Mä en haluaisi enään tuntea tätä vihaa ja katkeruutta. Tää syö mut hengiltä… Oon vaan niin vihainen vaikka erosin jo lähes vuosi sitten. Suututtaa kun sain näin jälkikäteen huomata kaiken juomisen ja pelaamisen ja katoamisten lisäksi , etten ollut luultavasti ainoa nainen hänen elämässään. Siis joo kakkonenhan mä olin aina kun kalja oli se ekana, mutta kuitenkin… Ja sitten olen vihainen itselleni, että mitä merkistystä sillä oli, pettikö vai ei… Epäilin jo silloin avioliiton aikana tallaista, mutta en saanut koskaan kiinni…
Ahdistaa, masentaa ja surettaa ja oon niin vihainen, etttä voisi repiä sen pään irti!!! Onneksi olen saamassa terapia apua pian. En ole koskaan ollut näin hajalla minkään suhteen jälkeen, olen aina päässyt ihmeen nopeasti eroista takaisin elämään,mutta miksi alkkiksen kanssa ei ole näin… Onkohan kyseessä se, että ehdin jo kadottaa itseni tuossa suhteessa ja nyt erosurun lisäksi pitää löytää taas se minä. Itsetuntoni ja kaikki mahdollinen normaali terve elämä katosi noina vuosina ja olen niin hukassa kuin ihminen vaa voi olla.
Onko muita samassa veneessä?
Ilmeisesti aika moni alkkis harrastaa muita naisia/miehiä suhteensa aikana. Niin kävi minullekin. Kyllähän se vihastutti ja meinas pää haljeta. MUTTA sitten sitä vaan kävi ajattelemaan, että paskan miehen sai. Mies tällä hetkellä on jotenki on/off suhteessa viimeisimmän naikkosen kanssa, erosimme marraskuun lopussa. En osaa neuvoa oikein muuten, kun sanoa, että mitä itse tein asian selvitessä… ELi ensin olin ihan hemmetin kiukkuinen, tuntui että voisin mennä repimään pään irti kummaltakin. sekä exältä että siltä ämmältä. Sitten aloin ajatella, että kuinkahan monta ämmää sillä ehti meidän vuosien aikana ryyppyreissuillaan oikeasti olemaan… siitähän se ajatus sitte paisui kun pullataikina, ja mielikuvitus pääsi valloilleen. Kunnes sitte päivän pari puhistuani kiukuissani tajusin, että ei helvetti, annanko mä sen paskiaisen VIELÄKIN pilata mun elämääni… Päätin ihan tietoisesti lopettaa sen asian ajattelun KOKONAAN. Mitä sitä menneitä suremaan, tulevaisuuteen voit vaikuttaa, mennyt on mennyttä. Jutteluapua sanoitkin sulla olevan,hyvä juttu! Mut oon sitä mieltä, että noita ajatuksia ei saa päästää päälle niin, ettet mitään muuta enää pysty ajattelemaankaan enää. AIka on surra ja aika on iloita! Eiköhän sinunkin murheet ois nyt murehdittu ja pää pystyssä kohti kesää ja ILOISIA hetkiä <3
Tsemppiä 
Luulen, että viha on hyväksi - paitsi ei omaan itseen kohdistuva viha - kunhan siihen ei jää kiinni. Itsestäni olen ollut hieman huolissani, että miksen vihaa ex:ääni satunnaisia kiukkuuntumisia pontevammin. Ehkä olen vihannut jo, tai sitten se tulee myöhemmin…
Juu, kaikki apu, mikä vähänkin auttaa, kantsii ottaa vastaan. Oli sitten ammattiauttajia tai muita ihmisiä näissä elämäntilanteissamme tukemassa.
Samassa veneessä minäkin, puuh. Miks ero ottaa edelleen jotenkin niin koville, vaikka siitä on jo yli vuosi aikaa ja alkkisvapaa elämä on parempi kuin elo alkkiksen kanssa. Ehkä sitä ei ole osannut irrottautua haavekuvistaan…Enkä mä edes vihata kunnolla ja terveesti. Tuntuu, että olen niin lyttyyn lyöty (myös muiden murheiden takia), ehkä en jaksa vihata.
“Onkohan kyseessä se, että ehdin jo kadottaa itseni tuossa suhteessa ja nyt erosurun lisäksi pitää löytää taas se minä. Itsetuntoni ja kaikki mahdollinen normaali terve elämä katosi noina vuosina ja olen niin hukassa kuin ihminen vaa voi olla.” Todennäköisesti juuri niin on asian ydin.
Voimia!
Viha on ihan normaali tunne. Sua on kohdeltu väärin ja huonosti. On ihan normaalia tuntea vihaa. Jossain vaiheessa viha loppuu, sekin kuuluu prosessiin.
Mullakin on ollut eron jälkeen hirmuisia vihantunteita. Olen itsekin ollut hämmästynyt mistä sellainen vihanmäärä muhun on edes tullut. Helpotti paljon, kun ymmärsin, että sekin on osa parantumisprosessia.
Tärkeintä on, että et jää vihantunteeseen vellomaan. Sillä vain pitkität parantumista. Kun viha nousee, riittää, että toteaa, että tunnen vihaa ja antaa sen sitten olla. Ei kannata lähteä vellomaan muistoissa ja ruokkimaan vihantunnetta. Siitä ei ole hyötyä. Jos on asioita, joita pitää käsitellä, on parempi jutella ne läpi vaikkapa terapeutin kanssa. Vihan kasvattaminen pahoissa muistoissa rypemällä ei auta.
Nyt tekee vaan mieli kommentoida, että Akvaran kirjoitus olisi voinut olla minun näppikseltäni 
Juuri tuota samaa olen joskus varmasti tännekin kirjoittanut, että viha tai suru tai mikä milloinkin on vain tunne, jonka voi nimetä ja todeta, mutta sitten antaa sen olla; jättää taakseen.
Moni voi ajatella, että onpas teoreettista höpinää, mutta hei; ihan elävästä elämästä tuo ajatus on noukittu eli koettu ja kokeiltu on moneenkin kertaan. Toimii
Minulle se taakse jättäminen on konkreettisesti sitä, että aktiivisesti ja tietoisesti en lähde vihan tunteen mukaan. Kun esimerkiksi yhtäkkiä (ja se nimenomaan iskee yleensä yhtäkkiä) nousee viha jostain exäni tekemästä jutusta, en lähde muistelemaan asiaa, pohtimaan siihen liittyviä juttuja, kaivamaan lisää materiaalia muististani tai ajattelemaan sitä miten paska tyyppi mun ex on. Jos tälle tielle lähden, olen helposti huonoissa fiiliksissä monta tuntia kaikkea pahaa muistellen ja siinä pyörien.
Nykyisin yritän toimia niin, että heti vihan noustua (tai heti kun tunnistan vihan tunteet), totean, että ahaa, tämä tunne ja sen jälkeen ryhdyn aktiivisesti suuntaamaan ajatuksiani muualle. Minulle helpointa on ajatella jotain mukavaa (esimerkiksi tällä hetkellä “turva-ajatukseni” on se, että suunnittelen kesälomaa. Se on ajatus, johon on helppo tempautua mukaan ja jättää vihan tunteet taka-alalle)
Vihaa nostattavien tunteiden kaivaminen muistoista on sama kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Se ei auta. Se vain vie energiaa ja tekee pahan mielen.
Mun konsti heittää pellolle päänuppiini pesää tekevät huonot fiilikset on, että hengitän sisään, pidätän hengitystä ja lasken viiteen, hengitän ulos, toistan tämän viisi kertaa. Ja sitten alan ajattelemaan ja tekemään jotain muuta kuin alkkisvellomista.
On ainakin tyhjää parempi konsti.
kiitos kaikille kun jaksoitte kommentoida
Jotenkin olen vaan tullut liian hysteeriseksi, noiden tunteiden kanssa… Pelkään ,että jos en ryve ja märehdi ja mieti pintaan tulevia asioita niin ne jää sisälle vellomaaan loppuelämäksi. Aina kun puhutaan siitä, että tunteet pitää käsitellä. Pitää yrittää seuraavan kerran kokeilla miltä se vaikuttaa, jos vaan antaa vihan olla eikä rupea miettimään k…ipään tekosia enempää. Eihän ne tekoset kuitenkaan muuksi muutu, eikä niiden tekoon saa koskaan vastauksia tai niitä ei opi normaali ihminen ymmmärtämään!
Ja onhan se epäoikeudenmukaista, että ihminen joka käytti kynnysmattonaan,vielä näin jälkikäteenkin saa voimaan pahoin…
Tuossa on kyllä oma pointtinsa, mitä sanoit Maanantai1, että pitää ne tunteet tavallaan pystyä käsittelemäänkin, mutta itse ainakin koen, että tunteiden käsittely on kätevintä, kun niistä pystyy puhumaan ääneen. Siinä on siis selkeä ero, “käsitteleekö” tunteitaan pyörittelemällä ikäviä ajatuksia päiväkausia päässään pääsemättä oikeastaan minkäänlaiseen lopputulokseen vai käsitteleekö niitä esim. terapeutin kanssa sovittuna aikana tunnin verran kerran viikossa
Ja sitten taas tuo keino, jossa todetaan, että “nyt olen vihainen” ja sen jälkeen annetaan asian olla, ei ole mitään tunteiden pakoilua tai peittelyä, vaan tosiaan yhdenlainen keino selviytyä arjessa eteenpäin.
Myös yksin jouluna käyttää erinomaista keinoa rentoutuakseen ja päästäkseen irti kehnoista fiiliksistä. Hengitys, se on uskomattoman tehokas keino, kun sen osaa tehdä oikein Itselläni meinaa välillä unohtua ja huomaan sen viimeistään silloin, kun päätä alkaa särkemään, huimailee ja hartiaseutu kiristyy.
Itse asiassa kiitos, kun taas muistuikin tuo keino mieleen. Täytyy ottaa hetikohta käyttöön
Komppaan Hemmiinaa! Vihantunteissa völlyäminen ei ole mielestäni niiden käsittelyä. Se ei vie eteenpäin, ainoastaan pitää kiinni huonoissa fiiliksissä. Jos haluaa käsitellä tunteita, kannattaa niistä puhua ja mielellään ihmisen kanssa, joka osaa auttaa niistä eteenpäin. Pelkkä tunteista jauhaminen ei vielä vie asiaa eteenpäin.
Vihaa ei kannata tukahduttaa. Jos tuntee vihaa, kannattaa todeta, että tuntee vihaa. Ei ole mitään syytä alkaa teeskennellä jotain muuta. Toisaalta vihaa ei kannata alkaa myöskään ehdoin tahdoin lietsoa.
Minua helpotti myös suuresti, kun tajusin, että viha on ihan normaali osa eroprosessia. Sen kuuluu tulla, jotta erosta selviäisi ja se myös loppuu joskus. Etenkin alkoholistin suhteen viha voi olla ihan hirmuista raivoa, koska meitähän on suhteessa kohdeltu aivan helvetin huonosti. Viha kuuluu tässä tilanteessa asiaan. Noista eron vaiheista lisää esimerkiksi täältä: suhdesoppa.fi/avioero/eron-viisi-vaihetta/
Kiitos, tästä tuli hyviä ajatuksia. Tai hyödyllisiä ainakin.
Ollapa niin reipas että pystyisi kokemaan vihan ja työntämään sen sitten sivuun. Ei ole vielä onnistunut. Ja noissa eron vaiheissakin taidan olla sekaisin kohdissa 1-4. Minä yritän selittää itselleni että se on se läheisriippuvuus mikä sekoittaa pään, ja sitä vastaan on taisteltava.
Olen jo täällä aiemmin todennut, että minun kompassi on sekaisin juopon takia. Eron jälkeen yhä mietin mitä olisi voinut tehdä jne. Minun terapeutti kuvasi minun ajatusmaailmaa hyvin: “sä olet kalibroinut ittes paskaan”. Eli kaiken sen jälkeen mitä tapahtui, ja mitä terve ihminen ei sietäisi ollenkaan, minä yhä mietin että missä meni vikaan ja olisinko voinut olla parempi. Vaikka vaikea sitä on yksin yrittää. Sitten tulee kylmät väreet ja paniikkihäiriön oireita ja sitten se vihan aalto joka tuntuu kuristavan kurkussa. Minä aikaisin olla pikkuhiljaa valmis jo pääsemään eteenpäin mutta kun ei tämä pää tottele.
Mietin sitäkin että olikohan miehellä ongelma vai kuvittelinko sen. Löysin netistä testin joka oli tarkoitettu huolestuneille läheisille tms. Jos sai yli 3 pistettä niin alkoholiongelma oli todennäköinen. Pisteitä tuli 16 
…enkä yhtään tiedä tekeekö se minulle hyvää että pyörin täällä plinkissä hehkuttamassa juopon kamaluutta. Toisaalta taas tämä auttaa näkemään mikä ilmiö minulla oli vastassa. Mutta jos tulevaisuuteen haluaa suuntautua…
Luulen, että olet ongelman ytimessä. Mulla on ihan samanlainen kalibroimisongelma. Suhteen aikana en pystynyt näkemään, että se miten mies mua kohteli, ei ole normaalia. Musta tuo, että “on kalibroitunut paskaan” on todella hyvä ilmaisu kuvaamaan tilannetta.
Eron jälkeen aloin taas palaamaan omaksi normaaliksi itsekseni ja silloin silmien vähän kerrassaan auetessa alkoi tulla näitä vihan aaltoja. Viha siis nousi noista väärinkäytöksistä viiveellä. Suhteen aikana alkoholisti sai mut pyöriteltyä jutuillaan niin sekaisin, että en pystynyt enää näkemään mikä on oikein ja mikä väärin. Vihan tunteet nousivat pintaan eron jälkeen, kun eivät täysin epänormaalin tilanteen vuoksi nousseet silloin, kun olisi oikeasti kuulunut. Olen niistäkin iloinen, koska ainakin mun itsesuojeluvaisto ja oikeudentunto toimii, vaikkakin näin jälkikäteen.
Mulla on ollut kova paikka hyväksyä se, että mulla on tuo kompassi mennyt noin hukkaan. Aluksi oli ihan kauheita itsesyytöksiä siitä, että miksi annoin itseäni kohdella niin huonosti, miksi en nähnyt merkkejä ajoissa ja miksi toimin niin kuin toimin. Nyt olen alkanut tajuat, että suhde alkoholistin kanssa on vaan niin poikkeustila, että mikään aiemmin opittu toimintamalli tai perusoletus ei toimi. Siinä keneltä tahansa menee suuntavaisto sekaisin, kun toinen osapuoli toimii kaikkien normaalien toimintaoletusten vastaisesti ja manipuloi minkä ehtii.
Lähtökohtaisesti terve normaali ihminen puhuu totta, on kiinni realiteeteissa, pystyy ottamaan vastuun teoistaan, ei valehtele patologisesti, ei käytä syyttelyä oman itsetuntonsa suojausmekanismina jne. Kun tällainen tyyppi tulee vastaan, ei meillä vaan ole mitään tapaa reagoida siihen kauhean viisaasti tai taitavasti. Ja miksi olisi? Nykyisin yritän ajatella, että toimin siinä täysin epänormaalissa ja manipuloivassa ihmissuhteessa niin hyvin kuin osasin. Seuraavalla kerralla olen taitavampi, kun tiedän, että tällaisiakin ihmisiä on olemassa ja osaan varoa heitä paremmin. Pääsin myös pois suhteesta, mikä on taitavasti tehty ja nyt pystyn aika taitavasti myös analysoimaan sitä mitä tapahtui. Ei mun siis tarvitse itsestäni niin kauhean huolissani olla. Eteen vain sattui todella sairas tyyppi ja se oli huonoa tuuria. Ja vihakin on positiivinen tunne, kun se kertoo, että pystyn kuitenkin tunnistamaan tilanteet, joissa mua kohdellaan väärin.
Ja ei huolta, mullakin on nuo eron vaiheet ihan sekaisin. Sekin kuuluu asiaan.
Omaa exääni vihasin melko tasan vuoden. Eli vuoden kesti sellainen, että säännöllisesti varsinkin aamuisin olin tukehtumaisillaan raivon ja vihan tunteisiin.
Nykyelämässä kun yli vuosi on mennyt eroon pääsystä, niin huomaan että tämä viha suojelee.
Esim yksi mies yritti iskeä ja olin että no kiva. Sitten kun hän päästi suustaan jonkin tietyn asian, joka oli sinänsä ihan viaton asia, mutta sain kimmokkeen ja raivon tunteet palasivat tätä viatonta sivullista kohtaan, jotka olivat samoja kuin exään. Muutama lause keskustelua eteenpäin paljasti tämän “uuden miehen” olevan viinaan menevä. Joten se raivon tunteeni oli oikeassa. Raivostun yhtä herkemmin ja herkemmin kaikkeen, mikä ei ole normaalia kanssakäymistä vaan jotain tyhjän lässytystä ja kehoni huomaa vaaran merkit ihmisissä ja miehissä ajoissa.
Nolla toleranssi mitään alkoholinkäyttöä kohtaan parisuhteessa suojelee varmasti nämä ensivuodet eron jälkeen. Kun vetää nollaan sen rajan, niin ei ole vaaraa että alkoholisti miestä tulisi. Raivo suojaa lässytykseltä ja myös epäkypsät tai tarvitsevat miehet karsiutuvat jo alkukarsinnoissa.
Minusta ei ole ikinä ollut siihen, että lasken kymmeneen ja annan vihantunteen mennä ja laulelen positiivisia ajatuksia päälle. Jos tähän kykenisin, olisin varmaan vieläkin suhteessa:)
Onneksi olen raivotar, jolle juopon valheet ja lässytys eivät käy päinsä. Yksi kuitenkin mikä on auttanut, on puhua jollekin. Aikansa kun puhuu, niin tajuaa miltä saman jauhaminen kuulostaa. Esim montako kertaa kehtaa ystäville jauhaa siitä, kuinka paska oli exä. Ei kovin montaa kertaa. Mutta systeemistä se pitää saada puettua sanoiksi.