Haluaisin niin kovasti kertoa jollekulle, miltä minusta tuntuu. Mitä minulle kuuluu. Kuinka voin. Mutta miten selittäisin kenellekään, joka ei itse ole kokenut läheisen päihdeongelmaa, miltä tuntuu. En halua moittia tai mustata aviomiestäni ihmisten silmissä, hän on minulle hyvin rakas ja tärkeä, aivan ihana ihminen. On ympäristölle tiedossa, että hänellä on päihdeongelma. Hän on itse aloitteellinen ja rohkea asian suhteen ja on asiasta kertonut, tutuille ja vieraille. Ja kun se ulkopuolisille kertominen omista tunteista ei auttaisi kuitenkaan, tulisi vain likainen olo. Kun kuitenkin todellisuudessa haluaisin kertoa rakkaalleni, hän kuuntelisi minua ja kertoisi ettei ole mitään hätää ja että me selvitään kaikesta. Mutta. Aviomieheni nukkuu. Hengittää raskaasti, mutta hengittää kuitenkin. Fyysinen kunto on huono, antabuksen läpi juominen ei ole terveellistä. Mutta täytyyhän se kokeilla. Kaksi viikkoa kului juomatta. Sitten iski stressi. Pieni kipinä, aiheellinen sellainen, nosti pintaan valtavan tunneryöpyn, jota oli mahdoton hallita. Ilman olutta, siis. Aviomiehelläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, epävakaa persoonallisuus häiriö ja ADHD. Kova paketti. Hyvässä kunnossa ollessaan hän on aivan hurmaava ja täydellinen aviopuoliso. Hauska, herkkä, kunnioittava, kaunis, rehellinen, veijari ja velikulta. Sydämellinen ihminen. Kun hän ottaa kipinää, hänestä tulee jotain muuta. Hän aivan kuin kytkee tunteet pois päältä. Hänen verbaalinen lahjakkuutensa on mieletöntä. Kirjaimellisesti. Ei tippaakaan empatiaa, ainoastaan säälimätöntä sanallista väkivaltaa joka saa tyydytyksensä vain minun kärsimykseni näkemisestä. Uumoilen manian olevan kääntymässä masennukseksi. Sukellus on syvä ja raskas. Meille molemmille. Juuri tässä hetkessä aviomieheni ei halua apua. Juuri nyt hän etsii lupaa luovuttaa ja päästää irti. Viimeisten kolmen viikon aikana höykytys on ajoittain ollut kovaa. Viime perjantain jälkeen niin kovaa ja intensiivistä, että päästin ajatuksen poismuutosta hiipimään mieleeni, heittihän mieheni nyt jo neljännen kerran minut puheissaan ulos yhteisestä kodistamme. Mutta. Ei. En luovuta. Tiesin jo ennen seurustelun aloittamista hänen ongelmistaan ja taustastaan. Olin valmis katsomaan, mitä suhde toisi tullessaan. Ja onhan se tuonut. Iloa, riemua, aitoa välittämistä. Aviomieheni rakastaa minua sellaisena kuin olen. Isoimman osan aikaa. Niin kuin minäkin häntä. Peitellessäni hänet tänään -joo, joo aikuinen mies osaa peitellä itsensä, minä vain nautin pienistä hetkistä, jolloin voin olla hänelle hellä ja osoittaa että rakastan- mietin, miten voisin lähteä ja antaa siten luvan luovuttaa. Minähän olen luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Ja minulla on tapana pitää lupaukseni. Olen saanut mieheltäni paljon. Tällaisina hetkinä tuntuu pahalta, on kuristava olo, henki ei kulje. tekee mieli itkeä ja huutaa. Ahdistaa niin helvetisti. Miten noin ihana ihminen voi tuhota itseään noin julmasti? Reilussa kahdessa vuodessa mieheni on kulkenut pitkän matkan. Päihteistä ei ole jäljellä enää kuin miedot juomat, kaikki roinat ja terävä viina ovat poissa kuvioista. Psykalle on hyvä hoitokontakti, sama lääkäri ollut reilun vuoden ajan ja lääkitys haettu hyvin kohdalleen. Hän on saanut asiansa hyvään järjestykseen. Ihan itse. Kunnioitan tätä saavutusta valtavasti. Kuitenkin jollain tavalla hänen vointinsa on viimeisen puolen vuoden ajan mennyt alaspäin. Tunne on epämääräinen, en täysin osaa selittää mistä se tulee. Muistin heikkenemistä, vanhat asiat hän muistaa kyllä, mutta eilen sovittuja tai äsken puhuttuja ei. Eikä humala selitä näitä. Sanoja joutuu hakemaan, hetkittäin yksinkertaisetkin asiat tuntuvat vaikeilta suorittaa. Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut ystävällisesti huomauttamaan muutamia kertoja suihkusta ja tai vaatteiden puhtaudesta. Aviomieheni on kuitenkin aina, silloinkin kun veti roinaa, ollut tarkka hygieniastaan ja ulkonäöstään. Surullista ja hämmentävää.
Tuntui hyvältä purkaa ajatuksiaan tänne, kiitos kun kuuntelitte!
Eipä kestä. Pakko oli jotain laittaa, kun ei ole mitään kommentoitu. Itsekin olen välillä jäänyt ilman kommentteja, eikä se hyvältä tunnu. Jäin miettimään, että onko teillä lapsia vai oletteko kaksin… Voin vain kuvitella miten haastavaa on, kun juomisen lisäksi muitakin diagnooseja sekoittamassa pakkaa. Pidäthän omasta jaksamisesta huolta. Itselläni ei ole hoivaviettiä. Mies oli raitis, kun mentiin naimisiin. Olen täynnä pettymystä ja vihaa. Alkoholi on tuonut paljon ikävää elämäämme. On todella sanoinkuvaamaton tunne, kun päivä päivältä tajuaa paremmin, ettei tähän mikään auta. Jos ei juoppo halua lopettaa, niin keinot ovat vähissä. Tsemppiä!
ikävä kyllä näyttää olevan niin että sitten vasta paljastuu ihmisen todellinen luonne kun hän raitistuu, siis se mitä viina tai huumeet tai lääkkeet pilasi. Nehän muuttavat persoonan, joskus lopullisestikin. Siitä ei vaan tarpeeksi varoiteta lapsia ja nuoria että viina muuttaa ihmisen ja voi olla että yhden kerran kokeilu huumeita vie lopuksi ikää mielisairaalaan, niinkin on käynyt että psykoosi on ollut niin voimakas.
tukena voi olla, mutta rankaa varmaan asua saman katon alla. Voihan se olla alkoholistillekin aikamoista suorituspainetta jos toinen odottaa ihmettä eikä sitä tule.
Niin mäkin lupasin rakastaa myötä ja vasta mäessä. Mutta niin lupasi puolisonikin, myös kohdella minua vertaisenaan ja pitää hyvänä… Että lupaukset voi rikkoa, mutta ainakin meillä oli eri syyt miksi me ne rikoimme.
Vakavasti puhuen, olen ollut todella pahoillani erosta. Siis juuri siitä, että liitto päättyi eroon. Olin päättänyt, että en ikinä eroa ja menen vain kerran elämässäni naimisiin. No naimisiin en enää kaipaa, mutta valitettavasti ero on totta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sisukkuus ei välttämättä ole jääräpäisyyttä vaan henkilökohtainen halu selvitä elämässä eteenpäin, kohti omaa päämäärää, joka minulla on onnellisuus.
En voi kuin toivottaa voimia ja rohkeutta elämääsi, olipa tulevaisuutesi mikä tahansa.