Tänään tulee täyteen ensimmäinen raittiuden vuosipäivä. En ole kirjoitellut palstalle mitään aiemmin, seuraillut vain kohtalotovereiden vaiheita (sekä onnistumisia kuin niitä rämpimisiäkin.) Samastuspintaa olen löytänyt melkein jokaisesta ketjusta ja niistä on ollut paljon tukea vaikka en ole niihin kommentoinutkaan. Kiitos kaikille! 
Vuosi sitten, 1,5 viikon rännin jälkeen, sain viimein tehtyä sen liikkeen jossa sanoin itselleni, että nyt tilanne on siinä pisteessä, että korkin on sitten mentävä kiinni - ei vain ideatasolla vaan ihan konkreettisesti, ilman mitään teoretisointia. Elimistö alkoi jo jonkin verran osoittaa hälytysmerkkejä ja aloin ottaa selvää niistä varsin simppeleistä faktoista jotka liittyvät viinan elimistölle ja mielenterveydelle aiheuttamaan tuhoon. Lista oli melkoisen kattava ja tavallaan aika armoton. Koska maksa- ja muut arvoni olivat olleet pitkään olleet kunnossa, luulin ettei minulla ole vielä mitään hätää viinan aiheuttamien terveysriskien suhteen. Tosin muutaman rännin jälkeen minulla oli ollut alkoholipsykooseja ja olin käynyt katkollakin useamman kerran. Silti kuvittelin että niinkauan kuin maksa ja muut sisäelimet on kunnossa niin ei tässä hädänpäivää vielä ole.
Sitten aloin ottaa selvää mitä rankempi juominen tekee pitkällä aikavälillä aivoille. Vaarana on mm. alkoholidementia, epilepsia sekä ennenaikaisen alzheimeirin taudin puhkeaminen. Mietin millaista olisi kuusikymppisenä tuijottaa “kasvina” seinää hoitokodissa puolidementoituneena vailla kunnollista kontaktia ulkomaailmaan. Sanoin itselleni että “ei kiitos” ja siitä se sitten vähitellen lähti
Eka vuosi ei ole ollut mitenkään helppo. Muutamia mielitekoja juomisen suhteen on ollut mutta olen pystynyt skippaamaan ne yllättävän nopeasti. Tosin olen tietoinen siitä että tämä ensimmäinen vuosi on vasta hyvä alku ja että tästä se varsinainen raittiuden opettelu vasta alkaa. Olen nimittäin aiemminkin olllut joskus vajaan vuoden juomatta mutta sen jälkeen ote alkoi jostain syystä lipsua ja hyvin nopeasti juominen lähti luisumaan vanhoille tutuille urille; aika tyypillinen kuvio siis.
En ole käynyt ryhmissä tämän vuoden aikana. Aiemmin olen kokeillut AA:ta mutta se ei oikein tuntunut sopivan minulle. Jouduin itseasiassa jonkinlaiseen omituiseen “kuivahumalan” valtaan kun aloin käydä kokouksissa lähes pakkomielteisesti ja se alkoi kääntyä itseäön vastaan ja johti lopulta repsahdukseen. Nyt tosin olen harkinnut johonkin ryhmätoimintaan osallistumasta. Esim. A-killalla on yksi tukiryhmä kotikaupungissani.
Tiedostan siis etten edelleenkään ole mitenkään vahvoilla ongelmani suhteen. Päihdeongelma on siitä kavala tauti, että se iskee helposti päälle juuri silloin kun luulee olevansa vahvoilla. Siitä huolimatta olen onnellinen tästä alkuvaiheen raittiudesta. Raitis elämä näyttää todellakin olevan mahdollista jos siihen vain uskaltaa heittäytyä.
Voimia kaikille ja raittiita päiviä. Älkää luovuttako!
