Nykyiset pakolliset kanssakäymiset sujuvat osapuilleen näin:
Sukulainen: voinnin utelua
Minä: kohtelias, välttelevän epämääräinen vastaus
Sukulainen: loppuunkuluneita voimafraaseja
Minä: pään nyökyttelyä
Sukulainen: anekdotaalinen kannanotto mielenterveysongelmien paranemisesta ulos luontoon kirmaamalla
Minä: myötähäpeän tunnetta
Sukulainen: 15 minuutin spontaani luento mielenterveysongelmien paranemisesta oikealla ruokavaliolla
Minä: vaivautuneisuutta
Sukulainen: lisää neuvoja
Minä: lisää vaivautuneisuutta
Sukulainen: kahden tunnin tuohtunut tilitys siitä, kuinka lähikaupassa Oltermannit ovat hinnoissaan/naapurin hurtta on haukahtanut peräti kahdesti kuluneen vuoden aikana
Minä: myötätuntoa tämän epäkohdan johdosta
Ehkä palaan aiheeseen myöhemmin vähän perusteellisemmin, mutta todettakoon että sattuneesta syystä en halua olla tekemisissä sukulaisteni kanssa siskoani lukuunottamatta.
Uuh Megakettu, tuo kuulostaa juurikin todella hedelmälliseltä keskustelulta, juuri siltä että tekee mieli juosta karkuun ennemmin kun juuttua tuohon keskusteluun sukulaisten kanssa. Varmasti meistä jokainen mt-ongelmainen on kuullut sauvakävelyn, lenkkeilyn, ulkoilun ja muiden vastaavien liikuntamuotojen parantavan vaikutuksen mielialaan. Toinen luennon aihe voi todella olla ruokavalio, kuinka syömällä oikein voi parantaa mielialaa. Kuinka me emme siis ole vielä ymmärtäneet kokeilla näitä hyväksi havaittuja keinoja vaikean masennuksen hoidossa? Yksinkertaisesti, miksi emme ole jo terveitä? .
En kiellä etteikö ulkoilulla ja ruokavaliolla olisi vaikutusta ihmisen mielialaan. Se yksinkertainen fakta vaan näiltä neuvojilta yleensä puuttuu, että noita hoitomuotoja sopii yleensä käyttää lievän masennuksen hoidossa. Siinä vaiheessa kun masennus tai muut mielialahäiriöt ovat siinä pisteessä, että on vaikea poistua kotona, tai edes nousta sängystä, niin nuo neuvot ovat aika väsyneitä.
.