Eka kertaa kitjoitan ja en edes tiedä mistä aloitan… Viimeiset kaks-kolme vuotta olen yrittänyt lopettaa kokonaa ylä ja alamäkeen törmäten. olin kesällä klinikkahoidossa pari kuukautta ja auttoi, mut sit pikkuhiljaa se taas alkoi. Kun sitä luulee kontroloivan ja se HALU olla “normaali”.
Minulla on ihana perhe, työ, talo, kaikki siis näyttäis ulospäin hyvältä ja moni sais varmaan shokin jos tietäis. Mieheni oli alussa paljon tukena, mut nyt on antanut periksi. En tiedä mitä tapahtuu…
Olo on tosi yksinäinen…Miten saan korjattua kaiken, miten saan kaikki ennalleen, miten jaksaa eteenpäin…
On meillä tietty olut suhteessa paljon muitakin ongelmia, mutta tiedä että alkohoti on suurin.
Nytkinkun kirjoitan kyyneleet valuu silmille.
Se tuska ja huuto sydämmessä…
Heips ja tervetuloa!
Kerrot olevasi yksinäinen vaikka sinulla on perhekin? Mainitsit miehen, onko lapsia?
Halu olla normaali tarkoittaa kai halua osata käyttää alkoholia niinkuin “normaalit”, ilman ongelmia? Mutta onko se mahdollista? Kaikille se ei ole, kuten tiedämme.
Jos se klinikka auttoi kesällä, ehkä olisi aika hakeutua sinne takaisin, tai pohtia jotain muita tukikeinoja, esim. vertaistukiryhmiä.
Toki kirjoittaminen tänne foorumillekin on jo yksi keino.
Tsemppiä!
Hei!
Niinhän se meni silloin itselläkin ennen, että vaikka oli ihmisiä ympärillä paljonkin, niin silti sitä oli kaiken keskellä yksin ja yksinäinen. Ei sitä olisi voinut kukaan uskoakkaan minkälaista niiden kulissien sisällä oli kärvistellä.
Tällä palstalla kuitenkin kaikki omakohtaisesti tietävät miltä sinusta nyt tuntuu, koska jokainen on tuon saman kokenut ja sieltä pois päässyt. Enkä näe mitään syytä mikset sinäkin voisi päästä, joten tervetuloa mukaan!
On lapsia ja he ovatkin asia jonka takia haluan todellakin parantua. Avioliiton myös, Mutta miten? Tuntuu että kaikki on jo liian myöhäistä…
Joo kun ajattelen aikaa raittiina, olin onnellinen, en “menettänyt” mitään päinvastoin.
En asu suomessa ja tämän maan hoitosysteemit on vähän erilaiset. En pääse klinikalle koska siellä ei ole paikkoja vapaana. Viikottain kulen päiväterapiassa.
Tänää ajattelen, että en voi juoda enään ikinä, mutta miten viikon päästä, kuukauden ja varsinkin silloin kun tulee aika että menee hyvin ja on vahvempi…Silloin riski on suurin.
Parantumisen halu on suuri, siksi halusinkin kokeilla kirjoittamista tänne palstalle. Viime yön situin ja luvin tarinoita. Tiedän että yksin en ole ongelman kanssa…
Hei Onnea etsivä!
Tervetuloa mukaan palstalle, kiva että löysit tiesi tänne! 
Meitä on täällä monia muitakin perheellisiä ihmisiä, jotka painimme samanlaisten ongelmien kanssa. Ja ulkosuomalaisiakin taitaa olla useampia… Tässä porukassa et siis enää ole yksin, vaan muiden kaltaistesi joukossa. Tsemppiä yrityksellesi ja halaukset!
t.syystuuli
PS: Pysyttelehän aktiivisesti linjoilla! Jo pelkkä tänne kirjoittaminen ja muiden kokemusten lukeminen on auttanut ainakin minua tosi paljon!
Ihmeelisintähän tässä mun tilanteessa varmasti monen mielestä on, että kaikki näyttää ulospäin ok. On työ, perhe, koti, raha-asiathyvin. Mietin monet monet kerrat ett missä meni pieleen??? Alkoholista tuli paras kaveri. Sitä melkein jutteli ja halas sen kanssa. On vain jotenkin saatava taottua päähän ett kerran alkoholisti aina alkoholisti. Ei löydy mitään
mutta…
Mitä avioliittoon tulee, en uskalla etes ajatella. Niin vaikeasti asiat on. Hän ei jaksa enää tukea. Eikä multakaan löydy paljon sanoja. Ollut liikaa lupauksia ja vielä enemmän pettymyksia. Istun monesti pienenä kun hiiri sohvan nurkassa ja kuuntelen hänen saarnoja.
Tiedä että tie on pitkä ja asiat ei parane päivässä eika kahdessa.
Ihan samoin sanoin olisin minäkin voinut kuvailla tilannettani, kun kirjauduin tälle palstalle mukaan ensimmäistä kertaa. Liian pitkään sitä jotenkin uskotteli itsellensä kaiken olevan ihan hyvin, tai vähintäänkin kääntyvän parempaan suuntaan tosi pian, sillä kulissithan olivat edelleen kunnossa… Kuinka itsekäs sitä olikaan! Kuitenkin siinä vieressä läheiseni kärsivät koko ajan, työt tuli usein hoidettua vajaateholla (krapulassa/väsyneenä), omasta terveydestä huolehtiminen oli retuperällä jne. Huhhuh… 
Näiden asioiden ajatteleminen tuntuu edelleen tosi ikävältä, vaikka koenkin päässeeni jo eroon hyödyttömistä syyllisyyden tunteista. Vain sillä on lopulta merkitystä mitä teen tänään ja kuinka elän tänään. Ja tänään olen raitis, se riittää.
Mulla oli myös omat koukeroni silloin ihmisten parissa. Se oli äärettömän nöyryyttävää vailla minkäänlaista omanarvontuntoa ja itseluottamusta kohdata niitä ihmisiä, joille oli lupauksiaan pettänyt ja toisaalta tunsi valtavaa katkeruuttakin heitä kohtaan. Myötäili vaan, eikä oikein sanojakaan tahtonut saada suustaan, eikä ollut mielipiteitä mihinkään. Toisaalta olisi varmasti halunnut olla ihmisten kanssa, mutta toisaalta oli tunne että mihin mä pääsen karkuun ja nyt just ja heti.
Se sattui ja paljon, kun minut sitten jätettiin ypöyksin, tai ainakin tapahtui sellainen käänne, että nyt tunsin olevani ihan omillani. Ja siinä tapahtui jotain ihmeellistä! Koska silloin minuun tuli oma halu itseni takia ruveta raitistumaan. En tiennyt yhtään mitä odottaa tulevalta ja se vaikutti sysimustalta ja pelottavalta, mutta nyt mulla oli joku asia mistä pitää kiinni. Joku sellainen juttu mikä toi merkityksen siihen älyttömään tunteiden sekasortoon, jossa elin. Nimittäin se, että haluan raitistua ja mulla ei ole mitään omia ehtoja sen suhteen, miten sen pitäisi tapahtua. Olen valmis tekemään mitä tahansa, jotta se onnistuu.
Silloin mulla oli suunnaton epävarmuus omista kyvyistäni suoriutua opinnoistani loppuun asti kunnialla, jotka olivat siihen aikaan vielä melko alkuvaiheessa. Työelämään siirtymistä ja työpaikan löytymisestä tunsin oikeastaan pelkoa ja valtavaa epävarmuutta, miten pärjään. Ihmissuhteet pelkäsin menettäväni kaikki. Olin rapakunnossa, sekä fyysisesti että henkisesti. Taisin jopa pelätä mielenterveytenikin menettämistä.
No katsotaas miten on nyt 3,5 vuoden jälkeen käynyt:
- Kouluni sain päätökseen ihan kelvollisin numeroin viime kesänä.
- Töissä olen tuona aikana ollut sen mitä opinnoiltani olen ehtinyt, tosin nyt olen muutaman kuukauden työstänyt itseäni ja olen sen takia ihan tarkoituksella pidättäytynyt työnteosta. En pelkää työelämään siirtymistä enää yhtään.
- Ihmissuhteissa harava on karsinut rankalla kädellä niitä myrkyllisiä ihmisiä pois ja paljon tulee vietettyä aikaa yksin. Mutta nimenomaan yksin! En ole enää yksinäinen ja löydän aina halutessani seuraa. Vieläpä sellaista seuraa, jossa mun ei tarvitse täristä kuin haavanlehti, peläten mitä uskaltaa sanoa.
- Olen fyysisesti paremmassa kunnossa, kuin koskaan elämässäni ja pidän itsestäni huolta liikunnan ja terveellisemmän ruokavalion myötä.
- Mulla on harrastuksia ja mielenkiintoni kohdistuu tänäpäivänä moniin erilaisiin asioihin, jotka eivät liity mitenkään juomiseen
- Pystyn tänäpäivänä kantamaan itse vastuuta itsestäni ja hoitamaan omia asioitani.
- Mielenterveyteni katsoisin takuuvarmasti menneen jo aikapäiviä sitten, jos olisin jatkanut entiseen malliin.
Monia asioita tiedostan olevan vieläkin auki ja niiden ratkaisu tulee löytymään joskus tulevaisuudessa ja ne asettuvat varmasti minulle tarkoitettuihin uomiin. Mutta edistys on jo tässä ajassa ollut huimaa, vaikkei siitä itse osaakkaan ehkä ihan riittävän kiitollinen olla.
Ei se ole mikään ihme ettei puoliso enää jaksa tukea kun pettymyksiä tulee pettymyksien perään, eikä muutenkaan puolison tehtäviin kuulu huolehtia sinun päihdeongelmasta, ei todellakaan, vaan päihdeongelmasi on nimenomaan sinun ongelma ja sinun siitä myös kuuluu kantaa päävastuu.
Tuskin sinä enään saat puolisosi luottamusta takaisin pelkällä sananhelinällä, vaan nyt olet siinä pisteessä, että jotain konkreettista pitää aidosti tehdä ja tapahtua, kaiken lisäksi asian kansa näyttäisi olevan todella kiire. Oikeat teot palauttaa kyllä luottamuksen, mutta sekin vie ymmärrettävästi aikaa. Olette tärkeässä tienhaarassa yhteiselämänne kannalta ja suositteisin, että alkosta eroonpääsemiseen kannattaa laittaa kaikki valttikortit likoon pikaisesti, mutta ei pelkästään juomisen lopettaminen riitä, vaan elämänilo ja halu pitää saada palautettua siinä sivussa.
Kaikki on mahdollista kun vain hyväksyy tosiasiat ja alkaa toimimaan niitten mukaan.
T. Probably
Komppaan tuossa prossaa. Se on nyt ihan ymmärrettävää, että minulla ihmisiltä ympäriltäni loppui ns. mielenkiinto. Itsellähän ei ollut harmainta aavistustakaan ongelmastani ja syytin vain muita, kun ovat niin kylmäsydämisiä että kehtaavat mua vältellä ja moittia. 
Alkoholisti on siinä käsityksessä, että kukaan ei rakasta ja toimii sen olettamuksen mukaan. Se ei vain siellä päässä tosiaankaan pyörinyt, että jollekin toiselle ihmiselle tästä voisi koitua hankaluuksia, kun olin niin kiinnittynyt vain siihen omaan pahaan olooni. Ne omat kauhuni mua vain kiinnostivat. Ne lasit ovat kovin erilaiset, minkä takaa sairas alkoholisti tätä maailmaa katselee, kuin ns. terveellä tunne-elämällä varustettu ihminen.
Sellaista ihmisrauniota, kuin minä silloin olin, onkin ihan mahdotonta rakastaa. Mutta luojan kiitos tänäpäivänä tajuan sen olleen sairaus, jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä sen kanssa kuka olen tai minkä arvoinen olen. Eikä tarvitse enää ihmisten parissa kulkea anteeksi pyydellen omaa olemassaoloaan, eikä jokaisen ihmisen tarvitsekkaan minusta tykätä. Pääasia että opin pikkuhiljaa tykkäämään itse itsestäni.