvointi johtuu alkoholista”?
Jos on jo hoksannut mistä oma ahdistus johtuu, ei se vielä tarkoita sitä että siitä pääsee pelkästään hoksaamisen avulla myös eroon.
Eli sinä uskot että sinä tiedät toisen ihmisen asiat paremmin kuin se toinen ihminen itse. Palkästään keskusteluista muodostamien omien tulkintojesi perusteella. Huh.
Ja sehän olis kamalaa…
En kuitenkaan tarkoittanut sitä. Tässä oli aiheena yhteiskunta. Täällä voidaan huonosti. Sitä voi jokainen siis tahollaan pohtia, että miksi… esim. päättömään kilpailuun ja tavaran haalimiseen ei tarvitse lähteä mukaan. Jos/kun yrittää noudattaa jonkun ulkopuolisen tahon asettamia normeja, kyllähän se huonovointisuutta aiheuttaa.Oli se taho sitten yhteiskunta, uskonnollinen yhteisö, suku…
Ehkä meidän nuorten turhasta valittajien, kärsimyksestä mitään ymmärtämättömien pullamössöpaskojen pitäisi joutua sotaan ja äärimmäiseen köyhyyteen niin ahdistuksemmekin katoais! 
Serotoniinit pääkopassa mulla on sekaisin. Viime vuonna olin 3 kk juomatta, ja olo oli parempi. Kun tipaton loppui, aloitin taas juomisen entiseen malliin, ja olokin on pahentunut.
Mutta ymmärtääkseni tuota tilaa ei ole kuvattu ahdistuneisuutena.
