Heippa! Tämän vanhemmuuden teemaviikon vuoksi laitoin teille tarinani, yhden osan elämästäni. Olisi kiva kuulla muidenkin ajatuksia ja toki multa voi kysyä, ihan mitä mieleen juolahtaa…mielelläni kerron lisääkin.
Yks puoli mun elämästä
Mun ensimmäiset muistikuvat, jotka liittyvät alkoholiin ovat aivan lapsuudesta. Meillä oli monesti suuri määrä sukulaisia meidän mökillä. Oli grillausta, juhlintaa, musiikki soi ulkona, aikuiset saunoi ja joi, kaikki nauroi. Me lapset saatiin valvoa myöhempään ja touhuta kaikkea kivaa ulkona. Nämä muistikuvat ovat vielä ihan mukavia…niin vielä…
Olen syntynyt hyvään ja rakastavaan perheeseen. En nähnyt ikinä vanhempieni riitelevän, eikä he useasti edes juoneet. Silloin harvoin, jos he lähtivät tansseihin niin minulle ja isosiskolleni tuli lapsenvahti. Vanhemmat tykkäsivät vapailla touhuta ennemmin meidän lasten kanssa, ulkoiltiin, hiihdettiin, mökkeiltiin ym. Meidän koti oli mukava paikka, minne kaikki kaverit oli tervetulleita. Yhdessä laitettiin aina pääsiäis- ja joulu ym. koristeita. Äiti ja isä järjesti meille lapsille mukavia juhlia ja syntymäpäiviä, jonne oli kaikki naapuruston lapset tervetulleita. Ne muistot ovat mukavia. Sellaisesta perheestä moni lapsi voi vain haaveilla ja niin minäkin lopulta vain haaveilin siitä ajasta, kun elämä alkoi menemään alaspäin.
Vanhempani erosivat, kun olin 6v. Äitini muutti Suomesta pois. Minä ja isosiskoni jäätiin isälle. Jäimme asumaan lapsuuden kotiimme. Isäni alkoi juomaan ja se toi mukanaan mustan verhon mun lapsuuteen ja elämään. Isä joi aina töiden jälkeen ja joka viikonloppu. Siskostani tuli mulle se tuki ja turva, mutta hän oli niin paljon vanhempi, että muutti pian pois kotoa. Minä jäin siis yksin.
Muistan kun silitin ihan pienenä tyttönä isälle kauluspaitoja, jotta hän olisi siisti kun menee töihin toimistoon. Ostin jopa omilla kolikoilla pastilleja, ettei vanha viina haisisi. Jotenkin minua säälitti isä, olihan äiti hänet jättänyt ja muuttanut Suomesta pois. Pidin kulissit pystyssä. Siivosin kodin, tein lumityöt pihalta jotta kaikki näyttäisi hyvältä ulospäin. Kadehdin koulussa luokkatovereita koska heillä oli äiti tai isä tehnyt pitkille päiville välipalaa ja minulla ne välipalat uupui. Ei mun isää näkynyt koulun juhlissa tai katsomossa, kun esiinnyttiin. Olin koulussa myös useasti todella väsynyt, koska saatoin valvoa koko yön kun isä oli pois, minua pelotti niin paljon. Muistan,että iltaisin olin levoton koska tiesin että kohta isä lähtee lähikuppilaan. Hän kävi aina katsomassa alakerrassa, että nukunko minä. En nukkunut, minä vaan esitin nukkuvaa. Kuulin kuinka ovi kävi ja kipitin ikkunaan katsomaan, kuinka isäni kävelee kohti kuppilaa. Minua pelotti yksin isossa, pimeässä talossa niin paljon, että hain sakset sänkyyni turvaksi. Nukahdin vasta kun isäni tuli takaisin joskus aamuyöllä.
Oli aikoja, kun isä oli raitis, mutta sitten aina näin, kun se alkoi lipsuun. Näin hänestä heti, vaikka hän olisi ottanut vain yhden kaljan. Ei sitä päällepäin muut olisi nähnyt, ei hän horjunut tms. Mutta minä näin ja se hetki oli aina todella musertava…taas se alkaa. Meillä ei enää järjestetty lasten juhlia tai syntymäpäiviä. Kaveritkaan ei ollut enää tervetulleita, enkä olisi halunnutkaan heitä meille…olihan minulla suuri asia mikä piti salata. Meillä ei enää laitettu joulua tai muutenkaan mitään kivaa enään kotiin. Jos kaivoin jouluverhoja ja koristeita esille, niin isä huusi et älä ala tonkiin, niitä ei tarvi laittaa turhaan esille. Meidän koti ei ollut enään koti, vaan se oli kuollut paikka. Kun oven aukas, niin vastaan tuli harmaus ja suru.
Sain itse ensikosketuksen alkoholiin ala asteella, 5-6 luokalla. Varastin isältä kaljapulloja ja tupakkaa. Yläasteella join jo joka viikonloppu. Pakenin sitä pahaa oloa, joka tuli mm. isän juomisesta ja minua ahdisti olla kotona. Ostettiin tyttöjen kanssa viinipullot per naama ja mentiin rannalle tai sillan alle juomaan. 9 luokalla kävin jo baareissa. Joka keskiviikko ja viikonloput…monesti myös vielä sunnuntai. Joskus olin koulussakin vielä humalassa tai krapulassa niin, että luokkakaverit huomasivat. Lähdin kotiin nukkumaan oloja pois.
Ei minua kukaan kysellyt kotiin. Kadehdin jopa kavereitani, joille äiti tai isä soitti kotiintuloajoista. Olin siihen aikaan jo poliisin ”vanha tuttu”. Välillä olin putkassa. Muistan isän kerran hakeneen minut pois, muuten hän sanoi, että piettäkää aamuun putkassa. Tulin hyvin väkivaltaiseksi, kun join ja kohdistin sen usein isääni. Humalassa myös viiltelin itseäni ja yritin jopa hirttäytyä. Kuitenkin niin, että isäni oli paikalla. Nyt jälkeenpäin näen, että ne oli hätähuutoja!!! Olin väkivaltainen myös muita kohtaan ja siksi minulle usein soitettiin poliisit. Ihmettelen kyllä nyt jälkeenpäin, että missä oli lastensuojelu silloin? Ei siinä, jos kerran olisi ollut poliisin kanssa kohtaamisia, mutta niitä oli useita kymmeniä sinä aikana kun olin alaikäinen… Äitini oli jopa tehnyt kerran ilmoituksen kun olin pieni. Meidän kotiolot tarkastettiin, mutta me saatiin isän kanssa piilotettua se kaikki ja sanottua että äiti höpöttää. Olin lojaali isälleni. Vuosia meni sellaisessa sekasorrossa. Sain kuitenkin peruskoulun käytyä. Ammattikoulu jäi juomisen vuoksi kesken.
En saanut juomista loppumaan, vaan se johti yhä vain toistaan kovempiin aineisiin ja ongelmiin, johon tarvitsinkin sitten pitemmän kuntoutusjakson. Ajattelin aina, että ei mulla ole enää minkäänlaista toivoa kuntoutua ja saada kiinni elämästä. Toisin kävi. Olin ensikodissa Pidä kiinni -hoitojärjestelmän kuntoutuksessa n. 8kk. Menin sinne raskauden alkuvaiheessa ja sain olla siellä vielä hetken lapseni synnyttyä. Vertaistuki oli myös tosi iso tuki mun kuntoutumisen aikana.
Nykyään olen ollut 4v. selvänä ja pienen pojan äiti. Meillä on tasapainoinen elämä. Omat lapsuuden kokemukset on tullut nyt pintaan, kun on oma lapsi. On paljon asioita mitä en halua, että minun lapseni kokee tai joutuu tuntemaan. Sitä pelkoa ja turvattomuutta mitä itse koin lapsena. Olen saanut riisuttua sen mustan verhon mikä lapsena mun ylle laskeutui ja päästänyt valon ja auringon elämääni. Me touhutaan nyt niitä asioita lapseni kanssa kotona, mistä itse ennen haaveilin. Olen tällä hetkellä työssä, jossa saan olla tsemppaamassa muita päihdeongelmista kärsiviä ja toivon että voin olla se, joka heiluttaa sitä valoa tunnelin päässä. Toivoa ei kannata milloinkaan menettää, eikä koskaan ole liian myöhäistä tehdä asialle jotakin. Meistä jokainen pystyy, vaikka mihin kun sitä oikein kovasti haluaa. Joskus siihen voi tarvita myös ulkopuolista apua.
Mulle suurena tukena on ollut mun äiti sekä yksi mun hoitaja, niille myös puran mieleni. Ja olenkin katsonut sen erittäin hyväksi jutuksi. Puran mielestäni painavat asiat. Silloin ne ei paisu liikaa ja kuormita mua täysin.