Muistelemiseksi menee!
Kouluaikana olin humalassa pääsääntöisesti vain lauantaisin 15-vuotiaasta eteenpäin, joka lauantai. Jos oli arkipyhä, niin silloin viikollakin. Silloin kouluviikot olivat kuusipäiväisiä, samoin kesätyöviikot, mutta työelämä siirtyi viisipäiväisiin vähän aikaisemmin kuin koulu. Niin muistelen. Lukioaikaisessa kesätyössä Ruotsissa oli myös viisipäiväinen. Siellä oli rahaa ja aikaa ryypätä.
Lukiossa järjestin luokassamme viikoittaisia viina-arpajaisia. Yksi monta kertaa luokalle jäänyt Matti haki aina palkinnon Alkosta. Aina Kossupullon. Niitä ei ollut silloin kuin puolikkaita. Saimme taivuteltua nuoren historianopettajattaremme nostamaan voittolipukkeen eräänlaisesta Halloween-hatusta (termiä ei Suomessa vielä tunnettu), jota säilytimme luokan siivouskomerossa. Emme kertoneet opettajalle, mistä siinä kisattiin, mutta kaipa hän arvasi, kun joka kerran vähän punastui. Suostui kuitenkin aina.
Olin itse piirtänyt pulpetilta pulpetille kiertävän houkutusjulisteenkin osallistujalistan oheen. Siinä oli kuva kahdesta mieshahmosta ja teksti: Parempi olla iloinen juoppo kuin raitis raunio. Jostakin pakinoitsija Aapelin tai muun kertomuksesta iskulauseen olin omaksunut.
Yli puolet luokasta osallistui aina. Yksi tyttö kertoi vievänsä voiton isälleen. Arvelenkin, että kotoa annettiin oikein rahaa nimenomaisesti tätä tarkoitusta varten.
Kun silloiset seitsemäsluokkalaiset (siis lukiomme toisen luokan oppilaat) sitten Potkijaisiksi sanotussa tilaisuudessa lauloivat meille abeille, minun lauluni säveleksi oli valittu “Mannakorven mailla”, ja sanat olivat promilleja tihkuvat. Laulun kohteen piti tulla siihen eteen patsastelemaan. Virnistelin vain ja myhäilin tyytyväisenä. En vielä silloin tiennyt, mikä minusta tulee.
Hyvää huomenta, Viinamäestä Raittiusvuorelle kiivenneet/kiipeävät ihmiset.
Kyllä Raittiusvuoren saavuttaminen on kuin Veikka Gustafssonilla kasitonnisen huiputtaminen ilman happilaitteita, sen korkeimman tai sitten niiden vaarallisimpien: K2:n ja Annapurnan.
Urakka tuntuu joskus mahdottomalta, ja siinä tulee mieleen tämä antiikin taruhahmo Sisyfos, joka oli tuomittu ikuisesti kierittämään kiveä vuoren laelle. Kun hän sai kiven kovin ponnistuksin sinne ylös, aina se vieri takaisin alas laaksoon. Ei kuin uudestaan aloittamaan. Ennen olin se Sisyfos, sitten päätin olla Veikka. Eihän Veikka sinne huipuille jäänyt olemaan, mutta sopii esikuvaksi paremmin.
Huoltomiehen lehtipuhallin tuossa pihassa huutaa. Pitää sulkea parvekkeen ovi, josta päästin raitista aamuilmaa sisälle. Aika pitkään sitä kestin kuunnella. Ennen olisivat hermot palaneet nopeammin. Noissa pienlaitteissa polttomoottorit ovat yleensä vanhanaikaiseksi mainittuja sivuventtiilikoneita. Ne ovat varmatoimisia ja kevytrakenteisia. Mutta sama se, yksi helvetin keksintö, sanon minä joka syksy.
Parissa aikaisemmassa kirjoituksessa palasin nuoruuteeni, joten armeijamuistot ovat luonteva jatko. Varusmiespalvelus nimittäin vahvisti sen kivijalan, jonka päälle 50 vuotta kestäneen juoppouteni lopullisesti rakensin. Lomaa sai sillon heikommin kuin nykyisin, mutta kyllä sitä sai, ja varsinkin loppuaikoina, iltalomaa ja vielä ns. varuskuntavapaita. En ollut missään rannikkotykistön linnakesaarella. Loppuaikoina oli mahdollisuus olla melkein joka ilta humalassa, ainakin vähän. Armeijan ilmapiiri oli tuohon aikaan hyvin alkoholistinen. Ainakin sellaiselle, joka sen sellaisena halusi nähdä. Ihanne oli aika monella, että sotilas on viinan- ja luodinkestävä. Se oli miehen mitta. Ja totta kai, kun kapiaisissa oli sellaisia alan miehiä, sodan käyneitäkin, silmiin pistävän paljon. Onneksi ajat ja ihanteet ovat nykyisin - toivottavasti - ihan toiset.
Simputusta riitti. Kävimme esimerkiksi aliupseerikoulun aikana täyttämässä olkipatjat keskellä yötä 20 asteen pakkasessa, suksin, asein ja täyspakkauksin, 5 km:n päässä olevassa ladossa. Lisävarustus oli neula ja lankaa, joilla kohmeisin käsin ompelimme puoliksi lunta täynnä olevat patjat siellä ladolla kiinni. Komea kokko tuli niistä vanhoista oljista. Sen kokon valossa piti ommella. Monelta neula putosi. Patjat kulkivat selässä, mennen tullen. Muistan ikuisesti tuon kulkueen varjotkin kuutamossa.
Kun homma oli näin miehekästä, pitihän siinä sitten ryypätäkin kuin Seitsemän Veljeksen Taula-Matti. Sotaharjoituksissakin minulla oli kenttäpullossa tummaa Negrita-rommia. Ei ainakaan juoma jäätynyt. Janooni söin lunta. Kuljimme siviilimaanviljelijöiltä vuokratuilla lavatraktoreilla, koska armeijalla oli niukasti määrärahoja ja kalustoa noihin isompiin liikkeisiin. Zetorin kylkeen oli kiinnitetty samanlainen sinivalkoinen kokardi kuin armeijan karvahatussa, mutta sata kertaa suurempana.
Reserviupseerikouluunkin komennettiin, koska olin ylioppilas enkä p-arvokokeen perusteella mikään pölkkypää. Olin myös nuoruuteni viinanjuonnin lomassa urheillutkin kohtalaisesti. Olin ns. 1/4-hippi, mutta hyvin maanpuolustushenkinen. Suvussa oli alan saavutuksia, ja vanhin veljeni lähti peräti sotimaan ulkomaille. Kysymys ei ollut rauhan turvaamisesta.
Sama vapaa-ajan meininki jatkui Haminassa, tosin metsässä vietetyt viikot hieman rajoittivat harrastusta. Kenttäpulloni niillä keikoilla sisälsi ainoastaan vettä. Mutta herroilla upseerioppilailla oli vapauksia. Esimerkiksi tuvissa sai tupakoida. Pöydällä oli peltinen tuhkakuppi, jossa luki “Ota Tähti - Jano lähti”. Tähti oli sen aikaista Pyynikin olutta.
Minulla oli yläpeti, allani tuleva olympiaurheilija. Käytin loikoillessani tuhkakuppina onttoa sängynjalkaa, josta sai kätevästi sen päässä olevan muovitulpan irti. Naapuriyläpetin kaveri valitteli, että hänen sänkynsä oli edellisten kurssien toimesta jo tupakoitu täyteen. Hän karisteli sängyssä pakkinsa kanteen.
Savua oli tuvassa niin, ettei vastapäistä seinää näkynyt. Joskus vedimme iltalomilta myöhästyneitä ikkunoista.
Olin pyrkinyt jo ennen armeijaa yliopistoon ja päässyt. Opiskelijaelämä ja sen viekoitukset jo odottivat janoista nuorukaista…
Hyvälle pohjalle on hyvä rakentaa. Tupakointi ja juominen olivat siinä mallissa. Mutta nyt lopetan nämä muistelukset tähän. Menee muuten liian intiimiksi, ja mukaan tulee ihmisiä, jotka todella voivat pahoittaa mielensä. Välejä on myöhemmin rakennettu kuntoon ja siinä osittain myös onnistuttu.
Raittius on jännä sana - sana, josta ei murene mitään. Paljon helpompi sana kuin esimerkiksi rakkaus, oikeus tai kohtuus.
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen.
Hyvää settiä, luin bussissa matkalla töistä manselan keskustaan.
On kiva muistella, kun on hallussa materiaalia ja muistaa kutakuinkin tapahtuneet.
Pressu-upseerit on Plinkissä vähis. Naisiakin ressuina tiettävästi nolla ja tilanne korjaantuisi, kun otettaisiin mobilisointimallia Syyrian länsinaapurista.
Tiettävästi veljesi oli legioonassa. Vähintään viiden vuoden pesti ja tasokas ranskan kielen opetus. Rajattu osa porukasta pääsee lopulta taistelujoukkoihin, joissa toimivalta vain Afrikan alueella.
Armeijaura noin muutoin on ihan koiran håmmaa, etenkin aliupseeristolle !
Terv. 1 ssgt
Vilkasin tohon. Kiitti 1970 kommentista, kunnon kamu
Broidi teki kaksi viiden vuoden sopimusta. Oli Afrikassa mm. Tshadissa ja Afrikan sarvessa Djiboutissa. Alkuaikoina Tahitilla ydinkokeissa. Pärjäsi palattuaan ihan hyvin ja oli siviilihommissa Suomessa ja ulkomaillakin. Kuoli parikymmentä vuotta sitten syöpään.
Jotenkin erikoinen veriveli hänestä tuli minulle, kun hän kertoi palattuaan kerran saunassa, että olin kymmenvuotiaana tappaa hänet. Mukana saunassa oli myös keskimmäinen veli, joka todisti asian.
Broidi oli 15-vuotiaana suorittanut metsästyskortin ja roikotteli yksipiippuista belgialaista haulikkoa poronsarvissa paljaltaan seinällä. Minä nulikka sieppasin leikilläni aseen, tähtäsin vanhinta veljeäni ja laukaisin. Ase oli vireessä ja Vihtavuoren mustaruutipatruuna piipussa, mitä en tiennyt. Nalli, ilmeisesti vanhuuttaan, ei toiminut. Veli oli saanut jostain ison laatikon niitä vanhoja patruunoita. Kuulivat iskurin äänestä. Haulikko riuhtaistiin käsistäni, ja molemmat veljeni menivät kalpeina toiseen huoneeseen. Olivat pitkään kummallisia ja suorastaan työnsivät minut ulos pihalle pois silmistä. Kahta työtä tekevä äiti ei ollut kotona, ja perheessä ei ollut isää.
Asia unohtui minulta pian, ja ehkäpä ajattelin veljieni oudon käytöksen johtuvan siitä, että sodan käynyt isämme oli aina kieltänyt osoittelemasta ketään leikkipyssylläkään.
Vasta aikuisena saunassa sitten kuulin, mistä oli ollut kysymys. Kyllä tuo vetää hiljaiseksi tänäkin päivänä, vaikka vanhin veljeni on jo kuollut. Olen myös miettinyt, pitikö asiasta ollenkaan kertoa. Humalassahan siinä saunassa olimme kaikki. Ikinä me veljet emme valehdelleet tosillemme. Kaksi meitä on jäljellä, ja peli jatkuu rehellisenä.
Näyttää siltä, etten pääse ikinä ihan kokonaan asian yli.
Mutta keinot ja vakaumus minulla on asia ymmärtää ja hyväksyä, ja se antaa minulle rauhan.
^ Kova tarina. Kaikki ois mennyt eri tavalla, joten veljiesi kalpeus oli perusteltua.
Elämän logiikka jää toisinaan vaille vastauksia ja on järjestä vapaata.
Sattumaa ja tuurinkauppaa. Ehkä osittain siksi ihmispoloinen tukeutuu uskomusismeihin. Valtion pitäisi niistä instituuteista olla erillään, mutta ne onkin tyystin eri aiheen asioita…
Varmasti kokemuksellisesti jotain ihan muuta vanhimman broidisi kaksi pestiä siellä jossain. Edesmenneen Kyösti Pietiläisen pari kirjaa luin aihepiiristä aikanaan. Itse myöhästyin talvisodasta, IDF:n armeijakoulutuksesta ja lopuksi vielä muukalaislegioonasta.
Olen nykyään rakkauden armeijan ansiokas tiedustelija ja palvelen eliittisissä etujoukoissa yhtä ainoaa lemmekästä sydämen valitsemaa naista.
Nainen tekee miehen, työ on kans hyvä opettaja. Kuulemma lapset, joillekin.
Näin on!
Kun on huono itse keksimään mitään, niin luotan ja tukeudun Caj Westerbergin runoon joka kuuluu näin:
Elämä on lahja. En jaksa selittää.
Broidi kävi muuten ammuskelemassa radalla ne loput sen erän patruunat, ja paria lukuun ottamatta kaikki kuulemma olivat pelanneet. Melkoinen venäläinen ruletti. Kantoi tietysti itsekin silloin tällöin epämääräistä syyllisyyttä asiasta lopun ikäänsä. Eihän se nyt kummallekaan tietenkään päivittäin vaivaava fix idee ollut.
Itselläni kännissä tunteeni taas kääntyivät joskus niin, että tunsin itse epämääräistä syyllisyyttä niiitä kohtaan, jotka todella ovat vahingonlaukauksella ampuneet toisen. Ihmismieli on erittäin kummallinen ja tutkimaton.
Tuo, mitä puhut rakkaudesta, pitää todella radalla.
Sotahan on väkivaltaa ja tarvittaessa käsikähmää, enkä ole ollenkaan varma, olisiko minusta sittenkään ollut siihen. Ehkäpä pakotettuna ja itsesuojeluperustein. Vähän paraatisotilaaksi itseni lopulta tunnen. Mutta kukaan ei tiedä tässä asiassa todellista luonnettaan, ennen kuin joutuu tositoimiin. Siksi niin moni nuori hakeutuu legioonan kaltaisiin paikkoihin. Itseään etsimään. Monelle aluksi pelottavasta asiasta tulee automaatio, toiselle ei. Termiittikeossakin on sotilaat erikseen.
Minusta on esimerkiksi erittäin vaikea lyödä toista ihmistä. Olen luonteeltani ns. junttapainimiehiä. Yksi rupesi kerran kapakan hämärässä nurkassa pätkimään minua tuosta vain päähän sanaharkan jälkeen. Kukaan ei nähnyt. Pyysin hänet ulos ja kaadoin helposti alleni. En pystynyt lyömään. Portsarit hälyttivät poliisit, ja lopulta sitten vain minä jouduin putkaan. Vakuuttelin, että asia oli leikillistä nahistelua. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että tämä aloittaja oli kanta-asiakas. Sain lisäksi porttikiellon, mutta sillä nyt ei ollut vaikutusta, koska juttu tapahtui vieraassa lähiössä.
Kapakoista kannattaa pysyä kaukana.
^ Entistä rankempi on tuo jälkifiilis, kun patit skulas kaikki, paitsi se yksi…
Armeijasta vielä sen verran, että tämä suomalaismallinen kansanarmeija on mielestäni tälle maalle sopiva systeemi.
En miellä itseäni minäkään miksikään sotilashenkilöksi, vaikka melko särmä jäbä olenkin ja pidän loogisesta arkijärjestyksestä.
Sodan tiedän olevan pahin mahdollinen skenaario, jossa eivät päde säännöt tai kansainväliset sopimukset ja tuho on suurta,
eikä se pahin ole ohi niille mukanaolleille alkuunkaan, vaikka tapahtumista kuluisi kymmeniä vuosia. En kuitenkaan usko,
että armeijat lakkauttamalla loppuisi maailman kriisipesäkkeiden olemassaolo, kuin tuosta vain ja yhteisellä tyyneysrukouksella.
Ero on silti merkittävä puolustus- ja hyökkäysarmeijalla ja meillä finskeillähän ei ole yhtään siirtomaata tai tukikohtia ulkomailla.
Pasifismi on anarkismin yksi ideologinen muoto, joka ei vastaa todellisuutta tai sitä, mitä suurin osa muista ihmisistä kokee elävänsä.
Hitler ei totellut, kun sitä pyydettiin lopettamaan senaikainen touhunsa. Ei siinä auttanut aseeton toiminta ja kukkien kastelu ja katselu.
Jälkeenpäin katselen omaa armeija-aikaa isona, mielenkiintoisena sosiaalisena kokeena. Meillähän on totaalisen tasa-arvoinen
systeemi, mitä tulee ns. rikkaisiin ja köyhimyksiin ja naisetkin ovat tervemenneitä kokemaan yhteisöllisyyden suurinta käytännön muotoa. Kun katsoo jenkkien nykyistä ylipäällikköä, muistaa oitis, että hän on käynyt miljonäärikiusaajien militanttikoulutuksen ja nyt kaikki kärsii siitä. Liittovaltio, monarkia ja diktatuuri eivät olekaan kovin järkevä vertailukohta Suomelle, vain nämä muut pohjoismaat joissain asioissa, ei kylläkään maantieteelliseti eli Venäjän naapurina kuitenkaan. Tämähän ei tule aivan heti muuttumaan, ja tässä olemme, emmekä muuta ole, kuin pieni ja hikinen, mutta suhteellisen iso valtio, mitä tulee elintilaan pohjoisessa.
Oon tavannut yhden rouva lutin ja pari rouva alikessua. Kannatan naisia vähintään aliupseeriksi, mieluiten upseeriksi asti.
Ei oikeestaan miehistöön, johon on jo ihan tarpeeksi miehiäkin, on meikän ykspuolinen kanta. En missään tapauksessa
lähtis vapaaehtoisesti Inttiin ja siis nimenomaan naisena, vaan keskittyisin ehdottomasti kokopäivälesboiluun.
Yhden todella taiteellisen, aukin kurssitoverin ja mustan vyön judojäbän kohtasin Mältinrannan taide-esittelyssä, jonne hän oli tuonut omia, väkivaltaiseksi helposti luonnehdittavia teoksiaan. Oli kerrassaan mainiota tavata hänet ja nähdä, miten kovassa kunnossa oli edelleen. Muutenhan armeija-ajan kaverit katoavat, kuten luokkatoveritkin maailmalle ja niin pitääkin, sillä jokaisella on => elämä.
Yk-keikan aikaisia tyyppejä näin joitain, mutta koskapa olin silloin myös hyvin nuori (22-23 v), mulla menee LapItR:n jermut sekaisin.
Muutama asia on yksittäiselle varusmiehelle oleellista eli ongelmia tulee aivan varmasti, jos alokasmatskun tyyppi on:
- auktoriteettikammoinen,
- äidin ja isin pikku mussukka,
- ekaa kertaa poissa kotoa,
- valinnut väärän aselajin,
- orastava päihde-ekspertti,
- yli-ikäinen (esim. 27 v) ja
- itsenäistynyt tapaus
Pidän touhua teinien hommana ja itsekin täytin 20 juuri kotiutumista seuraavana päivänä, kun läksimme Rovaniemeltä siviiliin.
En muuten saanut viunaa ostettua, vaan piti juoda vaahtoa tuo seuraava yö, kun vikan kerran hurruutin yöjunalla Manseen.
Monet kerrat matkanpidennyksien suomien helpottavien lisätuntien turvin kipusin yöjunaan kymmeneltä ja olin Rollossa aamukasilta.
Auk:in aikaan lensimme jokusen kerran suoraan Stadiin ja sieltä joskus Pirkkalan kentälle, mutta voihan olla että raakasti valehtelen
tuosta jatkolennosta ja ainakin junalla tuli kuljettua kymmeniä tuhansia kilsoja ja raiteet olivat aina heikosti aurattu Oulusta pohjoiseen.
En voi sanoa enää muistavani ihan varmasti ja aivan kaikkea, kuten Keith Richards väitti omassa kirjassaan Life.
Onpa siitä jo yli 30 vuotta. Nykyään on keskipituus lukemani perusteella isänmaan puolesta uhrin antajilla pysynyt kutakuinkin samana ja elopaino heilahtanut n. 8 kg ylöspäin. Suunta on sama, kuin muuallakin maailmassa siviiliväestön keskuudessa. Syöpä on ylipainona jyräävä osan ihmiskunnasta uudenlaisiin sairauksiin ja ittekin pudotin vuosia sitten sen 20 - 25 kg, enkä takaisin enää ota.
Tähän liittyy toki muitakin asioita, jotka ovat saaneet meikän mieltymään tähän nykyiseen minääni huomattavan paljon. Entinen sai mennä, menikin lopulta ja sai kyllä mennäkin ja takaisin ei ota tullakseen, kun minäkään en enää ota.
Tästä kätevästi palstan aihepiiriin. Kun toistelin, että viuna ei merkinnyt mitään, se merkitsi.
Kun en enää ees muista toistella tuota asiaa, se (liuotinmyrkky) ei todellakaan merkitse mitään.
Vähän sama asia, kun ihminen hokee, että muiden mielipide ei merkitse mitään, se merkitsee.
Nykyään voin todeta ja muistan sanoa, että muiden mielipiteillä on tietenkin merkitystä, muttei hallitsevasti.
Tai sittten kyse on vaan sanallisesta pallottelusta ja joutavasta skabailusta, joka sekin on ihan tervettä, otaksun.
Terve taas!
Mielenkiintoisia latelit 1970. Luin tarkkaan alusta loppuun. Olen monessa ihan yhtä mieltä kanssasi. Tuossa alokasmatskun “melko varmoja vaikeuksia tuottavassa osiossasi” silmiin tarttui ranskalainen viiva: orastava päihde-ekspertti. En ymmärtänyt itse varusmiehenä vielä sellainen olevani, vaan olin mielestäni niin kuin kaikki muutkin. Itse asiassa eivät silloin kaikki iltalomillaan kapakoissa ravanneet, osa kävi jopa elokuvissa, katsomassa Haminassa pesäpallo-ottelua (HP pelasi silloin mestaruussarjassa) tai hiljentyivät vaikka iltakirkossa. Näinhän se oma elämäntapa vääristää ajattelua: kapakanpöydässä istuvat kaikki. Mutta kunto kesti sen ikäisenä, ja sain jopa vastuullisia tehtäviä, johdin mm. joukkuettamme kovapanosammunnoissa ja olin kova poika kantamaan hyytyneiden varusteita omieni lisäksi Kirkkojärven marssilla.
Joskus kauan, kauan sen jälkeen myöhemmän juoppouteni aallonpohjassa kokoilin viimeisiä ihmisarvon rippeitäni siitä, että olin sentään luutnantti (viina siellä kertausharjoituksissakin virtasi).
Myöhemmin kaikki muut arvot minulta oli riisuttu tai itse olin ne riisunut. En pitänyt itseäni rehellisenä ylioppilaanakaan, koska kirjoitin pitkästä matematiikasta improbaturin. Tuli niin kiire lukea yo-kirjoituksiin, että päätin kirjoittaa matikan vasta syksyllä enkä lukenut sitä yhtään. Muut aineet menivät kuitenkin niin yllättävän hyvin, että pääsin läpi ns. kompensaatiopisteillä ja sain lakin. Yliopistossa taas lukuni jäivät kesken, kymmentä vaille vaiheeseen. Minulla oli siis oikeastaan ainoana mielestäni rehellisenä paperina vain “luutnantin tutkinto”. Kaivelin humalassa kätköistäni intin vanhoja kurssijulkaisuja ja katselin valokuvaa lommoposkisesta pojasta rähinäremmi päällä.
Sitä luutnanttiuttani hellin ja naisseuralaisillekin mainostelin. Upseeri ja herrasmies. Mitä helevettiä Suomen armeija olisi minulla, ylipainoisella, rapakuntoisella juopolla tehnyt LKP:n sattuessa. Ehkäpä joku vähäpätöinen koiraslotan toimistohomma.
Toisaalta huvitti kapakoissa, kun Krimin miehityksen jälkeen reserviläisillle löhetettiin ne sodan ajan sijoituspaikkakirjeet. Kaverit, jotka pystyivät tuskin kotiinsa kävelemään eivätkä selvää päivää olleet nähneet vuosiin, kerskailivat koulutushaaroillaan ja sijoituspaikoillaan. Putkaan se sakki olisi pantu ja lähetetty sumunlakaisijoiksi lentokentille. Itse olin silloin jo sen ikäinen ruutiukko, etten ikäni puolesta enää mitään kirjettä saanut.
Tämä itseruoskinta tarkoittaa sitä, että löin juomiseni takia reserviläisyyteni raskaasti laimin eikä minuun olisi loppujen lopuksi kannattanut mitään panostaa. Näin asian näen.
Te lapset ja vanhukset, ja te äidit ja morsiamet, minä en todellakaan olisi turvannut teidän liettänne ainakaan niissä tehtävissä, joihin minut oli koulutettu.
Nyt, jos millään voisin korvata valmiuteni törkeät puuteet, olen valmis milloin tahansa kriisin sattuessa vaikka väestönsuojan apuvahtimestarin sorsan pitelijäksi. En taida kelvata. Mielessäni saattavat kummitella ne vanhojen Suomi-Filmien yövartijat, vanhat ukot.
Maanpuolustushenki ei silti ole minusta koskaan hävinnyt. Suomen liittyminen Ottawan maamiinojen kieltosopimukseen oli katastrofaalinen virhe, josta ovat vastuussa kaksi hyvin tiedettyä, silloin korkeassa asemassa olevaa henkilöä. Muun muassa miinoitukseen minulla olisi ollut hieman ekspertiisiä.
Minusta ne Suomen miehet, jotka ovat sortuneet viinaan eivätkä pyristele siitä irti, luulevat itsestään sotilaallisesti liikoja. Isänmaallisuus on tässäkin lurjuksen viimeinen pakopaikka.
Sarjassa aamuajatuksia oli ensin yöajatuksia.
Nyt vielä lisää. Ensin sulle 1970 vielä isot pojot siitä YK-keikasta ja muutenkin pohdinnoista. Olen niin itsekeskeisessä vaiheessa tässä raittiudessani, että malttamattomana kiirehdin omiin asioihini toisen sanomisia analysoimatta. Sulla on selvästi seestyneempi ja empaattisempi ote tähän elämään.
Valvoin koska pakkasin kohtapuoleen alkavaan reissuun ja keittelin reseptimäärät tuplaten tosi ison kattilallisen siskonmakkarakeittoa ihan värskeistä juureksista enkä mitään pakasteista. Piti jäähdytellä parvekkeella, ennen kuin panin jääkaappiin ja sitten annostelin pakkaseen. Yöhän siinä ehti tulla.
Vaikka vähän väliä vakuuttelen vetäytyväni täältä Plinkistä, mulla on nyt näköjään sellainen vaihe, että tarinaa tulee kuin sudelta paskaa ja mieli tyhjenee itseterapeuttisesti. Kunnon syväharjaus. Johan tätä sai odottaakin. Tämä on hyvä palsta. AA:ssa kun sielläkin aikanani istuskelin, oli pakko toisia kuunnella. (AA on rautaa.) Täällä saa kukin lukea mitä huvittaa ja kirjoittaa (melkein) mitä huvittaa. Ja kyllä nämäkin jeremiadit tuhoutuvat joskus kuin Aleksandrian kirjasto aikoinaan.
Varsinaisen aikuisvaiheen törttöilyistäni en aio koskaan kirjoittaa mitään. Johan noita hoitojaksoja sun muuta on tullut sieltä täältä mainittua ja raitistumisen metodit kerrottua. Tuo nuoruuden perustus juomiselle ja varhainen tottuminen siihen oli itsellenikin tärkeä käydä läpi tässä ketjussa.
Nyt menen tämän kirjoituksen pääasiaan. Mikä Plinkissä tulee tavan takaa vastaan, vanhoissa ja uusissa kirjoituksissa, on huomautus: Raittiudesta ei saa tulla yksinomainen, ahdistava elämänsisältö. Ei kovin tiheään, mutta säännönmukaisesti tuo asia näyttää esiin pulpahtelevan, ja kuoroon liityin taannoin parissa kirjoituksessani itsekin. Selvennykseksi sanottuna en todellakaan tarkoita “terveellistä” retkahtelua silloin tällöin vaan oman raittiutensa jatkuvaa ajattelemista ja analysointia tai vaikkapa vain alitajuista, päivittäin esiin pilkahtelevien raittiusmietteiden mukana kuljettamista.
Itsestään paha pappi puhuu. Joka asuu yksin.
Mihin vertaisin? Vaikka tähän: Ajattelin 50 vuotta viinaa ihan joka päivä ja jo ennen sitä satunnaisesti muutaman vuoden siitä haaveilin. Olenko siis mennyt ojasta allikkoon? No en, saatana.
Kohta saan muuta ajattelemista. Alkaa tapahtua.
lurjuksen viimeinen pakopaikka
Vai onko se viimeinen kaatopaikka. Olen tuota näkemyssanontaa nyt maistellut ja todennut sen kenttäkelpoisuuden. Heitän taas kehiin Keith Richardsin, joka kirjassaan tuntui kaipailevan Brittiarmeijaan, joka lakkautti yleisen asevelvollisuuden jo 1960. Vain basisti Wyman kävi ja ehti käydä Rollareista jonkin taivaallisen kuninkuuslaivuekoulutuksen. Keef totesi olleensa innokas partiopoika ja armeijassa ois tietenkin ollut kenraali. Kyse voi olla ylikompensaatiosta heillekin, joille pari ylennystä napsahtaa, ansiostakin.
Sitähän on ensinnäkin todella kokematon tossa parikybäsenä ja epävarmuushan on asia, josta on hyvä hankkiutua elämässä eroon.
Luontainen itsevarmuus tulee ajan ja iän myötä ja oman elämänsä sankaruus ja siitä kovat kulmaraudat helisee iltatuulessa nakunakin. Kansanarmeija on laitos, jossa ei tarvitse omaa pollaansa juuri käyttää. Siviilielämä on paljon vaikeampaa, täynnä vaaroja.
Luulenpa, että Hollywood on sotkenut mieskuvan globaalisti ja sotasankaruus on lopulta melko kaukana realistisesta ihmisyydestä.
Harmaan arjen “kurittamat” perheelliset ja perheettömät, työssäkäyvät ja niukasti jotenkin sinnittelevät kanssakansalaiset on sankareita.
Mitä johtajuuteen tulee, niin todella harva on hyvä johtaja, ollaan sitten missä tahansa yhteisössä ja näyttäisi toisinaan käyvän niin,
että juuri ne, jotka vähiten haluavat ponkasta joukkojensa eteen, ovatkin siinä hommassa parhaita tai luontaisesti kyvykkäitä.
Tämän maan katrikulmunit ei kuulu ensinkään vastuullisille paikoille ja johtamaan ja sannamarinit nimenomaan kuuluu.
Mielestäni elämässä tarvitsee tietää ja osata vain pari asiaa. Itensä. Mitä haluaa ja mitä voi olla mahdollista saavuttaa. Useimmat ongelmat ja ihmisten väliset ja keskinäiset ristiriidat johtuvat epävarmuudesta, jota ei tarvita mihinkään ja jonka voi hälventää => kokemuksella, jonka hankkiminen tapahtuu kuin itsestään, ellei ole kiinni sisältä ja suljettu sydän.
==>
Pari kertausta olen järkännyt niin, ettei tarvinnut enää mennä ja kävin A-klinikan lääkärin juttusilla n. 2002. Olin tärisevä hermokimppu, alipainoinen ja läpeensä viunalla ja bentsoilla kyllästetty, joten ei siitä mitään ois tullut. Kuitenkin jo seuraavana vuonna oisivat taas halunneet mun merkittävää maanpuolustuspanostani ja sitten vaan soitin jollekin esikuntalutille ja kerroin avoimesti tilanteeni. Ainoan kerran kävin kertaamassa Lohtajalla -92 tammikuussa ja siellä kelasin ensalkuun, että mitähän mä oikein teen täällä jaosvarana, mutta pianhan tuli ilmi, että olen seurustelualiupseerina ja kerron ryhmänjohtajille sen, mitä mulle on kerrottu. Helppoa ja rentoa. Meikä 21 veenä poikasena ja tykkimiehet etupäässä 3-4kymppisinä, jotka siinä kohtaa mulle näyttäytyivät raavaina äijinä ja perheenisinä. No, Tuntemattomassa on aina ollut yli-ikäisiä näyttelijöitä.
=> Raittiudesta ei saa tulla yksinomainen, ahdistava elämänsisältö.
Suuri, karmea tuntematon pelottaa alussa. Kyse on luopumisesta ja irtipäästämisestä ja siksi se ahdistaa ja pelottaa hirveesti. Siksi osaltaan suurin osa ei raitistu, vaan palaa vanhaan, huonoon ja tuttuun elämäntapaan ja kehään, jossa mikään ei koskaan muutu.
Koko raitistumisen anatomia on jossain määrin monelle meistä samanlainen, mutta silti erilainen.
Tulee astuttua miinaan ja luultua, että tämä on tässä ja on kiire “valmistua” ja olla ikuisesti “valmis”.
Elämä alkoi minulle ilmestyä vähitellen viime vuosikymmenellä ja sitä ihmisen parasta aikaa
minä elän tänään, eikä tarvii pakoilla itseään, vihata muita ja pelätä varjoaan tai muuten tarvitse enää pahemmin tokeentua.
Toistaa vain näitä hyviä asioita, jotka pitää päivän ja oman minän elossa ja koossa ja terveenä ja valppaana.
Naiseni opetti minulle, ettei elämän pidä olla kärsimystä, vaan elämä voi olla onnellista. Ostin häneltä tämän jalon näkemyksen.
Elämän pitää olla onnellista ja siihen on pyrittävä kaikin laillisin keinoin. Tekisi melkein mieli sanoa, että vaikka sitten itketään ja ollaan onnellisia. Tai käytetään raakoja metodeja onnellisuuteen pakottamisessa. Runsaasti silmitöntä väkivaltaa ja uhkailuja ja Isis-oppineiden kidutusta niin kauan, että todella ollaan onnellisia ja siitä valaehtoinen julistus ja sitoutuminen elinajaksi.
Jokaisen omalla vastuulla on olla elämäänsä tyytyväinen ja tasapainossa itsensä ja tekojensa suhteen.
Se on kuitenkin ainoa asia, jolla on merkitystä, sisäinen balanssi, joka voi välillä kadota tai olla katveessa.
Hyvä tästä tulee ja mitä tähän Plinkistä lähtemisen kulttuuriin tulee, niin itse olen tehnyt täältä lähtöä jo yli kymmenen vuotta.
Se lähdön fiilis taisi alkaa heti alussa, 2010 ja ehkä sekin on jokin ylikompensaatio jollekin ja olkoon sitten vaan niin.
Terve!
Lähtö on vasta huomenna. Poissa pari viikkoa. Olen oppinut rauhallisesti pakkaamaan. Minimalistinen pakkaaminen vie rutkasti aikaa, koska aina haluaa tehdä uusia ennätyksiä. Pyykkikonekin siellä paikassa on, ja se helpottaa.
Mukaan en ota tällä kertaa kuin yhden kirjaston kirjan. Se on Turgenevin Neitsytmantu (alkuteos 1877, suomennos vasta 2007). Vaikka siinä kerrotaan suomalaisistakin, sitä ei ole jostakin syystä aikaisemmin vielä suomennettu. Alkoi kiinnostaa.
Tämä “lurjuksen pakopaikka” on tosiaan kirjassa James Boswell; Samuel Johnsonin elämä. 1700-luvun Englannissa tunteet kävivät kuumina. Merkkailen välillä nasevia sanontoja suuriin vahakantisiin vihkoihin (joita pöllin työpaikalta), mutta piru vie, unohdan aina sivunumerot, joskus koko lähteenkin.
Kirjoitat 1970 hyvin viisasta ja punnittua tekstiä. Voisit analyyttisuutesi puolesta jo tuossa iässä vetäytyä varjoon ja jättää toiset paahteisille pelikentille. Älä toki sitä tee. Kirjoittaminen sitä paitsi harjaannuttaa huomaamatta koko ajan moneen ja vanhojen kirjoituksiensa lukeminen kehittää, yllättää. Kaikki virtaa.
Itse vielä yritän viisastua henkeni hädässä. Kirjallisuuteen tuli perehdyttyä nuorena mm. kirjallisuustiedettä opiskelemalla ja muuten olin valppaasti silmät auki niin kauan kuin olin sotilaallisestikin joten kuten kenttäkelpoinen, eli noin 30 vuoden ikään. Viina vei sitten niin , etten sen jälkeen mielestäni pystynyt keskittymään täysipainoisesti juuri muuhun kuin lehtiin, Jallusta Suomen Kuvalehteen. Luin toki kirjoja, mutta ne eivät jotensakin tehneet minua hullua hurskaammiksi ja unohdin ne pian. Bittiavaruuksista ei silloin puhuttu, mutta ehkäpä ne ovat kuitenkin vähäisessä määrin siellä. Ja luin melkeinpä velvollisuudesta pysyä ajan tasalla. Kyllä siinä aina kapakkaväittelyissä pärjäsi. Henkisestä rakenteesta alkoi kuitenkin nähdäkseni tulla aika rakeinen ja katkelmallinen. Toisaalta eihän elämä tietenkään pelkkää lukemista ole. Naisessani minulla riittää nyt lukemista ihan ahmimiseksi asti. Kolmas oikea nainen elämässäni, lopullinen, otaksun.
Mutta kuitenkin joskus harmittaa, että elämä on viinan takia vähän valunut hukkaan, eikä ihan vähänkään. Voisin olla parempi. Siitä ajattelutavasta pitää kuitenkin päästä irti ja torjua se heti, jos se yrittää nostaa päätään. Näillä mennään, ja on ilo aloittaa. Tässä iässä. Olen syntynyt 1951.
Alkoholikirjallisuutta, psykologiasta elämäkertoihin ja sumerilaisten ryyppäämiskuvauksiin, kyllä riitti hyllyssäni takavuosina sen verran mitä moni kalamies näyttää viimeiseksi saadun hauen pituudeksi ja tarkentaa, että se oli silmien väli. Divarissa eivät tahtoneet ottaa vastaan, kun yritin myydä sitä viinakirjallisuutta viinaa saadakseni. Myyjä vain mulkaisi, viittasi olkansa yli ja mumisi, että onhan noita jo tuolla riesaksi asti.
Mitään oikeassa olemisen tarvetta minulla ei enää ole. Luojan kiitos. Jostakin luin, että oikeassa olemisen tarpeen taustalla on itse asiassa toisen nujertamisen tarve, jonka taustalla taas on viime kädessä kuoleman pelko.
Tämä kirjoittamisen tihentymä on minulle tässä vaiheessa tarpeellinen, kuten kuvasta näkyy. Suvantokin tulee. Nyt.
Tuo samainen kirjaston James Boswellin tohtori Johnsonin elämä oli minulle pari vuotta sitten todellinen aarreaitta.
Johnson sanoi siinä silläkin lailla, ettei hän siedä ihmisiä, jotka koko ajan luonnehtivat itseään. Tarvitaan vain nimi, paino, pituus, ehkä kengän numero; kolme viimeistä sitä paitsi suunnilleen näkee jo päältä päin. Kenenkään ei koko ajan tarvitse luonnehtia itseään. Kyllä toiset tekevät se sinun puolestasi. Ihan ilmaiseksi.
Kävin pyykkituvassa hakemassa kuivat pyykit. Vielä lisäys.
Puhuit 1970 johtajuudesta. Mikäpä siinä on armeijan käyneillä ja johtamiskoulutuksen saaneilla ja opettamaan opetetuilla. “Näytän nyt mallisuorituksen itse itseäni käskien.”
Siinäpä se. Ei pitäisi vaikeampaa olla. Teoriassa.
Johtajuutta kaivataan. Tieteessä kerrotaan äärimmäisistä tapauksista, esimerkiksi haaksirikoista. Toiset ovat selvinneet, toiset ovat ruvenneet syömään toisiaan. Johtajuudesta siinä on kysymys.
Miten on maailman mitassa, valtioiden laita…
Apentti: Mitään oikeassa olemisen tarvetta minulla ei enää ole. Luojan kiitos. Jostakin luin, että oikeassa olemisen tarpeen taustalla on itse asiassa toisen nujertamisen tarve, jonka taustalla taas on viime kädessä kuoleman pelko.
On kai niitä muitakin syitä ja omia perusteluita oikeassa olemiselle. Eiköhän se ole negatiivisimmillaan vain vänkäämistä ja raivoisaa riitelyä. Joskus kestää todella kauan oppia ja sisäistää ja ylipäätään tajuta todella jokin viisaus tai elämänohje, kuten vaikkapa: valitse taistelusi. Se tarkoittaa suomeksi minulle: en lue kehnosti skriivattuja yleisönosaston mielipuolipalstoja enää ollenkaan ja
en juurikaan halua kommentoida muutenkaan jotain trumppipitoista sontaa, ja sitä aikaahan me vieläkin eletään ja se jatkuu.
Yksinäisenä keijona oma mielenkiinto oli osaltaan väärässä suunnassa tai ei ne ajatukset ja suuntaukset olleet kovin hedelmällisiä.
Kirjoittaminen on kivaa, kuten työnkin pitää olla, elämän ohella. Olen jo vuosia pitänyt yllä omia petterin päiväkirjoja, ja
loppukesästä 2009 lähtien on voinut katsoa edistyksen ja sivistyksen ottaneen eri mittaisia sivu- ja etuaskelia.
Olen saavuttanut asioita ja puhutellut ja tavannut ihmisiä eri tilanteissa ja mukavia juttuja on tapahtunut, jos on ollut ahdistavaakin,
kun on luopunut siitä vanhasta ja huonosta elämäntavasta, jota pidin niin tärkeänä ja rakkaana silloin ennen…
Olen koirankusettaja. Jos tästä vireillä ja tekeillä olevasta muutosta tulee lihasta, niin pakkaan kuorman päälle kultsikan 14 v.
Siviilin puolella on koko ajan puhetta aiheeseen liittyen ja tunnen taas lapsuuden aikaista kihelmöintiä ja tarvetta raapia itseäni.
Hyvä kutina on terveen merkki tai sitten ongelmana on pitkään jatkunut herkkähipiäisyys, mutta siihen päänahkavaivaan mullon jotain naiseni antamaa tippaa, jota pirskottelen kaistapäähäni sangen säännöllisesti. Myöskin naamarasvaus on tätä päivää, handuja unohtamatta. Ei sen tarvii olla mitään metroseksuaalista, joka on terminä melko naurettava. Tämä on raitsikkaseksuaalista,
sillä eka keskustan koeajo on tänään tapahtunut ja ensi keväänä ja huhtikuusta alkaen laitamme täällä päin
hurruuttaen järjestyksessään toisena kaupunkina Suomessa raneraitsikalla ! it´s gonna be great again.
Toiveikkuus, toivo ja toivossa eläminen on kannustavaa, kunhan se ei ole turhaa toivoa eli kääntymistä toivottomuudeksi. Heikosti kestin ennen muinoin pettymyksiä ja turhautumisen litramitta oli hölskyvä, vaan tuleehan niitä pieniä takapäkkejä elämän aikana. Soisin toki kaikille mielekästä hommaa tai peräti yö/päivätyötä, mieluisia harrasteita ja erityisen sopiva mielitietty, se ois mieletöntä.
Parisuhteessa uskon täydelliseen tasa-arvoisuuteen ja tasa-arvoon ja meillä nämä asiat toimii todella hyvin. Sen sijaan olen koiralleni huomattavan merkittävä johtaja, ylijumalista seuraava, ylöspäin. Ylitseni ei kävellä tai ryömitä, Minua ei sivuuteta missään päältä päin vähäpätöisessäkään päätöksenteossa. Haukkumiseni vain yllyttää Minua entistä mahtipontisiin mouhoiluihin. Toimin isolla, taiteellisella liikkeellä ja sudenkorennon keveydellä, olen järkähtämätön ja miltei erehtymätön, kolonnamaisten ja massiivisten koirastusjoukkojen peräsimessä ja hihnan yläpäässä. Olen Michellen ryhmänjohtaja, joukkueen/jaosjohtaja ja varajohtaja, koirapatterin ja koirakomppanian päällikkö, koirarykmentin komentaja, koiraläänin komentaja ja lopuksi koko koiramaan ylijohtaja !
jeee
Tamperelaista tajunnanvirtaa tulee, että päätä huimaa. Vetävää.
Nyt panen pillit pussiin, syön siskonmakkarakeittoa ja lähden ostamaan kanervia faijan haudalle. Havut metsästä. Huomenna pitää viedä, ennen kuin nokka suuntaa pohjoiseen. Kalmisto on matkan varrella. Niin ja Lidlistä kynttilät.
Kiva reissailla tässä raittiuden pilvenpiirtäjässä, hissillä vain huidella ylös ja alas eikä oikein tiedä missä kerroksessa kulloinkin on ja mihin jää pitemmäksi aikaa. Vitutuksessa vai hekumassa.
Ulkona pyöröovien takana vaanii koko ajan sellaiset keltaliivit monttöörit, että saisin ne yhdellä soitolla sabotoimaan hissin koneiston ja vaijerit niin, että kori ja matkustaja ovat tuhannen pillun päreinä kuilun pohjalla.
Pitäisiköhän käydä viemässä niille talvitakit.
^ Vielä neljä mesitsiä, niin susta tulee Låpettamån määritelmien
mukaan vakavasti otettava, vahva panostaja !
Joo,
Koronaa karkuun, äkkiä! “Ajat ovat huonontuneet”, kirjoittaa Maakansa ja jatkaa, “vielä koittaa päivä, jolloin perseet tervataan.”
Emäntä lupasi minut kuun vaihteessa kakuttaa tietystä syystä. Sanoin, että sitten Elosen kinuskikräämi S-marketin ilta-alesta tai kyllä Fazerin Taikayö-torttukin käy. Siihen asti ajatukseni sahaavat vain leivosten laulun ja lietelantalan väliä eivätkä kiinnity mihinkään erityiseen.
Mitään älylaitteita ei nyt ole häiritsemässä kahteen viikkoon. Pöytäkone jää tähän. Doro taskuun ja auton avaimet. Taputtelen vielä kaikki taskut, että onko tupakat mukana.
Kohti ovea. Valmiinanne, paikoillanne, HEP!
Huomenta, Hyvät Ihmiset, ja pysykääpä päätöksessänne, niin puutkin halaavat teitä!
Ei tämä mitään pituushyppyä ole. Tuota termiä käytti verraton Valtio-mies näillä palstoilla viimeksi päättyneellä tuotantokaudellaan, kun hän tarkasteli eräitä toisen ihmisen toistuvia raitistumisyrityksiä. Tulkitsin hänen sanansa viisaan opettavaisiksi, en piruiluksi.
Planicassa on katkottu jalkoja, kun liito on yltänyt tasaiselle. Bob Beamon jäi ilmaan 23 vuoden ajaksi. Jos nyt kuitenkin urheiluvertausta tarvitaan, niin katson hypänneeni peräti katsomon puolelle. Kerrankin askelmerkit sopivat ja osui lankulle.
Eräänä aamuna, tässä parin viikon vaikenemiseni aikana, sain oivalluksen. Se oli tällainen:
Sitten aikanaan Pyhä Pietari saattaa hyvinkin kysyä: “Mitä saisi olla? Talo tarjoaa.” Koska aivan valmistautumatta sinne ei tosiaankaan kannata mennä, olen suunnitellut sanoa, että Taylorin portviiniä, sitä ja sitä laatua ja vuosikertaa. (Olen käynyt Taylorin kellareissa tois puol jokke, enkä millään turistimatkalla, röyh.) Minulla pitäisi olla tässä vielä aikaa varmistella, että se Pietarilta tilaamani vuosikerta on todellakin myyty vihoviimeiseen pulloon ja yhden yllättäen löytyessä siitä maksettaisiin täällä maan päällä alan huutokaupoissa satumaisia summia.
Taivaallisen Pekan mielenliikkeistä ei tiedä mitään varmaa, mutta ehkäpä hän kääntyy kaapilleen ja huudahtaa: “Uskosi on sinut pelastanut!”
Sitä odotellessa. Päivä kerrallaan. Niin kuin tätä elämää yleensä.
P.S.
Nyt pelottaa. Kahden kirjoituksen jälkeen olisin “vahvasti panostava”, kuten 1970 ystävällisesti huomautti. Mietojen ystäväkö siis olisin tässäkin?
Tervehtymistä, myös raitistuneillei!
Tässä tuli mieleen taas kirjallisuusviitauksia, joten niitä inhoavat lopettakoon lukemisen tähän, niin heidän päivänsä pelastuu ainakin tältä osin.
Erno Pasilinna, joka sai ensimmäisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, kirjoitti jossakin joskus suunnilleen tähän tyyliin, että kirjailijaksi aikovan ei pidä ajatella olevansa joku toinen.
Mielestäni tämä pätee jäännöksettömästi myös raittiutta hakevaan alkoholistiin. Se pätee ns. “ohjelmien” noudattamisessa ja niin sanotussa “samaan nahkaan” pukeutumisessa. Ei siitä sen enempää. Jollekin Paasilinnan varoittelema menetelmä sovellettuna raittiushankkeisiin voi aluksi sopia, mutta pidemmän päälle ei kenellekään. Jokainen tietenkin vakuuttelee itsellensä olevansa se aito oman tiensä kulkija. Minulla oli tuossa pureskelemista, vanhallakin iällä ja melkein kaikkia raitistumismenetelmiä jo kokeilleena. Käsittääkseni kaikessa raitistumisessa tarvitaan ripaus luovuutta. Siis: mitä luovempi valehtelija, vippaaja, viinan hankkija, pullojen piilottelija ja saikkujen sepittäjä, ehkäpä sitä varmemmin myös pysyvästi raitis, kun sen harkinnan aika tulee.
Kävin parvekkeella tupakalla (niin koville tämä ottaa). Näin kuinka orava juoksenteli lasten hiekkalaatikolla. Jotain se etsi. Niin minäkin.
Ja jatkoa:
“On tunnettua, joskin melko vaikeasti ymmärrettävää, että venäläiset ovat maailman suurimpia valehtelijoita ja samanaikaisesti eivät kunnioita mitään muuta niin paljon kuin totuutta - millekään muulle he eivät ole niin myötämielisiä.” (Ivan Turgenev: Neitsytmantu s. 179). Näin 1800-luvun suuri kirjailija ruotii maanmiehiään kypsässä iässä ja viimeisessä romaanissaan. Mutta se ei ole tässä tärkeää. Tärkeää on se, että vaihtaa sanan “venäläiset” tilalle sanan “humalaiset”.
Toivon kipinä elää, jos itse sattuu olemaan humalassa tuollainen “venäläinen”.
Kolmanneksi palautan mieleen antiikin sankarin (nimi on unohtunut), joka sai voimaa maasta. Aina kun hänet suistettiin tantereeseen, hän nousi taistelemaan kaksin verroin voimistuneena, eikä kukaan voinut hänelle mitään.
Kuten arvaatte, esille ottamani antiikin esimerkki sivuaa alkoholistipiireissä tunnettua “retkahtamista”.
Nietzschekin sopisi tähän: “Torkahdettuaan hyve herää entistä reippaampana.”
Taisteluahan tämä elämä on kaikin puolin muutenkin, mutta jos tuossa Isossa taistelussa tuppaa menemään elämä ja terveys, niin…
Itseltäni voimat olisivat jo ehtyneet. 41 vuotta kesti, jos kello pantiin käyntiin silloin, kun ensimmäisen kerran aukaisin A-klinikan oven.
Tämä yhteisö on ollut minulle rakas, ja aamun parhaat naurut sain, kun luin Metsänreunan miehen aamunovellin.
Neljä vuotta raittiutta tuli täyteen tiistaina. Jos vielä yhden kirjoituksen tänne laadin, minusta tulee “vahvasti panostava jäsen”. Katsotaan vuoden päästä…
Hei kaikille, voimia raitistumiseen, raittiina pysymiseen ja viimeksi ja ainakin omalla kohdallani kaikkein tärkeimpään eli sen käsittämiseen, mitä raittius tuo mukanaan. Mitä raittius on. Eri ihmisillä se on omansa.
Ensinnäkin: Tästä Plinkistä eroon pääseminen ei näytä olevan aivan yksikertaista. Kuin alkoholiaddiktioni olisi siirtynyt tänne ja uusi riippuvuus syntynyt. Muitakin vetäytymistä harkitsevia tuntuu olevan koko ajan mukana, mutta näyttävät aina palailevan. Motiivitkin ovat kaiketi erilaisia, lähdöillä ja palaamisilla. No, miksi tehdäkään koko ajan sitä lähtöä? Olemassa oleminen on havaituksi tulemista, kuuluu yksi viisaus. Havaitsen ainakin itse olevani olemassa, kun tässä on näitä näpyttelemiäni kirjaimia rivissä.
Tämän “Me lopettajat” -palstan päällekirjoituksessa lukee raittiusasian yhteydessä merenkulkuvertauksia “siintämisestä” ja “seilaamisesta”. “Karilleajosta” siinä ei puhuta, mutta jokainen tiennee, mitä se mahtaa tarkoittaa. Karille ajaneita näyttää palstalle palailevan tasaiseen tahtiin. Voimia heille!
Uskoisin, että moni liittää nuo palstanpitäjän merenkulkuvertaukset purjehtimiseen eikä liikkumiseen moottorivoimin. Siksi liitän sanastoon tuulettoman tilan, “plägän”. Purjeet roikkuvat, eikä apumoottoria ole. Sargassomeri.
Mitenkäs siinä mennään? Raittius on käsittääkseni ainakin alkuvaiheissaan hyvinkin aktiivista toimintaa, mutta kun aikaa kuluu, sitä sitten aika paljon ollaan vain ja alkavat muonavarat ja juomavesi loppumaan, eikä mikään “siinnä”.
Omia ajatuksiaan ei pääse karkuun. Jos ei mikään seura tai jengi viehätä, niin siinähän olet. Aina lukemisetkaan eivät sytytä eivätkä pysy sisällä, elokuvat ja kuvat vaikuttavat ennen nähdyiltä. Musiikki maireilee ja mielistelee. Mikään “tekeminen” ei palkitse. Huomauttaisin, että masennusta en pode ja rakastan elämää.
Korostan sitä, että viinan himo on minusta hävinnyt aikoja sitten. Pelkkä ajatuskin oksetti aikansa ja on muuttunut sittemmin aika lailla neutraaliksi. Tarkoitan “oman raittiuden” ajattelemista, joka saattaa silloin tällöin olla vaivaannuttavaakin eikä pelkästään vapauttavaa. Haluaisi jo enemmän tilaa muille ajatuksille, vaikka kuinka tietää sen vievän aikansa. Uskoisin, että joku ymmärtää, mitä tarkoitan. Sanat ovat valitettavasti tässä ajatuksen pahimpia vihollisia.
En usko talismaaneihin, amuletteihin enkä mihinkään toteemeihin, mutta yhtä olen ajatellut yrittää, toistaiseksi vähän leikkimielessä. Hankin täytetyn pöllön katonrajaan kirjahyllyni päälle. (Luonnonsuojelijat älkööt pahastuko. Olen itsekin sellainen, enkä astuisi muurahaisenkaan päälle. Pöllöjä kuolee myös tapaturmaisesti. Jos joku pohtii syvempää etiikkaa tässä kohdin, niin lukekoon eteenpäin. Pöllö voisi näet olla kuoltuaankin hyödyksi. Itse en voi, vaikka tahtoisin, koska elimeni eivät kelpaa kuin krematorion liekeille.)
Kun olen saanut pöllön (lajilla ei väliä, muttei liian suuri) ja asettanut sen palavine lasisilmineen paikalleen, alan projisoida kaikki viina- ja raittiusajatukseni siihen vapautuakseni niistä täydellisesti. Pöllö voisi nähdä jopa peilin kautta vessaan, ja minä sen.
- Pöllö on kaksinainen. Sanotaanhan hölmöä ihmistä pöllöksi tai pöllöpääksi. Toisaalta pöllö on viisauden vertauskuva, sen alan jumalattarien symboli antiikissa. Itse olin pöllö viinanjuoja ja pöllö myös, kun raitistuin. Siinä juju. Samat ominaisuudet hautaan saakka.
- Pöllö on saalistaja, äänetön ja tehokas. Minut se poimi hangella juoksennellessani tai suoraan oksalta, hiirenä tai lintuna. En ollut elämänosaani tyytyväinen, oikein asetuin alttiiksi ja uhriksi kun kaipasin jännitystä, jotain muuta kuin “tätä tässä”. Pöllö vei aina pesäänsä ja kidutti, ei heti tappanut. Oli kai kylläinen. Pudotti sitten kerta toisensa jälkeen puun juurelle. Pöllön napattua minut olivat ensimmäiset ilmalennot huikeita, ihan vatsan pohjasta otti ja velat muuttuivat saataviksi. Huimaa kyytiä. Mutta sitten…
- Pöllö on kuollut, täytetty. Se on ns. voitettu kanta (ks. 2. kohta). Se voisi siis olla metsästysmuisto eli trofee, vaikka en itse olekaan sitä surmannut. Mutta symbolisesti voisi olla näin. (Tähän ei taida kaikkien etiikka taipua tai jotakuta sielunvaellukseen uskovaa pelkkä ajatuskin voi loukata. Vaikea sanoa. Mutta omapa asiani.)
Joka tapauksessa: En tiedä, miten kauan ensirakkauteni tämän täytetyn pöllön kanssa kestäisi, mutta aivan varmaa on, että lopulta se sulautuu muuhun sisustukseen. Ja se imisi aivoistani liian alkoholi- ja raittiusajattelun, lopulta kaiken. Pölyttyköön rauhassa. Olisimme kuitenkin aina silleen - erottamattomat.
Saas nähdä, miten tämän pöllön hankkimisen kanssa lopulta käy. Esineillähän on meille ihmisille aivan loppumattoman paljon outoja ja erikoisia merkityksiä, parantaviakin.
P.S.
Aamuajatuksista tuli ilta-ajatuksia. Kaikkea hyvää kaikille!
Lisäykseksi edellä kirjoitettuun: Tiedän hyvin, että kaikki Suomen pöllöt ovat rauhoitettuja. Kunnioitan niitä.