2018 -mitä teet, mitä jätät taakse?


Kohta se alkaa.
En sitten tiedä onko vuodenvaihde muita kummempi hetki. Joskus ja jollekin voi olla helpompi aloittaa jotain uutta tai jättää jotain mitä ei enää tarvitse just kun kellot ja almanakat ovat jotenkin muistettavassa asennossa.

Näitä kuvia aion ottaa myös ensi vuonna, ehkä enemmän kuin nyt. Kuvankäsittelyä voisin kyllä oikein opetella, saishan noista mukaviakin.
Muutenkin uusia asioita olis opeteltavana. Kai niitä oppii, selvä, päätetään sit niin. Jotain uutta opettelen.

Tekemättä jätän edelleen juopottelun. En minä sitä tarvitse ensi vuonnakaan. Olkoon siellä hautautuneena menneisyyteen.

Itseäni en kiusaa sen kummemmin kuin tänä vuonnakaan. Teen mitä huvittaa.
Töitä teen jos eteen tulee, ja jos ei niin olenpa tekemättä. .Onhan niitä harrastuksia, maailma täynnä. Kyllä aika kuluu.

On tässä vielä hetki aikaa vuodenvaihteeseen. Ehdin miettimään lisää.

Mitäpä muut sitten ensi vuonna?

Hyvältä kuulostaa sun suunnitelmat, mies metsänreunasta! :slight_smile:

Itse olen päättänyt laittaa korkin nyt lopullisesti kiinni, olen niin väsynyt tähän tissutteluun joka on nyt lipsahtanut siihen pisteeseen että se saanut niskalenkin tästä akasta…

Vähentämisyrityksiä on takana sen verran monta että nyt se on selkeytynyt itsellekkin että ei se onnistu, ei ainakaan niin kauan kun tämä juominen on ainut tapa purkaa ahdistusta… yritän keksiä jonkin muun keinon, sellaisen mikä on minulle oikeasti hyväksi. Alkoholi kun ei ole vaikka se muka hetkellisesti sellaisen harhakuvan antaa.

Jospa jaksaisi aloittaa jonkun uuden harrastuksen, vaikka joogan? Alkaisi lenkkeillä enemmän kun on nuita koiriakin. Ystävä aikoi tuoda lainaan yhden kirjan jota kehui hyväksi, aloittaisi tuon lukemisharrastuksenkin uudestaan muutenkin kuin juorulehtien muodossa. Tuntuu vain ettei koskaan jaksa tehdä mitään enää illalla muuta kuin juoda ne parit viinilasilliset kun päivä menee pienten lasten hyysäämisessä tukka putkella. Mutta jospa sitä energiaa löytyisikin enemmän kun ei keho ole jatkuvassa rasituksessa siitä myrkystä mitä sinne syydän.

Mutta niin, tällaisia suunnitelmia. Tärkein kuitenkin on että alan vihdoinkin ajatella omaa terveyttäni ja jätän tuon alkon läträämisen veks. Toivottavasti onnistuu!

Tästä päivästä eteenpäin en juo :slight_smile:

Jätän taakse muutosten vuoden 2017. Vaikka jo pari vuotta aikaisemmin aloin muutosta puuhaamaan, niin 2017 olen saanut eniten aikaiseksi. En oikein edes jaksa tästä puhua / kirjoittaa, haluan vain että tämä olo jatkuu, että ilman alkoholia elämä on parasta. Muuten ei suuria suunnitelmia, kunhan tässä päivä kerrallaan osaisi nähdä elämän hyvät puolet.

Mä haluan tehdä enemmän omia taideprojekteja valokuvauksen saralla. Luonto ja maisemakuvia haluan kuvata enemmän. Mennä kameran kanssa tähtitaivasta ihmettelemään. En ole aikoihin pystynyt, koska en ole ollut iltaisin ajokunnossa.
Sekä hyväntekeväisyys projekteja enemmän. Ne on aina ollut sellaisia mistä nautin ja saan voimaa.
Kodin remonttihommia olis myös kiva saada taas eteenpäin.
Päivätyön osalta toivon pystyväni antaa enemmän virkeänä.
Ehkä selvinpäin mulla olis enemmän aikaa, energiaa, inspiraatiota ja luovuutta kaikkeen tekemiseen.
Tässä on tätä taiteilijaelämää vietetty niin kirjaimellisesti viinilasi kädessä et haluaisin sen kyllä jättää kokonaan taakse. Uusi vuosi, olkoon se täynnä rakkautta, iloa ja onnea. Meillä kaikilla.

Ps Mies metsän reunalla: Valokuvaus on hyvä harrastus! Suosittelen!
Niiskuneiti: Hyvä päätös tuo juomattomuus!

Toivon voivani jättää taakse tuon viinalla/kaljalla lääträämisen. Hyvä alku tässä ainakin on, joskin vanhaa “ystävää” tulee silloin tällöin suunnaton ikävä. Onneksi hyvin lyhytaikainen ikävä.

Mitä sitten teen? Yritän reipastua ja aktivoitua itseni hoitamiseen. Liikuntaa enemmän. Terveitä harrastuksia, avarampia ajatuksia. Siinäpä sitä onkin, meikäläiselle.

Sen voi vuodesta 2018 ennustaa että päihdeongelmat lisääntyvät.
Eikäsillä ole mitään tekemistä minun juomiseni tai juomattomuuteni kanssa.

Sisäministeriö on tämänaamuisen uutisen mukaan aloittanut valmistelut poliisien määrän lisäämiseksi alkoholilain uudistuksen takia.

Työllisyys siis paranee?
Poliisien lisäksi tarvitaan tietysti enemmän terveyskeskuksiin ompelutaitoisia , laastarin myynti kasvaa, joku niitäkin tietysti tekee. Lasituslikkeet tarvitsevat lisää kalustoa, siivoojille tulee töitä, oikeuslaitos tarvitsee henkilökuntaa, asianajajat voivat nostaa edelleen palkkioitaan, riitoja kun riittää.

Päihdeongelmien reaalikysymykset siis nousevat esiin selkeämmin.

Joidenkin oppien mukaan tuo on hyvä, mitä enemmän ja vauhdikkaammin kaikkia palveluja ja tavaroita kuliutetaan että saadaan tehdä uutta tilalle sen parempaan tulevaisuuteen päästään.

Mutta onko se ihan niin? Jos on, niin sotaa parempaa asiaa ei sitten olekaan, sehän se vasta työllistääkin.

Jaa… ehkä ensi vuodesta vois jotain iloisempiakin asioita alkaa etsimään kuin tuon päihdeongelman… jos vaikka päihteettömän elämän puolelta löytäisin seuraavaan viestiini jotain. Katsellaan mitä löytyisi.

Positiivisempia mielikuvia siis.

Menneisyyden vatvominen on myrkkyä, aina vaan tässä hetkessä ja tässä päivässä eläminen on tietysti vakaata ja asiallista mutta myös äärettömän tylsää. Turhauttavaakin, jos ei tämän päivän tekemisillä ole merkitystä huomisen kannalta.

Monessa asiassa ennustukset alkavat toteuttamaan itseään. Se nimittäin menee niin että kun tavoitteet ovat selvillä niin ihminen alkaa automaattisesti rakentamaan sitä tulevaisuutta, pieninä palasina. Ja tiputtamaan pois sellaisia palikoita jotka ovat ristiriidassa sen halutun tulevaisuuden kanssa. Alkoholisminkin hylkääminen tapahtuu joskus ihan vaan noin yksinkertaisesta syystä: se ei omaan tulevaisuudenkuvaan ilman kiukkuista kiroilua sovi.

En minä viitsi kovin tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia silti tehdä. Jätän tilaa sattumalle, myöhemmin tuleville oivalluksille, vaikkapa kenovoitolllekin -se nyt viimeistään keikauttaisi tämänpäiväiset mietteet uusillle urille.

Mutta mukavia hetkiä, niitä on ihan varmasti tulossa. Voihan niitä hiukan ajatella jo etukäteen, loikoillessa ja ruuansulatukseen keskittyessä, illan hämärtymistä katsellessa, joutilaana iraalisia ajatuksenlentoja laiskasti seuraillessa.

Kesäaikaan voisi olla mukavaa viivähtää hetki meren rannalla, kirjastossa, auringonpaisteessa, keskustellen rauhallisten ja ihmisystävällisten luontokappaleiden kanssa. Ja kun mielikuva on rakenneltu, niiin voi sen aikansa kuluksi rakennella näytöllekin. Tarpeettomat harrastukset ovat usein rentouttavampia kuin totiset johonkin tähtäävät ponnistelut.

Suosittelen, kokeilkaapa, ja huvittakaa itseänne.


Mitäpä muut sitten ensi vuonna?

Emmäää tiiä kuin ittestäni. On hyvä, että vuosi vaihtuu, sillä muuten meillä ois aina sama lukema,
eikä vois tehdä historiallista syvyystutkimusta ja vertailua ja muistella menneitä sen perimmäisessä merkityksessä
eli liikutuksen varomattomassa vallassa ja nostalgiavesien valuessa valtoimenaan lamppujen sivupaneeleista.

2017 - välivuosi asumisen suhteen, mutta tulipa oltua hommissa, joista pidän ja pyrin alkavana vuonna uudestaan neljännen kerran jatkamaan siitä, mihin jäin. Rahaa aion kahmia monta sataatuhatta näissä vaatimattomissa
puuhastelu/työtäjäljittävissä duuneloissa ja saatan onnistuakin. Lenkit ja reenit ennallaan, painoa pudotan
7- kymmenen kiloa ja tein sen jo viimeksikin sadan päivän imelättömyyskuurilla, eikä se muuta tarviikaan.
Röökilakossa taittuu 13.vuosi, joten voisinpa vaikka jatkaa sitä.

Pyrin ihmismäisesti nukkumaan, sitten kun pääsen oikeaan kotiin, ehkä jo kesällä 2018
ja pakkohan asioiden on muututtava. Lisäaineettomana voi olla vain tän päivän entisten lisäksi →

Parempaa uuttavuotta

On mielenkiintoista, että kun kerromme vuodesta 2018, tavallaan luomme siitä tarinan. Metsänreunan mies on jopa kuvittanut tarinaa valmiiksi, oikein kivalla ja hauskalla tavalla.
Tarina voi olla tosi, vaikka se luodaan ennen kuin se tapahtuu todellisuudessa. Lähdemme ikään kuin uuteen vuoteen toteuttamaan kertomusta, jonka olemme jo kertoneet.

Yleensä todellisuuden ja tarinan suhde ajatellaan sellaiseksi, että ensin tapahtuu jotain ja sitten siitä luodaan tarina. Toisinpäinkin tapahtuu. Esimerkiksi tarinaa koko Suomesta ja suomalaisuudesta luotiin paljon taiteilijoiden ja merkkihenkilöiden toimesta jo ennen itsenäisyyttä: Topelius, Sibelius, Runeberg, Snellman… jne.

Tarinankerronta ei siis ole missään nimessä väheksyttävää, tai vältettävää toimintaa. Narratiivit ovat meille tärkeitä sekä yksilöinä että yhteisöinä. Niissä hahmottuu se keitä olemme, millaisia olemme, mistä tulemme ja minne menemme.

Omaa kertomustani vuodelle 2018 pohtiessa päädyin siihen, etten ehkä jätä taakseni mitään joka on kulkenut mukana 2017. Minulla ei ole nimittäin paljonkaan poisheitettävää, vaan matkustan kevein kantamuksin.

Fiilistelen etukäteen myös asioilla, joissa saan olla seuraajana, yleisön ominaisuudessa. 2018 on presidentinvaalien, talviolympialaisten ja jalkapallon mm-kisojen vuosi.
Omia projekteja ovat työnhaku tai sen välttely, kokouksissa istuminen, harrastusten jatkaminen, opiskelemaan hakeminen, romaanin kirjoittaminen.

On varmasti kiintoisaa vuoden kuluttua meille jokaiselle katsoa tätä ketjua, ja huomata miten oikeanlaisen tarinan loimme vuodesta 2018.

Mitähän sitä uskaltais aatella armon vuodesta 2018. Muutama edellinen auringonkierto ei ihan ole sujunut suunnitellusti. Mutta asenteen kanssa mulla kai aina onkin ollut eniten tekemistä…

Kuivilla jos pysyis ja töitä jos sais. Saman vanhan äijän pitäisin myös ihan mielellään.

Lisää siis lähinnä toivorikkautta ja yritteliäisyyttä.

Taakse lupaan jättää muiden ja itseni syyttelyn. Keskityn asioista kerrallaan yhteen ja se yksi ja tärkeä on raittius ja sen ylläpito!
2018: “en oikein uskalla huudella etukäteen, vaan tehköön teot ne näkyviksi ja ratkaiseviksi”

…ja tällä yhteisellä matkalla uskon ne tulevan “kuulluksi”/kirjoitetuksi teille. :slight_smile:
Onnellista uutta vuotta kaikille!

Vuoden viimeinen päivä menossa.

Joskus se tarkoitti sitä että johonkin oli mentävä, jotenkin juhlittava ja johonkin porukkaan hakeuduttava. Ihan vaan siksi että oli juhlapäivä, almanakan mukaan jotenkin erilainen päivä kuin muut jja koska “kaikki muutkin” juhlivat.

Monen muunkin päivän kohdalla oli sama juttu. Mentävä oli. Tapahtua piti. Oli oltava ikäänkuin jonkun tapahtuman keskellä, poisjäänti olisi tuntunut jotain paitsi jäämiseltä.

Kun niitä juhlimisia ja menemisiä sitten katselen matkan päästä, niin nuo mukaanmenemiset pelkästään mukaanmenemisen takia eivät niin tarpeellisia olleetkaan. Mitä niistä jäi käteen? Ei oikein mitään.
Tapaamisia ihmisten kanssa, toki, mutta kovin pinnallisia sellaisia.
Ihan muissa yhteyksissä , jossain missä kenties yhdessä jotain tehtiin, jättivät sittenkin paljon enemmän.

Kun se selkiintyi, että ei itseään tarvitse paeta, ei tarvitse olla aina jossain porukassa, ei tarvitse olla esillä, se saattoi olla yhtenä tekijänä siinä prosessissa joka vapautti myös päihteiden ajattelemisesta. Ei niin suurena tekijänä, mutta ehkä yhtenä osana sitä kokonaiskehitystä.

Tänään voi käydä niin että jonnekin ihmisjoukkoon menen kuljeksimaan, saatan tietysti pysähtyä jonkun tutun kanssa muutaman sanan vaihtamaan, mikäpä siinä. Mutta ihan yhtä hyvin voisi olla niin että illan tullen lueskelen jotain mukavaa kirjaa, nukahdan samaan aikaan kuin yleensäkin enkä menetä yhtään mitään vaikken mukana rakettien räiskeessä olekaan.

Katsotaan nyt miten ilta menee, ihan hyvä kummallakin tavalla.

Joo siis joo.

Mä olen nyt ihan kummissani, kun ei, ehkä ekaa kertaa ikinä, tunnukkaan siltä, että pitäs/tarttis juhlia. Sanoin just miehel, et voisin illal ihan hyvin olla vaan kotona, syödä sipsejä ja käydä jossain kattoos vähä rakettei.

Ja ainut selitys: dokaaminen, tai siis dokaamattomuus.

Kahdella tasolla tämäkin vuorovaikutus , plinkki, toimii.
Kerromme tarinoita, ja toisena erilaisena tasona on asioiden käsittely asioina, ilman yksilöllisen tarinan kulisseja.
Molempia tarvitaan, joskin tietysto pitäisi välttää asioiden sekoittamista.

Ne tarinat, joita itse luomme käyttäen aineksina omaa meneisyyttämme, usein sovitetaan tarinan vastaanottajien mukaan. Harkitaan arvorakenteita, mielistellään kulijoita, pyritään etsimään hyväksytää, liitetään tarinaan “yleisesti hyväksyttyjä” kehityskulkuja. Ja kovin usein tuomitaa itseä.

Tehdään itselle tarpeettomiakin ristiriitoja. Tämän päivän näkökulmasta katsottuna monessa asiassa on tullut virheitä tehtyä. Menneisyyden tekoja pitäisi kuitenkin katsella myös omaa, senaikaista ympäristöä ja tilannetta vasten.

Päätökset ja teot on tehty senhetkisen parhaan ymmärryksen pohjalta, senhetkisen arvomaailman ja senhetkisten välittömien tarpeiden ja tavoitteiden mukaan. Ne saattavat poiketa nykyisistä, kovastikin.

Joskus voi olla vaikeaa hahmottaa kaikkia menneisyyden tapahtumakukuihin vaikuttaneita tekijöitä, joskus voi olla parempi vaikka jättää silleen, unohtaa ja jättää tarina luomatta -ei siinä kuinkaan käy vaikkei sitä tarinaa rakennakaan.

Joskus voi olla paljon hyödyllisempää itselle -ehkä kuulijoillekin,lukijoille- tehdä enemmän tarinaa tulevaisuudesta. Niin rehellisesti ja tämänhetkisten arvojen pohjalta kuin kukin osaa. Ja siihen voi kai jopa oppia? Tarinankerronta on myös tekniikkaa, jonka voi omaksua?

Niiin. empä ole itse ajatellut tarvetta miellyttää vastaanottajaa omalla tarinalla. Oletko sinä, jos vaikka ajatellaan Plinkkiin kirjoittamista? Harkitsetko sinä arvorakenteita kertoessasi tarinan vaikkapa nettifoorumilla, joka ei sinänsä eroa tarinan kertomisesta suullisesti ihmisille.

Se on ihan totta, että menneisyyttä on hahmotettava myös sen ajan olosuhteita vasten. Tietenkään vääryyksiä ei pidä hyväksyä sillä perusteella, että se nyt oli siihen aikaan vaan tapana.

Presidentti Niinistö puhui uudenvuodenpuheessaan sovinnon hieromisesta menneisyyden kanssa. Menneisyys on siis kohdattava taas uudelleen, nyt kun itsenäisyyden 100 -vuotisjuhlan jälkeen koittaa sisällissodan 100-vuotismuistelu.

Pekka Haavisto puolestaan muistutti, että jo Suomen ensimmäiset naiskansanedustajat kohtasivat vihapuhetta vuonna 1907, sen sijaan että demokratiamme edelläkävijyydestä tasa-arvon saralla oltaisiin oltu vain ylpeitä.

Menneisyys on siis tärkeä opettaja, jota ei kannata lakaista maton alle tai sulkea luurangoksi kaappiin. Menneisyyden antama oppi on usein tullut kantapään kautta, mutta sehän sitä tehokkainta oppia yleensä onkin.

Oikein hyvää vuoden ensimmäistä päivää.

Ei sitä monikaan tule ajatelleeksi, että tarinankerronnassa lukijaa tai kuulijaa olisi miellyttämässä.
Se on enemmänkin automaatti. Painopisteitä, näkökulmia, sanavalintoja valitaan eri tilanteissa eri tavalla.

Jos tarkoitus on saada kuulija omaksumaan jotain tai ajattelemaan asiaa samalta kannalta tai samojen arvojen puitteissa, niin se on toki järkevääkin. Ei yleisöä kannata tahallaan suututtaa, paremmin vuorovaikutus sujuu kun sovinnossa ollaan.

Ongelmaksi kai se muodostuu silloin kun alkaa omia ajatuksiaan muokkaamaan sen mitään mitä ajattelee muiden haluavan kertojan asiasta ajattelevan. Kun itse hiukan lipsuu omasta ajattelustaan sitä selvittäessään, saattaa oma ajattelu muokkaantua ja muuttua sen kerrotun mukaiseksi, ehkä samalla hiukan ristiriitaiseksi oman ymmärryksen kanssa… mihin se sitten johtaa, riippuu tietysti asiasta.

Tuo ei kuitenkaan ollut aamullisen viestini pääpointti. Olennaista oli se että jos tarinankerronnassa menee sinne oman tai toisen henkilökohtaisen historian puolelle (joka ei tosiaan useinkaan tarpeellista ole) on aiheellista ymmärtää että asioiden jälkikäteen katselu tapahtuu ihan eri kriteerein kuin päätöksenteko silloin kun se ajankohtaista oli. Ja puhuin ehkä taas hiukan epätarkasti, puhuin juuri niistä henkilökohtaisiin päätöksiin kohdistuvista tarinoista. Ihmisjoukkojen toiminta on tosiaan, kuten VM huomautti, sellaista että siitä kannattaakin oppia, ja siksi on hyvä miettiä tuntea niin syyt kuin seurauksetkin, vaikuttimet ja etujen asetelmat, ristiridat jotka mihinkin ovat johtaneet. Yhteiskunnan historia on syytä tuntea, ettei sitä tarvitsisi toistaa. Yhteiskuntaluokkien ristiriidat on hyvä ainakin tietää, vaikka sitten jotenkin pystyisikin itse asettumaan ns niiden yläpuolelle.

Nyt on vuosi juhlittu ja puhallettu kaikkiin torviin, ylistetty isänmaallisuutta, kansallishenkeä, sotaisia marssilauluja on kuultu sen verran että minullakin ajoittain soi korvissa vihan voittamattoman erinomaisuus jopa pikkulintuja ruokkiessa -kumma jos ei tuolla jotain henkeä olisi saatu nuorempiin, sotdan riemuista osattomiksi jääneisiin pullamössösukupolviin. Tänä vuonna sitten tulee kuluneeksi sata vuotta persiilleen menneestä kapinasta, sen toisen osapuolen kannalta mainioista ja toisen kannalta karmeista jälkiselvittelyistä joiden kunniaksi säädettiin laki ettei voittaneen puolen tekemiä mahdollisia (toki ikinä tunnustamattomia) rikoksia tulla ikinä tutkimaan eikä tuomitsemaan.

Taas siis tultaneen lukemaan ja näkemään lisää tarinoita. Luulen ettei aika ole vieläkään kypsä sille että sitä kaiken hyväksyvää lakia avattaisiin. Ehkä tämän hetken vallitsevan hegemonian mukaan on kertojilla tiedossa että sovelianta on sanoa että nuo asiat toki on sovittu jo vuosikymmeniä sitten, syylliset saivat rangaistuksensa välittömästi ja ne joilta ei aivan henkeä otettu olivatkin viimeistään toisen maailmansodan aikaan riemusta hihkuen entisen.joukoissa korjaamassa maailmaa taas kerran parempaan järjestykseen. Ja jos turpiin tulikin niin sehän selitettiin voitoksi jo viime vuonna.

Tutkijoilla tulee olemaan työsarkaa, sitten joskus, kun asioilla ei enää niin akuuttia merkitystä ole.

Menneisyydestä luen minäkin mielelläni, nyt on meneillään Peter Englundin kirja “Pultava”.
Todella mainio kuvaus sodasta , ja sotilaista. Siitä voisi vaikka hetken keskustella, jos joku muukin on sattunut sen käsiinsä ottamaan. Ja siitä tappelusta on jo sen verran aikaa, että siitä ehkä voi keskustella ilman asettumista kummankaan osapuolen nahkoihin niin syvälle että asioiden ymmärrystä pitäisi valikoida.

Suosittelen, kyllä historia opettaa.

En tiedä missä maassa sinä olet kuluneen vuoden viettänyt, mutta minä olen viettänyt sen Suomessa enkä ole kertaakaan kuullut tuota “viha voittamaton” kappaletta.
Lieneekö kyseessä se tarinan kerronnan tai muistojen lainalaisuus, jossa ihminen muistaa tapahtumia oman ideologiansa valossa, ja muodostaa siihen sopivan tarinan.

Minä vietin kuluneen vuoden maassa, jossa muisteltiin hyvin laaja-alaisesti koko 100 -vuotista historiaa: pitkän ajanjakson muistoja, kulttuuria, urheilua, politiikkaa, tavallisen kansan arkista aherrusta eri vuosikymmeninä.
Muisteluun sopii myös niin jääkiekon maailmanmestaruudet, Euroviisu-voitto, kuin vaikkapa koulutusjärjestelmämme ja hyvinvointivaltion kehitys.

Yhden sotaisan laulun muistan, joka soi muutaman sekunnin ajan Tuntematon sotilas elokuvassa: kohdassa jossa nuorten tyttöjen joukko marssii laulaen “Silmien välliin” -laulua. Etsin kappaleen levytetyn version youtubesta, ja sieltähän niitä löytyi useitakin samankaltaisia, Molotovin cocktaili -nimisen yhtyeen levyttäminä 40-luvun alusta. Osa historiaamme nekin, vaikkei niillä juuri henkseleitä paukutella kannata.

Kapina meni persiilleen vuonna 1918 ja historian opetusten valossa se on hyvä asia. Tuolloin muodostumassa oleva Neuvostoliitto olisi voinut ottaa Suomen osakseen, ja kuten on jouduttu huomaamaan, kommunismi oli natsismin ja fasismin kaltainen epäonnistunut kokeilu. Kommunismin teoria oli tietysti ylevämpi kuin fasismin, mutta käytännössä bolsevismi teki siitä verisen tyrannian, yhtä kaikki.

Sisällissodassa tapahtuneet ihmisoikeusrikokset puolin ja toisin tulee tunnustaa, mutta eri asia on, kannattaako niistä kantaa katkeruutta ja kaunaa vielä sadan vuoden jälkeenkin. Mitä mieltä olet, kannattaako?
Sisällissota kesti vain 4 kuukautta, jälkiselvittely jatkuu edelleen. Juuri sitä Niinistökin kai tarkoitti sovinnon hieromisella menneisyyden kanssa.

Kuitenkin, ellei maamme olisi säilynyt itsenäisenä, ja siitä kehittynyt länsimainen demokratia. voi olla ettei meitäkään olisi syntynyt emmekä kävisi tätä keskutelua.
Tai sitten olisimme amerikkalaisia, ja asuisimme Alaskassa, niinkuin Ylen “Operaatio Alaska” visioi. :slight_smile:
yle.fi/aihe/artikkeli/2017/12/2 … tio-alaska

PS. Hauskaa että mainitsit “sodasta osattomaksi jääneen pullamössösukupolven”. Me kaikkihan kuulumme sellaiseen, niin sinä kuin minäkin. Mutta mahtaako nykynuoriso tietääkään mitä on ihan oikea pullamössö, niinkuin menneet sukupolvet sen tekivät. Minun mummoni sitä osasi tehdä. :bulb:

Historia sikseen, vaikka Vadelmamunkin kanssa samaa mieltä olenkin: on se hyvä pääpiirteittäin tuntea. Yksityiskohdista voi olla kiinnostunut, jos on. Mutta ei niillä niin väliä ole, kokonaisuuden kannalta.

Tarinankerrontaa kai täällä jatketaan tänäkin vuonna. Kaikissa aikamuodoissa, mikäpä sitä rajoittaisi. Itsekeskeisesti tai silmät auki kokonaisuuksiin, asiallisesti keskustellen ja kommentoiden tai kukin omassa kuplassaan omaa tai lainattua liturgiaa toistaen - miten kukin itselleen sopivimmaksi ajattelee.

Kerronta ja keskustelu, molemmat ruokkivat ihmistä. En siis taida luopua kummankaan opettelusta tänä vuonna. Tai oikeastaan, voisi sanoa että yritän opetella hiukan määrätietoisemmin kuin tähän asti. Mielessä on ollut, jo kauan, että kerrontaa tarttis opetella, ja hiukan se on kiinnostanutkin. Mutta aina vaan se on jäänyt. Olisko mukana ollut hiukan pelkoa että jos en sit sitä kuitenkaan sen kummemmin oppisi… itseluottamuksen puutetta siinäkin.

Ei kai uuden vuoden alkaminen sen parempi ajankohta päätöksille ole kuin muutkaan päivät. Mutta menköön tuo nyt uudenvuodenlupauksena. tänä vuonna hiukan opettelen.

Katsotaan sitten vuoden päästä, onko mitään asiassa tapahtunut.

Sikäli se on hyvä heittää täällä esiin, että nyt ainakin tiedän asiasta kuulevani, joku voi jopa hiukan kannustaakin mutta aivan varmasti löytyy joku peruskiukkunen joka ottaa asiakseen huomauttaa että päin helvettiä olet senkin ajatellut. Mutta unohtamaan en siis pääse että yhden suunnitelmista ääneen möläytin.

Huomenna kyllä ensin tartun vasaraan ja sorkkarautaan.Ei nyt ihan varsinaisena ansiotyönä mutta oikeana fyysisenä touhuiluna kuitenkin osallistun yhden pesuhuoneen uusimiseen. Tasapainon vuoksi on -minun mielestäni, taas kerran- hyväksi tehdä hiukan molempia, fyysistä työtä ja lokoisampaa enempi ajatuspohjaista askartelua.

Tästä se sitten lähtee, vuoden ensimmäinen päivä kallistuu iltaan.

kirjoittaja.fi sivustolla voi harjoitella. Saattaa saada vähän palautettakin.

Minäkin olen yritellyt tarinankerrontaa, tuolla sivustolla ja täälläkin ja myös kansalaisopistossa. Mutta ei toimi oikein hyvin, palautteesta päätellen, siksipä toimin juuri päinvastoin kuin metsänreunan mies, pidän ainakin yhden välivuoden.

Taitavaksi tarinoiden kirjoittajaksi tulemiseen tarvittaisiin kai etenkin taito ottaa vastaan ja hyödyntää ns. korjaavaa palautetta, ehkä ripaus lahjakkuuttakin olisi eduksi.