Mietin pitkään et mitä vastais ja miten jne jne jne… Tuo on niin omaa entistä elämää (no vähän vielä nykyistäkin) että pakko jotakin ajatusta on koittaa saada ulos. En ajattele että meillä ois samat syyt siihen miks käyttäydytään ja voidaan “päin peetä”, mut sekin jo vähän tuo jotain en tiiä onko se lohtua tai ymmärrystä vai mitä et joku samalla tavalla “oireilee”. Tää ei oo myöskään kehotus kyseenalaistaa mitään lääkäreiden sanomisia tai mtn, vaan ihan vaan oma tarina siitä miten ja miks on käyttäytyny samalla tavalla kun ite kirjotit. Sori, saattaa tulla pitkä teksti…
Nuoresta lähtien jotain selittämätöntä ahistusta ja pahaa oloa. Sitä seuras ittensä vahingoittaminen, siitä sai jotain tyydytystä ja huomio minkä sai kun muut näki anto myös jotain mielihyvää, tuntu hyvältä kun ihmiset kommentoi vaikkei se palaute aina niin positiivista ollukaan, “v… idiootti” oli aika yleinen heitto. Syömishäiriöt tuli sen jälkeen osittain muiden huomauttelusta ja myös omasta yli kriittisestä suhtautumisesta itteensä. 15 vuotta joka päivä syömiseen liitty aina ajatus siitä et tää oli hyvä päivä kun en syöny, tai syyllisyys kun söi liikaa (tai normaalistikin). Ahmiminen kuulu kuvaan. En luurankoja ikinä ihaillu mut ajatus lämmitti aina mieltä että joku päivä peilistä kattoo laiha ihminen ja muut ihmettelee ja päivittelee omaa kurinalasuutta. Sanottakoon että sitä päivää ei ikinä tullu, ahmiminen kompensoi syömättömyysjaksoja sen verran hyvin. Paska ja epäonnistunu olo, välillä meni niin neuroottiseks ettei pystyny olemaan sängyssä kenenkä kaa kun mietti ettei oo tarpeeks laiha.
Erilaisiin peleihin koukuttuminen…helppoa ja nopeaa…onneks irti pääseminen käyny aina suht helposti. Sama päihteiden kanssa.
Tarve saada miehiltä huomiota ja sen seurauksena miellyttää kaikin mahollisin keinoin oli melkeinpä lamaannuttavaa ja myös koukuttavaa, ja tavallaan hävettävää koska samaan aikaan oli päässä uhmaajatus että “minä en tartte ketään”. Miellyttämistarve ajo aivan kamaliin ihmissuhteisiin. Ahdistuksen ja masennuksen lisääjinä toimivat hyvin. Toiseen ihmiseen ripustautuminen…kamalaa. Niin itelle ku sille toiselleki.
Hypekausia…ostetaan milloin mitäkin. Välillä sisustettiin ja jopa hamstrattiin tavaraa, seuraavaksi laitettiin rahat vaatteisiin, kohta kemikaaleihin, kohta terveysruokiin ja vehkeisiin. Viikon ajan oli saatava koira, sen viikon ajan päässä ei muuta ajatusta ollu eikä ajatuksissa mikään voinu tehä niin onnelliseks ku se mielikuvien piski. Mielenkiinnonkohteet vaihteli ja joku päivä saato huomata viettäneensä monta päivää jollain takkutukkafoorumilla koska jossakin kohtaan päähän oli saattanu tulla ajatus että loksit on saatava, sitä mistä moinen ajatus lähti niin ei mitään muistikuvaa mut se hypetys siellä oman pään sisällä noina pieninä kausina, ihanaa. Tuntu ku elämässä ois ollu joku mukamas tarkotus ja nautinnontuoja. Mikään ei kuitenkaan koskaan kestäny vaan mielenkiinto ja vimma sammu yhtä nopeesti ku oli tulluki.
Mielialan vaihtelut… ilosesta saatanan äkäseen hyvin hyvin nopeesti. Moneen kertaan ahdistuksen kourissa pähkäilyä et kuka helvetti edes oikeasti on kun suhtautumistavat ihmisiin ja asioihin vaihtelee niin rajusti.
15 vuoden sisällä tällasta oireilua, milloin mikäkin pääroolissa. Kakssuuntanen diagnoosi ja adhd-epäily 20-vuotiaana, ensimmäinen diagnoosi sittemmin poistettu. N. 15 eri psyykelääkettä litosta triptylin kautta pameihin ja uus kierros uusilla napeilla. Sanottakoon että jotku tasas mieltä paremmin ku toiset ja veivät kärjen masennukselta pahimpina kausina. Sairaalajakso käyty läpi. Erilaisia persoonallisuushäiriöiden piirteitä hahmoteltu muttei mitään selkeästi esiin nousevaa. Psykologin ja neurologin tutkimukset tehty. Traumaterapia 3 vuotta. 15 vuoden jälkeen ei voinu enää todeta ku et jumankauta oon väsyny itteeni.
Ehkä suurimpia ahaaelämyksiä oli kun tajus et kaikki nuo oireilut johtu omasta tarpeesta kompensoida sitä pahaa oloa mikä oli sisällä ja minkä halus jotenki kieltää. Ittesä vahingoittamine ja syömishäiriöt, kun muuta en pysty kontrolloimaan niin omaa kroppaa ja sitä mitä sinne työnnän tai sille teen ainaki pystyn, vaikken oikeesti pystynykä mut noilla keinoilla sitä yritti. Omasta itestä ei saanu irti hyvää oloa niin sitä toi pieninä rykäyksinä ahmimine, tuhlaus, pelaaminen,päihteet, muiden huomio. Koukuttuminen eri asioihin ja ihmisiin toi tyydytystä ja turvaa kun sitä tavallaan jäi sen toisen vietäväks, oli se sit aineet, ihminen, pelaaminen…elämää rytmitti joku muu ku ite.
Sanotaan et jonku uuden ajatus- tai käytöstavan omaksumiseen vaaditaan 700 toistoa. En tiiä mistä tuo on lähtösin mut uskon et jotakuinki noin se voi mennä. Ainaki noin monta kertaa kysyin iteltäni kun ahmimiskohatus oli iskemässä et miks pitää oikeesti nyt syödä? Tai miks just nää patalaput pitää ostaa vaikkei rahaa jää sen jälkee ruokaan? Mikä on huomenna paremmin ku tänää vedän pään täytee? Koskaan ei mitään selkeitä vastauksia tullu mut pikkuhiljaa alko tulla sellasia ajatuksia päähän et ei tartteekaan tehä jotain. Ei tarttee ahmii. Ei tarvii laihuttaa. Ei tarvii ostaa. Ja ensimmäiset kerrat kun pysty jättämään väliin sen jonku koukuttajan niin itku meinas tulla…ilosta. Ja aikaa myöten tuli ymmärrys et miks on alunperiki käyttäytyny niiko on. Muutos on tullu hitaasti enkä voi sanoo etteikö tänä päivänä ois mitään mätää päässä, mut en myöskään ikinä uskonu et vois muuttuu ihmine niin paljo mitä nyt jo on… Takaraivossa on sekin ajatus et mitä jos jokupäivä vajoo takas siihe addiktiomasennusahistushelvettiin, mut se ei pelota niin paljon mitä aiemmin.
Niiku alussa painotin niin meillä ei välttämättä oo samat syyt… mut uskon oikeesti että voit päästä noista kaikista paskoista jutuista myös eroon. Siihen voi auttaa lääkkeet, terapia, läheiset,mut suurimman työn joutuu tekee varmasti ite oman pään sisällä. Itteään joutuu kyseenalaistamaan rankalla kädellä…mut jos siulla joku toivo elää paremmasta niin jollakin keinolla siihen ajan myötä pääset. Tuossa omassa pitkässä stoorissa pointtina oli ensinnäki kertoo et miten samantyyppisesti on käyttäytyny, mut myös se ettei diagnoosi tai lääke yksistään välttämättä tee autuaaks… Uskon et enneku on oikeesti päässy perille itestään ei mikään lääkekään pelasta. Vaikka nuorena oli adhd-epäily sain lääkkeen vasta aikuisena mistä oon kiitollinen. Aivan eri tavalla joutu itteesä haastamaan ja oppi sen että mihin itestä oikeesti on ja mihin ei.
Jos jaksoit tähä asti ees lukee ( 
) niin ois kiva tietää et miten jatkossa on asiat sujunu… ja jos joskus on aivan käsittämättömän paska olo niin vertaistuki on kova sana mitä ei kannata unohtaa, aina löytyy kanssamatkustajia joilta voi ammentaa toivoa ja voimia…
Tarkotan vaan että kun/jos sellasia hetkiä tulee että omat voimat siihen riittää niin sitä itteesä menemistä kannattaa tehä tai ainakin yrittää, oli se riippuvuus sit mitä tai minkä asteista tahansa…
