Löytyiskö pidemmän linjan addikteja juttukaveriksi/ vertaistueksi. Ihmisiä jotka haluavat lopettaa tai ovat heränneet todellisuuteen ja pyrkivät elämään asian kanssa.
Moikka!
Kerrotko hieman itsestäsi:) olen kirjoitelut omaa viestiketjua tuolla “10 vuoden tramal helvetti loppusuoralla” osiolla. mitä aineita käytät/käytit? jnejne…
Mulla n15v päihdehistoria, joista 3,5v ilman huumeita. Alkoholia käytän joskus ja harvakseltaan lyricoita. Olen k-hoidossa. Täysin raivoraitista minusta tuskin koskaan tulee, ts alkoholia en kokonaan varmaan lopeta.
Mulla kypsyi lopettamisajatus varmaan pari viimeistä käyttövuotta 2010-2012. En oikeastaan saanut enää päihteistä irti mitään miksi alunperin joskus niitä aloin käyttämään. Rimpuilin ja vedin vaikken halunnut vetää, valvoin vaikken halunnut valvoa… Vihasin ja rakastin käyttöä samaan aikaan. Aloitin käyttöni pirillä, jota meni useita vuosia, kunnes tuli aakkoset… Käytin pääasiassa mdpv:tä, jos sitä ei ollut niin piriä tai tutkareita. Bupre oli siellä pohjalla aina, monta vuotta. Olin/olen siihen nalkissa.
Moni on kysynyt, että miksi mulle se suosikkidouppi oli pv… Ja miten muka nautin siitä olosta, varsinkin monen päivän putkissa. Jaa-a, ehkä se kieroutunut “twisted” -meininki, minkä se pään sisälle teki, oli se The juttu. Kun kuitenkin osittain tajusi, että ne kaikki kuuloharhat ym oli vaan oman pään tuotosta, niin niille osasi nauraa ja heittää vaan lisää vettä myllyyn. Jotenkin sitä nautti siitä äärirajoilla olemisesta, että oli melkein hulluuden syövereissä, liki psykoottinen. Jotenkin annoin vaan mennä ja huusin pääni sisällä itselleni, et “bring it on, is that all you got???”. Noiden äärikokemusten jälkeen piri oli liian “laimeaa”, tylsää. Ja tole siihen oli pv:n jälkeen ihan älytön. Silti sitä veti, korvikkeena. Samoin tutkarit meni siinä sivussa, ja ennemmin vedin niitäkin, kuin piriä. Kait en ole ihan perinteinen piripää, kun se ei mulle jostain syystä riittänyt, ei vienyt niin syvälle sekotilaan pääni kanssa, kuin olisin halunnut. Vaikka kyllä siitäkin lopulta aika kujalla tuli oltua, tajuamattaan…
Mutta kaikkeen kyllästyy ja turtuu, ei jaksa eikä kiinnosta. Niin itsellekin kävi, lopulta.
Halusin raitistua. Halusin todella. Se vain ei ollutkaan ihan niin helppoa, koska pidin aina “jalkaa oven välissä”. Eli OIKEASTI en halunnut, vaikka niin uskottelin itselleni, koska parin vuoden ajan tosiaan jatkuvasti retkahdin ja retkahdin. Menin syvemmälle, kuin koskaan itseni kanssa. Tuli psykooseja, tuli övereitä… Parisuhde oli kovilla, vaikka molemmat käytettiin, toinen vaan oli nimenomaan (mieheni) se perinteinen piripää, minä ehdottomasti pv-pää. Siinä ei paljoa ajatusmaailmat kohdanneet, eikä ne kyllä käytettäessä kohdanneet muutoinkaan. Oli pettämistä, väkivaltaa, valehtelua, kumpikin yritti vetää toiselta salassa, mut pääasiassa yhdessä (samassa tilassa pakon sanelemana, ei puhuttu tms toisillemme ollenkaan).
Itse sitten erään todella järkyttävän tapahtumaketjun jälkeen (hurja riita, meinas henki lähteä, vedin itseni niin huonoon kuntoon ja jouduin pakkohoitoon sairaalaan psykoottisuuden ja itsetuhoisuuden vuoksi) tuli lopultakin se OIKEA oma halu lopettaa. Olo oli kevyt, ei ollut lainkaan mitään kitkuja eikä mitään, oli helppo olla ja hengittää, kun ei TARVINNUT enää käyttää! K-hoidossa olin ollut puoli vuotta, ja oli siinä ja siinä etten lentänyt pihalle koko hoidosta retkuilun ja käytön takia. Onneksi en! Hoito pelasti mut, kun siihen lopulta sitouduin ja halu raitistua oli lopulta löytynyt.
Nyt jälkeenpäin nuo käyttöajat tuntuu kaukaiselta muistolta, en ole se sama ihminen enää.
Puoliso raitistui vasta vajaan vuoden kuluttua omasta raitistumisestani, hän veti multa “salassa”, hävisi päiväkausia kestäneille reissuille ym mukavaa…! Mutta oma halu oli nii vakaalla pohjalla, että ei tehnyt, ihan rehellisesti, mieli edes koskea piikkiin/douppiin. Ei vaan enää kiinnostanut, nähty jo.
Nyt, 3,5v viimeisistä vedoistani, viimeisestä kamankäytöstä, olen taas jotenkin ruvennut enemmän j enemmän himoitsemaan aineita. Kulunut vuosi on ollut jatkuvaa tappelua itteni kanssa, kun tekee mieli jatkuvasti. Vaikka asiat on nyt hyvin, on perhe, kiva koti, auto ym, raha-asiat ihan ok ja hoito sujuu hyvin, lomat on pyörineet 3v.
Puolisolle en osaa puhua näistä kitkuista, koska hänen raittius ei ole niin vakaa, jottei hällä lähtis kamakela päässä pyörimään, hän retkahtaa n 5-8kk välein. Itse en kertaakaan.
Mut nyt on ollut viimeiset 2kk niin s***tanan vaikeita, että hulluksi tässä meinaa tulla! Kun järki sanoo, että nää menee ohi, kun vaan odottelee kärsivällisesti, no eipä ole mennyt ohi,5vko putkeen päivittäin pyörinyt kama päässä, periksi en ole antanut.
Mutta kohta en tiedä mitä teen, kun koko ajan vaan semmonen pieni piru kuiskii olkapäällä, että entäs jos yhden päivän, muutamat vedot vaan, kokeilis miltä se tuntuis pitkästä aikaa, sitten ei enää vähään aikaan, kyllä se tällä kerralla pysyis hanskassa ym Pskaa…! Argh! Kaikki nuo on valheita, itsekusetusta. Mulla ei pysy mikään hanskassa, se on kaikki tai ei mitään, överit ennemmin kuin vajarit. Joten en uskalla kokeilla. Mikä on hyvä asia, koska en halua tuhota kaikkea hyvää mitä olen raittiuden avulla saavuttanut.
Mutta kun se tuo addiktin pää on mikä on.