Aamuajatuksia

Me Lopettajat
41

Hyvää Uutta Vuotta!

Jokaikinen uusivuosi muistan humalahölmöilyn, joka tapahtui vajaat 50 vuotta sitten. Se kylmii vieläkin. Olin päässyt syksyllä armeijasta ja pöllinyt mukaani ns. tulenosoituspanoksen uudenvuodenpaukuksi, itse asiassa kaksi. Tätä tapahtui. Ne muistavat, ketkä muistavat. Niin huomattavan määrän räjähdettä tuo pitkä pahvilieriö sisälsi, että niin sanotut poikasten “Tykinlaukaukset” olivat siihen verrattuna vaikka sarjassa räjäytettyinä koiranpommeja. Piti olla miehekäs.
Toisen nakkasin kaupungilla minne nakkasin. Säikähdin itsekin julmettua räjähdystä katukanjonissa. Metsässä sotaharjoituksissa se ei ollut kuulostanut ihan niin kovalta. Mutta naisiin piti tehdä vaikutus. Toisen heitin kotiin päästyä parvekkeeltani hetken mielijohteesta ja vähän summamutikassa. Se lensi korttelin sisään työntyvän matalan siipirakennuksen katolle. Siivessä sattui olemaan elokuvateatteri.
Vuodenvaihde oli lumeton. Lieriömäinen sauvapanos vieri pahvinen vetosokka irrotettuna loivalla peltisellä pulpettikatolla räystäskouruun, kunnes räjähti siellä niin että ikkunat helisivät, lieskat löivät ja kipinät sinkoilivat. Kouru muodosti paineelle vasteen ja moninkertaisti paukun voiman. Ensin innostuin, mutta vähän säikähdin sitten. Humalassa en kuitenkaan jäänyt tarkkailemaan jälkiseurauksia parvekkeelle. Tuli kylmä ja oli kiire sisälle. Sisällä oli viinaa.
Koko juttu autuaasti unohtui, kunnes maaliskuun loppupuolella huomasin parvekkeeltani, että elokuvateatterin räystäskourusta tunkee valtavan paksu jääpuikko siinä räjähdyskohdassa. Puikko oli suoraan elokuvateatterin pihaoven eli poistumistien yläpuolella. Sellainen oli tämän tulenosoituspanoksen voima. Mutta ei sytytä vieläkään… Ajattelin vain, että koiruuteni saattaa aiheuttaa puikon putoamisen jonkun päähän elokuvanautinnon päätteeksi. Talkkari hoitaa, tuumailin.
Muutin pois. Vuosien päästä alkoi vähän enemmän sytyttää, kun siitä aikuistuin. Minähän olisin, saatana, voinut silloin polttaa koko sen elokuvateatterin. Onneksi siellä ei ollut esitystä siinä puolenyön paikkeilla. Silloin oli ollut oudon sateetontakin kauan, tuulista kyllä ja kaupunki sitä myötä kuiva. Vaikka teatterisiipi oli kivirakennus, vanha se oli, kattotuolit ja muut rakenteet rakennusrungon päällä tietenkin puuta, eristeet mitä sattuu ja vinteillä säilytyksessä mitä sattuu eli niin sanottua palokuormaa riittämiin, ettei vain vanhoja filmikelojakin. Räystäsrakenteetkin tuossa siipirakennuksessa vähän repsottivat ja saumat irvistivät.
Vieläkin tuo juttu puistattaa. Elämäni olisi todella saanut uuden suunnan. Olen muistellut muuatta toistakin itselleni sattunutta erikoista juttua näillä palstoilla, mutta tämä oli ensimmäinen pahempi humalatöppäys, ja niitä on tullut varmasti lisääkin sillä tavalla, ettei ole huomannutkaan. Hiuskarvan varassa monet asiat ovat.
Tuo elokuvateatteri ja puoli korttelia ympäriltä on purettu aika päiviä sitten.
Uskallan tämän tilityksen kirjoittaa, koska puolustusvoimilla ei liene minun suhteeni enää vaatimuksia eikä poliisilla kiinnostusta tapahtuneen tiimoilta. Kukaan muu minun lisäkseni ei tätä tapausta ole ennen tiennyt, mutta nyt tietää. Helpotti ja vapautti.
Alkoholi on useammankin luotettavan kansainvälisen tutkimuksen mukaan ainoa - korostan ainoa - psykoaktiivinen aine, joka aiheuttaa enemmän haittoja, vaivaa, turmelusta, vitutusta, kärsimystä ja kustannuksia muille kuin käyttäjälle itselleen. Vertailussa ovat olleet psykoaktiiviset aineet laajimmalla mahdollisella kirjolla suklaasta, kahvista ja tupakasta kokaiiniin ja heroiiniin. Vaan kyllä se elokuvateatterin palo olisi itseänikin aika pahasti kirpaissut. En kehdannut mennä sinne pommini jälkeen. Viimeinen filmi, jonka siellä näin, oli Risto Jarvan “Taivas putoaa”.

42

Tervehdys!

Oikeastaan tämä olisi pitänyt kirjoittaa uuteen “Raitistuneiden selviytymistarinat” -ketjuun, ja jo aloitinkin tekstin laatimisen siihen, mutta se jotenkin karkasi ja sekoilin koneen kanssa. En löydä sitä raakatekstiäni mistään. Kirjauduin ulos ja tulin tähän omaan ketjuuni. Kerron nyt niitä jo kertaalleen kirjoittamiani ajatuksia ja kokemuksia uudelleen. Uskoisin, että ne nyt tiivistyvät ja selkeytyvät samalla.

Ehkä kirjoitukseni olisi ollut vähän kerettiläinenkin siihen ketjuun. Siinähän näytettiin kerrottavan ja keskusteltavan, mitä ihminen on tehnyt oman päänsä kanssa, ei siitä, miten hän on pyrkinyt muuttamaan ympäristöään ja olosuhteitaan ja millaisia ne ylipäänsä ovat. Tästä asiasta näillä palstoilla kirjoitetaan yllättävän vähän. Aivan kuin ihmiset eläisivät alkoholinsa kanssa umpiossa. Tai sitten kysymys on läheisten suojelemisesta. Mutta kokonaiskuvaa ongelmasta asioita salaamalla ei todellakaan synny. Voihan olla, että ne asiat käsitellään sitten muualla kuin näillä palstoilla. Sehän on tietenkin jokaisen oma asia.

Alkoholistille uskotellaan, että muutto toiselle paikkakunnalle tai uusiin kuvioihin ei auta. Kokeneemmat alan miehet naureskelevat. Sama pää, vaikka olisit Tahitilla. Omassa tapauksessani muutto pitkästä parisuhteesta omaan asuntoon yksikseni elämään oli ratkaisevan tärkeää raitistumisessani. Totta kai jouduin käymään ankaran kamppailun juomisen lopettamisen kanssa, ja se oli tietenkin kaikkein keskeisin, ensimmäinen asia. Antabuksella onnistuin. Olin käynyt kamppailua itse asiassa jo 40 vuotta.

Mutta muuttamatta omiin oloihini en olisi onnistunut. Mitä virkaa formula-autollakaan on, ellei sinulla ole rataa. Samaa mieltä oli keski-ikäinen poikani, joka alta aikayksikön muutti minut kavereidensa kanssa avaimet käteen -periaatteella omaan asuntoon. Itse riuhtaisin itseni irti siitä asunnosta, mutta en parisuhteesta, pitkällisen pohdinnan jälkeen. Ja se kävi äkkiä. Menin ensin katkolle, sitten kuudeksi viikoksi alkoholistiparantolaan. Vasta sitten uuteen asuntoon. Onnea on ollut kaikissa näissä asioissa, että ne loksahtivat kohdalleen. Kerrankin. Asunto on vapailta markkinoilta.

Vuokra-asunto oli naisen, kun muutin siihen 2004. Yhteiseloa kesti yli kymmenen vuotta. Uusi asuntonikin on vuokra-asunto. Mutta saman naisen kanssa olen yhä suhteessa. Asumme puolentoista kilometrin päässä toisistamme. Raitiovaunulla ovelta ovelle, lähinnä minä siellä ja pitkiäkin aikoja. (Osallistun sähkölaskuunkin ja sen sellaiseen.) Matkailua yhdessä. Puhelimessa tietenkin päivittäin ja useasti.

Yhdessä asuen ei mennyt hyvin. Alussa kyllä. Olemme eläkkeellä ja kahdestaan vedimme kaksin käsin viinaa. Poliisi kävi, ambulanssit kävivät. Ravasin katkoilla. Hän ei tunnustanut itsellään mitään ongelmaa. Ei väkivaltaa, mutta molemmilta täyttä sekoilua ja huutoa päivät pääksytysten. Sairaalloista läheisriippuvuutta. Nainenkin putkaan käsiraudoissa. Mitään lääkkeitä emme syö eikä mielenterveysongelmia ole ollut. Mutta paha alkoholismi. Molemminpuolinen syyttely.

Naiseni on vähentänyt alkoholinkäyttöään asteittain yksin asuessaan. Hänelle tulee tarve juoda enää ehkä parin kuukauden välein ja silloin hän on kännissä pari kolme päivää. Muulloin vesilinjalla. Mutta minun ei tarvitse katsella sitä. En moralisoi enkä tuomitse. Minun raittiudestani hän on todella iloinen, vaikka epäilikin sen kestämistä kolmisen vuotta.
Toisiin emme vilkuile. Rakastamme toisiamme ja pyrimme sitä myös jatkuvasti toisillemme osoittamaan.

Haaveilemme yhteisestä asunnosta jossakin seniorikodissa sitten joskus. En ole vielä valmis ajatukseen, että hän joisi siellä. Itselläni ei tee todellakaan mieli, jos toinen juo, mutta en vain enää kestä katsella, kuinka ihminen muuttuu päihtyessään toiseksi ihmiseksi. En kaipaa elämääni sellaista ja voin valita. Ei kai rehellisesti sanottuna kukaan kestänyt minuakaan.

Yksi asia kuvaamassani itsensä irti riuhtaisemisessa lienee välttämätöntä. Taloudellinen tasa-arvoisuus.
Jotenkin tämä oli pakko kirjoittaa. Alkoivat mennä vähän liirumlaarumiksi ja kikkailuksi kaikki juttuni.

43

Kyllä on ilon päivä, enkä tiedä miten päin olisin!

Olen tuolla ketjussani josssain marmattanut, että olen huolissani lähipiirini juomisesta, sellaisen lähipiirin, jota en voi vaihtaa. No nyt sitten selvisi, että tämä lähipiiri, keski-ikäinen poikani, suoritti 21 vuoden (!) opiskelujen jälkeen akateemisen lopputukinnon. Antoi puhelimessa kaksi salasanaa, joiden takaa pääsin hänen opintosivuilleen, ja sieltähän tuo varmistui. Joulujen ja ruuhkan takia vapaasti saataviin tiedostoihin tutkinnot tulevat pojan mukaan huomattavalla viiveellä.
Ei helvetti, totta se on. Ei poika ole puhunut vuoden mittaan mitään asiasta, lopettanut puhelutkin “työkiireiden” takia lyhyeen. Varsinaiset työt häneltä menivät melkein kokonaan puihin koronan takia, mutta se runsas vapaa-aika olikin sitten täynnä muuta työtä. Kiire ja pakko, koska monet suoritukset olisivat vanhentuneet vuoden loppuun mennessä, suurin osa. Sellainen raja oli pantu. Siellä on ollut käynnissä kova kilpajuoksu opinnäytteineen. Emme ole pojan kanssa tavanneet koronan takia paljoakaan, koska pelkään tartutusta.
Ehkä ratkaisevinta oli se, että hän hoidatutti pari vuotta sitten keskittymiskyvyttömyyttään. Paljastui aikuisiän ADHD, johon annetut lääkkeet tepsivät todella hyvin. Siinä piti ihan äitiäkin haastatella.
Työt ovat pojalla olleet koko ajan pätkätöitä ja varmaan sellaisina jatkuvat. Mutta julkisella puolella niihin tulee nyt myös palkankorotus.
Ei helvetti, ihan hyrisen. Itse keskeytin opintoni, mutta olin ns. vapaissa ammateissa, joissa muut kyvyt ratkaisivat. Pojasta siis polvi parani.
Soitin vanhalle, eläköityneelle kollegalle uudenvuodentervehdyksen. Hänen tyttönsä oli poikani opiskelukaveri alkuvaiheissa, näytti perävaloja ja valmistui ajallaan. Entisen työkaverin onnittelut olivat todella lämpimät, ja pyysi välittämään ne ennen kaikkea pojalle. Itsestään hän mainitsi, että pääsi helposti Porthanian pyöröovista sisään, ja on viittä vaille valmis. Viittä vuotta vaille.
Pojan äiti täyttää 70 tässä kuussa, minä maaliskuussa. Ainoa lapsi. Järjesti parhaan lahjan molemmille.
Pojanpojalla taas on keväällä pyrkimiset lukioon. Oli sentillä hujahtanut minusta ohi ja annoin sovitun satasen.
Raittiina tämmöiset asiat tuntuvat tavattoman aidoilta ja lämpimiltä. Itsekeskeisyyteni takia en vain ole oikein nähnyt ympärilleni.
Mutta: Jos missään voi niin riemuita, kuin tässä yksiössä vain voipi.

44

Morjeksia ja tätä vuotta !

Hienoa, että poikasi valmistuu. Mullon aina välillä ollut joitain työkavereita , jotka ovat tehneet maisterin tutkinnon valmiiksi
“varttuneemmalla tai paremmalla iällä”, ja pääosin naisia, jotka ehkä ovat aiemmin olleet kiireisiä muiden syiden takia.

Oot oikeassa Plinkin raadollisesta addiktoivasta elementistä. Kerran plinkkiläinen, aina plinkkiläinen, jopa tuonelaan asti.
Täältä ei lähdetäkään niin vain tai sitten joutuu kokemaan viekkareista tylyimmät ja sopivissa plinkeissä niiltä voi välttyä.

Ei tää nyt sentään ihan kemiallinen liuotin ole tai todellista kohmeloa ja myrkytystä aihettava substanssi sentään ole ja

ainahan on vähän plinkattava, eikösjuu

45

Kiitos 1970!

Kyllä lapsi on aina lapsi, vaikka olisi minkä ikäinen. Poika oli pitkään musahommissa ja saavutuksia tuli hieman silläkin alalla, kun hammasta purren yritti. Mutta niissä piireissähän on, kuten hyvin tiedetään, se toinen puolensa. Rankan irrottelun puoli. Vähän hirvitti, viekö miehen kokonaan.
Mutta mikään Tuomari Nurmio hän ei musikaaliselta tasoltaan ja opintomenestykseltään ole ollut. Katsoin kerran Areenasta vanhan dokumentin Handesta. Ei se mies kovin paljon opinnoissaan viivästynyt, kun hänestä tuli todellisuudessakin nimensä mukainen. Sanoi muistaakseni, että minkä on kerran aloittanut, se on viisasta saattaa loppuun. Muuten jää koko iäksi harmittamaan.
Lastensa saavutuksilla ratsastelua pidän todellisuudessa tympeänä. Näin nimimerkin suojissa jotain kai himpun verran voi tuoda esiin. Kaipa tässäkin alitajuisesti mietin, että poika sai päätökseen sen, mitä isä ei saanut. Kompensoi. Kunnia ei ole todellakaan minun - vähimmässäkään määrin. Mutta iloita toki saa. Ja iloita siitäkin, että yksi välillä rankemminkin alkoholia käyttänyt inehmo rakentaa itseluottamustaan ja omanarvontuntoaan saavuttaessaan omassa elämässään jotain suurta, kuten poikani teki. Oli hän sitten kuka tahansa tässä meidän entisten ja nykyisten juoppojen joukossa.
Sukupolvien ketju on se, joka minut aika hyvin pinnalla pitää. Sitä vanhemmiten yhä enemmän mietiskelee. Kaikki ei ole aivan yksiselitteistä. Kirjallisuusviittaukselta tässäkään en välty, kun elävästä elämästä en halua kaivaa esimerkkejä. Kirjailijalla, joka tunnetaan parhaiten nimellä Maiju Lassila, on pienoisromaani, jonka hän kirjoitti Vatasen nimellä. Sillä kirjailijanimellä ainoa. Päähenkilön pojasta tulee kelvoton, rikollinen juoppo ja tyttärestä ammattihuora. Vaimo kuolee, ja kunnon mies jää aivan yksin maapläntilleen ahdistumaan. Kerran hän käy molempien lastensa luona kaupungissa ja palaa kotiinsa pettyneenä tyhjin toimin. Kuvaus on siis viime vuosisadan alusta.
Kerroin tuossa aiemmin 15-vuotiaasta pojanpojastani, jolle annoin satasen, kun kasvoi minusta ohi. (187/188.) Hänen isälleen ei aikoinaan tarvinnut antaa. Kävimme pojanpojan kanssa kahdestaan isäni haudalla jouluna. Poikani ei päässyt. Selkävaiva oli todellinen.
Tuli sitten juteltua, enemmänkin, kun oltiin kahdestaan. Hän ei ole isääni nähnyt, kuoli 15 vuotta ennen tämän teinin syntymää. Keksin siinä kynttilää sytytellessä pikaisen päässälaskun jälkeen sanoa, että tuon isoukin geeneistä sinussa on 12,5 prosenttia, toivottavasti hyviä.
Myönnän, että se oli rehellisempää totuutta aiempiin pilvenreunapuheisiin verrattuna.
Paluumatkalla bussissa istuimme koronan takia maskit päässä käytävän eri puolilla. Sillä toisella puolella alkoi vimmattu kännykän näpräys. Tuskinpa biologisista aiheista.

46

Myöskin hienoa, että on musikaalista viehtymystä ja asiaan vihkiytymistä teidän perhepiirissä.
Meitsi on megaluokan musanharrastaja ja nimenomaan kuuntelen erilaista matskua tunteja päivittäin.
Kitarat on jo vähän päässeet pölyttymään ja näinä aikoina kiedon ne omiin kuljetuskääreisiinsä, kun muutto ottaa tullakseen lihaksi.

Tuomari Nurmiosta sen verran, että on varmasti fiksuimpia äijiä rokkirintamalla. Heidän perheessään oli omat koukeronsa.
Isänsä oli oikea tuomari ja poikansa siis käsittääkseni oikeustieteen kandi. Isänsä vaikutuksesta varmaan valitsi tuon aineen,
mutta onpa faijansa siivittänyt tavallaan hänet myös sivariuralle. Alkuperäinen Tuomari Nurmio nimittäin joutui upseerina sodassa
teloituttamaan oman sotilaan ja kärsi siitä tapahtuneesta koko loppuiän ja ei ollut kauhean mukava, vaan aggressiivinen juoppoiskä.
Jossain vaiheessa nuorempi Nurmio päätti, ettei hän lähde sotaväkeen ollenkaan ja tuon ajan kummallisuutena hakeutui sivariksi.

Näin ne hyvät ja huonot jutut vaikuttaa suvussa ja geeneissä. Oman isäni (1949-1989) sammumaton jano
oli hänen ainoa perintönsä, jonka minäkin aikanaan sain perintönä osakseni, mutta taisin onnistua tuon
janon sitten sammuttamaan, joko juomalla tai olemalla juomatta tai molemmin keinoin. Tehty ja nähty, uskaltaa jo sanoa.

No, perin mä paljon hyviäkin juttuja ja myös mutsilta olen tiettyi periksiantamattomuuden kivijalkoja luonteeseen saanut käyttööni.
Kuinka ne sitten käyttää ja on käyttänyt on eri juttu ja monessa mielessä tässä on käynyt ihan hyvin/hyvin ja todella hyvin, myös.

Nyt tätä päivää ! ja tällanen perustiistai on just sellanen sopiva mittari omalle moraalille, kunnolle ja kiinostukselle maailmaan.

47

Kivaa musiikkitietoutta, kiitos 1970!

Siitä dokumentista selvisi, että Handen faija kuoli nuorena, ja katsoja saattoi päätellä, että viinaan. Ai, tuollainen sotakokemus. Harvasta minä tykkään, mutta Nurmiosta tykkään.
Omasta pojasta sen verran, että vuosia sitten lopetti aktiivisen uran. Vieläkin siitä rahaa saa, tasaisesti, mutta ihan pikkusummia. Siis levytysten kautta.
Musiikkilahjakkuutta suvussa pitää hakea kaukaa. Naisissa tietysti on näitä kympin laulajia siellä täällä. Itselläni oli laulusta todistuksessa viiva. Olen myös niitä oman aikani laulunopetuksessa traumatisoituja. Kova ääni kyllä. Sirkka Neuvonen käski minut vuorollani luokan eteen ja “Arkihuolesi kaikki heitä” siitä vain menemään. Myöhemmin olen oppinut, että tämä Madetojan sävellys kulkee koko ajan yhden oktaavin sisällä. Minulla ei tahtonut pysyä. Kolme toivotonta aloitusta, hyvä ettei karttakepillä sormille harmoonin polkijalta, ja sitten: “Seis! Mene paikallesi. Tulehan sinä, Heljä, näyttämään, miten tämä laulu menee!”
Niska punaisena palasin pulpettiin. Eikä oppilastovereiden hymyily ollut myötätuntoista. Intoa puhkuen olin sinne eteen mennyt.
Olen yksikseni usein pyrkinyt laulamaan, mutta sekin on lannistettu. Ilooni olen laulanut, pursuavalla elinvoimalla. Lauloin suihkussa. Toinen vaimoni, joka oli alakansakoulun nokkahuiluorkesterin äänenjohtaja, lopetti senkin lyhyeen, takoi vessan ovea pikkunyrkillään ja huusi: “Lopeta se saatanan mölinä!” Tapanani oli hoilottaa vanhoja sotilaslauluja kuten “Maantie on kova kävellä, ja kivääri on raskas kantaa”.
Jos on yhteislaulua, liikuttelen vain huuliani.
Tuossa edellä sanoin kertoneeni pojanpojalle isäni haudalla, että hänessä on oman isäni geenejä 12,5 prosenttia. Hyvä, etten silloin jatkanut, että se on samaa luokkaa kuin punaviinien keskimääräinen alkoholiprosentti. Olisi kuvannut omaa isääni aika hyvin. Vasta bussissa paluumatkalla hautuumaalta kyseinen assosiaatio mieleeni pulpahti. Kunpa lapsi varjeltuisi…
Mutta faija on tullut minulle sitä rakkaammaksi, mitä enemmän aikaa hänen kuolemastaan on kulunut. Sodat tekivät siitä miehestä (s. 1918) arvaamattoman.
Palaan siihen kertomaani, että suvussa pitää hakea oikeaa musikaalisuutta kaukaa. Toinen isoisäni (kumpaakaan en ole nähnyt, toinen kuoli rikkikiisu-uunin hoitajana ennen aikojaan) oli jo tsaarinaikana eli vanhassa väessä sotilassoittokunnan tuubansoittaja. Vääpeli. Veti päissään esimiestään turpaan. Natsat riisuttiin ja ei kun Ilmajoen sotilasvankilaan.
Samaan aikaan mummoni joutui vyöruusun takia Viipurissa sairaalaan ja muitakin vatsoinkäymisiä tuli. Tyttö eli äitini, ainoa lapsi, piti sijoittaa Kivennavalle Lintulan nunnaluostariin, ja myöhemmin mummokin meni sinne perässä. Puutarhatyötä vastaan sai ruuan ja asunnon. Yhteiskunta ei silloin tukenut juuri mitenkään, ja armeijan asuntokin oli viety alta. No, luostarissa tyttöä alettiin katsella sillä silmällä. Mummoa taivuteltiin. Hyvähän täällä tytön olisi olla…
Ei olisi minua tässä kirjoittelemassa, jos niin olisi mennyt.
No, vaari sai siviilissä myöhemmin porttivahdin homman. Kova kalamies. Mummo kertoi, että kalasteli Saimaalla ja Immolanjärvellä. Toisessa vene, toisessa ruuhi. Tiukkailmeiset sotilaat pysäyttivät vaarin kerran järvien välillä ja oikein kuulusteltiin. Hitler oli käymässä. Oli kuulemma vaari ehtinyt tiirailla lepikosta, mutta uskoisin, että se oli jo mummon väritystä ja liioittelua.

48

Nyt minä tiedän, miksi en enää siedä humalaisen seuraa. Vaikka metamorfoosi on tuttuakin tutumpi, huoneeseen astuu se - kahdeksas matkustaja.

49

Pysykää raittiina! Raitistukaa!

Hyvähän jätkän on huudella, kun 40 vuotta yritti raitistua, pontevammin ja pikkuisemmin, ja 4 vuotta on nyt sitten raittiina pysynyt.
Lämpimimmät ajatukseni suuntaan niille, jotka vastikään ovat tänne rohjenneet ilmestyä. Kunpa olisitte minua viisaampia ja ymmärtäisitte lopettaa laakista. Ihan tyhjästä tänne ei ilmestytä. Oman ketjun aloittamista on varmaankin edeltänyt pitkäaikainen empiminen ja lopulta se tajuaminen, että nyt on tosi kysymyksessä.
Aika monella näyttää esiintyvän tiettyjen hoitomuotojen torjuntaa, joko suoralta kädeltä tai vähäisen kokemuksen perusteella. Sehän on ihan normaalia.
Itse taisin kokeilla ihan kaikkea, ilokaasua ehkä lukuun ottamatta, papit ja psykiatrit, kaikkinaisen kerhotoiminnan. Myllyhoidossakin olin 1980-luvulla, muissa alkoholistiparantoloissa ja lukemattomilla katkoilla niin monesti että en kaikkea enää muistakaan. Antabuksella sitten vihoviimein onnistuin, tutulla aineella kymmenien vuosin takaa.
Toivottomina aikoina yksi minulta puuttui ja sen mukana kaikki.
Odotin joka kerta niiden hoitojen ja menetelmien täydellistä sopivuutta minulle. Taikaiskua. Niiden piti olla kuin mittatilauspuku. En huomannut mitenkään, että olin niissä hoidoissa ja kokouksissa kaiken aikaa niissä samoissa juopon verkkareissa. Ja niissä sieltä aina lähdin. En pohjimmiltani silloin ajatellutkaan lopettaa juomista kokonaan. Sehän olisi tiennyt pientä itsemurhaa.

50

Morjensta!
Havaintoni ei ole millään tavalla uusi, mutta ajattelin kiinnittää huomiota siihen, miten televisiosarjoissa ja elokuvissa ryypätään. Jo on kumma, jos viinantuskissaan piehtaroiva ei saa niistä kimmoketta.
Kanavaahan voi tietenkin aina vaihtaa, mutta ei sekään niin vain onnistu. Jos esimerkiksi seuraa rikossarjaa, joka säännönmukaisesti päättyy siihen, että visaisen rikoksen ratkaissut tiimi lähtee pubiin palkitsemaan itseään “parilla”, niin kyllä se loppukohtauskin pitää aina katsoa.
Jokainen voi helposti nimetä vaikka kuinka monta televisiosarjaa, joissa todellakaan ei syljetä lasiin. Jotkut elokuvat puolestaan ovat yhtä dokaamista. Tästä esimerkkinä katsoin äskettäin kotimaisen elokuvan Täydellinen Joulu toissa vuodelta. Eilen taas oli vuorossa ruotsalainen Julie, joka pohjautuu August Strindbergin näytelmään Neiti Julie. Näytelmän olen nuorena nähnyt teatterissa, mutten muistanutkaan, miten huomattava osuus siinä oli alkoholilla. Ehkä elokuvassa tämä asia oli tuotu esiin korostetummin.
Ei tuo näytelty dokaaminen minua enää mitenkään hetkauta, ihmetyttää vain, miten paljon sitä on. Siltä pohjalta sen ymmärtää, että monien näytelmien ja elokuvien tapahtuma-aika on vaikkapa suuri juhla, kuten Täydellisessä joulussa jo nimensä perusteella joulu ja Juliessa juhannus. Mutta pelkkää jatkuvaa arkiryyppäämistäkin riittää. Jo Dallas-sarjan JR kulki aina viskilasi kädessä. Maksansiirtoonhan pääosan esittäjä Larry Hagman muuten joutui siviilissäkin. Enpä tiedä, onko tv-sarja- ja elokuvaryyppääminen vähentynyt aikojen saatossa. Jotenkin muistelen, että jossakin maassa joku lapsiperheyhdistys vaati Dallasin siirtämistä myöhäisempään katseluaikaan juuri alkoholiasioiden vuoksi.
Yksinasuvana minulla ei ole televisiotakaan. Netissä katselen pelkästään 1. ja 2. kanavaa ja Teemaa. Hyvin harvoin. Nyt on tullut katseltua C Moren elokuvatarjontaa, kun olen naiseni luona. Hänellä se pyörii tutustumistarjouksena jotain pari kuukautta ilmaiseksi.
Kun aloittelin raittiuttani, katselin lähinnä luonto- ja historiadokumentteja, jos jotakin nyt ylipäätään piti katsella. Iso kirjasto on ihan vieressä.
Päivän postilla: Se nousuhumalan tunteella hekumointi ja sen muisteleminen. Voi veljet! Sellaisesta hekumoinnista pääsin parhaiten eroon, kun aina ajattelin suojaamatonta seksiä hiv-positiivisen, ebolatautisen kanssa, joka kuhisee aivomatoja. Orkun voi kyllä saada, jos on herkkä mies. Mutta kyllä se varmasti jotenkin puolinaiselta tuntuu.

51

Apent66, kommenttia tuohon televisiossa ryyppäämiseen. Olen itse huomioinut ihan samaa. Katson paljon Netflix sarjoja ja leffoja, ja sieltä ei löydy ohjelmaa, jossa ei juominen kuuluisi päivärutiiniin, ehkä hieman kärjistetysti sanottu, mutta on todella yleistä. Melkein sarja kuin sarja, päähenkilö(t) palkitsevat itsensä päivän päätteeksi oluella, viinillä tai väkevillä. En tiedä mitä tällä halutaan viestiä, onneksi sillä ei tällä hetkellä ole kuitenkaan omaan tilanteeseen vaikutusta.

52

Sama havainto tuosta elokuva- ja tv-sarja juomisesta.
Välillä ohuesti kyllä harmittaa kun näkee näitä. Itse kun kärvisteli enemmän raittiuden eteen kieltämättä tuli mieleen, että nam. Mutta sittemmin olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että nehän vain näyttelevät. Luultavasti mehua, tai värillistä vettä juovat.

Vaikka usein rooleissaan juovatkin eivät juurikaan tule humalaan, tai kärsi krapulasta. Jos ei ole juuri näin käsikirjoitettu.
Rankankin juomisen jälkeen ollaan niin freesinä seuraavana päivänä taas vauhdissa.
Eilen kurkkasin ylen sarjaa Harvoin tarjolla. No siiderillä ja oluellahan siinäkin istuttiin pohtimassa Lyytinmäen asuinalueen ongelmia.

Joskus tulee mieleen, että filmeissä ja tv-ohjelmissa pitäisi lukea päällä: “Sisältää tuotesijoittelua”
Ja lopussa tulisi olla sponsorin nimi “Viulut maksoi Alko”
Ei ole raittiuteen pyrkivällä päihteille persolla helppoa, mutta pitää kilvoitella ja meditoida itsensä noiden mainosten yläpuolelle.
Mehän kokemusasiantuntijoina tiedämme, ettei elokuvien ja kirjojen esittämä juominen kauan jälkiä jättämättä onnistu.

53

Ykköseltä tulee lauantaisin sarja nimeltä “Scott & Bailey.” Brittiläinen poliisisarja suht ällörealistisella tavalla kuvattuna, myös päihteet mukaan lukien. Kännäämistä, paneskelua, dagen efter…

54

Tämän hetken suosikkisarjoja tuo Scott & Bailey, mutta kyllä tulee kiinnitettyä huomiota siihen, että daamien päivä aina päättyy viinilasi kourassa. Halutaanko sillä kuvata sitä, että näin asia UK:ssa todella on, vai halutaanko saada ihmiset juomaan lisää?
Onhan tuo kuitenkin maa, jossa alkoholi on ongelma isolle osalle kansakuntaa.

Nykyään kiinnitän huomiota tv:tä katsellessa alkoholin käyttöön ja myös tupakan polttoon. Kumpikaan ei minussa saa aikaan mitään mielitekoja, mutta on sitä mielenkiintoista seurata. Tupakointi on mielestäni Suomessa vähentynyt niin paljon, että tupakoivat ihmiset ovat melkein harvinaisuuksia, ainakin omassa lähipiirissä. Katselin tanskalaista sarjaa (Tyttö joka huusi susi) ja siinä näytti joka ikinen ihminen polttavan. Onkohan siellä tupakointi yleisempää vai halutaanko sitä bisnestä buustata uuteen nousuun?

Kuinka meitä ohjaillaankaa… :wink:

55

Heippa vaan!
Mielenkiintoisia pohdintoja ja kokemuksia ja kiitos niistä kaikille osallistuneille. Ja taatusti lämmin ja aito kannustus pyrkimyksillenne raitistua ja pysyä raittiina.
Viihteessä ja taiteessa viina virtaa. Johtunee monesti siitä, että viihteen ja taiteen tekijät lähipiireineen itse saattavat käyttää alkoholia runsaanpuoleisesti ja olettavat sen kuuluvan useimpien katsojien/lukijoiden normaaliin elämään.
Ravintola sitä paitsi on elokuvassa tai tv-sarjassa helppo, nopeasti ja laiskasti keksitty ympäristö ihmisten tapaamisen - satunnaisenkin - taustaksi. Käytetyimpiä kestokulisseja. Posliininmaalauskursseja tässä tarkoituksessa harvoin käytetään.
Tuotesijoittelu taisi saada vauhtia varhaisista Bond-elokuvista, joissa Sean Connery aina tilasi sen kuuluisan Martininsa. Oliko se sekoitettuna vai ravistettuna - en muista, mutta nimenomaan sillä tietyllä tavalla tarjoiltuna. 1960-luvun Suomessa tuommoinen oli kuumaa kamaa. Niin, ja ranskalainen komisario Maigret tilasi lasillisen calvadosta, ensin kirjoissa, sitten tv-elokuvissa. Calvados on konjakin kova kilpailija.
Mihin se ryyppääminen sitten johtaa ja millä tavoin se esitetään. Suomalaiseen sielunmaisemaan on varmaankin vaikuttanut vahvasti se, että meille rakkaat A. Kivi ja V. Linna tekevät ryyppäämisestä enimmäkseen harmitonta komediaa, Linna puskafarssia ja siinä tietyssä kohtauksessa varmasti todenmukaistakin. Kirjanlukijat, elokuvankatsojat ja kesäteatteriyleisöt nauravat pakahtuakseen. Kivellä Veljeksissä Simeoni tosin on lopussa mennä retkahduksensa takia hirteen, mutta Timo jatkaa satunnaista tuurijuoppouttaan. Muut veljet pysyvät erossa. Nummisuutarin Esko taas toivoo kännissä saavansa pyllyynsä pitkän pyrstön kuin harakalla.
Vahvin ns. fiktiivinen esitys alkoholismista maailmankirjallisuudessa minulle on ranskalainen aikuisten satu, jonka kirjoittajan nimi on Antoine de Saint Ex… Lopetan kirjaimet kesken, koska loppuosa menee kuitenkin vielä enemmän väärin, ainakin “heittomerkit”. Teoshan on suomennettu nimellä Pikku prinssi. Kirjan runsaassa henkilögalleriassa on myös juoppo. Kun aikani katselin kuvaa juoposta miehestä omalla pikku asteroidillaan istumassa pikku pöytänsä takana pullojensa kanssa, tajusin lopullisesti, mistä minun tapauksessani oli kysymys.

56

Kaunista talvipäivää kaikille!
Vaikka olen mielelläni olevinani rempseä äijä, niin kyllähän mietiskelen useinkin, mitä muut minusta ajattelevat. Vielä tässäkin iässä. Kun tuota raittiutta on jo noin kunnolla takana, niin ehkä joku saattaa ajatella, että kirjoittelen mitä kirjoittelen, hilpeänä ja ylpeänä. Totuus kuitenkin on, että yhä tänäkin päivänä kirjoittelen näitä pikemminkin kalpeana.
Kirjoittelen muistuttaakseni itseäni, mistä helvetistä onnistuin pääsemään irti. Tämä itseterapia tuntuu olevan minulle tarpeellista, ja jos se vielä auttaa jotakuta toista hyttysenpissinkään verran, olisin siitä suorastaan haltioissani.
Minua itseäni on autettu tässä maailmassa enemmän kuin koskaan tulen ymmärtämään, ja näitä auttajia on myös tämän palstan pitkäaikaisten kirjoittajien joukossa. En ole heidän kanssaan juuri mitään keskusteluja palstan välityksellä käynyt, lukenut vain heidän kokemuksiaan ja tuntemuksiaan jo kauan ennen sitä kuin itse näille palstoille ilmaannuin. Olen saanut joiltakin myös kannustusta. Ketään erityisesti nimeämättä minusta tuntuu, että aika moni heistä tuntee nyt jonkinlaisen sisäisen värähdyksen. Jokainen heistä on oma persoonansa. Kiitos!
Aamupäivä meni asioita hoidellessa kaupungilla ja selkävaivaisen saattajana terveyskeskuksessa ja röntgenissä, joten aamuajatukset siirtyivät iltapäivään. Siellä röntgenin odotushuoneessa kehittelin tällaisen, Villin Lännen vakuuttavasta kuvastosta:
“Minulla on ihan oma hylätty kaivoskaupunkini, oikea aavekaupunki. Haamut siellä yhä hilluvat, ukot lentelevät selkä edellä saluunan läppäovista kadun liejuun, ja kuudestilaukeavat laulavat. Kaivoskäytävissä harhailevat sortumien vankeina epätoivoiset kaivosmiehet himmenevin otsalampuin ulospääsyä etsien.
Mitäpä minä. Ilmestyn valkealla ratsullani kuin Hopalong Cassidy harjanteelle. Ajattelen, että onneksi tein ratkaisun ja riuhtaisin itseni irti tuosta`Jumalan hylkäämästä rotankolosta. Huudan laaksoon: Mikä meininki?
Kaiku vain vastaa. Varjot pitenevät, ja käännän ratsuni kulkemaan verkkaisesti kohti auringonlaskua. Minä, onnellinen mies.”
Jos ei tällaisella voita Kutemajärven Römpsänperän nuorisoseuran henkisiä kilpailuja, niin millä sitten.

57

Sulanut pakaste koskemattomana uudelleen pakkaseen ja ei kun taas huomenna tiskipöydälle sulamaan. Selvähän se, että koostumus muuttuu ja alkaa olla ihmisravinnoksi kelpaamatonta myrkkyä. Tästä varoitetaan.
Yritykseni raitistua olivat yhden ja saman pakasteen sulatusta ja pakastamista. Sulamaan, pakkaseen, sulamaan pakkaseen…
Pitempään jatkuttuaan tuossa mielettömässä kokkailussa piti panna pyykkipoika nenään. Ei naurattanut yhtään.
Piti repi seinästä koko kalusteovin naamioitu pakastin. Söi sähköäkin niin saatanasti.
Ei minulla ole enää mikroakaan…

58

^ Hmm…?

59

Erittäin hyvä havainto, t-petsku!
Arvoituksellista on itsellenikin, miksi noin kirjoitin. Eihän siitä avaudu mitään. Esittämäni vertaus on kieltämättä omituinen. Vaan kyllä minun alkoholistinen toimintanikin toisaalta toistuvasti oli sellaista, ettei se avautunut itselleni ollenkaan. Ei siinä mitään logiikkaa lopultakaan ollut. Siksi tuo pakastevertauskin on kieltämättä epälooginen, jotenkin vajaa ja huono, vaikken sitä kirjoittaessani sillä tavoin ajatellut. Sillä on merkitystä vain itselleni, eikä se siten ole yleistettävissä. Minulle se on vahva.
Pääsin alkoholista eroon asettamalla ensin itselleni teknisen esteen (antabus), jotta saan rauhassa miettiä asiat puhki.

60

Hyvää raitista päivää kaikille!

Nyt kun olen ollut nelisen vuotta alkoholista eläkkeellä, mietin silloin tällöin itseäni vahvistaakseni, mitä hyviä puolia tässä miellyttävässä olotilassa on. Ainakin olen koko ajan valmis kuin partiolainen. Minua ei koskaan yllätetä ns. housut kintussa.
Viinaihminen ei aina ole palokuntatikissä. Jos hän ei ole päivittäinen juoppo, niin kännissä oloa saatetaan pitää kulttuurissamme jonkinlaisena maanjäristykseen tai tuhotulvaan verrattavana ylivoimaisena esteenä esimerkiksi saapua paikalle tai lähteä auttamaan yllättävissä tilanteissa. Humala on ns. force majeure -tapaus, vai miten se kansainvälinen ranskan sana menikään. Känni ymmärretään, varsinkin viikonvaihteisin ja lomilla.
Aikoinaan minun piti oikein tutkia Raamatustakin, kuinka monta kertaa Jeesus varoittaa päihtymisestä. Evankeliumeissa niin on muistaakseni kolmesti. Nythän nuo kohdat varmasti löytää netistäkin tietyillä hakusanoilla nopeasti ja helposti, mutta silloin ei ollut nettiä. Sananlaskuista ja muistakin Raamatun kirjoista viinavaroituksia toki löytyy, mutta evankeliumit ovat tuon kirjan ydin.
Yksi noista kolmesta kohdasta jäi erityisesti mieleen, kohta jossa vapaasti tulkittuna varoitetaan, että humalainen ei huomaa Jeesuksen toista tulemista ja nukkuu onnensa ohi.
Kunhan selailin, viinakäsityksiä piti omaksua kaikkialta, ja Raamattu on kiistatta keskeinen osa maailmankirjallisuutta.
Eniten minua silti miellytti apokryfikirjoihin luettava Jeesus Siirakin kirja, jonka yksi sananlaku oli mielestäni lyömätön: “Parempi tippuvan räystään alla kuin toraisan vaimon huonekumppanina.” Jostakin syystä apokryfikirjat eivät kuulu viralliseen kirkkoraamattuun…
Juoppo ei ole valmis mihinkään. Kerran istuin aika kännisessä ravintolan pöydässä, itse ylimpänä mölyäjänä, kun yksi mies siitä pöydästä sai puhelinsoiton: vaimo ja kaksi lasta olivat joutuneet autokolariin ja viety sairaalaan. Mies oli niin kännissä, että hänet piti taluttaa taksiin. Saattajaksikin joku känniläinen tarjoutui, mutta onneksi vetäytyi. Aika hiljaista siinä pöydässä tuli miehen lähdettyä sinne sairaalaan. Kukaan koko ravintolassa ei halunnut olla hänen housuissaan - ja kahdesta syystä. Miestä ei näkynyt pitkään aikaan. Joltakin kuulin myöhemmin, ettei siinä kolarissa onneksi pahemmin ollut käynyt.
Toinen esimerkki on naisesta, jonka kanssa kauan, kauan sitten seurustelin. Tämä on hänen kertomaansa. Hänen poikansa oli jäänyt alaluokilla auton alle koulumatkallaan. Nainen oli eronnut ja yritti saada sairaalasta yhteyttä entiseen mieheensä ja pojan isään. Poikaa valmisteltiin juuri aivoleikkaukseen, kun samalla paikkakunnalla asuva ex-mies soitti sitten itse umpikännissä ja tekeytyi marttyyriksi. Oli sanonut, ettei kestä tulla ja hoki että kuolee se kumminkin. Poika selvisi, pieni invaliditeetti jäi.
Toisista tässä kerron. Itselleni on sattunut viinan takia pienempiä perumisia, esteitä ja kännissä ilmestymisiä, mutta hävettävät ne vieläkin. Vahinko kun ei tule kello kaulassa.
Jos Jeesus varoitteli, että juoppo voi jäädä mahdollista omaa hyvää vaille, niin arkielämässä monet voivat jäädä juopon takia kaikesta hyvästä ja tuesta kokonaan osattomiksi.