Addiktiosta toiseen - minun tarinani.

Oon jo pitkään miettinyt tänne kirjoittamista, mutta on aina tuntunut että mun ongelmat on liian vähäpätöisiä moneen muuhun verrattuna.
Mistä aloittaisin…
No,oon 26v nainen.Jo lapsena olin ahdistunut ja epävarma.Kotona siihen ei osattu suhtautua,ongelmat lakaistiin maton alle, olihan meillä varsinainen unelmaperhe eikä sitä saanut särkeä.

Jo ala-asteella masennuin ensimmäisen kerran. Silloin kokeilin myös ensimmäistä kertaa,miltä veitsi tuntuu ihoa vasten.Ne olivat pieniä naarmuja,mutta tunsin suunnatonta helpotusta.Iän myötä vilillot syvenivät,samoin masennus. Noin 14v syömishäiriö puhkesi;anoreksiaa,bulimiaa…Mielialani heittelivät laidasta laitaan.Jossain vaiheessa, n.16v,syömishäiriööni puututtiin,ei kylläkään perheen aloitteesta. Pääsin nuorisopsykiatrian polille juttelemaan, masennuslääkitys aloitettiin.17v osastolle laihtumisen ja itsetuhoisen käytöksen vuoksi.
Sieltä päästyäni löysin ensimmäisen poikaystävän; suhde oli tulta ja tappuraa.Lopetin viiltelyn,hän sanoi jättävänsä jos viillän.Ero tuli kuitenkin parin vuoden jälkeen ja minä päätin etten jää sitä suremaan; olin hypomaaninen.19v lääkäri diagnosoi mulle 2suuntaisen,tyyppiä 2.
Yli vuoden meni todella lujaa;viinaa,bileitä,miehiä…Olin riippuvainen miesten huomiosta sekä alkoholista.Hoitohenkilökunta oli huolissaan, vaativat että menen katkolle.En mennyt, vaan jouduin polvileikkaukseen joka katkaisi ryyppyputken.
Kesällä 2010 törmäsin nykyiseen avomieheeni.Rakastuimme.Muutin toiselle paikkakunnalle miehen luo.Tätä ennen viiltely oli ollut taas mukana vahvasti; tikkauksia,suljetulla uhkailua.Kuitenkin miehen tavattuani pääsin siitä irti, satunnaisia repsahduksia lukuunottamatta.
Miehen kanssa olemme olleet yhdessä viisi vuotta. Kumpikin tykkää juhlia viikonloppuisin,joskus myös viikonloppu selvinpäin.
Olen mielialojeni vietävissä;vauhdin hurmassa shoppailen tilin tyhjäksi,aina on saatava jotain uutta. Masentuneena en jaksa juosta kaupungilla.
Syömisten kanssa elämä on nuoralla kävelyä.Vaikeaa.
Viillellyt en ole vuoteen.Siitä olen ylpeä.
Mutta…Nyt olen jäänyt koukkuun rahapeleihin.Olen pelannut tässä kuussa jo 200e pienistä tuistani.
Sen takia lähinnä nyt sain rohkeutta kirjoittaa. Ei ole kertakaikkiaan varaa tuollaiseen.Oon hirveän väsynyt.
Myös unilääkkeiden kanssa on ongelmia; väärinkäytän niitä.Sitten Stella- tai Imovanepäissäni ostelen netistä kaikkea / pelaan kaikki rahani.

Minulla menee lääkkeitä kaksisuuntaiseen sekä yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön.Viimeksi mainittuun tosin lääke ei tehoa ja joutuu varmaan kokeilemaan jotain muuta. Lyrica?

Ei tässä kirjoituksessa ole oikein päätä eikä häntää.Enkä tiedä onko tämä oikea paikka tälle vuodatukselle.
Mutta olisipa mahtavaa jos joku jaksaisi tämän lukea, jopa kommentoida.

Mietin pitkään et mitä vastais ja miten jne jne jne… Tuo on niin omaa entistä elämää (no vähän vielä nykyistäkin) että pakko jotakin ajatusta on koittaa saada ulos. En ajattele että meillä ois samat syyt siihen miks käyttäydytään ja voidaan “päin peetä”, mut sekin jo vähän tuo jotain en tiiä onko se lohtua tai ymmärrystä vai mitä et joku samalla tavalla “oireilee”. Tää ei oo myöskään kehotus kyseenalaistaa mitään lääkäreiden sanomisia tai mtn, vaan ihan vaan oma tarina siitä miten ja miks on käyttäytyny samalla tavalla kun ite kirjotit. Sori, saattaa tulla pitkä teksti…

Nuoresta lähtien jotain selittämätöntä ahistusta ja pahaa oloa. Sitä seuras ittensä vahingoittaminen, siitä sai jotain tyydytystä ja huomio minkä sai kun muut näki anto myös jotain mielihyvää, tuntu hyvältä kun ihmiset kommentoi vaikkei se palaute aina niin positiivista ollukaan, “v… idiootti” oli aika yleinen heitto. Syömishäiriöt tuli sen jälkeen osittain muiden huomauttelusta ja myös omasta yli kriittisestä suhtautumisesta itteensä. 15 vuotta joka päivä syömiseen liitty aina ajatus siitä et tää oli hyvä päivä kun en syöny, tai syyllisyys kun söi liikaa (tai normaalistikin). Ahmiminen kuulu kuvaan. En luurankoja ikinä ihaillu mut ajatus lämmitti aina mieltä että joku päivä peilistä kattoo laiha ihminen ja muut ihmettelee ja päivittelee omaa kurinalasuutta. Sanottakoon että sitä päivää ei ikinä tullu, ahmiminen kompensoi syömättömyysjaksoja sen verran hyvin. Paska ja epäonnistunu olo, välillä meni niin neuroottiseks ettei pystyny olemaan sängyssä kenenkä kaa kun mietti ettei oo tarpeeks laiha.

Erilaisiin peleihin koukuttuminen…helppoa ja nopeaa…onneks irti pääseminen käyny aina suht helposti. Sama päihteiden kanssa.

Tarve saada miehiltä huomiota ja sen seurauksena miellyttää kaikin mahollisin keinoin oli melkeinpä lamaannuttavaa ja myös koukuttavaa, ja tavallaan hävettävää koska samaan aikaan oli päässä uhmaajatus että “minä en tartte ketään”. Miellyttämistarve ajo aivan kamaliin ihmissuhteisiin. Ahdistuksen ja masennuksen lisääjinä toimivat hyvin. Toiseen ihmiseen ripustautuminen…kamalaa. Niin itelle ku sille toiselleki.

Hypekausia…ostetaan milloin mitäkin. Välillä sisustettiin ja jopa hamstrattiin tavaraa, seuraavaksi laitettiin rahat vaatteisiin, kohta kemikaaleihin, kohta terveysruokiin ja vehkeisiin. Viikon ajan oli saatava koira, sen viikon ajan päässä ei muuta ajatusta ollu eikä ajatuksissa mikään voinu tehä niin onnelliseks ku se mielikuvien piski. Mielenkiinnonkohteet vaihteli ja joku päivä saato huomata viettäneensä monta päivää jollain takkutukkafoorumilla koska jossakin kohtaan päähän oli saattanu tulla ajatus että loksit on saatava, sitä mistä moinen ajatus lähti niin ei mitään muistikuvaa mut se hypetys siellä oman pään sisällä noina pieninä kausina, ihanaa. Tuntu ku elämässä ois ollu joku mukamas tarkotus ja nautinnontuoja. Mikään ei kuitenkaan koskaan kestäny vaan mielenkiinto ja vimma sammu yhtä nopeesti ku oli tulluki.

Mielialan vaihtelut… ilosesta saatanan äkäseen hyvin hyvin nopeesti. Moneen kertaan ahdistuksen kourissa pähkäilyä et kuka helvetti edes oikeasti on kun suhtautumistavat ihmisiin ja asioihin vaihtelee niin rajusti.

15 vuoden sisällä tällasta oireilua, milloin mikäkin pääroolissa. Kakssuuntanen diagnoosi ja adhd-epäily 20-vuotiaana, ensimmäinen diagnoosi sittemmin poistettu. N. 15 eri psyykelääkettä litosta triptylin kautta pameihin ja uus kierros uusilla napeilla. Sanottakoon että jotku tasas mieltä paremmin ku toiset ja veivät kärjen masennukselta pahimpina kausina. Sairaalajakso käyty läpi. Erilaisia persoonallisuushäiriöiden piirteitä hahmoteltu muttei mitään selkeästi esiin nousevaa. Psykologin ja neurologin tutkimukset tehty. Traumaterapia 3 vuotta. 15 vuoden jälkeen ei voinu enää todeta ku et jumankauta oon väsyny itteeni.

Ehkä suurimpia ahaaelämyksiä oli kun tajus et kaikki nuo oireilut johtu omasta tarpeesta kompensoida sitä pahaa oloa mikä oli sisällä ja minkä halus jotenki kieltää. Ittesä vahingoittamine ja syömishäiriöt, kun muuta en pysty kontrolloimaan niin omaa kroppaa ja sitä mitä sinne työnnän tai sille teen ainaki pystyn, vaikken oikeesti pystynykä mut noilla keinoilla sitä yritti. Omasta itestä ei saanu irti hyvää oloa niin sitä toi pieninä rykäyksinä ahmimine, tuhlaus, pelaaminen,päihteet, muiden huomio. Koukuttuminen eri asioihin ja ihmisiin toi tyydytystä ja turvaa kun sitä tavallaan jäi sen toisen vietäväks, oli se sit aineet, ihminen, pelaaminen…elämää rytmitti joku muu ku ite.

Sanotaan et jonku uuden ajatus- tai käytöstavan omaksumiseen vaaditaan 700 toistoa. En tiiä mistä tuo on lähtösin mut uskon et jotakuinki noin se voi mennä. Ainaki noin monta kertaa kysyin iteltäni kun ahmimiskohatus oli iskemässä et miks pitää oikeesti nyt syödä? Tai miks just nää patalaput pitää ostaa vaikkei rahaa jää sen jälkee ruokaan? Mikä on huomenna paremmin ku tänää vedän pään täytee? Koskaan ei mitään selkeitä vastauksia tullu mut pikkuhiljaa alko tulla sellasia ajatuksia päähän et ei tartteekaan tehä jotain. Ei tarttee ahmii. Ei tarvii laihuttaa. Ei tarvii ostaa. Ja ensimmäiset kerrat kun pysty jättämään väliin sen jonku koukuttajan niin itku meinas tulla…ilosta. Ja aikaa myöten tuli ymmärrys et miks on alunperiki käyttäytyny niiko on. Muutos on tullu hitaasti enkä voi sanoo etteikö tänä päivänä ois mitään mätää päässä, mut en myöskään ikinä uskonu et vois muuttuu ihmine niin paljo mitä nyt jo on… Takaraivossa on sekin ajatus et mitä jos jokupäivä vajoo takas siihe addiktiomasennusahistushelvettiin, mut se ei pelota niin paljon mitä aiemmin.

Niiku alussa painotin niin meillä ei välttämättä oo samat syyt… mut uskon oikeesti että voit päästä noista kaikista paskoista jutuista myös eroon. Siihen voi auttaa lääkkeet, terapia, läheiset,mut suurimman työn joutuu tekee varmasti ite oman pään sisällä. Itteään joutuu kyseenalaistamaan rankalla kädellä…mut jos siulla joku toivo elää paremmasta niin jollakin keinolla siihen ajan myötä pääset. Tuossa omassa pitkässä stoorissa pointtina oli ensinnäki kertoo et miten samantyyppisesti on käyttäytyny, mut myös se ettei diagnoosi tai lääke yksistään välttämättä tee autuaaks… Uskon et enneku on oikeesti päässy perille itestään ei mikään lääkekään pelasta. Vaikka nuorena oli adhd-epäily sain lääkkeen vasta aikuisena mistä oon kiitollinen. Aivan eri tavalla joutu itteesä haastamaan ja oppi sen että mihin itestä oikeesti on ja mihin ei.

Jos jaksoit tähä asti ees lukee ( :smiley: ) niin ois kiva tietää et miten jatkossa on asiat sujunu… ja jos joskus on aivan käsittämättömän paska olo niin vertaistuki on kova sana mitä ei kannata unohtaa, aina löytyy kanssamatkustajia joilta voi ammentaa toivoa ja voimia…

Etten vahingossaka antas sellasta kuvaa että oon tässä jeesustelemassa miten riippuvuuksista voi päästä helposti eroon niin sanon että en oo ollu kaikkien em. riippuvuuksiemn kanssa pohjalla. En oo kokenu vierotusoireita alkoholista, en oo raha-asioiden munaamisessa joutunu niin pitkälle että ois satojen tuhansien lainoja niskassa. Joku itsetutkiskelu tuskin on päällimmäisenä mielessä kun on katkolla refloissa. En minäkään siinä pöntön päällä maatessa letti vessanpöntössä lilluen naama korvia myöten oksennuksessa ole kelaillut että jaa mikäs minut nyt todella tähän tilanteeseen sai, oliko se se onneton lapsuus vaiko mitä :slight_smile: Tarkotan vaan että kun/jos sellasia hetkiä tulee että omat voimat siihen riittää niin sitä itteesä menemistä kannattaa tehä tai ainakin yrittää, oli se riippuvuus sit mitä tai minkä asteista tahansa…

Ei pidä ajatella ettei voi omista tunnoista avautua tai koskaan valittaa koska jollakulla toisella on pahempiakin ongelmia. Aina on joku jolla menee huonommin, on sattunut pahempaa jne. Tietysti jotain perspektiiviä niistä tarinoista kannattaa hakea mutta jos tänään on paska olo niin se on eikä sitä valitettavasti paranna se että joku porukka istuu maailman toisella puolella orjaleireillä. :stuck_out_tongue:

Kiitos phalene!

Vertaistuki on kyllä ihan huippu juttu mutta tuntuu että oon niin “sekasikiö” näiden juttujeni kanssa että on vaikea löytää sitä omaa porukkaa.
Saatika sitten olla rehellinen.Oon vuosikausia kirjoitellut parillekin erille foorumille (syömishäiriö & itsensä vahingoittaminen) mutta sielläkin mun on hyvin vaikea olla rehellinen,pohtia asioita oikeasti.

Tällä hetkellä olo on aika sekava.Opiskelen alaa josta oon aidosti kiinnostunut mutta oma jaksaminen epäilyttää.Oon aina ollut suorittaja,mennyt hampaat irvessä eteenpäin. Joskus sitä vaan miettii että koska on mun vuoro olla väsynyt ja heikko ja sairas.Tuskin koskaan.En salli sitä itselleni.

Oon tänään kovasti miettinyt suhdettani riippuvuuteen.Selvästi mulla taipumus siihen on,mutta onko mulla rohkeutta haluta siitä eroon?

Riippuvuus. Tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas. Yksi avainsana on varmaan luovuttaminen. Ei edes yritä taistella vastaan, vaan antaa koko asian ikäänkuin kutistua pois. Ei ole helppoa ja uskoakseni ei tapahdu yhdessä yössä. Sinnikkäästi ajattelee päämääränään riippuvuuksista vapaata arkea. Ihminen kulkee vääjäämättä ajatustaan kohti!

Tapsa,niinhän se usein on että mieluummin sitä valitsee tutun helvetin.

Eilen lähti juominen lapasesta ja päädyin pokesaattueessa ulos baarista,kysyivät soittavatko kytät vai kantaako jalat.Kyllä ne kantoi sen verran että kotiin pääsin.Mutta kyllä taas tuli mieleen että miksi pitää juoda,ennenkaikkea noin helvetin paljon että aikuisella akalla lähtee jalat alta.

Vapisevin käsin oon tän päivän kiskonut rauhoittavia ja polttanut ketjussa.Viiltäminen on käynyt mielessä useamman kerran.Mutta onneksi olen pystynyt sitä vastustamaan.

Mun on vaan niin vaikea kuvitella elämää ilman mitään riippuvuutta.Olen jo vuoden päivät halunnut lopettaa röökin vetämisen mutta kun en edes sitä uskalla,edes yrittää.

On todella pelottavaa lukea näitä tekstejä. Ne kun voisivat olla itseni kirjoittamia. Ainakin olisi voineet olla muutama vuosi sitten. Silloin olin vielä aivan holtiton. Nyt olen enemmän hallinnassa, mutta se purkautuu valtavina stressitiloina ja ahdistuksena.

Kiitos Venla kommentistasi!

Voi vitulla päähän.
Taas on juotu rahat ja maine.Tili on miinuksella ja vähän pakko olisi pikavippejä lyhentää.Mulla on vielä luottotiedot kunnossa enkä niitä todella haluaisi menettää.

Pelaamista oon saanu vähennettyä,mua ahdistaa siinä ajatus siitä että minä en sitä kontrolloi tuleeko rahaa vai ei.Mun pitää saada pitää langat käsissäni.
Ja näin ollen syömiset (syömättömyys) on heikoilla kantimilla.Kun en kerta voi kontrolloida RAY:ta niin kostoksi kontrollin itseni nälkäkuoleman partaalle :unamused:

Ahdistus pitää tiukasti otteessaan.Välillä sitä on pakko lääkitä erinäisin keinoin etten sekoa.

Voi vaan kysyä että missä vaiheessa kaikki meni näin pieleen.

Moi. Itse olen samanikäinen, mutta mies. Voin samaistua joihinkin juttuihin…

Mulla on kans taipumusta jäädä helposti koukkuun eri juttuihin. Tai siis nimenomaan tulee sellaisia lyhyitä ylilyöntejä. Esim. alkoholia jos alan nauttimaan, niin en saa korkkia kiinni ennen, kun sammun. Ei auta vaikka ostais vähän vähemmän, kun loppujen lopuks sitä löytää ittensä joko kerjäämässä muilta juomaa (jos on vaikka jossain kotipippaloissa/etkoilla/jatkoilla) tai sitten baarista saa. Ja sitten monesti tulee tehtyä jotain typerää, joka hävettää jälkeenpäin tai sitten ei edes muista mitään, mikä on melkein pahempi joskus…

Muitakin tällaisia hurahduksia on ollut. Rahapeleistä oon saanut pysyttyä toistaiseksi erossa, mutta mulla tuli jossain vaiheessa käytettyä muutaman päivän aikana aika paljonkin (mun mittakaavalla) rahaa tämmösiin internetin livepornopalveluihin. Mutta tuntuu, että noissa voi olla jotain samantyyppistä. Jälkikäteen aina miettii, että miten helvetissä mä saatoin käyttää 100€/200€ tähän. Toki rahapeleissä koukkuna on se mahdollisuus äkkirikastumisesta, pornochateissa tietää varmasti köyhtyvänsä, että ehkä ne vähän eri juttuja kuitenkin on.

Itse olen taas viime aikoina juonut, mutta oon pysynyt aika lailla omissa oloissani. Olen tosi ujo, mulla on diagnooseina tällä hetkellä sosiaalisten tilanteiden pelko ja keskivaikea masennus.

Just näitä tunteita mulla on kans, mitkä ajaa mua juomaan. Tuntuu, että päässä pyörii vaan negatiiviset jutut, ja ettei vaan kestä, ellei saa vähän puudutettua päätä… Tänään en ole juonut ja kumma kyllä krapula ei ole kauhean paha, vaikka meni monta päivää putkeen kännissä. Tosin tissuttelin yksin kotona, niin ehkä siks en sellaisia blackout sammumis -kännejä juonut kertaakaan.

Noh, ajattelinpa vaan postata, ettet ole yksin tän tyyppisten ongelmien kanssa. Et on vaikee hallita rahankäyttöä välillä, tulee impulsiivisia ylilyöntejä joko rahan käytön tai juomisen suhteen jne…

Jaksamista

Kiitos shyguy kommentistasi!Kyllähän se vähän oloa helpottaa kun tietää että ei ole aivan yksin tällaisten asioiden kanssa.

Ulospäin kaikki näyttää siltä miltä pitääkin, mutta totuus on toinen.
Oon oikea emävalehtelija,paska ihminen. Meen itsekin kohta sekaisin valheistani.
Pelkään että nää mun työllä ja tuskalla rakentamat kulissit kaatuu.Ja sitä en kestä.
Mua ahdistaa ihan helvetisti ja mun on vaan leikittävä että kaikki on hyvin.

^ Mulla on monesti aivan samoja keloja. Taino edes mun valheet ei ole näyttäneet kovin hyviltä vähään aikaan. Mutta siis mulla on tapana sievistellä asioita. Kellekään kavereille (joita oli joskus ja nykyään harvemmin) en uskalla kertoa mua painavista asioista suoraan. Ammattilaisillekin tulee helposti kaunisteltua asioita.

Toisaalta mua myös nimenomaan ahdistaa se valehtelu. Ja pelottaa, että mitä sitten käy, kun kaikki käy ilmi.

Taas tällainen “tuttu tunne, mutta en osaa ollenkaan auttaa” -viesti, sori. Musta tuntuu, ettei ne valkoisetkaan valheet ole hyvä juttu välttämättä, jos niistä tulee arkipäivää. Mä olen koko ikäni varmaan harrastanut sitä, että esitän kaiken olevan hyvin, vaikka oikeesti tuntuis siltä, että pää räjähtää. Varmaan helpottais, jos osais olla rehellinen niistäkin asioista, jotka tuntuu itselle hankalilta. Vaikka tämän muka jotenkin tajuan, en sitä siltikään tajua. :cry:

Ja oloa ei todellakaan paranna se, että pitää itseään valehtelijana, koska ei tohdi puhua asioista niin kuin ne on. Itse tuudittaudun siihen tunteeseen, että en valehtele niinkään kusettaakseni mitään itselleni, vaan sen takia, etten uskalla olla rehellinen kaikesta. :confused:

Shyguy,kiitos taas!Nuo sun kirjoitukset kuulostaa niin tutulta…

Hirvittävä sisäinen taistelu.
Milloin on mun vuoro olla heikko ja väsynyt?
Vai onko tää juuri sitä heikkoutta kun en uskalla sanoa ääneen mistään.
Ahdistaa niin että oksettaa.

Jokainen saa olla heikko ja väsynyt. Kaikki ei vaan aina pysty olemaan heikkoja. Se on varsinkin vaikeaa, jos luonteeltaan herkästi kuuntelee muiden ongelmia, muttei itse osaa avautua lainkaan. Silloin kaikki jää vaan päähän pyörimään. Jälleen kerran tiedän tunteen, mutta kunpa osaisinkin kirjoittaa :cry:

Sun täytyy saada olla nyt se - Tyttö epäkunnossa - viittaan tossa toisen ketjun tekstiini. Tiputus on lopulta todella armoton, jos väkisin kannattelet muita ja itseäsi. Itsekään en koe, että olisin koskaan “valehdellut” että asiat on hyvin, en vaan pystynyt myöntämään ja aina oli se sairas läheinen, joka mua tarvitsi ja joka oli sillä tavalla sairas. Paranoidinen skitsofrenia, josta psykoosiin, että ei ihan oikeasti ymmärtänyt mitä teki mulle, ei ymmärtänyt tai muista jälkeenpäin miten käyttäytyi ja mitä sanoi.

Anteeks offi, mut mua vituttaa aivan suunnattomasti toi vastenmielinen irvistelevä äijänpärstä tuolla oikeassa yläkulmassa, eiks se vois jo ampua itseään päähän ja hävitä sieltä. :unamused:

Sori, lisää offia, mut :wink:

Kiitti Luc ja shyguy käynnistä!

Tiiättekö sen tunteen kun ahdistaa niin paljon että pitää oksentaa ja kurkussa on nyrkin kokonaan pala joka vaikeuttaa hengittämistä ja nielemistä?

Hirveää vatulointia ollut viime viikot.Juupaseipäs-leikkiä ja itsensä hulluuden partaalle ajamista.

Huomenna pitäisi kuitenkin jotain selvitä. Jos hyvin käy.
Alan olla omien sietokykyjeni rajalla ja pelkään järjettömästi mitä niiden rajojen takana on. En halua ottaa selvää joten jotain on tehtävä.

Yllätin itseni ja muut viheltämällä pelin poikki ja jäämällä sairaslomalle.
Oon ollu hoidon piirissä n. 12 vuotta pääongelmien takia ja nyt meni vati ympäri.
Yksi henkilö kommentoi asiaa näin:Ei susta kyllä millään uskoisi eikä sun ulkoisesta habituksesta.
Tokaisin aika kärkkäästi että tervetuloa todellisuuteen, ei ne mt-ongelmat aina päälle päin näy.
Olo on helpottunut. Ja epäuskoinen.Osasinko todella kerrankin kuunnella itseäni?

^ Hyvä juttu :slight_smile: . Otahan nyt saikusta kaikki irti, eli ensisijaisesti LEPÄÄ ja sitten, kun olet saanut pahimman uupumuksen katkaistua, voit hiljalleen alkaa miettiä, miten sun pitäisi edetä. Ei mitään kiirehtimistä sen asian kanssa. Luultavasti sun kulissisi olisivat romahtaneet ennen pitkää joka tapauksessa ja jos olisit vain hampaat irvessä painanut siihen saakka, ettet enää todellakaan jaksa, se romahdus olisi käynyt paljon pahemmalla ryminällä ja aiheuttanut mahdollisesti enemmän tuhoa, kuin nyt, kun tajusit antaa itsellesi armoa.

Tsemppiä <3.