Olen tässä viikonlopun aikana miettinyt mm. sitä, kuinka äärimmäisiin tunnetiloihin joutuu päihteitä käyttävän lapsensa kanssa. Ja kuinka vaikeaa joitakin niistä on myöntää, edes itselleen. Saatikka sanoa ääneen.
Olen varsinkin viimeisen viiden vuoden aikana inhonnut, vihannut, pelännyt, säälinyt…mutta myös rakastanut lastani. Ja kaikki tunteet voisi kertoa kymmenellä, jos niitä vertaa ns. normaalitunteisiin.
Kaikkein vaikeinta on ollut hyväksyä tunne, että toivoisin lapseni jopa kuolevan, jotta tämä helvetti loppuisi. Sitä myös eniten pelkään - hänen kuolemaansa, joka on ihan mahdollista. Olen monta kertaa miettinyt, mitä sanoisin, jos minulle poliisista tai sairaalasta soitettaisiin. Millaisia tunteita siinä kohtaa heräisi.
En usko olevani mitenkään poikkeava/erilainen, kun kerron tästä. Vaikka sehän on kamalinta, mitä ajatella saattaa. Toivoa oman lapsen kuolemaa! Ehkä tämä kaikki on senkin vuoksi niin raskasta, kun kaikki on niin äärimmäistä, ei normaalia asioiden prosessointia. Mitä te muut ajattelette tästä, oletteko kokeneet samoin?
Petunia, et ole poikkeava tunteinesi. Aivan samalla tavalla voisin sanoa itsestäni. Välillä olen miettinyt poikani hautajaisia, ketkä sinne tulisivat, millaista musiikkia siellä olisi, minkä valokuvan hänestä laaittaisin esille jne. Kun poika on sairaalassa kuolemaisillaan tai itkee vieressäni surkeana kohtaloaan ja on katuvainen, kauhistun näitä omia kuolema-ajatuksiani ja ajattelen, kuinka rakas tämä lapseni minulle on. Tuttuja tunteita siis…
Hei,
ovat tuttuja tunteita minullekin. Oman poikani huumeiden käyttö paljastui 11 vuotta sitten ja seuraavien 6-7 vuoden aikana kävin läpi kaikenlaisia tunteita toivosta syvään toivottomuuteen ja ahdistukseen. Välillä tosiaan toivoin, että poika kuolisi, että kaikki kauheus loppuisi, voisin surra kunnolla ja jatkaa sitten eteenpäin elämässä.
Tunteet tulevat ja menevät, ei niistä ole haittaa. Kunhan ei sano sille kuitenkin rakkaalle lapselleen, että toivottavasti päädyt vankilaan/häivyt elämästäni/kuolet…
Poika on ollut korvaushoidossa viisi vuotta ja elän taas ns. normaalia elämää, mutta huoli - ja ne äärimmäiset tunteet - eivät ole vieläkään täysin ohi. En nyt joka päivä, mutta aika usein pelkään, että se alkaa taas.
Minulla myös ollut rankkoja vihan ja kyllästymisen tunteita. Pojan kuolemaa en muistaakseni ole toivonut. Olen “tyytynyt” toivomaan, että se häipyisi kauas eikä ikinä tulisi takaisin. Joskus ollut myös inhon ja iljetyksen tunne - ei ole haluttanut koskea mihinkään hänen jäljiltään.
Pojan kavereihin on joskus kohdistunut sellaisia fiiliksiä, että olen halunnut tappaa ne.
Pojan vankilaan joutumista ollaan toivottu molemmat vaimon kanssa ajoittain. Syynä tähän toiveeseen ei ole ollut niinkään viha kuin toiveajatus, että pojan syöksykierre pysähtyisi vankilaan ja hän saisi tilaisuuden aloittaa uuden elämän. Mutta saattaisihan siinä käydä niinkin, että hänestä vain tulisi siellä täysverinen ammattilainen…
Vankilaan joutumista olen loppujen lopuksi pikemminkin pelännyt (no toivonut ehkä pahimmissa paikoissa) kuin toivonut. En ole uskonut vankilan parantavan ketään, olen ajatellut, että siitä seuraa enemmän hyvää kuin huonoa. Läheltä piti, kaksi ehdollista ja yhdyskuntapalvelua, syynä se, että kärjillä ollessaan poika oli jo aloittanut hoidon ja elämäntilanne oli vähän vakaampi kuin aiemmin.
Suhde kavereihin on mielenkiintoinen. Olen niitäkin vähän hyysännyt ja ruokkinut, välillä taas toivottanut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Tiedän myös, että yhden pojan kaverin isä on joskus heittänyt oman poikani ulos, mistä en häntä syytä.
Terve TaiUkko,
Tietääkseni suurin osa huumeiden käyttäjistä, jotka ovat päätyneet vankilaan seurauksina rikoksistaan, selviävät parempaan elämänlaattuun ilman päihteitä, elleivät ole jo syvällä huumejengeissä ennen vankilaan päätymistään.
Aika monissa tapauksissa vaikeinta on päästä irti päihteistä siinä sosiaalisessa ympäristössä, jossa on käyttöön oppinut ja tottunut, siksi huumeiden käytön lopettamista eivät mielestäni tue yhdyskuntapalvelu tai ehdollinen vankeusrangaistus.
Omien kokemuksieni mukaan parhaisiin hoitotuloksiin on päästy silloin kun hoito toteutetaan oman sosiaalisen ympäristön ulkopuolella olosuhteissa, joissa on hoidettavalle aivan uudenlaisia haasteita.
Hoidonn jälkeen on tärkeää päihtettömän elämän varmistaminen hyvien tukihenkilöiden avulla koko perheelle. Avain asemassa ovat silloin isä ja äiti, jotka ovat huolehtineet omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan
puhuin nyt vain omista uskomuksistani ja tunteistani, kun kirjoitin, etten ole uskonut vankilan parantavan ketään. Pitää tarkentaa, että en ainakaan omaa poikaani. Käräjäoikeuden tuomari oli aikanaan, tuomiota antaessaan sitä mieltä, että “vankila ei ole miehelle (siis pojalleni) oikea paikka”. Enkä tietenkään usko yhdyskuntapalvelun parantavaan vaikutukseen, se on rangaistus rikoksista. Päihdeongelman hoito on toinen juttu.
Kirjoitukseni lähtökohta oli äärimmäisten tunteiden (lapseen kohdistuvan vihan ja jopa kuoleman toivomisen) hyväksyminen, ei kannanotto hoitoihin. Mutta minusta on hyvä, että hoitotapoja ja -vaihtoehtoja on monia, en rupea kiistelemään siitä, mikä on paras vaihtoehto.
Minä en ole toivonut pojan kuolemaa enkä edes sitä, että painuisi hornan tuuttiin pois minun näköpiiristäni. En ole vihannut, mutta kamalan vihainen olen kyllä ollut, pettynyt ja äärettömän surullinen ja paniikkihuolissani. Vankilaan olen suhtautunut kahtalaisesti kuten toisaalla sanoin, ennen se tuntui aivan karsealta vaihtoehdolta, mutta nyt ajattelen, että parempi ehkä olisi, että hän nyt joutuisi vankilaan ennenkuin tekee jonkun peruuttamattoman typeryyden.
Päällimmäinen ja äärimmäinen tunne minulla tässä asiassa on tolkuton hätä hänen puolestaan, mitä vaan tekisin hänen hyväkseen ja kuitenkaan en yhtä ainoaa kannustavaa sanaa keksi, jonka hänelle sanoisin. Miehen negatiivisten tunteenpurkausten edessä joudun aivan paniikkiin: apua, minä olen ainut joka tästä lapsesta välittää, enkä osaa mitään tehdä!! Parisuhdeterapiasta oli se hyöty, että opin suhtautumaan realistisemmin miehen jyrkkiin ilmaisuihin. Ettei hän oikeasti aio pakata pojan kamppeita ja heittää pihalle, vaikka niin sanookin.
Nurturing Motherin tavoin olen ajatellut pojan hautajaisia ja sitten itkenyt sitäkin asiaa jo ennakkoon.
Toisaalta kuoleman ajatus on jotenkin arkipäiväistynyt. Kun ollaan muun perheen kanssa lähdössä jonnekin ja poika vielä nukkuu huoneessaan, sanon miehelle, että käy nyt vielä katsomassa, että se hengittää tai kun kysyn pikkuveljeltä onko se päivällä nähnyt veljeään tämä sanoo, että joo ja näytti olevan ihan elossa. Ihan kuin se olisi vaan jotain, että mitä sille kuuluu - ihan hyvää vaan.
Poikani kaveri pääsi juuri vankilasta, missä oli käynyt 3vk kestävän päihdehoidon. Sieltä päästyään alkoi taas amfetamiini ja lääkkeet ja alkoholi. Ihmeteltyäni tätä poikani sanoi “mitä muutakaan hän tekisi päivät pitkät kuin vetäisi”. Poikani on opioidivieroituksessa ja käy työssä isällään, kun ei ole ihan tuskissaan. Viikonlopuksi pakeni mökille vankilakaveriaan, kun pelkää retkahtavansa tämän seurassa. Vaikeinta ei ole lopettaa vaan pysyä kuivilla ja siihen tuo vankilan leima ei auta. Sieltä päästyä normaalin elämän mahdollisuudet kapeat ja helposti ajautuu entiseen.
Poikkesin nyt varsinaisesta asiasta, kun tuli tuo vankila puheeksi. Mutta Petunialle ja muile äideille, kaikki nuo tunteet ovat tuttuja. Eikä niitä varmaan olisi, ellei rakastaisi niin paljon…
Näinhän se on että ihminen kestää asioita ja vaikeitakin tilanteita jos niillä on alku ja loppu.
Me venymme isojenkin asioiden edessä jos sillä on loppupäivämäärä, edes jonkinlainen.
Läheisen päihderiippuvuuden tekee äärettömän raskaaksi juuri se, että päivää, kuukautta, ei edes vuotta ole
tiedossa käytön loppumiselle. Sen vuoksi helposti tulee mieleen, kun tapahtuisi jotain, joka tämän lopettaisi.
Ei ole edes mitään mistä puhuisi kun omat tunteet käyvät äärikierroksilla.
Silloin on hyvä yrittää päästää vain irti. Sehän ei merkitse toisen hylkäämistä mutta sen asian hyväksyminen,
että toista ihmistä ei voi muuttaa, ei edes omaa lastaan, voi helpottaa ja siitä on hyvä jatkaa.
Seistä aivan kuin taka-alalla, viestittäen, tässä me olemme kun tarviset meitä sinä päivänä jolloin haluat
muuttaa elämäsi suuntaa.
Hienoa että jaksatte kirjoittaa tänne Vilpolaan tukien toisianne. Kenenkään teistä ei tarvitse tuntea jäävänsä yksin.
Voi kuinka toivon teille hyvää,tyyntä mieltä.Itse olen ollut äärimmäisten ,voimakkaiden,tunteiden riepoteltavana jo useita vuosia.Tässä ja nyt mieli on tyyni.Huumeriippuvainen poikamme tuomittiin 4 vuotta sitten vankilaan,pitkä useiden vuosien tuomio,ja on ollut siittä lähtien puhdas.Vankila oli hänen pelastuksensa.
Tiedän,missä hän on,ja että katto on pään päällä ja saa ruokaa.Niin kauan,kun hän on siellä,on minulla levollinen olo.
Hei!
Olen uusi täällä joten esittelenpä itseni
Olen parikymppinen nuori nainen ja seurustelin huumeriippuvaisen miehen kanssa reilun vuoden.
Ensin oli tottakai ihanaa. Ja hän ei silloin käyttänyt mitään aineita. Pikkuhiljaa hän tutustui huonoon seuraan ja sitä kautta alkoi viihdekäyttö. Hän oli aiemmin joskus käyttänyt suonensisäisesti mutta oli kuivilla kun aloimme seurustelemaan. Kului puoli vuotta ja asuimme jo yhdessä. Vuosi vaihtui ja minä aloin sairastelemaan. Aavistelin asioitten olevan vialla ja voin myöntää ummistaneeni silmäni täysin. En halunnut uskoa että hän tekisi meille ja etenkin mulle sen että alkaisi narkkaamaan. Lopulta homma räjähti täysin käsiin: olin todella heikossa kunnossa kun en tiennyt mitä tapahtuu, itkin joka päivä vaikka en edes osannut kertoa siihen kunnollista syytä. Lopulta sain tietää narkkaamisesta(suonensisäisesti amfetamiinia) ja jätin tämän miehen. Silti siitä jatkui muutaman kuukauden on/off vaihe jossa hän oli välillä “lopettanut” ja tottakai minä olin siinä tukemassa vaikka eihän siitä ollut vittuakaan apua, päinvastoin se vain vaikeutti kaikkea. Kesän vietin sitten ihan sinkkuna ja se oli villiä aikaa. Ryyppäsin ja tein kaikkeni että unohtaisin + en romahtaisi. Nyt sitten muutama viikko sitten pienten mutkien kautta yhdessä tuumin tämä ex-jätkäni meni nuorten kuntoutumiskeskukseen hoitoon. Hän soittaa mulle sieltä soittopäivinä ja olen käynyt sielä.
Miksi kirjoitin tekstini tänne äärimmäisiin tunteisiin? Koska raahaan menneisyyttä mukani negatiivisella tavalla joka hemmetin päivä, itken kun alan miettimään vanhoja asioita, kuinka annoin hänen satuttaa mua aina yhä uudestaan ja ennen kaikkea omaa tyhmyyttäni. Miksi aina olin auttamassa? Miksi en vain voi lopettaa rakastamista? Nyt hän haluaisi että odottaisin täällä ulkomaailmassa hänen parantumista. Mää en muuta halunnutkaan tässä puolen vuoden aikana kuin että hän lopettaisi. ja sitä on yritetty jo meneen kertaan (ei tosin kunnolla). Mutta silti! miten pystyy antamaan anteeksi jotain sellaista anteeksi että toinen satuttaa vaikka ihan suoraan sanoin sen silloin hänelle moneen otteeseen?! Olen kyllä huomannut muutoksen hänessä. Hän huolehtii minun hyvinvoinnista, hän se jopa ehdotti että menisin vertaistukiryhmään. Mutta mun on vaikee näyttää tunteitani julkisesti joten päädyin nyt ensi alkuun tähän netissä toimivaan Äärimmäiset tunteet aiheuttaa stressiä. Ja stressi aiheuttaa mulle fyysisen toimintakyvyn heikkenemistä: sairastelua ym. Onko täällä muita jotka ois seurustellu huumeaddiktin kanssa?
Hei ex-girlfriend ja lämpimästi tervetuloa mukaan! Toivottavasti tänne löytävät muutkin kanssasi samassa tilanteessa olevat. Poikaystäväsi varmaan tuntee tarvitsevansa sinua kovasti ja varmasti rakastaakin sinua. Olet pettynyt tosi pahasti ja voit edelleen huonosti. Olet vielä nuori ja sinulla on elämä edessä. Paljonko sinun pitää jaksaa ja tukea toista.
Kukaan ei voi tehdä päätöksiä puolestasi, mutta apua voisit saada Irti huumeista puhelimesta tai vaikka a-klinikalta/nuorisoasemalta. Ainakin Irti huumeista puhelin on helppo tapa avata asiaa, ellet halua mennä ainakaan vielä mihinkään ryhmään. Täälläkin varmasti joku ohjaajista osaa auttaa sinua. Voimia sinulle!
Näistä tunteista:
Pojalle tuli kutsu hovioikeuteen, vähän aikaisemmin kuin olin kuvitellut ja taas viedään äidin tunteita vuoristorataa, olen yliherkkä kaikelle tunteikkaalle musiikille ja pillitän kun katson tytön kanssa Leijonakuningasta (siinähän on tämä aihe: lapsi joutuu hukkaan). Alkaa kaikenlaiset fyysiset oireet: kyynärtaipeita alkaa kiristää ja rentouttava käsityö vanuu hikisissä käsissäni, kun tämä asia tunkee ajatuksissa pintaan. Huh, ja tässä on sentään vielä viikkoja edessä ennen oikeudenkäyntiä! Poika itse on järkevä: on varannut ajan lakimiehelleen ja lähettänyt sähkpostia rikosseurantaan. Harmittaa, ettei hän ole voinut ajatella näitä asioita yhtään aikaisemmin, mutta toisaalta olen iloinen, että hänellä on kuitenkin toimintakykyä jäljellä. Miehelle olen kiukkuinen kaikesta asiaan mitenkään kuulumattomasta. Eli pinna on kireällä ja parisuhde koetuksella
Hei ex-girlfriend! Kun luen tekstiäsi, tulee mieleen poikani ex-tyttöystävä. Poika seurusteli pari vuotta sitten ihanan, suloisen tytön kanssa. Toivoin tästä tytöstä pelastajaa pojalleni. Ja niin varmaan tyttökin ajatteli itsestään. He vaikuttivat tosi rakastuneilta. Poikani yrittikin päästä silloin kamasta eroon, ihan tosissaan. Mutta ei se vaan onnistunut. Entiset kamakaverit soittelivat pitkin yötä ja tulivat tapaamaan poikaani, kun tyttö oli töissä. Poikani retkahti muutaman kerran, sitten taas yritti, sitten taas retkahti. Ja retkahduksia alkoi olla joka viikonloppu, ja vielä useamminkin. Lopulta tyttö ei enää jaksanut, vaan jätti poikani. Kaikki itkettiin.
Mielestäni tyttö teki ihan oikein. Ei kukaan toinen ihminen voi pelastaa addiktoitunutta. Motivaatio pitää lähteä itsestä, ihan todella vaan itsestä! Sanoin tytölle, että ihan oikein teit, vaikka sydän verta itki. Ja sanon sullekin, ex-girlfriend, tee samoin. Älä tuhlaa elämääsi tuon addiktoituneen poikaystäväsi vuoksi. Olette kuitenkin nuoria ja seurustelleet melko lyhyen aikaa. Eikä teillä ole lapsia. Pääset kyllä ajan mittaan eroon tästä suhteesta.
On toki mahdollista, että poikaystäväsi kuntoutuu. Mutta oikeesti on iso riski, ettei kuntoudu eikä pääse addiktiostaan. Ja silloin pahimmassa tapauksessa olet koko elämäsi kiinni tässä sairaudessa. Ja siitä saavat kärsiä myös mahdolliset tulevat lapsenne.
Hei vaan kaikille! Olen aiemmin kirjoittanut tuonne kotikanavalle poikani tarinaa,jos haluatte käykääpä siellä lukemassa Lähimmäisen tuska viestejä!
Kun olen täällä lukenut viestejä,on kuin lukisin meidän perheen tarinaa,niin samanlaista niissä on!
Meillä on poikamme(23v) kanssa tämä alko-ja huumehelvetti koko ajan läsnä. Vaikka poika ei asu kotona eikä edes käy kotona pitää hän silti yhteyttä minuun,äitiin,isän kanssa välit poikki.
Kukaan teistä ei ole viesteissään maininnut näistä huumevelkojista, jotka aika ajoin vahvasti mukana ainakin meidän pojan elämässä!?
Tälläkin hetkellä minun elämä sekaisin kun en tiedä onko poika hengissä,hänet on eilen otettu “pantiksi” veloistansa!
En uskalla soittaa koska pelkään mitä sieltä kuulen vai kuulenko mitään,tämä on todella raastavaa tuskaa minulle!
Olen kerran ollut samassa tilanteessa kuin sinä, Enkelinsiipi. Se oli hirveää. Maksoin pojan silloin ulos. Se oli yksi niistä isoista shokkitilanteista, joita on tässä vuosien aikana ollut. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja tilanne laukeaa onnellisesti. Tää on just sitä, mikä erottaa huumeriippuvuuden alkoholiriippuvuudesta. Se, että ollaan oikeesti tekemisissä rikollisuuden kanssa. Voimia sulle! Laita viestiä tänne kun tilanne on ohi.
Kun mietti näitä omia tuntojaan ja tuskiaan pojan kohtalon edessä niin sitä tuntee olevansa ainoa maailmassa jota nämä asiat koskettavat,vaikka tosiasiassahan tilanne on toisin.
Miten voikin lohduttaa pelkkä tieto näin viestin välityksellä että on joku joka kokenut samat raastavat tapahtumat! Kiitos sinulle Nurturing Mother viestistä! Toit valoa iltaani!
Useita soittoja tänään pojalle,ei vastaa! Arvaatte varmaan mikä huoli ja pelko,mitä tapahtunut jne.
Poika on useamman kerran pelastettu maksamalla velat,ei ole poika pelastuksistaan oppinut näin ollen mitään. Nyt ilmeisesti velkoja on kerääntynyt paljon ja useampaan suuntaan ettei pyytänyt kuin satasen pelastusta minulta(mummo maksoi) ja sen vuoksi nyt lienee tapahtumassa muutakin! Mikäli hän tästä selviää hengissä niin rukoilen apua,toivon hänen ymmärtävän vihdoinkin tilanteensa ja suostuvansa hoitoon.
Karmeaa on tämä epätietoisuus!
Tulin tänne taas purkamaan tuskaani ja tuntojani!
Olen täysin lamaantunut toiminnoissani tämän hirveän epätietoisuuden vuoksi! Poika ei vastaa edelleenkään puheluihini joka jo sinällään on merkki siitä että jotakin on pielessä. Aamulla laitoin tekstarin jossa kerroin olevani huolissani ja kysyin tarvitseeko apua,äsken tuli viesti jossa luki:-en
Nyt tiedän melko varmasti sen että poika on jossakin missä ei saa vastata puheluihin,edelleenkin pelkään hirveästi!
En voi olla ajattelematta asiaa,en unohtaa,ajatukset pyörivät möykkynä sisälläni tukahduttaen kaiken muun!
Miten tästä selviän täysipäisenä?
