Syksyinen tervehdys kaikille kanssakulkijoilleni! Vuonna 2009 tulin tienhaaraan jossa piti päättää jatkanko juomista vai haluanko jatkaa elämää, kohtuukäyttö kun ei ollut vaihtoehto, ei minulle. Kirjauduin silloin tänne, oltuani 5 kk juomatta ja sain paljon tukea, lohtua, kannustusta.
Nautin elämästäni sekä raittiudestani, olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Mutta aina elämä ei mene niin kuin ajattelee sen menevän ja kahdeksan vuoden raittiuden jälkeen se alkoi, alamäki, vaikka silloin en sitä alamäeksi tunnistanut, vaan aluksi johonkin uuteen, bileiden täyttämään elämään jossa minä olen kaiken keskipiste.
Erosimme mieheni kanssa, joka oli jakanut raittiuden kanssani noina vuosina ja kun jäin yksin, solmin taas liiton petollisen kuningas alkoholin kanssa mikä ei tiennyt muuta kuin tuhoa, vaikka sitä en olisi tunnustanut vaikka joku olisi takonut sen päähäni kakkosnelosen avittamana.
Viisi vuotta oli hauskaa, elin “täysillä” . Oli upeita kokemuksia, ystäviä, uusia jännittäviä tuttavuuksia. Hyvä työpaikka, kivat työkaverit, aikuiset jo omillaan asuvat lapset, koirat, ihana oma koti, itsenäisyys ja kaiken tämän takana hääräsi kuningas alkoholi joka kannusti minua aina vaan enemmän nauttimaan elämästäni vetäen samalla kuitenkin salakavalasti kohti pohjaa.
Tässä sitä taas ollaan, viisi kuukautta ilman alkoholia, ilman suuntaa mihin mennä.
Mitä on jäljellä? No, ystäviä on vielä muutama, koti ja lapseni.
Tällä kertaa olisi alkoholi varmasti voittanut ellei kroppani olisi kertonut että nyt riittää ja maksa alkanut ilmoittamaan että sopimus on päättymässä, eli tällä kertaa oli tosi kyseessä.
Enää en voinut päättää haluanko juoda vai elää, vaan haluanko kuolla vai elää.
Valitsin elämän.
Ei tämä ole lainkaan samanlaista, tämä lopettaminen kuin silloin vuosia sitten.
Ei vaikeaa, päätöshän oli selvä, mutta aika ajoin tunnen olevani tuuliajolla, mitä elämälläni tekisin?
En kaipaa alkoholia kuin sekunnin sadasosan noin kerran viikossa. Juomattomuus ei ole vaikeaa, vaan vaikeaa on taas aloittaa alusta ja opetella nauttimaan elämästä .
Olen ajoittain masentunut, vaikka tunnenkin suurimman osan ajastani onnellisuutta, olen siis kuten kerroin, tuuliajolla, sen paremmin on vaikeaa kuvailla elämääni.
Tarinani on pitkä, kuten varmasti meillä kaikilla, mutta avautuminen ihmisille jotka painivat saman asian kanssa, tuo aina lohtua omalla tavallaan. Vain tietoisuus siitä että joku ehkä lukee kirjoitukseni ja joita varmaan naputtelen tänne ajan myötä lisää, sama ajatus mielessäni.
Toivon kaikille kanssakulkijoilleni hyvää syksyistä päivää ja kiitos jos jaksoit lukea tähän asti tätä ensimmäistä tilitystäni 
Itse lähden nyt rakkaan koirani kanssa lenkille, se piristää aina mieltä. Ja myös poikaani, joka jo huokailee jaloissani että koitas nyt lopettaa se naputtelu että päästään ulos nauttimaan syksyisestä ilmasta ja kun juuri nyt ei edes sada.
Tervetuloa @pakkaslintu ja isot onnittelut viiden kuukauden raittiudesta! Myös minun polkuni kulki 8 vuoden raittiudesta uuteen juomiseen ja sillä polulla olen edelleen. Itselleni tuli mieleen, että oletko hakenut apua masennukseen, jos se kuitenkin säännöllisesti vaivaa? Toisaalta toki kerroit suurimmaksi osaksi olevasi onnellinen, joten ehkä sitten välttämättä avun haku ei ole tarpeen? Mutta jos ajatellaan, että hakisit apua, voisit mahdollisesti saada myös psykoterapiaa, missä taas voi etsiä elämälle suuntaa ja miettiä mikä mättää. Parhaimmillaanhan kuitenkin riittää se, että aloit osallistua tällä palstalla ja saat kuulla muiden ajatuksia. 
Tsemppiä!
Kiitos kannustuksesta!
Kyllä, minulla on tosiaan kanavat joiden kautta saisin heti apua masennukseen, sillä jouduin ennen raittiuttani erään rikoksen uhriksi ja toipuminen siitä on edelleen käynnissä, niin sanoakseni… Keskusteluapu on heti käytettävissä, mutta viimeksi, alkukesästä, tunsin olevani jo sinut asian kanssa enkä ole kesän jälkeen enää vastannut terapeuttini viestiin missä kyseli koska haluaisin uuden ajan joten se jäi siihen minun osaltani. Mutta ajatus on hyvä, ja voisinkin tosiaan nyt ottaa häneen taas yhteyttä ja käydä ainakin kerran juttelemassa nykytilanteestani, vaikka se ei varsinaisesti liity itse tapahtuneeseen. Tai ehkä liittyykin jollain tiedostamattomalla tasolla, mieli kun on niin pirun hankala asia.
Olen vain niitä hetkessä eläviä ihmisiä ja jos on hyvä päivä, joita luojan kiitos on paljon enemmän kuin n.s. huonoja päiviä, että kun istahdan terapeutin penkille, olen täynnä positiivisuutta ja elämäniloa kun taas seuraavana päivänä saatan olla ihan siipi maassa.
Jos listaisin asioita mitä pitäisi tehdä ja mitä voisin tehdä, siitä tulisi pitkä mutta mitä minä teen? Totean aina iltaisin, kuten tänäänkin, että joo, näin se päivä taas luiskahti ohi, jos sitten huomenna…
Olen mestari siirtämään kaiken huomiseksi ja pirteimmilläni olen öisin, koska olen, ja olen ikäni ollut yöihminen.
Viimeiset viisi vuotta tein pelkkää yövuoroa töissä, joka ei ollut omiaan uusien ihmissuhteiden solmimiseen, enkä niitä kyllä niin kaivannutkaan enkä oikeastaan kaipaa nytkään, yleensä.
Olen siis varsinainen erakko ja paras sekä rakkain ystäväni on koirani, jonka sain omakseni puoli vuotta sitten, kodinvaihtajana. Menetin omat vanhat rakkaat koirani yli vuosi sitten, 15 ja 11 vuotta he olivat elämässäni ja tuska heidän lähettämisestään vehreämmille niityille sairauksiensa takia, oli suunnaton. Ja juominenkin lisääntyi, jos se enää nyt siitä oli mahdollista lisääntyä…
Ne määrät mitä sisuksiini viiden vuoden aikana kumosin, oli kerta kaikkiaan järkyttävät. Ja tiedostin sen hyvin, mutta mitäpä minä siitä, kunhan kroppa kesti.
Eikä se sitten kestänytkään loppupeleissä.
Varoituksia sain kyllä lääkäreiltä ja kerran vietiin lansilla päivystykseen yksien mökkibileiden jälkimainingeissa mutta puhalsin nollaa ja viittasin kintaalla maksa-arvoilleni. Kotiuduttua ei kun tölkki auki ja kippis.
En ole koskaan ollut mikään baari-ihminen, joten juomiseni on ollut pääsääntöisesti kotitissuttelua, senkin takia lopettaminen ei sillä tavalla ole ollut vaikeaa kun on saanut olla omissa ympyröissä, mutta vain ilman sitä alkoholia.
Kerroit että olet sillä polulla edelleen, oletko ollut jo kauankin?
Minä kestin viisi vuotta mutta en usko että kukaan nainen juo sellaisia määriä mitä itse kittasin tässä välissä. Toki alussa oli hillitympää, mutta pirulle kun antaa pikkusormen… äärimmäisen addiktioituvana ihmisenä en tunne mitään rajoja, se on kaikki tai ei mitään. Eikä ole kysymys vain alkoholista mutta onneksi muut intohimoni ovat “vaarattomia” enkä ole pitkän ikäni aikana luojan kiitos koskaan kokeillut huumeita tai sortunut uhkapeliin. Niissä tapauksissa tuskin istuisin tässä enää kirjoittelemassa vaan kahlaisin ihan toisenlaisessa suossa, jos kahlaisin enää missään…
Oletko sinäkin ollut tällä palstalla ennen? Jotenkin nimimerkkisi tuntui tutulta.
Tuntuu oudolta itse jälleen kirjoitella täällä ja jotenkin nololtakin myöntää jälleen kerran että niin se minäkin vaan sitten sorruin uskomaan että minusta on kasvanut sivistynyt kohtuukäyttäjä.
Mutta kyllä, tänne kirjoittaminen helpottaa ja nyt siirryn lukemaan muita ketjuja, en ole ehtinyt niihin vielä kunnolla tutustua. On lohdullista tietää että ei ole yksin, saada ja antaa ehkä itsekin neuvoja miten nauttia tästä raittiudesta, taas kerran.
Kaikkea hyvää sinulle iltaasi Lintuanna 
Kiitos. Se on hyvä, että on ainakin tarvittaessa apua saatavilla, jos tulee tiukka paikka.
Minäkin olen kotona tissuttelija, mutta jostain syystä minusta lopettaminen on siksi vaikeampaa. Kotiolot saa juomisajatukset heräämään. Olen tällä erää juonut nyt 3 kuukautta reilun vuoden verran. Puoltatoista vuotta siis lähestytään. Enkä ole onnistunut lopettamaan. Aluksi minäkin join “vain” 5 annosta kerran viikossa tai kahdessa ja ajattelin minulla olevan jotain hallintaa, mutta muistaakseni kesäkuussa repesi homma käsiin, kun aloin juoda loiventavia.
Minäkin olen kirjoitellut täällä joskus 9-10 vuotta sitten ja nimimerkki oli ihan sama. Voi siis hyvin olla, että ollaan silloin jo “törmätty”.
Tsemppiä sinulle! Hyvä, että sinulla on hyviä päiviä niin paljon.
@pakkaslintu mitä kuuluu?