Olen kirjoittanut tänne muutamia kertoja, kun tehnyt mieli yrittää itsemurhaa. Yrittänyt kaksi kertaa ja surkeasti epäonnistunut.
Nyt uusi työpaikka jossa palkka niin surkea, että ei varaa muuta tehdä kuin käydä töissä ja istua kotona.
Muutin uuden työpaikan takia ja nyt paska fiilis kun osoittautunut virheeksi TAAS KERRAN.
Kaipaan menetettyä koiraani joka oli mun ainoa rakas. Ihmisitäen isommin välitä ja ainakaan nyt eipysty uutta koiraa hankkimaan.
On se vaan tämä Helvetin yksinäinen tie vaikea kulkea,kun ei löydy paikkaansa tässä maailmassa enää kun sen kerran hukannut.
Joka ilta toivon, että ei enää aamulla heräisi vaan pääsisi pois tästä paskasta elämästä omien rakkaiden koissujen luo.
Enää en yritä lääkkeeillä päästä pois kun se ei kuitenkaan onnistu,mutta ei oikeastaan mitään syytä elää enää
Eikai asiat nyt noin hullusti ole. Ja on työttömilläkin varaa tehdä asioita, tuskin palkkasi nyt sentään niin huono on että aina tarvis kotona istua. Lenkille ja ulos niin kummasti piristyy. Mietit mikä sinua kiinnostaa ja teet sellaisia asioita. Elämä voittaa.
Tämä yksi ainut elämä on muutenkin jo niin lyhyt, että turha sitä on ennen aikojaan päättää.
Olen uusi tällä palstalla. Komppaan edellistä vastaajaa siinä, että ei kai se palkasta ole kiinni, voiko tehdä asioita vai eikö. Itse olen hyväpalkkaisessa työssä, on kiva koti ja kaikki pitäisi olla kohdallaan. Silti olen syksyllä itse ollut lähellä onnistua yrityksessä päästä täältä pois. Aiemmin itse istuin vain kotona, enkä päässyt oikein mihinkään, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut.
Mulle ainakin tärkeä henkireikä ja oikeasti mielialaan eniten vaikuttanut asia on ollut nousta ylös sohvalta ja mennä luontoon liikkumaan. Rauhassa kuunnella ja katsella, kulkea omien ajatustensa kanssa. Hengitellä luonnon rytmiin. Huomasin heti alkuun, että kerta kerran jälkeen fiilis on parempi ja on helpompi lähteä liikkeelle. Nytkin kun oma olo ahdistaa tai masentaa, niin otan tossut jalkaan ja kävelen tunnin, kaksi tai kolme luonnossa ja saan siitä mielenrauhaa tosi paljon.
Tietenkään tämä ei kaikille toimi, mutta uskoisin, että jokainen löytää itselleen sen mielialaa kohentavan puuhan. On paljon järjestöjä, esim SPR, jonka toimintaan voi mennä mukaan, Vapaaehtoinen pelastuspalvelu jne on ne, joista minulla itselläni on kokemusta. Siellä on mukavaa porukkaa ja tapaamisten jälkeen on aina hyvä mieli
Kuten edellinenkin kirjoittaja sanoi, elämä voittaa! En ollut samaa mieltä itse herättyäni teho-osastolta nukutuksesta, mutta kyllä maailman valoisa puoli on sen jälkeen voittanut. Maailma on hyvä ja kiva paikka olla - ja meillä on paljon mahdollista itse vaikuttaa siihen, miten siihen suhtaudumme
Täällä kohtalotoveri. Itsemurha-aikeista en enää koskaan edes vihjaise täällä, koska muutama vuosi sitten taisin kysellä lääkkeistä, niin ei mennyt kuin puolisen tuntia/tunti, kun oli poliisit oven takana. Ja väkisin oli puheltava vielä ensihoidon kanssa, vaikka koitin vakuutella pollareille, että en ole tekemässä itselleni juuri nyt mitään. Siinä olin juuri iltasella tilaamassa ruokalähetystä netistä, ja jaloissa pyöri kaksi kissaa. Sanoin poliisille ja myöhemmin ensihoidon kavereille, että näyttääkö tämä tässä siltä, että olisin tekemässä jotain. Kämppä siisti, itse selvinpäin kuten raivoraittiina aina (en ole ihan varma, otinko tuolloin vielä jotain, jossain vaiheessa tuli sellaiset lääkkeet joiden kanssa ei yksinkertaisesti vain oteta alkoa, mutta selvinpäin olin, alko ei ole koskaan ollut ongelma), tilaan juuri tässä ruokaa itselle ja kisuille. No uskoivat, ja näin asia olikin. Se on totta, että olin kiinnostunut, löytyisikö joku kotikonstein löytyvä yhdistelmä jolla pääsee täältä kärsimästä, mutta etsinnän jälkeen, näin vuosia jälkeenpäin, voin sanoa, ettei löydy (siis sellaista, joissa on suljettu vihanneksena herääminen, ja lääkkeillä, joita reseptillä apteekista saa).
Niin miksi tieto meni juuri täältä poliisille, no koska en muista kirjoittaneeni muualle asiasta. Eräs “kaveri” kiistää ilmoittaneensa minnekään.
Joten ihan tiedoksi ylläpidolle yms: en ole tekemässä itselleni mitään (juuri nyt, voi olla että teen joskus, mutta ette te voi tilata poliisia ovelle koputtelemaan joka ilta ).
Mulla on pitkä tarina, enkä halua kertoa siitä kaikkea, kuin ehkä privana, jos joku haluaa kirjoitella (olen ollut niin pitkään täältä pois, etten muista toimiiko täällä yksityisviestit). Mutta asiat olivat 2000-luvun puolivälissä ihan ok. Sitten sairastuin vakavasti, vaimo nosti kytkintä 2013, ja jäin kahden rakkaan kissani kanssa. Nyt ne molemmat ovat lähteneet sairauksien vuoksi pois, kissojen taivaaseen tms. Viimeisin joulukuussa. Minulla ei ole yhtään ihmiskontaktia. Kaikki meni mm. avioeron myötä.
Menetin edellisen elämän ystävät uskonnon vuoksi, joka esti olemasta yhteydessä vanhoihin harvoihin ystäviin. Erosimme vaimon kanssa yhteisesti moisesta mielenhallinta-lahkosta, mutta samalla meni sen kautta löytyneet 10-vuotiset “ystävät”, koska tämä lahko on kuuluisa että se karttaa entisiä jäseniä, heihin ei yksinkertaisesti saa olla yhteydessä.
Ja sitten vaimo kyllästyi sairasteluun, etenkin siihen ettei mulla ottanut eteen, eikä mulla tottavie tehnyt yhtään edes mieli. Olin totaalisen masentunut, käynyt läpi lukuisia suuria leikkauksia, ja vaimo halusi patukkaa. Minulla oli yli 10 erilaista lääkettä, joista osa vaikutti seisokkiin. No, masennuslääke jätettiin pois, että olisi ottanut eteen, mutta ei sekään auttanut. Olisiko masennus vaikuttanut, eh… Yritin kyllä kaikkeni, juoksin traumaterapian lisäksi myös seksiterapeutilla. Mutta ei auttanut. No, ymmärrän häntä. Mutta jäin siis totaalisen yksin. Yritin epätoivoissani lämmitellä vanhoja, uskontopaskan yhteydessä menetettyjä harvoja ystäviä “edellisestä” elämästä. Kaikilla oli jo omat menonsa, oli perheenlisäystä tullut jne. Ymmärrän ettei heitä kiinnostanut.
Kun olen sairas, minulla ei ole mahdollisuus saada ihmiskontakteja edes työn kautta. Olen totaalisen yksin, nyt kun toinenkin rakas kissa kuoli joulukuussa 19. Sen jälkeen olen etsinyt paljon tietoa itsemurhasta. Ja eutanasiasta, Sveitsissä saisi lähteä suomalainenkin, mutta eipä eläkeläisellä ole päälle 10 000 euroa.
Koska olen niin huonossa kunnossa, en uskalla enää ottaa uutta kissaa, joka varmasti kohtuullistaisi oloa. En taatusti tekisi itselleni mitään jos olisi karvakaveri. Minulla ei näet olisi kissalle hoitoa siltä varalta, jos joutuisin välillä sairaalaan, kuten aina välillä sairauksieni kanssa käy. Tähän asti on käynyt tuuri, viimeksi oli vielä kultainen naapuri, joka kävi hoitamassa kisujen ruoat/astiat kun makasin Haartmannin hoitovirheen vuoksi 3 viikkoa Töölössä (kiitos vaan kun aiheutitte kuolion sääreeni, tämä olisi pitkä asia kertoa). Hänen oli muutettava valitettavasti pois.
Se miksi vastasin sinulle, sinulla on niin samanlaiset toiveet. Minäkin toivon joka ilta, etten heräisi enää aamulla. Minä vain kaipaan kahta kissaani. Mutta totta hemmetissä sitä herää, varsinkin kun en tee mitään itselleni (vink vink ylläpito, en tee en).
Kissan kaikki lelut lattialla ovat kuin ne siihen jäivät joulukuussa. En osaa tehdä niille mitään. Itken joka aamu/päivä/ilta ikävääni (joo, haukkukaa vain, “mies” ja vollottaa kissan perään), viimeiseksi pois lähtenyt kissa oli erityisen rakas. Hän oli eläinystäväni. Juttelin ja lauleskelinkin hänelle kaikenlaista. Naapurit varmaan luullut, että täältä on muutettu pois, kun ei kuulu enää iloista pulinaa, tai uutisten kommentointia yms. Joka aamu hän tuli syliini nukkumaan hetkeksi, ja illalla myös. Se oli tärkeä rutiini hänelle, minullekin. Huomaan sen varsin hyvin nyt. Eläimen pelkkä läsnäolo voi olla tärkeä. Ja se tuo masentuneen elämään rytmiä, lemmikistä on pidettävä huolta, koska hän on täysin ihmisen armoilla. Minä hoidan aina ensin kisujen asiat, vuokrat ja laskut, ja mitä jää, on minulle sitten, jos jää. On kaurapuuro tullut tutuksi.
Elämässä ei todella ole mitään. Tämän ikäisenä ei enää luoda ystävyyssuhteita kuten ennen. En ennenkään ole ollut hyvä luomaan suhteita, mutta noin yleisesti, tulen kyllä ihmisten kanssa toimeen, minusta kyllä on pitänytkin jotkut. En ole hiljainen jurottaja ihmisten kanssa. Että ei se siitä ole kiinni. Mutta miksi sitä nyt yksinäisiä on… syitä on monta.
En tiedä mitä tehdä. Kärsin todella tästä yksinäisyydestä. Meitä on varmaan monta, mutta ei se tieto auta mitään. Itse en näe valona kuin sen, että jos jotenkin voisin vielä ottaa uuden kissan jossain vaiheessa, että olisi jotain lämpöä elämässä, joku jota saisi helliä ja saisi siinä samalla itsekin huomiota (kissat, toisin kuin moni luulee, voivat kiintyä ns. luottoihmiseensä todella, kunhan sen ensin omalla hoitamisella yms. hellyydellä ansaitsee ja tekevät tykkäämisensä tiedettäväksi, ja se on rehellistä varsinkin kissalla). Mutta kuten sanottua, olen niin yksin, että minulla ei ole enää ketään hoitamaan kisua, jos joudun vaikka sairaalaan viikoksi pariksi. Kuluttavaa.
Katselin tuossa Elossa 24h -sarjan jaksot läpi. Kaikessa näkee miten läheiset ovat tärkeitä. Silloin tilanne viimeksi oli pahimmillaan, että olin useita kertoja viikko/kuukausikaupalla sairaalassa, oli vielä vaimo ja hänen sisko sekä anoppi myös, sekä seurakuntalaisia “ystäviä”. Pelottaa jo valmiiksi, että miten taas kun tämän vakavan ja monioireisen sairauden kanssa seuraavan kerran on leikelty, eikä saa mitään tukea. Olen jo pienemmissä reissuissa huomannut, että sairaalassa pistetään nopeasti merkille, jos potilasta ei käy kukaan katsomassa, ja tällaisen potilaan toiveet jäävät helposti viimeiseksi/hoitamatta kaiken kiireen keskellä. Been there, done that. Voin kertoa omakohtaisia kokemuksia tästä, valitettavasti. Jos potilasta käy katsomassa joka päivä iso porukka, niin aijai kun hoitajatkin ovat niin mielinkielin, käydään vierailuaikana lirkuttelemassa, että tarvitseeko potilas jotain. Siinä sivussa yrittää itse pyytää, että anteeksi, mutta minulla olisi… Kuule, kutsu oma hoitajasi tms. Fking jee.
Heh, jos haluaa oikein kunnon tuskaa kokea, niin katselee telkusta Suomilovea tjsp. Ihanaa että ihmisillä on rakkaita ihmisiä, mutta jumalauta se viiltää syvään omaa oloa. Ei muuta kuin rauhoittavaa poskeen, että saisi edes nukuttua.
No niin, olipa sekava viesti. Paljon olisi ajatustenvaihtoa kun saisi jutella jonkun kanssa. Mutta eipä ihmiset ymmärrä. Esim. ikävääni kissaani ei ymmärrä kukaan kenen kanssa olen saanut mahdollisuuden mainita (lääkärissä tms. jos on tullut puheeksi. Sieltä tulee sitä kyllä se siitä jne. tyhjiä lauseita. Enkä syytä, kukapa sitä toista voisi auttaa. Ja jos on itsellä omat asiat kunnossa, niin on pirun vaikea ymmärtää miltä tuntuu ihmisestä, jolta ovat kaikki turvaverkot kaikonneet.
Mutta kai sekavan viestini tarkoitus oli aloittajalle sanoa, että minulla on ainakin aavistus miltä sinusta tuntuu. Se tilanne on julma ja lohduton.
Toivottavasti sinua onnistaa, mikä ikinä tilannettaisi helpottaisi.
).
Minulla ei ole yhtään ihmiskontaktia. Kaikki meni mm. avioeron myötä.
Olin totaalisen masentunut, käynyt läpi lukuisia suuria leikkauksia, ja vaimo halusi patukkaa. 
Ihanaa että ihmisillä on rakkaita ihmisiä, mutta jumalauta se viiltää syvään omaa oloa. Ei muuta kuin rauhoittavaa poskeen, että saisi edes nukuttua.