Ensimmäinen viesti pitkän taustastalkkailun jälkeen, ja tottakai se on avautumista ja valitusta. No, tässä tulee:
Ahdistaa! Tekis mieli vaan kiertyä ihan kippuralle ja huutaa, huutaa, huutaa kaikki paska pois mikä jyllää sisällä. Tekis mieli repiä ittensä kappaleiksi, ihan murusiksi ja tomuksi ja häipyä tuulen mukana pois pikkuhiljaa vaieten ja kadoten mitään jälkiä jättämättä. En tosin tiiä että helpottaisko ees se. Nukkumiset on taas menny päin helvettiä, lääkkeet ei tunnu auttavan. Kuitenkin kiskon niitä päivällä viinan kanssa ja taas yksi päivä menee sumussa enkä muista sitä enää huomenna. Haluttaisi soittaa äidille, isälle tai jollekin ja sanoa että tule hakemaan minut pois, ota mukaan ja peittele sänkyyn, silitä päätä ja sano että kaikki on hyvin, kaikki järjestyy. Mutta kun ei ole eikä järjesty. En voi soittaa kellekään, en halua että kukaan minulle tärkeä ihminen näkee mitä minusta on tullut. Tärisevä raunio siitä mitä oon joskus ollu. En halua läheisteni kokevan sitä pettymystä minkä tietäsin tulevan jos kertoisin.
Mulla oli joskus toiveita tulevaisuudesta, suunitelmia, haaveita ja uskoa tulevaisuuteen. Nyt mulla ei ole mitään. On vaan tämä päivä, tämä hetki ja vihaan sitä, vihaan jokaista hetkeä jonka olen olemassa tällaisena. Miksi minä en voi olla niinku muutkin? Mitä minulta puuttuu, että voisin olla “normaali”? Mistä muut saavat sen elämänilon? Mihin omani katosi? Milloin se tapahtui?
Pelkään oikeasti että tapan itseni tällä tavalla jolla elän. Juon nytkin kaljaa, en haluaisi juoda sitä, mutta en pysty tähän päivään ilmankaan. Tuntuu, että elämä on jo pilalla, riippumatta siitä mitä teen. Tekisi mieli antaa kaiken vain mennä, hypätä siihen syöksykierteeseen jonka reunalla keikun joka päivä. Ei jaksais enää yrittää pitää elämää kasassa yksin. Mutta pitää kuulemma olla vahva, pitää selvitä ite. Miksi en saa vaan huutaa että ei minusta ole siihen? Tuntuu että menetän kontrollin ihan kohta, revin itteni auki ja näytän sen mitä todella olen, ehkä ne sitten ymmärtäisivät? Ehkä minun ei sitten tarvitsisi olla vahva ja selvitä yksin. Mutta en pysty, ei ne usko. Ne pärjää ite, ne pystyy siihen.
Koita ny kuiteski keksiä jotain muuta. Kevätjuhlaliikkeitä?
Se menee ohi!!! 
Mä en KESTÄ enää etsiä töitä paikasta jossa työttömyysprosentti ollu vuosikaudet päälle 10%. Tai onko päälle ollu, järjestetää ties kuinka monia kursseja ja pakotetaa porukka osallistuu et saatais vähän kaunisteltua. Vittu mikä yhteiskunta. Ei kai auta ku bubre täs tilantees et jaksaa skarpata. Onneks sai töistä lintsattua… Ekaa kertaa. En ois siäl kestän olla. Nyt oon sit “vatsataudis” ja saan siit terveyskeskuksest sairaanhoitajalt paperinkii. Jaksa sit töitten toisten ihmisten haukkumist päin naamaa tai selän takana… 
Tekis kyl miel pyytää klinikalt se stnan paperi et oon kipee, mut ois aika kova isku työpaikalle ku ilmeniskii et käyn klinikal