Olen palaamuuttaja tänne foorumille, aiemmin ollut useampia päätöksiä kukistaa vihollinen, ja aina se on päätynyt siihen, että olen antautunut. Monesti melkein huomaamatta. Antanut pikkusormen ja sitten on mennyt koko nainen. Joka kerta olen rimpuillut itseni ylös, kunnes tuntuu ettei enää jaksa yhtään kertaa enää. Ja sitten kun asiat ovat olleet tänäkin vuonna loppukesästä hyvin, ainakin päällisin puolin, laskin suojaukseni - ja join. Muutama viikko sitten olin aivan epätoivoissani vieraassa maassa, kaikki lopussa ja tuntui, että voisin vain kuolla sinne eikä kukaan kaipaamaan jäisi.
Onneksi joku elämänliekki vielä lepatti minussa ja pääsin Suomeen ja nyt on tosiaan raitista aikaa hetken verran takana. Pelkäsin kyllä, että kun pitkäaikainen suhde loppui (ja meni duuni ja koti) kuin seinään, että en vaan kestä sitä ilman alkoholia. Ja kyllä se, että niin sanotusti meni kaikkien entistenkin pohjien läpi pelotti. Ja mitä tapahtuisikaan jos vielä läträisin. Kesällä käytyyn kuntoutukseenkaan ei ole asiaa. Mutta: paitsi että sain tukea sisaruksilta, mä olen löytänyt tukea myös AA:n nettiryhmistä. Olen josksu aiemmin pyörähtänyt palavereissa saamatta niistä yhtään mitään. Nyt ne on olleet mulle paikkoja, jossa olen saanut jakaa paskaa oloa ja fiiliksiä ja kaikki tämä lähtemättä mihinkään (koska meinaan saada paniikkokohtauksen jos olen ihmisjoukoissa). Tiedän, että kaikille AA ei sovi, ja monenlaista ryhmää siellä onkin, mutta kuten sanottu itselle se on tarjonnut apua, joka on ollut tarpeen. Ja joskus siellä vain kuuntelen kun en jaksa edes puhua mitään. Päiväkirjaa yritän pitää, mutta jotenkaan en saa tunnemössöstä oikein järkeviä lauseita aikaan, niin kuin ehkä tässäkin huomaa.Jotenkin nyt on vaan sellainen olo, että kaikki keinot pitää nyt käyttää.
Tämä on yhtä vuoristorataa ja kummitusjunaa yhdistettynä. Öisin ajattelen, että menen makaamaan raiteille ja kuolen pois. Aamulla en halua herätä uuteen päivään, tuntuu että menen autopilotilla eteenpäin. Sisäälläni on 99 prosenttisesti silkkaa epätoivoa, huonommuutta, ahdistusta, häpeää, syyllisyyttä, surua. Silti, jokin minussa kaiken tämän jälkeen räpiköi tässä elämisen puolesta ja nimenomaan elämisen puolesta ilman alkoholia. Jokin vielä saa nousemaan aamuisin ylös eikä lähde kauppaan hakemaan harsoa kaiken ylle.
Tämänkin kirjoittaminen auttaa oloa, en tiedä kenelle sitä kirjoittaa, vai kirjoittaako eniten itselleen, mutta kunhan kirjoitan. Nyt en ole tämän aikana ajatellut alkoholia ja takana on jo raitis päivä, edessä raitis ilta. Aika hyvä saavutus tällaiselle pitkän matkan alkoholistimaisterille.
Mutta tämmöisiä tuli mieleen.
Enkä halua siitä irti päästää. Täällä plinkissä on ollut paljon juttua siitä, että tässä vaiheessa alkaa “kohtuukäyttö” ajatukset pyöriä mielessä. Vielä ei ole pyörineet kuten myöskään en ole (edelleenkään) juomisunia nähnyt.