Voimaa eroon

Puolisoni on alkoholisti. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, asian kanssa on kamppailtu enemmän ja vähemmän koko tämä aika.

Kerran on tässä välissä erottukin, ja taas palattu yhteen, kun usko ja toivo parempaan oli kova. Yhteen paluun jälkeen elämä oli hetken aikaa ihanaa. Puolisoni pystyi olemaan ilman alkoholia, ja teimme paljon asioita yhdessä. Luulin tuolloin, että aikaisemmat alkoholisekoilut johtuivat ulkoisista tekijöistä, eikä niihin olisi enää paluuta.
Hitaasti mutta varmasti kaikki alkoi luisua puolisoni käsistä pari vuotta sitten. Pettymykseni ja järkytykseni on ollut valtava. Myönnän että olen ollut vihainen ja antanut sen kuulua. Olen hajonnut palasiksi. Riidat ovat paisuneet kamaliksi, ja puolisostani on tullut jopa aggressiivinen. Olen alkanut pelätä kotonani.
Nyt vihdoin olen ymmärtänyt, että ero on meidän ainoa vaihtoehtomme. Olen kuunnellut niin kamalia haukkuja itsestäni, että en voisi kuvitella kenenkään puhuvan toiselle ihmiselle niin. Pelkään. Häpeän. Suren.
Edelleen joinain päivinä tunteeni ottavat vallan, ja alan kaivata puolisoani. Sitä josta näen välillä välähdyksiä. Tänään oli sellainen päivä. Olin valmis antamaan kaiken anteeksi, vaikka järki sanookin ei. No, onneksi puolisoni olikin ratkennut jälleen ryyppäämään. Parit humaltuneet haukut kuunneltuani paluu maan pinnalle tapahtui hyvin äkkiä, ja tulin taas järkiini.
Eromme on vireillä, puolisoni etsii parhaillaan uutta asuntoa itselleen. Olemme ikävässä välitilanteessa, kun eronneina olemme vielä saman katon alla, ja pahimmillaan joudun tätä juomista vielä katsella. Voimia vaatii, ehkä tästä kaikesta joskus pääsen minäkin yli, ja voin elää tavallista rauhallista elämää.

1 tykkäys

Käyn täällä palstalla hyvin harvakseltaan. Mikä teillä on tilanne nyt?

Olen itse myös eron partaalla ja tunnistan nuo tunteet hyvin. Toivon kovasti voimia sinulle! Ero on varmasti hyvä asia.

Moi! Kiva, kun laitoit viestiä ketjuun. Olen ollut asian kanssa todella yksin, en ole saanut kenenkään kanssa oikein juteltua tilanteesta.
Mies muuttaa ensi viikolla. Viikon päästä tähän aikaan olenkin sitten jo yksin täällä kotona. Epäuskoinen olo. Syvällä sisimmässä tiedän, että tämä on hyvä asia, ja se on lohdullinen tunne. Mutta kyllä tämä silti koville ottaa. Edelleen kuuntelen vaan tiuskimista ja murahtelua ihan tavallisissa, pakollisissa kommunikointitilanteissa. Se tuntuu pahalta. Toivoisin sopuista eroa, en halua jäädä kantamaan kaunaa.