Toissailtana vanhemmilleni ja minulle selvisi, että pikkuveljeni, 23 vuotta, on narkkari. Vanhempani löysivät hänet tajuttomana veljeni kodista. Soittivat ambulanssin, hän tokeni. Meni piikittämään itseään.
Kertoi, että on käyttänyt amfetamiinia kolme vuotta päivittäin, piikittänyt itseään neljä kuukautta. Pilven poltosta ja alkoholin käytöstä tiesimme kyllä, mutta kovat aineet ja varsinkin suonensisäinen käyttö oli järkyttävä sokkiuutinen. Veljeni mukaan hänestä ei tarvitse olla huolissaan, hän hallitsee kaiken ja hyvin menee. Kertoi myös, että rahoittaa käyttönsä myymällä muille.
Miten helvetissä tähän voi tottua? Toisaalta on helpottavaa tietää missä mennään, koska olemme ihmetelleet veljeni käytöstä (mm. aggressivisuutta) jo pitkään. Hän itsekin oli tuntunut helpottuneelta, kun pystyi vihdoin kertomaan. Mm. työpaikka oli mennyt alta jo maaliskuussa, mitä hän oli salaillut meiltä tähän asti.
Viikonloppu onkin mennyt nyt sokista selvitessä ja itkiessä. Aiomme kaikki mennä johonkin tukiryhmään. Miten elämä voi olla näin hirvittävää ja epäreilua, miksi hän heittää kaiken hukkaan?? Tuntuu siltä, että hän joko kuolee tai joutuu vankilaan; ei kai tuosta pisteestä moni enää nouse? Vai uskaltaako tässä toivoa jotain, jos kuitenkin joutuu pettymään? Miten läheiset ylipäätään oppivat elämään tämän asian kanssa? Mä olen kasvanut sen pojan kanssa, ja antaisin vaikka käteni että hän olisi onnellinen ja eläisi normaalia elämää! Mä en voi uskoa tätä todeksi, huumeinen elämä on ollut jokin etäinen, paha asia, jota nyt pitäisi oppia tuntemaan ja ymmärtämään.
