On se noin.
Maailma on täynnä tarinoita ja tarinan aiheita.
Tarinankertojia moneen lähtöön.
Mistä päättelet etten olisi tarinankertojien joukossa istunut?
Sekä vilpittömien kertojien että niiden joilla on ns ketunhäntä kainalossa, kerronnan taustalla omat asiat tai rekrytointi johonkin “itseä suurempaan”.
Toki tähän ikään mennessä on haahuiltu monenlaisissa, jostain jotain jäänyt mieleen ja jotkin mitäänsanomattomina unohtuneet.
Harjoitusta, sitä tarvitaan. Ja palautetta. Täältä sitä saa, jos muualtakin.
Ketunhäntä? Koskas hyvä tarina on ollut vain tarkkojen tosiasioiden luettelo? Tärkeää on että tarinassa on jotain kuulijalle uutta että se viihdyttää ja salaa opettaa. Niin arvoja ja uskoja markkinoidaan. Tarina on työkalu, ei muuta.
Hyvä tarina on parempi työkalu kuin huono. Hyvä työkalunvalmistaja on oppinsa oppinut, huono ei. Kilvoitelkaa sanoo raamattu. Tosi on.
Omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kaunokirjallisen tekstin tuottaminen voi olla yllättävän hämmentävä kokemus. Kun luo fiktiivisen henkilön, jonka tarinaa alkaa kertoa lapsuudesta asti, ja se päähenkilö on kuitenkin ikään kuin oma alter ego, tuntemukset vaihtelevat kirjoittaessa huimasti.
Välillä tulee haikea olo, välillä melkein surullinen, ajoittain innostuu ja melkein hihkuu elämän ilosta. Päähenkilöä kohtaan tuntee erikoista hellyyttä, kuvatessaan vaikkapa tämän lapsuutta ja murkku-ikää.
Sitähän se juuri; tarinan kerrontaa ja draaman kaarta. Kun ensimmäistä kertaa lähtee rakentamaan pitkää tekstiä, johon on tarkoitus tulla 200 sivua, joutuu menemään syvälle.
Jos aiemmin on kirjoittanut vain lyhyitä katkelmia todellisuudesta vaikkapa sosiaaliseen mediaan, blogiin tai keskustelufoorumille, on kaunokirjallinen prosessi ihan uusi kokemus.
Tavallaan tuntuu että sydämeen koskisi vähemmän, jos tarina olisi enemmän kuvitteellinen ja vähemmän omakohtainen. Olisikin päättänyt kirjoittaa vaikkapa sci-fi -kertomuksen, kauhutaninan tai kummitusjutun.
Mutta ei, ajatteli että tosipohjainen draama olisi helpompi laji. Ei se ehkä olekaan.
Kirjoittaminen ja tarinankertominen on jännempää kuin olisi arvannut, nyt sen vasta tajuan. 
Niinhän se on. Asioihin syvemmälle meneminen on ihan selvää työtä, ei se helpolla etene. Joskus vähän kans kokeilin, mutta kesken se jäi -oli vielä silloin elämässä niin paljon kaikkea muuta kiireellisempää.
Omasta näkökulmasta kertominen on tietysti varmalla pohjalla tapahtuvaa, mutta ainakin yhtä mielenkiintoista on asettua jonkun muun nahkoihin, ymmärtää vaikuttimia ja kokemusten summaa, ihan eri maailmaa kuin oma.
Harkinnassa on minullakin, kirjoittaa tarttis, tarinoida. Itsekeskeisesti vai jollain muulla tavalla, sitäkään en ole vielä päättänyt. Muttakatsellaan, eiköhän tästä…lähikuukausina tai vuosina tai joskus…
On se, ihan eri juttu, tarinointi kuin tällainen asioista keskustelu. Mutta kyllä se tuolla takaraivossa nakuttaa, kiinnostaa, pyrkii esiin… lujasti uskon että sen aika minullakin koittaa.
2018 ensimmäisen kuukauden ensimmäinen puolikas mennyt. Tipattomana Tammikuuna.
Tipattoman Tammikuun iloihin kuuluu sekin, että juomisessa tiukemmin roikkuvat pääsevät verryttelemään herjaamistaitojaan kun tipattoman viettäjien selvänäolo jostain syystä ärsyttää.
Se ilo suotakoon, eiköhän selvänä maailmaa rauhalisemmin katsellessa noitakin kuunnella jaksa.
Ei tainnut maailma suresti muuttua vuoden vaihtuessa. Samaan malliin, ainakin minn kohdallani. Pieninä palasina on leipä maailmalla ja jotain pitää yrittää touhuta. Pari päivää jytkytin piikkauskoneella betonilattiaa muruiksi, nielin pölyä ja raavin sekä hanskat että sormenpäät puhki kouriessani vaivalla irrotettuja kokkareita muoviämpäriin jolla niitä ulos kannoin. Jalat
siinä kyykkiessä kovimmilla olivat, ja housunpolvet rispaantuivat.
Tällaista tämä. vuosi vuodelta yhä vähemmän vaihtoehtoja tällaiselle menneisyyden miehelle jolla ei mitään papereita mihinkään pätevyydestään ole. Just luin lehdestä että putkiasentaja tarvitsee parikymmentä eri lupalappua ja todistusta ennenkuin saa hommiaan tehtyä -ja lisää määräyksiä, pätevyysnormeja, todistuksia, koulunkäyntejä vaaditaan - mitään byrokratianpurkuja ei ole lähivuosikymmeninä odotettavissa. Töitä on, lehtien palstat pursuavat mielenkiintoisia paikkoja, mutta ei sellaisia töitä joihin kouluttamattomia ja todistuksettomia otettaisiin.
Pienentyy mun ympär elonpiiri , runoili Leino aikoinaan. Siltä tämä tuntuu. Vuosi vuodelta vaikeampaa löytää byrokratian sokkeloista äijän mentäviä rakoja joissa voisi työllä itseään elättää.
No, näin on käynyt. Ottakoon opiksensa joka näkee. Siis, ei kannata tehdä näin kuin minä tein. Kuusitoistavuotiaana haalarit päälle ja ansaitsemaan elatusta kaikenlaisilla pätkänpituisilla hanttihommilla. Tulee pää vetävän käteen, kuten sanotaan.
Toisaalta, kun on tottunut vaatimattomasti elämään, ja välillä köyhyyttäkin kokemaan niin ei tämä elämä mitenkään surkealta tunnu, hyvinhän asiat minulla itse asiassa ovat. Ja aika kuluu ansiotöitä tekemättäkin, tottakai.
