Yksinäisyys

[_Kati]

Taas olen yksin. Mies käväisi kotona ja lähti taas. Ensin töissä ja sitten viettään työkaverin eläkkeellelähtöä. Olen itse sairaslomalla, ollut kohta vuoden ja päivät kotona. Ystävät ovat johonkin kaikonneet. Enää ei tule montaakaan viestiä faceen.

Tänään tuntui erittäin pahalta. Kaiken maailman ajatuksia päässä. Mieheni käy paljon työn puitteissa illanvietoissa. Minun mustasukkaisuuteni nosti taas päätään. Elän toista avioliittoa. Alussa meni tosi hienosti, mutta nyt on seksielämä kuollut jo neljä vuotta sitten. Välillä tuntuu, että miehelläni on toinen nainen, välillä ajattelen, että mahdoton ajatus. Ajatus siitä, että olen neljä vuotta elänyt ilman seksiä, tuntuu pahalta. Eräs psykologi sanoi, olenko ajatellut avioeroa. En, sanoin, en nykyään. Elämme kuin äiti ja poika. Poika käy menoissaan ja minä odotan ruuan kanssa kotona. Ja varsinkin nyt kun hoidan kaikki kotihommat yksin.

Aamuisin tuntuu, että olen joka paikassa vain tiellä. Olenkin alkanut syödä aamiaisen sen jälkeen kun mies on lähtenyt töihin. Tietysti epävarmuus kaikista asioista tekee olemisen levottomaksi. Nyt kävin luomileikkauksessa ja viikon päästä saan tietää onko syöpää vai ei. Kiireellisenä määrättiin leikkaukseen, joten kai siinä sit jotain on.

Rakastan miestäni, mutta en kestäisi enää sitä että hänellä olisi toinen. Edellinen avioliitto päätyi siihen, että piti lähteä koska miehellä oli uusi nainen. Itsemurhaa yritin silloin, mutta en onnistunut. Jostain syystä minut löydettiin, vaikka olin silloinkin aivan yksin.

Me olemme jo viiskymppisiä, mieheni neljä vuotta minua nuorempi, itse täytän 59 seuraavaksi.

Toisaalta tuntuu että hän kyllä rakastaa, niin kuin tänään kun hän oli lähdössä illanviettoon. Mutta ajattelin, että hän oli vain muuten riehakkaalla päällä. Olihan mukava ilta odotettavissa.

Olen kiltti ja sydämellinen ihminen. Eikä ulkonäössäkään mitään vikaa ole noin kuuskymppiseksi. Pukeudun nuorekkaasti ja huolehdin itsestäni.

Minäpä se vain sitten istun täällä kotona.

[_Kati]

Niin, kunpa pääsisin eläkkeelle, hoitaisin näitä yksinäisiä ihmisiä sydämellä.

[Winston-84]

Hyvä aihe, Kati .

Niinhän monet MT-ongelmaiset kärsivät yksinäisyydestä, vaikkei se yksinäisyys olisi edes sitä konkreettista yksinäisyyttä. Sitä vain on niin helvetin yksin niiden ajatusluuppiensa ja paskojen fiilistensä kanssa, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihania ihmisiä. Ei esim. masentuneen ihmisen tuskaa voi kukaan toinen ymmärtää. No joo, aika yksin kaikki ihmiset loppupeleissä ovat omien ajatustensa kanssa, mutta totta kai se tunne korostuu todella paljon, kun mielenpäällä on kaikkea ikävää ja olo äärimmäisen kurja .

Mulle on hyvin tuttua tuo, että tuntee olevansa niiiiin perkeleen yksin, kun kukaan ei koskaan missään ymmärrä mua yhtään, vaikka mulla onkin maailman paras aviomies, muutama oikein hyvä ystävä ja oikein hyvät ja lämpimät välit perheeseeni sekä nykyisin vieläpä oikein hyvä terapeutti. Tekisi joskus niin mieli huutaa ja raivota sitä sisäistä itseään pihalle ja olen mä monesti niin tehnytkin. Joskus se on auttanut, mutta eipä se sitä yksinäisyyden tunnetta poista, joka iskee silloin, kun kierii siinä masennuksessaan ja pahoissa ajatuksissaan. Eikä sitä todellista ymmärrystä omiin tunteisiinsa oikein voi odottaakaan keneltäkään toiselta ihmiseltä, koska kaikki nyt vain yksinkertaisesti näkevät tämän maailman siitä omasta näkövinkkelistään. Tietysti se aina helpottaa, kun saa puhua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa tuntee pääsevänsä edes suunnilleen samalle aaltopituudelle.

Masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ym. saavat toki aikaan ihan sitä konkreettistakin yksinäisyyttä, kun ei jaksa tai pysty pitämään yhteyksiä ihmisiin. Silti sitä kaipaa, että joku jossakin muistaisi ja ajattelisi mua, vaikka itseäni ei kiinnostaisi eväänikään liikauttaa asian suhteen. Vaikeaa, kun toisaalta kammoaa niitä ihmiskontakteja, mutta toisaalta olisi kovasti ymmärryksen, muistamisen, läheisyyden, seuran jne. tarpeessa .

Mä itse en niinkään pelkää hylkäämistä, enää. Ne ihmiset, jotka mun vierelläni ovat, ovat olleet siinä jo niin pitkään ja niin vaikeiden aikojen läpi, että uskallan jo luottaa siihen, että siinä ne pysyvätkin. Muilla ihmisillä ei sitten olekaan niin väliä. Se yksinäisyys mun omissa ajatuksissani on se pahempi juttu mulle, vaikka toisaalta, ei kai sitäkään haluaisi, että kaikki tietäisivät mun ajatukseni ja samastuisivat niihin .

Yksinolo, joka toki on aivan eri asia, kuin varsinainen yksinäisyys, on väliin todella mukavaa, eli nautin olostani, kun isäntä on jossakin poissa ja mä olen täällä vain kissojen kanssa, eikä tarvitse nähdä ketään ihmistä rauhaansa häiritsemässä, mutta en mä sitäkään kovin pitkään jaksa. Joskus on ollut kyllä aivan kammottavaa, kun olen ollut todella ahdistunut ja peloissani ja olen joutunut olemaan ihan konkreettisesti yksin. Siinä on meinannut pää hajota lopullisesti .

[Chas]

Onko niin että seksielämä on vaan kuihtunut pois aikojen kulussa? Sinänsä masennuslääkkeetkin vähentää kiinnostusta seksiin, mutta luuletko Kati että olisi mahdollista yrittää käynnistää miehesi kanssa uudestaan sitä seksielämää? Kuitenkin parisuhteessa mun mielestä tarvitaan sitä intiimiäkin kanssakäymistä, vaikka harvoinkin mutta silloin pääsee myös tunteen tasolla lähemmäs toista ihmistä.

Mä olen jotenkin niin ja näin tän yksinäisyys asian kanssa omalta kohdaltani. Koska mulla on hyviä ystäviä jotka haluaisivat nähdä mua, mutta tuntuu etten jaksa mitään tai ketään. Huomenna aion kyllä nähdä yhden ystävän pitkästä aikaa, en perkele aio sitä perua. Mulle se lähteminen asioihin mukaan on vaikeinta, sit loppupeleissä kun tuleekin pakosta mentyä, niin onkin ollut aina kivaa.

Mut hyvin vähän olen ketään nähnyt. Ainoastaan perhettä. Tämä on toivottavasti poikkeus siinäkin mielessä, että reipastuisin tämän kannustamana jaksamaan vähän enemmän.

[Cocahontas]

Todella hyvä aihe. Itselleni erittäin ajankohtainen. Tuntuu, ettei pysty päästämään ihmisiä lähelleen, vaikka kuinka haluaisi. Todella ristiriitaista, koska sittenhän en enää tuntisi oloani yksinäiseksi, mutta en vaan pysty siihen. Mulla tulee fyysisesti paha olo, jos pitää yrittää puhua omista tunteista, siis niistä sisimmistä tuntemuksista joista en puhu kenellekkään.Tai no nykyään omalle terapeutille, ja sekin on todella vaikeaa. Haluan myös juosta pakoon tällaisia tilanteita, koska en missään nimessä haluaisi itkeä jonkun ihmisen edessä ja yrittää selittää mun katkonaisia ja hapartelevia ajatuksia, jotka ei oo mulle itellekkään aina selviä. Onko teillä samoja tuntemuksia? Pystyttekö puhumaan jollekin yksinäisyydestänne?

Tuntuu, että muille ihmisille sosiaalinen elämä on todella helppoa ja avautuminen jokapäiväistä. Mä vaan katson vierestä ja oon hiljaa. Mä tunnen oikeen mun ympärillä sen sulkeutuneisuuden auran, joka estää mua tekemästä lähempää kontaktia ihmisten kanssa. Se on melkein käsin kosketeltavaa. En mä kuitenkaan ihan yksin ole, mutta kohta ei varmaan ole niitä vähäisiäkään ystäviä joita nyt on. Viime viikolla itse asiassa tuli välirikko mun läheisimmän ystävän kanssa, enkä tiedä jatkuuko tämä suhde enään. Yhtenä suurimmista ongelmista juuri oli mun sulkeutuneisuus ja muutenkin kusipäinen käyttäytymiseni, joka johtuu pitkälti mun epävarmuudesta ja huonosta lapsuudesta. En haluaisi käyttää sitä tekosyynä, mutta pakkohan näitä asioita on käsitellä niin, että käy siellä “alkujuurilla”.

Neuvona viestiketjun aloittajalle haluaisin sanoa, että voisi auttaa yksinäisyyttä, jos yrittäisi välillä mennä vaikka jonnekin harrastustoimintaan mukaan tai vaikka jonnekin kulttuuritapahtumaan. Ymmärrän kyllä, jos on vaikeaa lähteä ulos. Itselläni haastaminen on auttanut parantamaan monia epävarmuuksia,kuten paniikkihäiriön, mutta tämä sulkeutuneisuus ja siitä johtuva yksinäisyys on se suurin haaste. Pelottaa todella paljon yrittää korjata omia puutteitaan, mutta ainakin aion yrittää. Toteutus onkin sitten toinen asia.

En tiedä oliko tästä mun avautumisesta apua, mutta kertokaa ihmeessä lisää. On mielenkiintoista lukea toisten kokemuksia.

[Winston-84]

Katin tilanteeseen piti vielä kommentoida: Ymmärrän kyllä, että pelkäät tulevasi petetyksi, kun sulla on jo asiasta ihan todellinen ja paha kokemus ja masentuneena toki kaikki pahat ajatukset ja epäilykset nostavat vielä päätään. Ehkä sun kannattaisi silti ajatella, että on vain hyvä juttu, kun miehesi käy kavereidensa kanssa tuulettumassa, sillä eipä se kenellekään pidemmän päälle hyvää tee, että nyhrää vain neljän seinän sisällä masentuneen ihmisen kanssa. Miehesi siis luultavasti jaksaa paremmin, kun pääsee välillä ulos ja omiin kuvioihinsa. En mä ainakaan tahtoisi, että mun mieheni jättäisi oman elämänsä elämättä ja itselleen tärkeät menot menemättä vain sen vuoksi, että mä olen masentunut. Siitähän mä vain syyllistyisin ja masentuisin lisää. Totta kai asia on eri, jos on jokin todella akuutti tilanne päällä, jolloin sairas tarvitsee tukea ja apua. Silloin on väärin karata johonkin bilettämään tms. ja jättää toinen oman onnensa nojaan, mutta eipä noita akuutteja kriisejä kait kaiken aikaa ole.

Tuohon seksittömyyteen ja äiti-poika -asetelmaan vielä: En tokikaan sen tarkemmin teidän tilannettanne tiedä, mutta josko se olisi sun masennuksesi, joka tuohon on johtanut . Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole kuulostaa syyllistävältä, tiedänhän itsekin varsin hyvin, että masentuneena ei jaksa panostaa parisuhteeseenKAAN. Pointtini oli tässä lähinnä se, että luultavasti miehesi rakastaa sua ihan täysillä ja haluaa sun parastasi, mutta hänen on vaikeaa suhtautua masentuneeseen ihmiseen, koska eivätpä ne masentuneen mielenliikkeet yleensä kovin helppoja ole kanssaihmisillekään. Vaikka hän siis tahtoisi tehdä kaikkensa sun hyväksesi, niin hän saattaa olla aika ymmällään ja avuton tuossa tilanteessa. Yrittäkää ihmeessä keskustella asioista suoraan ja rakentavasti, jos se vain suinkin onnistuu.

Tuhannesti tsemppiä sulle, Kati, myös sen luomileikkauksen kanssa .

[_Kati]

Enpä usko, että tuon seksittömyyden on aiheuttanut masennukseni. Seksittömyys kun alkoi jo kauan sitten. Enkä silloin niin masentunut ollut. Ja tottakai annan mieheni mennä välillä virvoitteleen. Aika paljon nyt vaikuttaa se, että en jaksa lähteä ihmisten joukkoon. Mutta se, että ei ole lainkaan seksiä. Sitä tässä ihmettelen. On kokeiltu lääkkeitä ja pariterapiaa. Mikään ei auta. Miehelläni ei ollut montaakaan naissuhdetta, kun astui peliin mukaan. Ja alussahan meillä seksi sujui todella hyvin. Ikävät ajatukset vain tulevat välillä. Ja kun hän ei halua puhua koko asiasta. Usein otin ihan kiltisti asian esille, mutta mies suuttui koko keskustelusta. Siis meillä lakaistaan miehen asiat maton alle. Itse olen sellainen tunneihminen ja halukas jakamaan kaikki ongelmat.

Olen yrittänyt mennä täällä Turussa mielenterveysasema Ituun. Mutta en saa aikaiseksi. Siellä olisi vertaistukee ja muuta toimintaa.

Nyt alkaa vilinä kun lapsenlapset tulevat kesäkuun toka viikolla hoitoon. Ensin 8-vuotias ja sitten molemmat, myös 13-vuotias. Tällaisen hässäkän jälkeen nautin hilaisuudesta

[Winston-84]

^ Se voi olla monelle miehelle(ja miksei toki naisellekin) pirun arka paikka, kun ei pystykään, syystä tahi toisesta, ns. tosi toimiin, joten ehkäpä miehesi ei siksi suostu puhumaan, eikä pukahtamaan koko asiasta, eikä uskalla lähestyä sua “siinä mielessä”, koska pelkää niin paljon epäonnistumista. Ei tuoKAAN asia tietenkään puhumattomuudella mihinkään parane, mutta jotkut ihmiset vain “ratkaisevat” vaikeat asia vaikenemalla niistä tyystin. Vika ei siis välttämättä ole lainkaan siinä, etteikö miehesi oikeasti pitäisi sua haluttavana. Joskus ne ukot vain ovat tuollaisia pirun jääriä . Mä olen itse joskus ottanut todella pahasti itseeni, kun mun miehelläni on esim. ollut päällä sellainen lääkitys, joka on vienyt seksihalut kokonaan, mutta onneksi me olemme saaneet selvitettyä nuo asiat puhumalla. Onhan mulla itsellänikin ollut lääkityksiä ja mielentiloja, joiden kanssa seksi ei ole kiinnostanut pätkääkään. Turhauttavaahan se pidemmän päälle on, jos parisuhteessa ei ole minkäänlaista seksuaalista kanssakäymistä, kun ihminen kuitenkin yleensä on seksuaalinen olento, mutta kyllä mä arvostan enemmän läheisyyttä, kuin varsinaista seksiä, jos pitäisi valita jompikumpi .

Toivottavasti teille tulee hauska kesäloma lapsenlasten kanssa .

[_Kati]

odotan kauhulla sitä menoo ja meininkiä kun “herrantertut” tulee

[Chas]

Cocahontas: Mulla oli nuorena enemmän tota, etten pystynyt parhaimmille ystävillenikään avautumaan, koska häpesin niin paljon sitä mikä mua vaivaa. Enkä siis tosiasiassa käsittänyt vielä ongelmiani, enkä niiden laajuutta, silloin mä vaan kelasin olevani “hullu”.

Mä olin pitkään tosi sulkeutunut asioistani, mutta 3 vuoden psykoterapian jälkeen mulle tuli sellanen vaihe päälle että päätin kertoa uusille kavereille heti ongelmani. Tavallaan muutuin salailun vastakohdasta sellaiseksi, että kerroin heti että olen masentunut ja lääkityksellä jne. Päätin että jos ihmiset sitten säikähtävät ja lähtevät karkuun, niin menköön. Yhtään ystävää en menettänyt ja sain työpaikalta paljon lisää.

Tuotakaan en kyllä suosittele, terve fiilis siitä kelle kannattaa kertoa asioista ja kelle ei on hyvä säilyttää. Myöhemmin sellaiseen olenkin palannut.

Mä pidin sitten sellasen 4 vuotta taas ongelmat sisälläni, kunnes aloin hajoilemaan. Ihan siis viimeisenä vuotena työelämässäni hajosin asiakkaiden nähden, työntekijöiden nähden, lääkärien nähden, työnantajan nähden. Siis aloin vaan itkemään. Se oli todella nöyryyttävää, mutta kun oli pitänyt asioita niin pitkään sisällään, niin jossain vaiheessa en enää vaan kestänyt sitä.

Hyvät ystävät tietävät miten ongelmainen olen ja pystyn puhumaan ongelmistani taas. Toivon sulle voimia että pystyisit pikku hiljaa alkaa puhumaan ensin sen terapeutin kanssa enemmän ja enemmän asioista. Mikään ei tavallaan syö sua niin paljon, kun ne kaikki tukehdetut tunteet. Lisäksi kun aloittaa sen puhumisen, niin sitä tulee ajan kanssa pikkuhiljaa helpompaa. Kun huomaa, ettei sua lytätä sen takia että sä paljastat jotain itsestäsi. Mitään kauheaa ei tapahdukaan kun puhut, vaikka se voi tuntua alussa noin ihan fyysisenä pahana olonakin.

Jotain opittuja suojamekanismeja noi sulkeutumiset on. Mä olen joskus saanut ns. “sulkeutuneen” ihmisen avautumaan vähän kuorestaan kertomalla omista ongelmistani. Mutta sehän on jo hyvä alku kun pystyt kirjottamaan noista asioista täällä.

[_Kati]

Cocahontas
“tämä sulkeutuneisuus ja siitä johtuva yksinäisyys on se suurin haaste”
“Haluan myös juosta pakoon tällaisia tilanteita, koska en missään nimessä haluaisi itkeä jonkun ihmisen edessä ja yrittää selittää mun katkonaisia ja hapartelevia ajatuksia, jotka ei oo mulle itellekkään aina selviä.”

Mulla sama juttu, perhe siis tyttäret haluavat auttaa omalta osalta yksinäisyyttä. Mutta en jaksa, jos joku tarjoutuu tulen mun lähelle, siis kotiin. En osaa sanoa, että miksi. Psykoterapeutti on hyvä hänelle pystyn kertomaan kaiken kipeimmänkin ja samoin psykiatri. Mutta missä on se iloinen ja ihmisistä pitävä Kati.

Syytän tästä itseäni, ehkäpä se, että toisaalta haluaa olla yksin. Eilen olimme valmistumisjuhlassa. Mulla oli tosi vaikee olo aluksi. Olin ihan hiljaa koko alkujuhlan. Mutta kun mut vedettiin keskusteluun, se tuntui hyvältä. Mutta mun puhe on muuttunut hiukan sekavaksi. Joskus en oikein löydä oikeita sanoja tai muuten alan sotkee.

Tämäkin varmaan johtuu lääkkeistä tai mistä lienee Ensi viikon olen yksin. En jaksa järjestää mitään ohjelmaa, ainoastaan huomenna on terapeutti. Jospa nuorempi tytär vetää mut ulos kotoo

[Cocahontas]

Voi Kati mulla on ihan sama fiilis tosta kun sanoit, että missä on se iloinen ja ihmisistä pitävä ihminen. Välillä tuntuu, että ihan kuin ois myrkkyä täynnä pää kun on jotenkin katkeroitunut/epävarma ihmisten seurassa. Hirveet defenssit pystyssä. Loppupeleissä kuitenkin haluaisin olla lämmin ja avoin muille ihmisille. Ja välillä niitäkin hetkiä tulee, mutta ne kestää vaan hetken, eikä johda mihinkään syvempään kontaktiin. Oonkin miettinyt, että pystyn hyvin etäisiin ihmissuhteisiin, jotka jää sille pinnalliselle tasolle. Siltä monet mun ihmissuhteet tuntuu olevan ollut pitkälti koko elämän muutamia kaverisuhteita lukuunottamatta.

Ei kannata syyttää itseään, vaikka se on vaikeata masentuneena käsittää. Mä teen ihan samaa välillä. Olet Kati hienosti päässyt valmistujaisjuhliinkin, joten pystyt lähtemään ulos. Mietin samaa, että se avun ottaminen on vaikeaa, mutta jos joku tarjoutuisi ja sanoisi, että “Hei nyt puhutaan, mä haluan auttaa sua” niin kyllä mä varmasti ainakin yrittäisin avautua. Toivottavasti rohkenet yhä uudelleen lähtemään jonnekin, vaikka vain pienelle kävelylenkille metsään.

Lucrezia mulla tuli kanssa yhdessä vaiheessa kauhea avautumisen puuska- siis enemmänkin mun taustoista kuin tunteista. Ennen olin hävennyt tosi paljon, enkä halunnut hirveän monelle kertoa siitä, vasta kun tuli ero poikaystävän kanssa ja koin, että nyt on avattava tätä mennyttä myös ulkopuolisille. Se oli vapauttavaa, mutta tunteistani en hirveästi puhunut.

Yhdyn myös noihin tukahdutettuihin tunteisiin. Ne on kertynyt niin pahasti sisälle, ettei oikein tiedä mistä alkaa purkaa niitä. Ne on kuin fyysinen taakka, jonka purkamiseen menee vielä kauan. Toivoisin vaan, että voisi olla jo “terve”. Ne syö kyllä ketä tahansa, enkä ihmettele yhtään, että niinkin hirveät tragediat kuin koulusurmat on mahdollisia. Ei ihmismieli jaksa kaikkea yksin käsitellä. Älkää kösittäkö väärin, en itse ole niin toivottomassa tilanteessa, vielä, enkä halua satuttaa ketään- edes itseäni.

[Chas]

Mä kyllä tahdon olla paljon yksin. Tai halutaan miehen kanssa olla kahdestaan kotona aina kun se on mahdollista. Ennen järkkäilin aina meille menoja ja nähtiin paljon ystäviä. Masennuksen myötä ollaan paljon erakoiduttu. Mutta masentunut ihminen tavallaan tarvitsee sen oman tilansa. Se on tosi vaikeaa jos joutuu pakolla mukaan sosiaalisiin tilanteisiin. Joihin mekin tänä kesänä tulemme joutumaan.

Ei haluaisi aina pettää läheisiä ja vedota siihen masennukseen. Silti tavallaan kaipaa ehkä jollain tasolla ihmisten seuraa. Mä olen huomannut, että mun on helpompi nähdä yhtä tai kahta ihmistä kerralla, enempää härdelliä en oikein jaksaisi siihen ympärille.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen että tapasin viime viikolla entisen työkaverin ja oli kiva jutella. Silti en usko, että musta enää välttämättä koskaan tulee sitä “entistä Lucreziaa”, joka oli aina valmis lähtemään mökkireissuille, pelaamaan minigolffia, ravintoloihin syömään, juhlimaan jne. Luulen, että se aika on auttamattomasti ohi.

[Winston-84]

^ Olen samaa mieltä tuosta, että masentunut ihminen tarvitsee omaa tilaa ja omaa rauhaa, ja se, että pitää väkisin mennä johonkin sosiaaliseen tilanteeseen tiettynä aikana, koska asia on sovittu, kuormittaa masentunutta mieltä ja aiheuttaa helvetinmoista ahdistusta. Mulle aiheuttaa ongelmia se, että väliin mulle iskee tajuton sosiaalisuuden puuska, jolloin tahtoisin nähdä kavereita ja touhuta heidän kanssaan vaikka mitä. No, eihän ihmisille välttämättä sovikaan nähdä juuri silloin, kun mulle tulee sellainen tunne. Onhan heillä omakin elämänsä ja omat kiireensä ja nuo mun sosiaalisuuden puuskani puskevat päälle yleensä varsin lyhyellä varoitusajalla, impulsiivinen ihminen kun muutenkin olen :mrgreen: . Voimme sitten sopia, että nähdään vaikka huomenna tai ensi lauantaina, mutta sitten se mun fiilikseni on ehtinytkin jo latistua moneen otteeseen, masentaa taas, eikä mikään huvitakaan. Tämän vuoksi olen joutunut usein tekemään ohareita, joista sitten poden pirun huonoa mieltä, vaikka toki ilmoitankin aina, jos joku meno pitää perua ja ystäväni kyllä ymmärtävät masennustani, mutta ei se silti kivaa ole, kun on joutunut niin monesti aivan tuuliviirinä ensin sopimaan ja sitten perumaan . Niin, ja vielä tavallaan ilman “oikeaa” syytä, vaikka toki masennus/ahdistus/paniikki varsin painava syy onkin, mutta mulle itselleni tulee sellainen olo, että muut ajattelevat mun vain oikuttelevan taas jotakin, vaikka kyse todella olisi siitä, että en yksinkertaisesti pääse ovesta ulos edes roskia viemään, saati, että pitäisi oikein seurustella ihmisten kanssa ja vielä yrittää repiä jotakin iloa irti siitä .

[Chas]

Mua myös ahdistaa juuri se, että jos sovitaan että nähdään ja just sinä päivänä onkin sellanen olo, ettei pystyis nousta sängystä ylös. Sit tuntuu tosi pahalta olla aina perumassa niitä tapaamisia, vaikka munkin ystävät sanovat ymmärtävänsä tilanteen. Mutta tottakai masentunut mieli kuitenkin syyllistää siitä itseään ja kokee olevansa paska.

Siksi yritän nyt pitää sovitut asiat jos jotain sovin. Eihän mulla muuten ole kohta enää yhtään kavereita jäljellä, jos aina perun kun jotain sovitaan.

[_Kati]

Mulla on sama tunne, jos on sopinut jotain, sitten kuitenkin ei jaksais.

Sain Kelalta kielteisen kuntoutustukipäätöksen, koska toi p…pää lääkäri ei ollut ruksannut kohtaa “Lausunnon tarkoitus, ruksia ei ollut Kuntoutus -kohdalla”

Nyt ei kun uudestaan lääkärille ja meen työterveysasemalle. Sieltä saan lausunnon.

Mutta hyvää viikonloppua, mun muru tuli kotiin ja kaikki hyvin <3

[Cocahontas]

Joo ei se ihmisten näkeminen välttämättä ole se asia, joka helpottaa masennusta. Kaikki tarvitsevat joskus aikaa itselleen. Ei saa pakottaa itseään. Toki välillä se mieli pistää välillä vastaan, vaikka jokin asia tekisikin loppupeleissä hyvää omalle mielelle. Mulle vaan toi yksinäisyys just aiheuttaa masennusta, kun on niin kova kaipuu aitoon yhteyteen ihmisten kanssa. Paradoksaalisesti olen kyllä itse se este siihen yhteyden saamiseen.

Mun pointti on ehkä se, että tekisi jotain, sitten vaikka yksikseen, jotta unohtuisi huolet edes vähäksi aikaa. Uskon, että itseään miellyttävien asioiden tekeminen auttaa älyttömästi jaksamaan. Sanotaanhan, että liikunta auttaa myös mielen terveyteen. Jokainen on tietty yksilö ja nää on asioita joiden huomaan auttavan itseäni. Kunhan saisi vain aikaiseksi.

[_Kati]

Joo, sitä liikuntaa olis hyvä harrastaa. Mutta minkäs teet kun en voi kävellä kuin noin 500 metriä. Selkä on sen jälkeen ihan jumissa. Mulla on selkärangassa yks nikamansiirtymä sekä nivelrikko.

Mutta vastapainoksi teen käsitöitä, se on sellainen asia joka vie ajatukset muualle tai sitten jos on hyvä kirja siihen uppoutuu totaalisesti.

Mulle nää aamupäivät on vaikeita. Nyt mies on kesälomalla elokuuhun asti ja sekoittaa mun aamuohjelman totaalisesti yksin en ole. Ja joka päivä pitäis keksiä, mitä laitan ruuaksi?
Sovimme tänään, että saan olla hidas aamulla . Vieläkin lorvin yöpaidassa. Pitäisköhän kömpii suihkuun.

Huomaatteko, en tunne itseäni epätoivoiseksi kuten keväällä, jolloin joka aamu epätoivo ja jaksaminen oli pinnassa.

Kuulumisiin

[Hemmiina]

Perehtymättä mitenkään tarkemmin tähän keskusteluunne, haluan tuoda esiin ajatukset, mitkä spontaanisti syntyivät, kun luin Kati, sinun tekstejäsi. Voisiko kohdallasi kyse olla ihan “vain” uupumuksesta, minkä seurauksena et jaksa sosiaalista kanssakäymistä? Seksin loppuminen on mielestäni kohtalaisen luonnollinen asia, ainakin meille naisille, eikä seksin puuttumisen pitäisi olla mikään parisuhteen kunnon mittari. Toisaalta, jos aiheesta ei kyetä keskenään juttelemaan, niin ymmärrän, että mieleen hiipii ajatus toisen uskottomuudesta.

Itselläni on muutaman viime vuoden aikana tullut ylimääräisiä kiloja, ei mitenkään paljon, mutta sen verran kuitenkin, että en pidä ITSE itseäni enää viehättävänä. Ällöttää katsoa peilistä löysänä renkaana roikkuvaa vatsaa, joka venyttää navan seudunkin omituiseksi leveäksi “hymykuopaksi”… Kun en pidä itse itseäni viehättävänä, niin miten mieskään voisi pitää. Tai no, tällä hetkellä tuleva ex-mies…

Kerroit, että lapsenlapset tulevat käymään. Tuovatko tyttäresi heitä useinkin hoidettavaksesi? Siinä voisi olla jo yksi kuormittava tekijä, vaikka varmasti ne pienet tuovat myös iloa ja sisältöäkin elämääsi. Tunnistan myös tuon ilmiön, että kun mies on pois, niin itsellä on jotenkin ahdistava olo ja sitten, kun mies on taas paikalla, on turvallisempaa ja helpompaa.

Kevät on meille monelle myös kuormittava vuodenaika, ei kai sitä turhaan puhuta kevätväsymyksestä Minä kävin vastikään yhden terapian yhteydessä läpi elämänkaartani ja erityisesti tätä parisuhteemme/avioliittomme reilut 20 vuotta kestänyttä kaarta ja yllätyksekseni huomasin, että pahimmat aviokriisit osuivat aina kevättalveen. Niitä edelsi syksyllä alkanut miehen “pahoinvointi” (mikä lisäsi hänen haluaan käydä kaljoilla) ja aina se sitten kriisiytyi omaan uupumukseeni kestettyäni useiden kuukausien ajan kehnoa perhetilannettamme. Vaikka nyt paninkin pisteen tuolle tilanteellemme eli hain eroa, niin voin kuvitella, että vuoden päästä keväällä on myös rankkaa, tavalla tai toisella.

Toivon, Kati, että miettisit, mitä SINÄ elämältäsi haluat ja uskallat laittaa rajat esim. tyttärien tai miksei puolisonkin vaatimuksille. Voit yllättäen huomata, että maailma ei romahdakaan eikä nuo läheisesi poistu viereltäsi, vaikket olisikaan niin “kiltti”.

Kuten alussa totesin, en ole perehtynyt tarinaasi sen tarkemmin, joten saatan olla nyt ihan hakoteillä näillä “ohjeillani”. Jos näin on, niin suo se minulle anteeksi

Iloa elämääsi!

[_Kati]

Ihana kiitos Hemmiinalle. Jotakin tuollaista ollaan terapeutilla käyty läpi. Eli en osaa sanoa ei, silloin kun on kyseessä esim. lastenhoito. Ja yleensäkään ein sanominen on vaikeaa. Joskus haluaisin vain olla ja joskus iskee hirvee tarmonpuuska.

Olen kyllä kevätihminen. Syksyllä masentunut ja herään keväällä kuin karhu pesästään Kyllä tuo työpaikkakiusaaminen on olut niin rankka juttu, etten meinaa siitä selvitä sekä se että tein liikaa töitä ilmaiseksi.

Seksi suhteestamme on kadonnut miehen potenssin puutteesta. Itse kyllä haluaisin, mutta tyydyn nyt tähän. Ajattelen usein loppuelämääni, mitä se tuo tullessaan vai tuoko mitään. Kuten varmaan useat masentuneet ihmiset, en näe valoa tunnelin päässä. Ehkä sitten kun saan eläkepäätöksen, saan rauhan. Ja arvatkaa mitä aion silloin tehdä - no vapaaehtoistyötä

Juhannuksena lähdemme “piilopirttiimme” viikoksi, joten kirjoittelemiseen tulee tauko. Meillä kun ei ole enää kannettavaa, vaan tuo tabletti, jota en ole vielä harjoitellut. Minusta se on liian hidas mun ajatuksenjuoksulle .

Mutta tavataan vielä