Ympäristön asenteet MT-ongelmaisiin

Lataamo
1

Arvon kanssapöpit, olipa diagnoosinne/vaivanne sitten mikä tahansa: minkälaisiin ennakkoluuloihin, syrjintään, “leimojen lyömiseen” ja yleensä asenteisiin olette törmänneet muiden ihmisten taholta koskien mielenterveysongelmianne ja millaisissa tilanteissa?

Itselläni koulunkäynti on jäänyt pelkkään peruskouluun, enkä ole ollut oikeastaan koskaan työelämässä, joten voisin kuvitella päässeeni jokseenkin helpolla, kun mun ei ole tuollaisissa “virallisissa yhteyksissä” tarvinnut juurikaan selitellä mitään kenellekään tai ns. pitää kulisseja pystyssä. Olin tosin koko kouluaikani koulukiusattu ja mua kiusattiin pitkälti juuri MT-ongelmieni vuoksi, joista siis olen kärsinyt pikkulapsesta lähtien.

Perheeni(vanhempani ja sisarukseni) ymmärtää hyvin moninaisia ongelmiani, mutta monet muut sukulaiset sitten taas eivät. Eivät he suoraan mua syrji, hauku, välttele tms., mutta heille mun MT-ongelmani ovat vain asia, josta eivät halua puhua, eli kääntävät puheenaiheen kiireesti toisaalle, mikäli jotakin puhetta näistä asioista tulee. En tokikaan ole kaiken aikaa toitottamassa “hulluudestani” tai siitä, kuinka vaikeaa mulla aina on, mutta vääjäämättä nämä asiat tulevat väliin esille, sillä ne ovat kuitenkin niin suuri osa elämääni ja varsinkin nykyisin tahdon pyrkiä avoimuuteen mielenterveysasioista puhuessani, olipa kyse sitten omista ongelmistani tai mielenterveydestä yleensä, sillä piilottelemalla, salailemalla ja vähättelemällä ei koskaan päästä eroon niistä “stigmoista”, joita mielenterveysongelmaiset saavat osakseen.

Tuollainen puheenaiheen toisaalle kääntäminen, usein jopa todella epätoivoisesti ja näin ollen myös tavallaan varsin huvittavastikin, on IMO ehkä vittumaisempaa, kuin se, että ihmiset sanoisivat suoraan mua vaikkapa vitun hulluksi, jonka sekopäisyyksiin he eivät tahdo sekaantua :mrgreen: . En oikeastaan uskokaan, että mua pidetään ongelmieni vuoksi sinänsä vastenmielisenä, mutta aihe itsessään vain on monille ihmisille niin pirun vaikea. Miksi näin on; sitä en ymmärrä ja hankalaahan sitä on lähteä utelemaankaan tapauksilta, jotka eivät siitä tahdo puhua halaistua sanaa :unamused: .

Myös toisenlaiseen suhtautumiseen olen törmännyt useasti. Sellaista tulee vastaan enimmäkseen sellaisten tuttavieni taholta, jotka eivät ole mulle mitään kovin läheisiä ystäviä, mutta kuitenkin jokseenkin perillä MT- ja myös päihdeongelmistani. He kyselevät kovasti, miten mulla menee ja pyrkivät niin pirusti neuvomaan ja sympatiseeraamaan, vaikken mitenkään juuri sillä hetkellä tahtoisi puhua esim. masennuksestani tai ahdistuneisuushäiriöstäni, vaan keskustella vaikkapa kissanhiekkamerkeistä tai kevääntulosta. Kova halu heillä siis tuntuu olevan terapoida mua joka helvetin käänteessä, vaikken olisi mitenkään sen tarpeessa, ainakaan heidän taholtaan. Tietty musta on hienoa, että saan halutessani avautua paskoista oloistani, mutta noiden ihmisten kanssa mua ei huvita sitä juurikaan tehdä, sillä tunnen itseni vain joksikin vitun objektiksi, johon he saavat purkaa hoiva-/neuvomisviettiään tai vaihtoehtoisesti mässäillä mun asioillani ja kaiketi sen kautta tuntea itsensä jotenkin paremmiksi ihmisiksi :imp: :unamused: .

Noh, sitten ovat vielä erikseen ammattilaiset :smiling_imp: . Heidän joukostaan löytyy helmiä, jotka oikeasti pyrkivät auttamaan ja jopa ovat onnistuneetkin siinä, mutta aivan liian usein olen kohdannut ammattilaisia, jotka tuntuvat suorastaan pelkäävän mua, vaikken siis edes olisi käyttäytynyt mitenkään uhkaavasti :open_mouth: . Muutenkin monilla psykiatreilla ja psyk.sairaanhoitajilla tuntuu olevan kumma asenne, että tuo pipipää tuossa on rasittava ja outo tapaus. Huoh :unamused: . Luulisi nyt heidän tietävän, että kaikenlainen “kummallinen” oireilu kuuluu taudinkuvaan ja sitä on kestettävä, kun on kerran alalle ryhtynyt. Ei heidänkään toki tarvitse ihan kaikkea sietää, mutta kun väliin on tuntunut, että jo ihan pahan olonsa itkeminen on heille hirveä rasite ja pois tärkeästä kahvitteluajasta :imp: :mrgreen: .

Tuollaisia havaintoja ja mietteitä mulle tässä äkkiseltään tuli mieleeni. Jatkan mieluusti keskustelua tästä aiheesta, jos tämä ottaa tuulta alleen :slight_smile: . Kertokaa siis kokemuksianne.

2

Niin niin, mutta mikä sussa on siis oikeasti niin hirveän pielessä että ympäristö menee ihan sekaisin kun saavut lähietäisyydelle? Olet varmaan avautunut yksityiskohdista toisaalla ja mä taas olen ohittanut ne lennossa “jonkun hullun puheina”… No, nyt lupaan kuunnella… eikun juna lähtee kohta, moi! :wink:

3

^ Onko sulla nyt niin hirveä krapula tai känni siellä päällä vai miksi tulit vittuilemaan?

Mä puhuin tuossa ylemmässä tekstissäni ihmisistä, jotka tietävät syystä tahi toisesta mun MT-ongelmistani. En suinkaan tarkoittanut, että koko ympäristöni, mikäli se tarkoittaa ihan randomeita vastaantulijoita, menee tyystin sekaisin aina mut nähdessään, eli ei mussa sentään mitään niin hirveästi pielessä ole, että se suorilta näkyisi ulospäin ja järkyttäisi automaattisesti kaikkia ihmisiä, ellen nyt satu sekoilemaan todella pahasti psykoottisessa tilassa. Tosin suuressa osassa mun huomiota herättävissä sekoiluissani on vaikuttanut jonkinlainen päihtymys, eivät vain puhtaasti MT-ongelmani.

4

Ei mulla ole krapulaa eikä känniä, mutta laittaa pohtimaan että kuuluvatko hirveät yht’äkkiset kimpaantumiset taudinkuvaan? Avaisit nyt vähän kun kerta aloititkin… Eihän kukaan muuten voi arvata mikä siinä sisäpiirin kauhistelemassa MT-jutussa on oikeasti niin kauheaa?

5

Kuuluvat.

Mä olen selittänyt tällä foorumilla jo ihan tarpeeksi diagnooseistani, eikä tämän ketjun tarkoitus ollut pohtia niitä, vaan muiden ihmisten suhtautumista yleisesti mielenterveysongelmiin ja mielenterveysongelmaisiin. Jos tähän nyt joku joskus vastaa jotakin aiheeseen paremmin liittyvää, niin en ole niinkään kiinnostunut ko. henkilön tarkasta diagnoosista tai miten hän itse kokee esim. skitsofreniansa tai bipolaarihäiriönsä(Noistakin jutuista toki saa halutessaan kertoa), vaan juuri siitä muiden ihmisten suhtautumisesta.

6

Mä häpesin ongelmiani nuorempana ja koska niistä kiusattiin mua. Vanhempana n. 23 ikävuoden rajapyykin ylitettyäni aloin tosi avoimeksi asioista, koska huomasin että nämä ongelmat ovat niin paljon luultua yleisempiä. Ja yhtään ystävää en ole menettänyt, vaan saanut jopa parempia ystäviä silloin ja sen jälkeen. Sitä ennen salailin ja välttelin asioista puhumista.

Mun molemmat vanhemmat kun on myös kärsineet mt-ongelmista, isä masennuksesta ja äiti siitä ja psykoosista niin meidän suvulla ei ole ollut selittelyä tarvittu. Tosin en puhu muiden sukulaisten kanssa omasta tilanteestani juurikaan, koska en näe niitä muutenkaan.

Mulla on ollut tosiaan hyviä jaksoja välissä. Että olen normaalisti saanut käytyä koulut, hankkinut ammatin ja ollut töissä. 3 vuoden psykoterapia kantoi mua tosi pitkälle, mut sitten vaan tuli kaikkea elämässä vastaan ja masennuksella on tapana uusiutua. Mulla on luokieltu varmaan 15 vuotiaasta asti tähän päivään 5-7 pahenemisjaksoa. Vaikka olen käynyt samalla koulut.

Työnantajat eivät ainakaan ymmärrä yhtään näiden puolien juttuja, eivätkä halua ymmärtää. Muuten en koe työyhteisössä kärsineeni syrjinnästä tmv. Tosin mä olen sellanen, että mulla on aika iso kuori. Eli tosi pitkään ikään kuin esitin ja pidin sen avulla itseäni kasassa, ettei musta nähnyt mitään. Joillekkin hyville työkavereille on sitten avautunut enemmän.

Mä olen oikeastaan jo vuosikausia heittänyt huumoria, siitä että, kun mä oon kato vitun hullu. Mutta enhän mä oikeasti edes ole, masentunut ja ahdistunut. Todellinen “hulluus” kansankielellä on lähinnä psykoosipotilaita varten, ja mulla ei sitä oirehdintaa ole ollut koskaan.

7

Ajattelin ensin kirjoittaa tästä Saunaan, kun siellä oli hieman puhetta masennuksesta, mutta kenties tämä juttu sopiikin paremmin tähän ketjuun.

Tuolla Lopettamon puolella on ketju päihteettömästä mielenterveyden hoitamisesta(Sori vain, en jaksanut nyt etsiä sitä ja linkittää tähän, kun laiskottaa taas niin pirusti :sunglasses: :mrgreen: ) ja varsinkin yhdellä kirjoittajalla tuntuisi olevan IMO aika ikävä asenne masennusta ja sen hoitoa kohtaan(Saattaa tosin olla, että olen lukenut taas jokseenkin puusilmäisesti ja käsittänyt asioita väärin :confused: ). Kun puhutaan yleisesti ihmisistä, jotka eivät ole kokeneet omakohtaisesti vaikeaa masennusta, niin joillain heistä, HUOM!: ei läheskään kaikilla, tuntuu olevan kuvitelma, että masennus on vain jotakin alakuloa tai vitutusta ja masentuneen tulee vain ottaa itseään niskasta kiinni :imp: :smiling_imp: ja yrittää löytää elämästään iloa ja erilaisia käytännön kikka kolmosia, joiden avulla sitten noustaan sieltä masennuksen syövereistä :unamused: . Noh, eihän se ihan niin mene.

Liikunta, ulkoilu, terveellinen ruokavalio, etenkin täällä Pohjolassa talviaikaan lisävitamiinit ja kirkasvalolamput, jooga, meditointi, kaikenlainen itsetutkiskelu jne. ovat toki kiistatta hyväksi ihmiselle, enkä suinkaan tahdo tyrmätä em. konsteja esim. lievän kaamosmasennuksen hoidossa, masennuksen uusiutumisen ehkäisyssä tai jossakin kurjassa elämäntilanteessa, jossa tuntee olonsa apeaksi, mutta ei kuitenkaan ole oikeasti masentunut, vaikka riski sairastua siihen tietenkin saattaa kasvaa, jos ihmisellä on jo valmiiksi taipumusta masennukseen ja jonkin ulkoisen syyn vuoksi menee päin persettä. Lisäksi olen sitä mieltä, että mitä vähemmän lääkkeitä ihminen tarvitsee, niin sen parempi, totta kai. Voin kuitenkin kertoa, että kun vaikea masennus on siinä pisteessä, ettei jaksa, eikä pysty nousemaan sängystä edes vessaan, vaan makaa siellä kusissaan ja paskoissaan, kunnes lanssi saapuu ja kuljettaa sairaalaan, niin mistään reippailuista luonnossa tai itsetutkiskelusta joogamatolla ei todellakaan ole pahemmin hyötyä :mrgreen: . Tässä vaiheessa nämä ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet todella syvässä depiksessä ja luulevat, että se on vain jokin tahdon kysymys, voivat tietenkin kysyä, että miksi tilanne piti ylipäätään päästää niin pitkälle, eikä sinne luontopolulle ja positiivisten harrasteiden/ajatusten pariin lähdetty jo siinä vaiheessa, kun masennus antoi ensioireita. Myönnän toki itsekin, että harvemmin paha depis ihan yhdessä yössä puhkeaa, ellei puhuta jostakin selkeästä psykoosista, jonka ennusmerkkejä ei ole osannut tulkita, mutta masennuskin on salakavala sairaus ja jos jonakin päivänä ei huvittanut nousta ja jäi vain mieluummin makaamaan, ajatellen, että ehkä sitten huomenna, niin siitä se tila vain syvenee ja syvenee ja hups! yhtenä päivänä sitten ollaankin todella diipissä jamassa, josta ei omin voimin nousta, ei sitten kirveelläkään.

Mua kiinnostaisi, ajattelevatko nämä ihmiset, jotka ajattelevat masennuksesta, että se on täysin itsehoidolla parannettava tila, samoin esim. syövästä :confused: ? Kunhan vain muistaa terveet elämäntavat ja tekee kaiken elämässään ns. taiteen sääntöjen mukaan, niin tauti kuin tauti paranee :astonished: . Tietenkin terveelliset elämäntavat ja positiivinen asenne elämään ehkäisevät melko pitkällekin kaikkia sairauksia ja edesauttavat myös niistä paranemista, mutta saattaa se kuolemaan johtava syöpä(tai vaikka se helvetillinen masennus) iskeä sellaiseenkin ihmiseen, joka on koko elämänsä tehnyt kaiken ns. oikein :wink: .

8

Tuosta masennukssta oli jossain päin nettiä esitetty niinkin hurja väite että loppujenlopuksi vain 3% kaikista masennuksesta kärsivistä potisi ns. “oikeaa masennusta”, ja loput sitten olisi itseaiheutettua, esim säännöllisellä päihteiden käytöllä (alkoholi ykkösenä tottakai).

Näihin elämäntapamasennuksiin, oli se lopullinen “aidon prosentin raja” sitten mikä tahansa, varmasti auttaa perusteelliset elämäntaparemontit, mikäli se masennus on huonoilla elämäntavoilla alunperinkin päässyt muodostumaan.

Sitten pitää tosiaan erottaa nämä Winstonin alleviivaamat “oikeat masennukset”, joihin ei auta joogaaminen, päihteiden lopettaminen tai mikään muukaan aivopesu. Erinäisillä kemikaaleilla varmaan saadaan olotila siedettäväksi, mutta siitä en tiedä saavutetaanko lääkkeilläkään mitään lopullista paranemista.

DISCLAIMER:

Ylläoleva on siis ihan vaan ulkopuolisen mutuilua, huomhuom, itse en kärsi oikeasta enkä väärästä masennuksesta. Tai mistään muustakaan. Olo on kiva ja hyvä heti kun krapula helpottaa! :smiley:

9

^ Mihinkään prosentteihin en ota kantaa, sillä mulla ei ole tässä käsillä mitään luotettavia tilastoja “oikeista ja vääristä” masennuksista, mutta vaikka masennus olisikin itseaiheutettu esim. päihteiden käytöllä tahi sillä, että on vain jäänyt sisälle jumittamaan koneelle, kun ulkoilu olisi ollut se parempi vaihtoehto, niin niissäkin tilanteissa pahan, akuutin masennuksen katkaisuun tarvitaan usein ulkopuolista apua tai muutoin tilanne jatkuu ennallaan tai pahenee. Kuten sanoin, en dissaa mitenkään näitä terveitä elämäntapamuutoksia, enkä usko, että pelkät lääkkeet pelastavat ketään kovin pitkälle, mutta jotta päästäisiin siihen tilanteeseen, että ihminen voisi itsehoitaa MT-ongelmiaan, tarvitaan monesti ensiavuksi niitä järeämpiä keinoja.

Muistutan taas myöskin siitä muna-kana -jutusta, eli monilla ihmisillä esim. se hillitön ryyppääminen tai vaikea nettiriippuvuus saattavatkin olla seurausta masennuksesta(tai muista MT-ongelmista), eivätkä sen alkuperäinen aiheuttaja, vaikka ne kieltämättä huonoja lääkkeitä ovatkin ja vain ruokkivat masennusta entisestään.

10

Aina niillä ihmisillä jotka eivät ole omakohtaisesti kokeneet jotain niin vakavaa sairautta kun masennus, voi olla noita huippuideoita. Lähtisit ulos kävelemään, jumppaamaan tai mitä tahansa muuta yhtä järkevää. Kyllähän noilla tavoilla voi terveyttä hoitaa, mutta vain ihminen joka on ollut todella masentunut tai seurannut sitä taistelua sivusta tietää että siinä vaiheessa kun jokainen päivä on taistelu ja miettii että kuolema olisi helpotus, niin ei todellakaan lähdetä lenkkipolulle hikoilemaan kuntoilemalla sitä pahaa oloa pois.

Oma masennukseni ja paniikkioireiluni alkoi niin nuorena, etten edes tiennyt mikä mun oli. Epäiltiin fyysisiä syitä ja tehtiin tutkimuksia. Alkoholia käytin ja sitä piriäkin jossain vaiheessa elämää, mutta nimenomaan olon parantamiseen.

Nythän olen käytännössä ollut molemmista aineista kuivana. Alkoholista 4-5 v. ja piristä n. 2 vuotta. Lopetin ne nimenomaan koska niillä elämä meni pahemmaksi. Masennus pahentui, mutta aineiden lopetus taas helpotti. Joten näistäkään en voi nykyistä tilaani syyttää.

Tosin mulla on ollut todella paljon ulkoisia kriisejä, jotka ovat loppupeleissä tilaa pahentaneet. En vaan ole pystynyt (ihmisen psyykkeen puolustusmekanismit) myöntämään niiden vaikutusta masennukseen pahanemisiin.

Pitkään ennen romahtamistani elin järjettömällä taistelumekanismilla. 4-5 kertaa viikossa treenausta ja kävin ampumaradalla ja tein mitä tahansa työvuoroja. Sitten vaan jossain vaiheessa sitä alkoi murtua uudestaan.

11

Piti nostaa tämä aihe esille, kun on niin pirun mielenkiintoinen :slight_smile:

Yleensä ensireaktio, jos olen vaikka koulussa/tuttaville kertonut biposta on lähes poikkeuksetta ollut: “Ei susta uskoisi. Sä näytät niin normaalilta”. En oikein tiedä onko toi imartelevaa vai ei :laughing: Kertoo kuitenkin sen, että mielenterveysongelmaiset nähdään “hulluina”, joiden kaistapäisyys paistaa pitkälle.

Ammattilaisten kanssa on tullut törmättyä monenlaisiin asenteisiin. Suurin ongelmani näyttää olevan juuri se, että vaikutan usein pinnalta kovinkin normaalilta/tervejärkiseltä.
Kerran hakeuduin päivystykseen, koska itsetuhoisuus oli todella pinnassa. Sanoin ylilääkärille, että haluaisin itseni tappaa. Ylilääkäri:“Meitä kaikkia joskus masentaa. Se on luonnollista”. Minä:“Voisinko päästä osastolle?” Ylilääkäri:“Et sinä sinne halua, siellä on kaikenlaisia vaarallisia ihmisiä”. Sitten hän printtasi jostain terveyskirjastosta artikkelin masennuksesta ja passitti ulos. Jäin vaan haavi auki seisomaan siihen ovenulkopuolelle lappu kädessä. Uskomatonta, ihan kuin en tietäisi mitä masennus on :imp:

Lähes kaikki minua joskus hoitaneet ihmiset ovat aina sitä ihmetelleet, että ilmaisen itseäni niin hyvin ja osaan analysoida itseäni. Ilmeisesti mielenterveyspotilaan olisi oltava yksinkertainen ja itseään huonosti ilmaiseva. No, tarpeeksi kun vetää neuroleptejä, niin varmaan sellainen tuleekin. Minä kai näytän liian tyyneltä silloinkin kun olen pahassa paniikkikohtauksessa. Vuosia tullut sitä peittelyä harjoitelua, niin tunteeni ei aina ulospäin näy.

Viime vuonna hullujenhuoneella ärsytti se, että kaikkia potilaita pidettiin todella vaarallisina. Toisaalta ymmärrän, että psykoosiosastolla pitää olla varuillaan. Oli vaan pikkuisen loukkaavaa huomata se ilkeän tiukka äänensävy todella monella hoitajalla.

Lääkkeitä hakiessa hoitajat halusivat, että potilas istuu sohvalle pöydän ääreen missä lääkkeet annettiin. Minulla oli levoton olo, joten seisoin mielummin pöydän ääressä. Hoitaja jostain ihmeen syystä piti tätä uhkaavana ja melkein huusi:“Istu alas!”. Samalla hän loi katseen toiseen hoitajaan ikäänkuin sanoen: “nyt tulee ongelmia, valmistaudu kaatamaan potilas maahan”.

Toisen kerran olin menossa kysymään jotain hoitajalta joka oli keittiössä (siellä potilaat ei saaneet olla, koska esim. veitsiä säilytettiin siellä). Menin siihen ovelle, niin hoitaja hyökkäsi siihen oven eteen, ihan kuin olisi yrittänyt jollain rynnäköllä sinne sisälle. Sitten kerran ruokailussa yksi tyttö sai jotain kanaruokaa vaikka oli kasvissyöjä. Hoitajat eivät uskoneet tyttöä, että se oli kanaa. Ohi mennessäni tokaisin, että kyllä tuo ihan selvästi on kanaa. Hoitaja siitä suuttui ja sanoi vihaisesti: “Mene omaan huoneeseesi!”

Ylipäänsä potilaisiin suhtauduttiin vähättelevästi ja potilaita ei huomioitu muuten kuin ojentaen. Jos ei ole hullu sinne mennessään, niin viimeistään siellä tulee, kun ainoa viihde on yksi televisio ja vanhat lehdet. Ei minkäännäköistä aktiviteettiä tai keskustelua. Hoitajan kanssa sai puhua maksimissaan 15 min per päivä. Mutta se oli hyvänä päivänä.

Sitten perheen kanssa törmää tähän hyväntahtoiseen vähättelyyn. Ajatellaan etten minä tarvitse asioita samalla tavalla kuin muut normaalit ihmiset ja pitäisi vähempään tyytyä. Ajatellaan, että elämäni on niin helppoa kun saa Kelan tuella elellä ja olla aina “lomalla” :angry: Kohdellaan vähän kuin jotkut kohtelevat alentavasti kehitysvammaisia. Sellaista “pään silittelyä”. Minulle ei joskus kerrota asioita, koska olen niin “herkkä”. Sanotaan, että ei sinun koskaan tarvitse mitään perhettä perustaa, hanki koira.

Jos alkaa oikein miettiä, niin kyllähän näitä valitettavan paljon löytyy…

12

Mä en ole kokenut niinkään ystävien osalta stigmatisointia onneksi. Tosin ironista on, että lähes kaikki mun ei päihteidenkäyttäjä-kaverit tai ei osastolla tavatut kaverit ovat hoitoalalla töissä, eräs neurologian puolella, toinen lukee psykaa. :laughing: Ne pitävät mua lähinnä mielenkiintoisena tapauksena, tosin me ollaan tunnettu iät ja ajat, jo ennen varsinaista sairastumistani, niin ehkä he siksi suhtautuvat muhun niin kuin kehen tahansa normaaliin ihmiseen. Eivätkä ne nyt jatkuvasti ole kyselemässä mun ongelmistani, toiselle tarjouduin ihan itse haastateltavaksi opinnäytetyöhön ja musta on ihan kiva jutella heidän kanssaan näistä asioista välillä.

Suvussani taas kulkee bipoa ja skitsofreniaa. Se on ollut aina joku ihmeen tabu, tosin vanhat sukulaiset on tosi uskovia ja pitävät yhtä tosi pahaa skitsofreniaa sairastavaa sukulaistani demonin riivaamana. :unamused: Mulla on saman ikäinen serkku ja me aina pienenä naureskeltiin tuolle nimenomaiselle sukulaiselle, koska kukaan ei hiiskunut meille sanallakaan, että kyseessä on sairaus! :blush: No, pilkka osui omaan nilkkaan, nyt meillä on serkkuni kanssa tismalleen samat diagnoosit keskenään. Vitun kiva satunnaisilla sukulaislounailla sitten olla niin yhtä hymyä, kun muuten tulee jotain juttua demonin riivauksista tai sitten siitä perinteisestä itseään niskasta kiinni ottamisesta. Välillä tuntuu myös, että on suvulleen häpeä, kun ovat rahakkaita tapauksia ja itse elelee niillä rahoilla, joita he meidän elättämiseen pistävät työllään.

Yllättäen mun kokemuksen mukaan kaikkein pahinta stigmatisointia tulee ihan hoitohenkilökunnan taholta. Vaikkei nyt suoranaisesti puhuta diagnooseista tässä keskustelussa, niin hoitohenkilökunta tuntuu todella aktiivisesti kyttäävän niitä. En mä tiedä onko mun omaa mielikuvitustani vaan, että laittavat osastolla aina mulle omahoitajaksi joko erityistason psykoterapiaan erikoistuneen hoitajan ja epävakaaseen persoonallisuushäiriöön erikoistuneen sairaanhoitajan. :laughing: Mä aina pienessä päässäni mietin, että kukaan muu niistä ei halua olla mun kanssa tekemisissä. Muutenkin esim. osastonlääkäri on väläytellyt mm. että “no sä nyt vaan oot epävakaa, lopeta toi lapsellinen kiukuttelu” tai että “lopetat vaan ne tyhmät impulsiiviset käyttäytymismallit.” :imp: Ja sitten tää klassikko: persoonallisuushäiriöiset feikkaavat kaikki oireensa huomionhakumielessä ja haen osastolta vaan lääkkeitä ja tekeydyn sairaaksi. VAIKKA se ei ole mun ainoa diagnoosini. :imp:

Tohon liittyen vielä, että mulla on välillä myös sama tunne kuin sulla, Winston, että hoitohenkilökunta suoranaisesti pelkää mua. No, tuo osastonlääkäri nyt tietää, etten tykkää siitä, mutta herranjumala, en mä nyt sen kimppuun kävisi, enkä mielestäni ole aihetta edes antanut epäillä niin. Se ei suostu ikinä tapaamaan mua kahdenkesken, vaan aina mukana on joku kaapin kokonen äijä. :unamused:

Kovin monelle en tykkää tulla sairauksineeni “ulos kaapista”, koska entinen paras ystäväni hylkäsi sen takia, että olen “liian hullu”. Sain kerran impulsiivisen kiukunpurkauksen ja heitin viinat menemään ja itse kävelemään pois paikalta, koska loukkaannuin tälle entiselle kaverilleni jostain. Seuraavana päivänä sain kuulla, miten hän ei halua olla hullujen kanssa tekemisissä, koska “hulluihin ei voi luottaa” ja hänen mielestään oli sen arvoista katkaista yli kymmenen vuoden ystävyys naurettavan riidan takia. Lopuksi kehotti tappamaan itsensä, “voit sä itses tappaa jos haluat.” Sen jälkeen ei ole kamalasti tehnyt mieli olla tekemisissä “normaalin” maailman kanssa, vaikka oikeastihan ois hyvä olla sinne enemmänkin kontakteja kuin ne ihan pari.

13

No kyllä on saatanan tietämätön ollut toi entinen ystäväsi. Mä jotenkin olen koko aikuisuuteni elänyt sitä sukupolvea, että mielisairaus, oli se millainen tahansa ei ole sama kuin hullu.

Mulla ei mikään ystävyyssuhde ole kaatunut masennukseeni. Toisaalta mun molemmat vanhemmat on tai oli nythän ne on eläkkeellä toinen psykologi ja toinen psykoterapeutti. Silti meni kauan, ehkä juuri sen takia, niiden tajuta että minä olin masentunut. Onhan se vähän kahdelle asiaan koulutetulle ihmiselle pettymys tajuta, etteivät ole huomanneet että minun ongelmani olivatkin psyykkisiä.

Joka tapauksessa kunnallisissa psyk.poleilla ja entisissä mielenterveystoimistoissa sain ns. huonoa palvelua, koska olin liian normaali niihin. Meikkasin, saavuin puhtaana paikalle ja ongelmatkin olivat silloin vain: epävakaa persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö ja masennus.

Oli vähän sellanen olo, että hoitohenkilökunta kelas että mitä sä täällä teet. Olin liian sairas töihin, mutta liian terve käymään siellä. Yksityiselle mä sitten siirryin. Se yksityinen psykiatri ymmärtää, että mulle on liikkuessa esim. kaupungilla tai tavatessa lääkäreitä kunnia-asia olla huoliteltu ja puhdas. Kotona voin sitten olla pari päivää samoissa vaatteissa ja vaan nukkua jos siltä tuntuu.

Silloin kun menetän sen, etten laittaudu edes lääkäriin mennessä, niin olen varmasti tosi huonossa kunnossa, koska se itsensä puhtaana pitäminen ja muu on tosiaan mun prioriteeteista tärkein. Juontaa mahdollisesti juurensa jostain nuoruudesta, en tiedä.

14

Minulla on ihan sama. Olen välillä saattanut olla todella masentunut, mutta kuitenkin kaupungille lähtiessä laitan itseni siistiksi ja vähäsen meikkaankin. Tunnen itseni vielä sairaammaksi jos luovun itseni “huoltamisesta”. Joskus saatan melkein yrittää parantaa oloani laittautumalla. Kyllä sitä vielä enemmän masentuu jos näkee peilistä sellaisen harmaannaamaisen, tukka sekaisin ja paskaiset vaatteet päällä tyypin. Vaikka olen minä sellaisenakin tuolla ulkona liikkunut, muttei se kivaa ole.

Joskus sitä miettii psykan polille mentäessä, että näytänkö liian hyvinvoivalta? Olisiko pitänyt jättää ne tummat silmänaluset peittämättä, että näkisivät valvomiseni. Pitäisi ammattihenkilökunnan ymmärtää, että ihmisiä on erilaia ja että he pärjäävät eri tavoin. Sellaisen “helmen” olen joskus kuullut, että vaikutan liian älykkäältä ollakseni mielenterveyspotilas. Kiitoksia vaan, mutta kyllä minä olen kohdannut paljonkin älykkäitä mielenterveyspotilata :imp:

Vähän sama homma kodin siisteyden kanssa. Minulle tulee parempi olo, jos on imuroitu ja vähän siistitty paikkoja. Aina vähän sen olon mukaan siivoan. Jos on tosi raskas olo, niin sitten ihan vaan pikkuisen siistin ympäristöä (vien mukit tiskialtaaseen, vaatteet lattialta pyykkikoriin) Jos makaa siinä sohvalla masentuneena, niin saa siitä jotain edes pientä iloa revittyä, että on kaunis koti.

15

Voi jeesus mikä kommentti toi älykkyysjuttu. Tosiasiassa asia on niin, että ns. “henkisesti köyhä” ei sairastu mielenterveysongelmiin yhtä helposti, ihan sen takia ettei ajattele asioita ja ongelmia yhtä syvällisesti. Tai omia tunteitaan ja maailmaa ympärillään.

Mielenterveyspotilaat ovat oikeasti yleensä älykkyysosamäärältään normaaleja tai normaalia älykkäämpiä, tästä on oikeasti joku tutkimuskin tehty. Erityisesti psykoosipotilaissa on yleensä näin, mitä olen mutu-tuntumalta huomannut.

Mä olen itseasiassa miettinyt usein ihan samaa, että pitäiskö jättää nyt meikki vähemmälle, että näkee mustat silmänaluset jne. Lähikaupassa käyn ilman meikkiä, jos jotain tarvitsee mutta en juuri pidemmäs mene. No fyysisesti tosi sairaana en jo olosuhteista johtuen ole pystynyt meikkaamaan. Kun olen voinut niin huonosti, että pelkkä pystyssä oleminen on ollut vaikeata.

Itseasiassa jos lääkärit olisi tähän asiaan kiinnittäneet huomiota, niin mulla kun olen masentuneempi niin käytän tummempaa silmämeikkiä. Ikään kun peitän sitä masennusta. Oma psykiatrini pystyy lukemaan mun ilmehtimisestä paljon. Mieskin on sanonut sen, että se huomaa mun kasvoista. En siis puhu paljon, ja ilme on sellanen “ilmeetön”, ihan kun olisi täysin tunteeton ympäristöstä.

Sitten taas paremmassa kunnossa olen ilmeikäs, hymyilen, elehdin. Enkä vaan tuijota eteeni mitään näkemättä kuin patsas. Usein oma psykiatrini kuvaakin masennuksen pahenemista, sanoilla ilmeetön. Joskus kun on mennyt paremmin, niin muistan että vitsailin yksityisen psykiatrini kanssa kunnallisesta psyk.polista ja me molemmat naurettiin melkein kyyneleet silmissä.

Joka tapauksessa mä olen sitä mieltä että psyk.poli kulkee edistyksen loppupäässä. Kuten kunnallisissa yleensäkin, ei ole resursseja antaa lääkäreille ja hoitajille lisäkoulutusta ymv. Mun kunnallinen psykiatri ei edes tiennyt mikä on magneettiterapia, vaikka se on sairaaalakäytössä ollut vuodesta 2011.

Pakko kysyä: Onko teiltä jotka olette asioineet kunnallisella sektorilla mielenterveysasioissa kysytty: Mitä sinä haluat? Tämä on sellanen pari vuotta sitten vallalla ollut trendi ainakin tällä seudulla, missä minä asun. :laughing:

16

Näin se on. Ilmeisesti joku voi itse olla niin yksinkertainen ettei ymmärrä tätä. Ehkä joku erehtyy luulemaan psykoosissa olevaa tai (esim. masennuksen takia) vahvasti sisäänpäin kääntynyttä ihmistä tyhmäksi. Masentuneena kaikki hidastuu, ajatuksetkit. Ei se ihmisestä mitään vähä-älyistä silti tee.

Pitää omaa mielenterveyshoitajaani kehua, jonka kanssa olen tuntenut noin kahdeksan vuotta. Hän on todella hyvin ymmärtänyt sen miten minua kannattaa kohdella, että saa minun luottamuksen. Hänellä on monia koulutuksia normi mielenterveyshoitajan lisäksi. Käy usein erilaisissa koulutuksissa ja siksi tietää aika laajasti kaikesta. Hän on minusta melkein psykologin arvoinen. On saanut vedettyä minusta ulos sellaisia asioita, joita en ikinä olisi uskonut itsestäni löytyvän. Hän osaa hyvin löytää sen olennaisen. Psykiatrini ei ole ihan yhtä hyvä ja lähinnä joka vaivaan tarjoaa kaikkia pillereitä.

Kuulostaa aika hullulta :smiley:

Minulla oli (olisiko ollut vuoden ajan) sellainen mielenterveyshoitaja helvetistä. Koko ajan sellainen nyrpeä ilme naamalla, ihan kuin olisi jokaista sanaani halveksinut. Minulla oli huonoimpina aikoina todella vaikea päästä kotoa ulos edes psykan polilla käymään. Saatoin siis jättää käymättä huonon olon vuoksi. Sitten kun sain itseni koottua ja menin tämän hoitajan luokse, sain jäätävän vastaanoton: “Ei kuule paljon auta jos et täällä käy. Sä et taida edes haluta parantua”. Sehän aina masentunutta auttaa se syyllistäminen :imp: Jättäydyin kokonaan pois ja olin parisen vuotta ilman minkäänlaista hoitoa. Se oli kamalaa.

Sitten raahauduin lääkäriin ja sain lähetteen nykyiseen paikkaan. Nykyinen hoitaja oli aina ymmärtäväinen jos en päässyt tulemaan. Koskaan ei ripittänyt, kun seuraavan kerran saavuin. Se johti siihen, että aloin luottamaan häneen ja siksi sinne oli mukavampi mennä. Siksi enää harvoin perun tapaamisiamme. Olen myös joiltakin potilailta kuullut, että jotkut hoitajat (edelleen!) hokevat tätä “Ottaisit itseä niskasta kiinni”. Varmaan paras tapa vieraannuttaa potilas. On se vaan uskomatonta…

17

Kyllä joo tuo syyllistäminen ja nyrpeä käytös tai sitten ylipositiivinen ja painostava (oma kokemukseni) ovat aika hyviä tapoja saada potilas siihen tilaan, ettei vastaanotolle enää halua mennä kun olo on sieltä tullessa joka kerta huonompi, kun ennen kun sinne meni.

Varmasti on kunnallisella helmiä sikojen joukossa, yksityisellä sektorillakin se on vähän sama nykyään. Onni on sillä joka hyvän psykiatrin yksityiseltä löytää, voivat olla aivan yhtä sekopäisiä kuin kunnallisellakin.

18

Ah, oli pakko nostaa tätä, kun täällä oli monta niin mehukasta aihetta.

Kyllä, stigmatisointia ja mun olotilan jonkinlaista hämärää “välttelyä” tai pelkäämistä on ollut lähipiirissä ja julkisella mt-puolella.

Kun läheisimmät kaverini saivat tietää pahimmista oloistani ja kun olin heille yrittäny selittää oireiluani ja siitä johtuvaa paskaa käytöstäni saatuani diagnoosit, kylmenivät välit lopullisesti. Ollaan edelleen kavereita, mutta eivät pysty näkemään mun erilaisia mielentilanmuutoksia muina kuin oireiluna, ja jotenkin tuntuvat ohittavan monet asiat mistä innostun (“Meneeköhän sillä taas liian lujaa”) tai jos kerron pahasta olosta, sitä pyritään välttelemään tai mahdollisimman nopeasti ohitetaan aihe että päästään juttelemaan uusista leffoista tms. Todella surkeaa tuntea niinkuin itsensä olisi rehellisyydellä asettanu ns. kakkosluokan kansalaiseksi, jonka tekemisiä katsotaan vähän niikuin esikouluikäisen lapsen tekemisinä “hyvä juttu, jännää” ja sit aikuiset jatkaa keskusteluaan. Ymmärrän tietty että monelle on vaikea asia käsitellä, mutta silti tuntuu siltä että se sairaus on saanut mulle ikuisen leiman otsaan.

Toinen ikävämpi seikka on se, että vaikka meillä perheessä on mt-häiriöistä porukkaa ollut muutenkin, niin silti jos saan kovan ahdistus/masennuskohtauksen jossa olen ihan psyykkisesti lopussa, niin mulle saatetaan sanoa suoraan naamaa päin että jos on noin huono olla, niin tapa sitten ittes.

Kolmas ns. hauska tapaus on kunnallisen psykologi/hoitaja jonka kanssa olen käyny useamman vuoden jutskaamassa, koska on ollut pakko. Nyt olen jättäny vähemmälle koska on niin turha tyyppi. Harrastaa juuri tätä “Mindfullofshittiä” (olikos tää Lucrezian vai kenen termi, iha loistava imho). Ja jossain vaiheessa oli tosi karua huomata, että mäkin monine ongelmineni en vaan tuntunu olevan sen vaivan arvonen. Tai että se suorastaan vähätteli mun ongelmia. Tietää, että olen ollut rankan itsetuhoinen ja elämässä tapahtunut vaikeita traumatisoivia asioita, mutta kun sille kerran tuli sitten sellanen fiilis että mä olin vaa siellä aikaa haaskaamassa, ni totesi että “sullahan menee hyvin, että täällä käy sellasiakin jotka on niiku mennentullen raiskattu” jne tuollaisia lateli. Siinä tuli sellainen olo, että pitääkö mun hankkia itselleni kovempia ongelmia, että mut otetaa tosissaan? Enää en häntä näe muuta kuin pakon edessä, ymmärrettävästä syystä.

Heh, tuli kanssa mieleen noin muiden meikkaamiset jne. vastaanotoille, että monesti just pidetään liian hyväkuntosena tms. Mulla ei ole ollu (onneks?) sitä ongelmaa, näytän usein just niin karseelta ku voin. Loooll.

Yritän muita ymmärtää, jotta hekin ymmärtäisivät minua, mutta on se välillä niin helvetin vaikeaa.

19

Se on jännää ihmeellistä kun aletaan puhua terveydestä tai sairaudesta niin jos se kohdistuu päähän, niin
jo siitä asia muuttuua “kauheaksi, ongelmaksi, ei voi puhua, juostaan karkuun” jne ?!!

Siis ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eli terveys ja sairaus koskee AINA koko kroppaa niin mikä ihme siinä
on että mielenterveys tai mielisairas luo heti ennakkoluuloja?

Pitäs alkaa käyttää termiä vrt “vatsa tai käsi kipeä” niin vastaavasti vaan “aivot kipeät” niin jokohan asenteet muuttuis,
siis esim. SSRI lääke olisi aivoille vain kuten voltaren lihaksille, ibuprofeeni selkäkivulle jne!? :slight_smile:

Tällaisin seko - yökrapulamiettein, tsemppiä ja öitä!

edit: tuli mieleen että päihdesairaudet (esim antabua alkoon) taitaa sijoittua jo jotenkin välimaastoon eli jo osittain hyväksyttyä kuten ykskaks nykyään tupakanvieroitus on jo arkipäivää?

20

Joo mä lanseerasin mindfullofshitin turhautuneena koko hommaan :laughing: . Enkä ikinä kiellä sitä, että jos joku jotain auttaa oli se sitten vaikka mindfullofshit, niin se on sitten hyvä asia sille ihmiselle ja kai sillekin on tilauksensa. Eikä siinä mitään, jos joku siitä saa apua niin silloinhan se on hyvä asia, mutta kaikille se ei vaan sovi.

Järkyttävää Pikkuhäiriö miten ystäväsi voivat olla noin tietämättömiä näistä sairauksista. Tosin jos niitä ei ole itse kokenut, niin tuntuu että helvetin vaikea sellaisten ihmisten on mitään niistä ymmärtää. Rasittavaa on myös se, että tosiaan kaikki pistetään sen sairauden piikkiin. Kyllähän “normaali ihmisenkin” - mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, mielialat vaihtelevat ja välillä on innostuneempi asioista ja aina ei ole. Mikään ei muutenkaan ole niin rasittavaa kun se, että jos yrittää puhua jostain asioista, niin toinen vaan vaihtaa aihetta. :unamused:

Torpanäijä on ihan oikeassa, miksi on niin vaikea ymmärtää mielen sairautta, sehän on tavallaan sama kuin selkäkipu. Itseasiassa psyyke ja fysiikka ovat muutenkin niin lähellä toisiaan, että usein esim. kipupotilas masentuu ja mieliala laskee, jos ei saa apua vaivansa tai ei riittävää helpotusta. Onhan se ihan ymmärrettävääkin, jos joka päivä sattuu, eikä oikein mitään voi tehdä ilman kipua, niin tottakai se kuormittaa henkisesti. Ihan samalla tavalla psyykkisistä vaivoista kärsivä alkaa usein reagoimaan myös fyysisesti. Koska todella ihminen on kokonaisuus.

Voimia kaikille tietämättömien ihmisten kanssa tekemisissä oleville <3.

Mitä tulee tohon ongelmien vähättelyyn, mitä olet saanut Pikkuhäiriö hoitajien kohdalta kokea niin se tuntuu olevan aika yleinen ongelma. Se on todella vahingollista potilaalle, vituttaa että tollasia perseenreikiä on töissä alalla, jonka pitäisi nimenomaan keskittyä ihmisen ymmärtämiseen ja auttamiseen. Syyllistäminen on todella se vihoviimeinen asia jota mielenterveysongelmista kärsivälle pitäisi tehdä, jokainen hoitaa sen syyllistämisen ihan itse todella rankasti, koska se vähän niin kuin kuuluu sairauden kuvaan. Siihen pitäisi nimenomaan saada apua, eikä aiheuttaa potilaalle lisää tuskaa.

Tottakai aina tulee olemaan ihmisiä jotka ovat “kärsineet enemmän”, mutta aina on myös ihmisiä, jotka eivät ole kärsineet yhtä paljon. Miten henkinen kärsiminen yleensäkin mitataan? Jokainen tuska on henkilökohtainen, ei niitä voi lähteä vertailemaan. Eikä ammattitaitoinen ihminen todella sellaista teekään. Kyllä pistää vihaksi tollainen idioottimaisuuden huipentuma kun tietämättömyys ja vielä ammatti-ihmisiltä. :imp: