No niin, olisiko se tänään, pitkästä aikaa selvä päivä ja toinen ja kolmas jne…
Kuuskymppinen nainen, työni ja asiani hoidan hyvin. Mutta vapaa-aika, ei ilman viiniä. Vapaallakin menee hyvin iltapäivään asti ja sitten se polttelee. Viileässä odottaa valkoviini, joko avaan, katson kelloa, ja lupa itselle myönnetty.
Myös työpäivän jälkeen, voinhan mitä muutaman lasin ottaa.
Ja se ajatus, no voin minä hakea valkkaria, laitan se viilenemään, eihän sitä ole pakko ottaa…
Haluan että tämä loppuu, mutta, mitä tämän huonon kaverin tilalle?
hei. Onhan niitä tapoja joilla voi lopettaa alkoholin käytön. olen ollut kauan raittiina. Silloin kun raitistuin olivat vaihtoehdot aika vähissä mistä todellista apua olisi saanut. Niin ja leimautumisen pelko, häpeä, syyllistäminen, arvostelu jne esti hakemasta apua. yritin vain yksikseni pyristellä viinaa vastaan, ja yksinäisyyttä. En millään kehdannut lähteä mihinkään missä olisi ollut raittiita ihmisiä, missä ei olisi juotu, tunsn etten kuulu heidän porukkaan ja he vain nauraisivat minut ulos. Sellaiset ajatukset minulla silloin oli. Kun raitistuin aloin opettelmaan menemään erilaisiin harrastuksiin yms. seurakuntaankin, ja kursseille missä opin uusia juttuja ja sain uusia ystäviä.
Nyt minulla olisi sama tilanne edessä, pitkän liiton jälkeen pitäisi etsiä paikkoja mihin mennä ja saada uusia ystäviä, raittiita tai ainakin normaaleja ei juovia eikä pakkoihin missä juodaan.
Eli tsemppiä meille että uskallamme lähteä liikkeelle.
Hei Rosalin!
Miten menee? Minä olen myös 60+ nainen ja painin saman pulman kanssa. En enää ole työelämässä ja huomaan, että eläkkeellä olo pahentaa alkoholiongelmaa. Ei enää ole kelloaikoja ja rajoja.
Toistaiseksi koetan kohtuullistaa, vähentää mutta tiedostan, että on lopetettava kokonaan, jos vähentäminen ei onnistu.
Voimia ja iloa sinulle!
Huomenta. Näköjään kuukausi sitten olen kirjoittanut tähän ketjuun. Huomasin että oli kirjoitusvirheitä paljon, siitä päättelin että olin tuolloinkin aika itkuinen ja maassa. Silloin ei jaksa muuta kuin kirjoittaa pahin olo pois jotenkin. Täältä yritin hakea tukea ja apua, vähäiseksi se jää, jos vain täältä apua saisi. Pakko on lähteä live-elämässä oikeasti hakemaan apua, jostain jonnekin on mentävä vain rohkeasti ja urhoollisesti pää pystyssä, vaikka tunne olis että maata viistäis. Ilman alkoholia kuitenkin tai rauhoittavia lääkkeitä. Kuinka kauan suru kestää… jäänkö koukkuun surumieliseen oloon. No en jää… hetkittäin on jo tasapainoinen olo. Säännöllisesti nyt käyn ryhmissä, sekä Al-anon että AA-ryhmissä, ne pitää kuitenkin minut raittiina ja ehkä jonain päivänä suru on ohi ja elämä on iloista ja onnellista. Siihen asti, tämä on vain kestettävä ja mentävä eteenpäin, tuli mitä tuli.