Koko ikäni, alkaen 14 v, oon käyttäny alkoa. Lasten ollessa pieniä, en juonut moneen vuoteen. Äiti on alkoholisti, lasteni isä oli alkoholisti. Eli läsnä on ollut monella tapaa mun elämässä. Vuosia oli tapa palkita itseni rankan työputken jälkeen, määrät kasvaneet, mutta aina yhden illan kerrallaan ottanut. En koskaan krapularyyppyä tai kahta päivää putkeen. Harrastan paljon liikuntaa ja se on ehkä ohjannut krapulapäivien valintoja. Ennen join ilosta, nykyään ketutukseen ja saadakseni stressaantuneen hermostoni rentoutumaan. On iltoja jolloin onnistun juomaan yhden miedon, kyytipoikana iltapalaleiville, mutta toisinaan jos baarikaapissamme on avattu pullo, saatan käydä siitä ohimennen tempomassa isoja ryyppyjä, ja kohtahan siinä onkin niin vähän, että sama vaikka juo pois. Puolisoni ei ole huomautellut juomisestani, kiltti kun on ja ottaa joskus itsekin.
Oon niin kyllästyny heräämään öisin tuskanhikeen ja sydäntuntemuksiin sekä aamuisin päänsärkyyn ja siihen, että vihaan maailmaa, elämää ja ennen kaikkea itseäni. Taas valuu treenit hukkaan, mitään kehitystä ei tapahdu, tuhoan vaan itseäni. Työ ihmisten parissa tulee olemaan tuskaa jokaisena päivänä, kun yö on mennyt päin helvettiä.
Illalla pulloon tai tölkkiin tarttuessaan sen tietää, että aamu on kamala, mutta aina siitä ajattelee selviävänsä ja että se illan voittamaton olo ja hetken ystävyys pullon hengen kanssa olevan muka sen arvoista…