Ei sitä monikaan tule ajatelleeksi, että tarinankerronnassa lukijaa tai kuulijaa olisi miellyttämässä.
Se on enemmänkin automaatti. Painopisteitä, näkökulmia, sanavalintoja valitaan eri tilanteissa eri tavalla.
Jos tarkoitus on saada kuulija omaksumaan jotain tai ajattelemaan asiaa samalta kannalta tai samojen arvojen puitteissa, niin se on toki järkevääkin. Ei yleisöä kannata tahallaan suututtaa, paremmin vuorovaikutus sujuu kun sovinnossa ollaan.
Ongelmaksi kai se muodostuu silloin kun alkaa omia ajatuksiaan muokkaamaan sen mitään mitä ajattelee muiden haluavan kertojan asiasta ajattelevan. Kun itse hiukan lipsuu omasta ajattelustaan sitä selvittäessään, saattaa oma ajattelu muokkaantua ja muuttua sen kerrotun mukaiseksi, ehkä samalla hiukan ristiriitaiseksi oman ymmärryksen kanssa… mihin se sitten johtaa, riippuu tietysti asiasta.
Tuo ei kuitenkaan ollut aamullisen viestini pääpointti. Olennaista oli se että jos tarinankerronnassa menee sinne oman tai toisen henkilökohtaisen historian puolelle (joka ei tosiaan useinkaan tarpeellista ole) on aiheellista ymmärtää että asioiden jälkikäteen katselu tapahtuu ihan eri kriteerein kuin päätöksenteko silloin kun se ajankohtaista oli. Ja puhuin ehkä taas hiukan epätarkasti, puhuin juuri niistä henkilökohtaisiin päätöksiin kohdistuvista tarinoista. Ihmisjoukkojen toiminta on tosiaan, kuten VM huomautti, sellaista että siitä kannattaakin oppia, ja siksi on hyvä miettiä tuntea niin syyt kuin seurauksetkin, vaikuttimet ja etujen asetelmat, ristiridat jotka mihinkin ovat johtaneet. Yhteiskunnan historia on syytä tuntea, ettei sitä tarvitsisi toistaa. Yhteiskuntaluokkien ristiriidat on hyvä ainakin tietää, vaikka sitten jotenkin pystyisikin itse asettumaan ns niiden yläpuolelle.
Nyt on vuosi juhlittu ja puhallettu kaikkiin torviin, ylistetty isänmaallisuutta, kansallishenkeä, sotaisia marssilauluja on kuultu sen verran että minullakin ajoittain soi korvissa vihan voittamattoman erinomaisuus jopa pikkulintuja ruokkiessa -kumma jos ei tuolla jotain henkeä olisi saatu nuorempiin, sotdan riemuista osattomiksi jääneisiin pullamössösukupolviin. Tänä vuonna sitten tulee kuluneeksi sata vuotta persiilleen menneestä kapinasta, sen toisen osapuolen kannalta mainioista ja toisen kannalta karmeista jälkiselvittelyistä joiden kunniaksi säädettiin laki ettei voittaneen puolen tekemiä mahdollisia (toki ikinä tunnustamattomia) rikoksia tulla ikinä tutkimaan eikä tuomitsemaan.
Taas siis tultaneen lukemaan ja näkemään lisää tarinoita. Luulen ettei aika ole vieläkään kypsä sille että sitä kaiken hyväksyvää lakia avattaisiin. Ehkä tämän hetken vallitsevan hegemonian mukaan on kertojilla tiedossa että sovelianta on sanoa että nuo asiat toki on sovittu jo vuosikymmeniä sitten, syylliset saivat rangaistuksensa välittömästi ja ne joilta ei aivan henkeä otettu olivatkin viimeistään toisen maailmansodan aikaan riemusta hihkuen entisen.joukoissa korjaamassa maailmaa taas kerran parempaan järjestykseen. Ja jos turpiin tulikin niin sehän selitettiin voitoksi jo viime vuonna.
Tutkijoilla tulee olemaan työsarkaa, sitten joskus, kun asioilla ei enää niin akuuttia merkitystä ole.
Menneisyydestä luen minäkin mielelläni, nyt on meneillään Peter Englundin kirja “Pultava”.
Todella mainio kuvaus sodasta , ja sotilaista. Siitä voisi vaikka hetken keskustella, jos joku muukin on sattunut sen käsiinsä ottamaan. Ja siitä tappelusta on jo sen verran aikaa, että siitä ehkä voi keskustella ilman asettumista kummankaan osapuolen nahkoihin niin syvälle että asioiden ymmärrystä pitäisi valikoida.
Suosittelen, kyllä historia opettaa.