Vuosikatsaus

Huomasin, että - hupsheijaa- kokonainen vuosi on mennyt “suuresta romahduksestani” eli viimeisimmästä itsemurhayrityksestäni. Näitä tappojuttuja oli toki elämäni takavuosiin kuulunut useampia, mutta vasta viime kerralla myönsin itselleni, miten suuri merkitys juomisellani oli ollut näissä pimeissä hetkissä. Olin osan tehnyt humalassa, osan morkkiksessa, osan muuten vain liian väsyneenä.
Liityin tänne ja rupesin myös jeppeilemään.
Eka pidempi tipaton jakso meni paljon sutjakammin kuin olisin voinut kuvitellakaan. En kuitenkaan saanut raittiudesta niin suuria kiksejä, että ryhdyin taas kesän tullen hieman lipittelemään. Onneksi psyykenlääkkeeni toimivat lähes samoin kuin antabus: kaksi, max. kolme annosta pystyy ottamaan ilman, että jalat alkavat mennä alta.
Itse asiassa minun oli (on ollut sen jälkeenkin) vaikeampi vierottautua itsetuhosta (viiltelystä, ruoskinnasta, hakkaamisesta) kuin alkoholista.
Loppukesästä/ syksyllä seurasi vaihtelevasti kokonaan juomattomia viikkoja, väliin taas paluuta lipittelijäksi.
Vannoin jopa täysraitista loppuelämää, kokonaan ilman on minulle selvempää kuin juomisen vahtaaminen.
Vannomiset osuivat kuitenkin vähän huonoon jaksoon, olin silloin ruvennut myös pääni suhteen “suorittamaan paranemista”, josta terapeuttini oli minua varoitellut.
Oli pakko hellittää, antaa itsellensä armo ja luottaa siihen, että pidempien/isompien tavoitteiden aika on ehkä tulevaisuudessa.

On vahinko, etten ole pitänyt Jeppe Juomapäiväkirjaa säännöllisesti koko vuoden ajan. Onneksi minulla oli Jepen tyhjiltäkin jaksoilta merkintöjä kalenterissani.
Elämän jatkumisen vuosipäivän kunniaksi laskeskelin merkintöjäni. Minulla näyttää olevan viimeiseltä vuodelta enemmän kuivia kuin kosteita viikkoja. Ja siitä minä olen helkkarin ylpeä!

Vuoden jatkoaikaani olen juhlistellut olemalla taas tipattomana. Se on ollut itse asiassa aika hauskaa, mitä nyt on suu vähän napsanut, kun olen katsellut miehen nautiskelua iltaoluistaan tai kotimme viinavarastoa.

En tiedä, kiinnostaako tällainen vuosikatsaus ketään muuta kuin itseäni, mutta tunnen itse tarpeelliseksi kirjoittaa tämän jutun tänne.

Minusta on hyvä, että kirjoittelet, kun itsetuhoisuus ei ole mikään vieras aihe ja siitäkin on hyvä keskustella. Ja eikä sekään ole vieras aihe josta terapeuttisikin sinua varoitteli. Vannomiset on lähinnä itsepetosta ja kun niistä koituu vielä se lisätaakka, jos ja kun niitä ei pystykään pitämään. Voi tietysti olla, että joku vannoo ja ei kärsi, jos ei sitä kykenekään pitämään, mutta itse en tunne ketään niin paatunutta sosiopaattista ihmistä joka näin pystyy tekemään.

Tipattomat tammikuut yms on hyviä siinä, jotta niiden avulla voisi nähdä ainakin kaksi asiaa elikä sen oman tarpeen (riippuvuuden) juoda ja myös sen häivähdyksen siitä minkälaista elämä on raittiina. Jos tuntuu, ettei pärjää ilman viinaa on luultavasti päihderiippuvainen ja ainut asia mikä silloin on parasta on täysraittius, mutta sen onnistuminen vaatii omaa halua ja sen löytyminen onkin sitten oma juttunsa. Ensiksi pitäisi löytää syyt lopettaa juominen kokoneen ja toiseksi raittiudesta pitää alkaa löytämään sen hyvät puolet.

Itselle juominen merkitsisi lähes välitöntä kuolemaa, mutta miksi joisin, kun elämä todellakin on parasta selväpäisenä.

Mitä varten sinä olet juonut ja joisit, jos joisit?

Rahvas, miten hienon ja viisaan kysymyksen heititkään. Kiitos, kiitos, kiitos!
Minä olen tismalleen samaa pyöritellyt viimeisen vuoden. Ja joutunut siinä tulemaan koko ajan rehellisemmäksi, koko ajan nöyremmäksi.

Nuoruusaikani ja perheen perustamisen, lasten pikkulapsi-iän ja siitäkin eteenpäin olin - niin kuin nyt asian kuvittelen - iloinen alkoholin käyttäjä. Nautin sen rentouttavasta vaikutuksesta, koin alkoholin kuuluvan sosiaalisiin tilanteisiin jne. Näistä vuosista muistan (olen tosin miettinyt, että onko tämäkin vain pumpulia) kyllä erinäisiä liiallisiakin humaltumisiani. Onneksi joku ukko ylijumala on antanut minulle superheikon viinapään yhdistettynä tiettyyn häveliäisyyteen, joten tulin juhlissa tunnetuksi siitä, että liikaa juotuani hiippailin joko kotisänkyyn tai vieraspetiin nukkumaan.

Nelikymppisenä huomasimme mieheni kanssa molemmat, että kotiimme alettiin ostaa viniä ja olutta muulloinkin kuin vain vieraita/juhlia varten. Emme osanneet huolestua, sillä vähän sama juttu tuntui tapahtuvan ystäviemmekin kodeissa lasten kasvettua isommiksi. Kahvikupin sijasta tarjottiin kylässä piipahtavalle viinilasia tai keskiolutta.

Viidenkympin alle taloudessamme tapahtui talouskatastrofi. Siitä seurasi kaikki normaalit aviokriisiä myöten. Me molemmat aloimme juoda entistä tiheämmin kotona kahden kesken toisilleen jurnuttaen ja yrittäen vain kestää, että saamme lapsemme turvallisesti maailmalle.
Minä perustelin juomistani sillä, että minun täytyy turruttaa itseni. Olin hölmö: olin jo silloin alkanut jäädä nalkkiin viinaan niin fyysisesti kuin henkisesti.

Viisikymppisvuonnani tein ensimmäisen yrityksen tappaa itseni. Noita järjettömyyksiä on sitten jatkunut viisi vuotta, eri vakavuusasteilla ja eri keinoin. Alan olla aika ekspertti kertomaan, mitkä tappamiskeinot eivät ainakaan toimi (minulla siis, muista en tiedä).
Kehityin noina vuosina yhä paremmaksi selittelijäksi alkoholin suhteen. Silti oikea selitys oli mitä yksinkertaisin: join viinaa juodakseni, saadakseni alkoholia vereeni säännöllisesti. En pitänyt muutamia päiviä suurempia katkoja, en lupaillut kenellekään mitään. Minä vain istuin kotisohvalle linnoittauneena, söin makkaraa ja latkin kaljaa.

Vuosi sitten, kun minut rytyytettiin käsipuolesta tukien terkkarin päivystykseen, sain kaksi vaihtoehtoa: joko lähden suljetulle osastolle heti tai sinnittelen kotona ilman viinan tippaa, rauhoittavia ja unilääkkeitä syöden avohoidon ekaan tapaamiseen asti. Valinta oli helppo.
Ekana viikkona kotona, ja sen jälkeenkin, tunsin tai ainakin kuvittelin tuntevani vieroitusoireita. Olin kuitenkin niin huonossa kunnossa päästäni ja täynnä lääkkeitä, että en osaa sanoa oikein yhtään mistään.
Muutaman viikon, viimeistään kahden kuukauden päästä aloin tajuta, ettei minua kamalasti haittaakaan olla tyystin juomatta. Mutta en saanut siitä mitään suuria onnellisuuskiksejäkään.
Maistoin ekan kerran alkoholia vapun alla. Se oli kivaa, mutta ei siitäkään tullut mitään Jeesh-oloa.

Myöhemminolen mennyt kokeilusta toiseen. Olen ollut helposti ja huomaamatta juomatta, kun on siltä tuntunut. Olen juonut, kun on siltä tuntunut. Pari ylilyöntiä mutta paljon, paljon hyvää.
Ylilyönneistä olen oppinut sen, että jos en jo ole alkoholisti, minulla on koko elämäni erittäin suuri vaara tulla sellaiseksi. Hyvistä jutuista olen taas ollut oppivinani sen, että täysraittius sopisi minulle aika lailla hyvin.
Täysraittuuden tavoittelemisen aika on kuitenkin vasta tulevaisuuteni haaste. Pääni on vieläkin niin pöpi, että turhia paineita sinne on turha kasata. Niin pöpi ei pääni kuitenkaan ole, että (toivottavasti) en enää koskaan rupeaisi perustelemaan juomista tekosyillä.

Tämä nyt menee entistä pahemmaksi “oma napa, rakas napa” -löpertelyksi, mutta koska juhlin vuoden jatkoaikaani elämässä, menköön sen piikkiin.

Viimeisen vuoden aikana olen, tottakai, tutustunut ja rakennellutkin erilaisia juomisen hallinnan keinoja niinä kausina, kun olen kosteutta kaivannut.
Muistin vanhastaan ikiaikaisen yksi-yksi-yksi -säännön eli a) yksi päivä viikossa tipatta b) yksi viikko kuukaudessa tipatta c) yksi kuukausi vuodessa tipatta.
Se ei oikein mallannut minulle lääkkeidenkään takia, joten keksin kolme-kolme-kolme -mallin eli a) vain kolme annosta illassa b) jokaisen kostean illan jälkeen vähintään kolme päivää kuivana c) jokaisen vähänkään kostean kolmen viikon jälkeen vähintään viikko tipatta.

Kun katselin omia merkintöjäni, olin riemuissani, kun tajusin, ettei viime kalenterissa lue kuin kaksi kertaa muistutus “kuivaksi”. Vielä enemmän sain kiksejä siitä, olen talven mittaan jopa unohtanut koko säännön - ja ollut siitä huolimatta edes lipittelemättä.

Sori, jos kysyn, mutta ymmärrät varmaan miksi. Alkoholistille tai päihderiippuvaiselle, kuten nykyään on tapana sanoa, niin tuossa on yksi sen syvimmistä merkityksistä. Vaikka kuinka se juominen vahingoittaa omaa ja toisten elämää, niin jokin siinä kiehtoo ja pitää kiinni.

Mitä sinä menetät, jos heittäisit kuvitelmasi juomisen paratiisista jo tänään? Veisikö se sinulta rakkaan pullon, itsetunnon, voiman, viisauden, fiksuuden, filmaattisuuden, seurallisuuden, elämän vai mitä se veisi?

Täällä plinkissäkin on joskus joku kirjoittanut siitä, kun on nähnyt kännissä olevia ihmisiä ja nähnyt heissä myös itsensä. Harvempi ihminen puhuu juovuksissa olevista ihmisistä mitään hyvää, mutta juova ihminen ei sitä itse vain tajua. Miten on, minkälainen sinä olet kännissä?

Tuli enemmän, kuin yksi kysymys, mutta en aio sen enempää vaivata, kun ei se sillä parane, että minä täältä huutelen mitä sinun pitäisi nähdä, kuulla, ymmärtää ja tehdä, kun en ole sinä. Itselleni alkoholistinen menneisyys on hyvin selkeä, mustavalkoinen ja ei niinkään iloa, onnea ja vapautta pursuavaa, vaikka kuinka kuvittelin kaiken parhain päin. Totuus sattui ja pelotti, kuten raittiuskin, mutta olen kiitollinen siitä, että käytin sen mahdollisuuden hyväkseni jonka sain ja raitistuin.

Sori, Rahvas, en ollut muistanut vilkuilla tätä palstaa pariin päivään.
Kysyä saa ja kysyä pitää, ei siinä mitään.

Minulla on omassa elämässäni tällä hetkellä monta mielestäni akuuttia ongelmaa ja sen myötä lupauksia pidettävänä.
Isoin juttu on vuosi sitten läheisilleni tekemä lupaus, etten enää koskaan yritä tappaa itseäni. Se on pitänyt.
Olen myös heille moneen kertaan luvannut, etten enää vahingoita itseäni muuten. Sen lupauksen olen rikkonut monta kertaa, tosin koko ajan harvenevasti. Valitettavasti - näin olen tuuminut - kivusta alkaa saada sellaisia kiksejä, että niistä täytyy väkisin vierottautua.
Itselleni olen vannonut, että joka päivä pesen hampaat, vaikka en suihkuun asti aina pääsisikään. Sekään ei aina onnistu. Järkevän päivärytmin pitäminen vaatii kamalasti itsekuria. Roskapussien vienti jäteastiaan on useana päivänä viikossa rikottu lupaus.
Ekä kaikkein suurin haasteeni juuri nyt on olla inhoamatta ja syyllistämättä itseäni.

Pääparkani ei nyt kestä mitään muuta. Viina on ollut minulle viimeisen vuoden aikana helpoimmin hallittava asia. Tietyistä jutuista, kuten älyttömän huonosta työtehosta, yleisestä ja sosiaalisesta aktiivisuuden puutteesta ja siitä, otanko jollakin viikolla pari viinilasia vai en, olen jo oppinut antamaan tässä tilanteessa armoa itselleni. Siksi mietin näitä juttuja vasta tulevaisuudessa - kunhan esim. pesen hampaat :laughing:

Minä en tiedä, minkälainen olisin tällä hetkellä, tänä ihmisenä kuin olen nyt, kännissä. Enkä ole ajatellut kokeillakaan, etten rikkoisi muita lupauksiani.

Sitten kysymys sinulle takaisin. Käytit itsestäsi sanaa “raitistunut”. Olen nähnyt täällä(kin) käytävän keskustelua siitä, voiko juoppo raitistua vai onko hän aina juoppo, joka ei juo. Kuinka sinä omalla kohdallasi asiaa katsot?

Kiitos kysymyksestäsi ja vastaan mielelläni. Vielä silloin, kun join ja silloinkin, kun olin juuri laittanut korkin kiinni, koin erilaatuisia masennuksia, paniikkeja, ahdistuksia, ristiriitoja, unettomia öitä ja valtavia pelkotiloja. En kyennyt elämään päivääkään, etten olisi jossain muodossa päätynyt tuntemuksiin joiden syy oli mielestäni mysteeri. En minä tiennyt miksen saanut nukuttua. En minä tiennyt mistä syystä se iloisesti alkanut aamu-päivä muuttui silmänräpäyksessä valtavaksi ahdistuskohtaukseksi.

Sitten ne lupaukset olla juomatta hävisivät tarpeelle juoda, kun tilanne oli otollinen. Varmaan moni yhtyy siihen, että se henkinen krapula oli lopulta se kaikista kamalin krapula, jota juomisen jälkeen tunsi.

Tilanteeni tänään on seuraava: Nukun yöni lähes poikkeukseutta erinomaisesti, en ole saanut paniikkikohtauksia, en koe masennusta, en tunne ahdistusta ja pelot joita minulla on on ihan normaaleja, kuten putoaminen jostain korkealta, jonne olen jostain syystä mennyt. Mutta mikä parasta, niin juomisen tarvetta minulla ei ole.

Olen kyllä alkoholisti, mutta tiedän miten se minussa toimii ja miten minä saan pitää sen latenttina minussa. En kaipaa sitä juovaa elämää millään lailla, en juovia kavereita, en niitä tilanteita jossa voi juoda ja en myöskään tunne tarvetta salata menneisyyttäni juovana, vielä kärsivänä alkoholistina.

Raittius oli minulle toisinsanoen mysteeri, kun en tiennyt siitä mitään muuta, kuin sen mitä luulin. Kuvittelin myös raittiit ihmiset piukkapipoiksi, hyvin kummallisiksi ja ahdasmielisiksi ihmisiksi. En vain ymmärtänyt, että minähän se olin se ahdasmielinen, kun hyväksyin ihmisiksi vain heidät, joille viina maistui ja mitä enemmän sen parempia tyyppejä.

Koen olevani raitis, toipunut alkoholisti ja en epäile, etteikö kaikilla ole mahdollisuus raitistua, päästä alkoholismin pauloista, saaden aitoa iloa, onnea ja vapautta.

Kuka voisi sanoa olevansa aidosti vapaa, jos pitää aina etsiä syitä ja mahdollisuuksia juoda, vaikka vähänkin, jos tietää vielä sen, ettei se juominen oikeasti tuo mitään hyvää itselle eikä muillekaan.

Minulla on vapaus juoda, jos kokisin sen tärkeäksi, mutta arvaat varmaankin, että tärkeämpää on saada pitää elämä sellaisena jota ei tarvitse huomenna katua.

Voimia ja rohkeutta sinulle.

Hyvä Rahvas.Viestisi pisti minut todella ajattelemaan omaa elämääni.Toivoisin että vielä joskus voisin sanoa samalla tavalla kuin sinä,etten tunne mitään tarvetta juomiseen.Mutta vielä nykyään ja ehkä jostain syystä juuri nyt uudelleen tunnen itseni todella heikoksi raittiuden suhteen ja olen yrittänyt etsiä niitä syitä että voisin edes vähän juoda.En olisi arvannut että tälläinen tunne voi tulla vielä niin vahvasti pitkänkin ajan jälkeen.Toivon voimia itselleni ja kaikille muille jotka saman asian kanssa kamppailevat!

Toivoisin, että joku toinenkin, vaikka sitten täällä plinkissä, kertoisi sinulle alkoholismista lisää, sen viekkaudesta, sen salakavaluudesta joka tunkee haluillaan ja tarpeillaan elämäämme tahdoimme tai emme.

En pysty sanomaan mitään sellaista sinulle, jotta voisit päästä omasta tarpeestasi juoda, mutta sen tiedän, että se on vain tunne, jolle voidaan löytää eri keinoin stoppi, mm sieltä niinkutsutusta vaa’asta, jossa puntaroidaan juomisen hyötyjä ja haittoja. Toinen keino tietysti on vain olla juomatta ja tukeutua seuraan (AA,jokin hoitolaitos,killat, yhteisöt,…), harrastuksiin, raittiisiin toimiin ja vaikka siihen, että hukkaa valmiiksi rahansa, ettei ole millä mällätä.

Se rahojen antaminen jollekin voi pidätellä, mutta en sitten tiedä, jos tarve on suuri, niin sitä menee ilman rahaa, kenkiä ja kalsareissaan vaikka taksilla kapakkaan, kokemusta on.

Voimia ja rohkeutta.