Kun mikään ei auta. Terapia, lääkkeet, psykiatrin käynnit… Hetkellisen tunteen saan siitä, että voin itkeä, kun viillän. Mihin tämä johtaa. Mistä saan apua. En uskalla kertoa kenellekään. Käyn töissä, ulospäin kaiki suht ok (norm. keskiluokkaista elämää). Mutta yksin. Pakokauhua, lääkkeitä, tuskaa, ahdistusta, viiltelyä.
Mitä teen?
[Poistettu asiattomuuksia -Päihdelinkin moderaattori]
paha on tuo viiltelyjuttu itselle tajuta kun en ole moiseen pystynyt, kokeillut kyllä sitäkin…
ja siihen perusongelmaan pitäisi ratkaisuja löytää…miksi tarvitsee viillellä? miksei elämä itsessään
tunnu miltään muulta kuin paskalta…viiltelyhän saa peruspaskan tuntumaan hetken ihan ookoolta, vai???
jotain tukea(vertais), apua olisi koetettava löytää siihen miksi on tarve viillellä? lääkkeet voivat lievittää oloa
hieman, muttei ne taida ongelmaa poistaa?
luulisin että olet psykiatrisen hoidon parissa(terapiassa)? jos et niin äkkiä sinne, jos pääset…ja pääset kyllä
jos kerrot rehellisesti ongelmistasi…toisaalta jos haluat vaan selvitä ja jatkaa samaa jamaa niin onnea
vaan…
rehellisyyttä vaaditaan, että kukaan voi yrittää auttaa.
jotkut saavat apua uskonnoista, oletko kokeillut niitä?
kaikenlaista on tarjolla, pitää vaan alkaa hakea apua niin kuin olisi henki kyseessä…ja niinhän se onkin.
Hei,
arka aihe näyttää olevan täälläkin , vaikka lukijoita on viestillä paljon.
Olen yksityisen puolen psyk.asiakas ja terapioita läpikäynyt vuosikymmenen. Lääkket tuttuj myös. Nyt uusi terapia haussa, mutta aika epätoivoinen olo. Terapiassa tulee olla tosi luottamuksellinen suhde,jotta asiasta pystyy puhumaan. En ole hoitavalle taholle pystynyt.
Vertaistukea ei oikein löydy.
Ja ei kiitos asiattomi viestejä.
Ei Narkkis ole tähän topiciin toki mitään asiattomuuksia postannut, kunhan vaan kehotti viiltelemään hienoja kuvioita. 
Herrahan postasi tänne kuvan kämmenselistään, joista molemmista löytyi 4 viiltoa, joita varmasti kehtaa kantaa ylpeänä koko loppuelämän. 
Ei sentään vielä löytynyt hakaristiä otsasta. 
On minunkin käsivarressa noita ikuisia merkkejä ahdistuksesta, joita aikaisemmin häpesin, mutta nykyään suhtaudun niihin kuin tatuointeihin. 
^ arvet haalenee aika nopeasti, joten hyvän lopputuloksen saamiseksi kuviot on toistettava vuosittain! 
Vitut! Varmaan riippuu kohdasta ja miten syvälle viillät. Arpien väri on muuttunut joo vaaleaksi, muuten ikuisia nuo ahdistuksen merkit valitettavasti ovat.
Miks sä et käy vaan ottamassa polttotatuointia? Se kyllä pysyy loppuelämän. Mistä päästäänkin siihen, ettei noiden arpien päälle voi edes tatuoida. Tatuoija sanoi, ettei voi ennustaa miten arven päällä muste käyttäytyy, eli siitä voi värit levitä ihan vituiks. Eli ei lähtis tatuoimaan arpien päälle.
^ tatskat on homojen hommaa! Viiltely on muutenkin terapeuttisempaa puuhaa. Jos olisin kristitty, niin stigmatat pitäisi lyödä nauloilla joka pääsiäisenä! Itsensä ylentäminen kärsimyksen kautta lähemmäs ideaaliminää, tai sosiaalista statusta, lienee aika vanha harrastus ihmiskunnassa. Nykyajassa vaan ei oikeen ole muita heimoriittejä kuin tatskanössöily, ja kaikki vereen liittyvä koetaan jotenkin sairaaksi.
Se ei ole mikään tatska, vaan poltetaan ihoon samalla lailla kun karjaa merkitään, tai merkittiin.
^ voihan sitä viiltelyn vastapainoksi toki grillata lihaa, jos semmoinen kiehtoo. Raudat vaan liedelle lämpiämään ja hienoja kuvioita väsäämään. Mutta siitä kuitenkin puuttuu se veri, mikä voi olla monelle “se juttu”. Mut siis mikä se alkuperäinen ongelma nyt olikaan…?
Ei oikeastaan mikään muu, kuin se että sä otat ton vähän niinkuin harrastusmielessä. Joillain se on ihan todellinen ongelma, eivätkä halua että ne jäljet muistuttaisivat aina menneisyydestä. No, enpä mä sua voi moittia, jokainen omalla tavallaan. Kai se on hyvä, jos ne jonkun mielestä ovat hienon näköisiä.
