Puolisoni on alkoholisti. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta, asian kanssa on kamppailtu enemmän ja vähemmän koko tämä aika.
Kerran on tässä välissä erottukin, ja taas palattu yhteen, kun usko ja toivo parempaan oli kova. Yhteen paluun jälkeen elämä oli hetken aikaa ihanaa. Puolisoni pystyi olemaan ilman alkoholia, ja teimme paljon asioita yhdessä. Luulin tuolloin, että aikaisemmat alkoholisekoilut johtuivat ulkoisista tekijöistä, eikä niihin olisi enää paluuta.
Hitaasti mutta varmasti kaikki alkoi luisua puolisoni käsistä pari vuotta sitten. Pettymykseni ja järkytykseni on ollut valtava. Myönnän että olen ollut vihainen ja antanut sen kuulua. Olen hajonnut palasiksi. Riidat ovat paisuneet kamaliksi, ja puolisostani on tullut jopa aggressiivinen. Olen alkanut pelätä kotonani.
Nyt vihdoin olen ymmärtänyt, että ero on meidän ainoa vaihtoehtomme. Olen kuunnellut niin kamalia haukkuja itsestäni, että en voisi kuvitella kenenkään puhuvan toiselle ihmiselle niin. Pelkään. Häpeän. Suren.
Edelleen joinain päivinä tunteeni ottavat vallan, ja alan kaivata puolisoani. Sitä josta näen välillä välähdyksiä. Tänään oli sellainen päivä. Olin valmis antamaan kaiken anteeksi, vaikka järki sanookin ei. No, onneksi puolisoni olikin ratkennut jälleen ryyppäämään. Parit humaltuneet haukut kuunneltuani paluu maan pinnalle tapahtui hyvin äkkiä, ja tulin taas järkiini.
Eromme on vireillä, puolisoni etsii parhaillaan uutta asuntoa itselleen. Olemme ikävässä välitilanteessa, kun eronneina olemme vielä saman katon alla, ja pahimmillaan joudun tätä juomista vielä katsella. Voimia vaatii, ehkä tästä kaikesta joskus pääsen minäkin yli, ja voin elää tavallista rauhallista elämää.