En ole pitkään aikaan piipahtanut Vilpolassa, Nyt jostain tuli mieleen, että voisin käydä lukemassa kuulumisia. Olen liittynyt tänne ihan sivuston alkuvaiheessa ja käynyt paljon hyviä ja antoisia vertaiskeskusteluja. Olisipa ihanaa, jos koko tämän sivuston voisi poistaa tarpeettomana
Vaan eihän se niin mene. Uusia päihdenuoria ja -kumppaneita tulee koko ajan ja tänne löytävät tiensä myös uudet tuen tarvitsisjat. Jotenkin kamalan surullista lukea kokemuksistanne ja aistia se hätä ja voimattomuus, joka kirjoituksista nousee. Koskaan ei päihteiden käyttö jää ainoastaan käyttäjän ongelmaksi, vaan se syö koko lähipiirin voimat.
Itse olen jo päästänyt irti lapsestani - yli kymmenen vuoden taistelun jälkeen pystyn elämään normaalia elämää. Hän aikuisena tekee omat valintansa. Toki ahdistus ja suru välillä iskevät, mutta katson niiden kuuluvan osaksi elämääni. Mitä vähemmän olemme tekemisissä, sitä parempi. Enää en voi auttaa, enkä usko, että kukaan voi.
Mutta piti siis kysymäni vieläkö täältä löytyy tuttuja ja mitä teille kuuluu?
Mukava kuulla, että pystyt elämään vihdoin normaalia elämää. Onhan se niin, ettei lapsemme toipuminen juurikaan riipu siitä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Eikä se ainakaan auta, jos itse murehdimme itsemme näännyksiin. Itsekin olen voinut sen verran hyvin, että lyhyehköä sairaslomaa lukuun ottamatta olen pystynyt käymään töissä ja tekemään myös muita asioita. Se auttaa paljon, että poika asuu toisella paikkakunnalla. Olen käynyt myös yli vuoden terapiassa. Se helpottaa myös.
Oman poikani suhteen olin ehkä liian optimistinen jossain vaiheessa. Huumesairaus on nyt edennyt opiaattiippuvuuteen. Tässä on kuitenkin yksi hyvä puoli. Poika ei enää näe muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa narkkaaminen. Katkaisu (ties kuinka mones) ei onnistunut, ja nyt poika on aloittanut korvaushoidon. Tässä vaiheessa on myös toinen myönteinen asia: kaikki pojan “kaverit” ovat samassa tilanteessa. Kaikki ovat joko korvaushoidossa tai sitten jonossa siihen. Kukaan heistä ei enää halua käyttää. Siis niistä kavereista, jotka ovat elossa, muutama on kuollut.
Toivoa en ole vieläkään heittänyt. Vaikka epäilys välillä kalvaa ja koko korvaushoitokin pelottaa, haluan uskoa edelleen, että lapseni selviää. Ja haluan myös tukea häntä sillä tiellä. Minäkään en usko, että voisin auttaa häntä, jos hän ei itse halua ja tee itse kaikkeansa parantuakseen. Se on kyllä sellainen tauti, että on itse tehtävä ratkaisunsa.
Täällä ollaan! Poikakultani on samassa tai tottapuhuen pahemmassa jamassa kuin viimeksi täällä tavatessamme eli vankila ei häntä todellakaan raitistanut. Itse voin sen sijaan yllättävänkin hyvin, taidan kulkea “ruusunpunaiset silmälasit päässä” enkä tajua tilanteeni katastrofaalisuutta
Tapaan poikaa tai olen jollain tavoin häneen yhteydessä monta kertaa viikossa ja totta kai hän aina tuo mukanaan sotkua, säätöä ja kaikenmaailman huolta. Kesällä hän täyttää 23 vuotta. Ihan lapsi kertakaikkiaan! Siksi en häntä jätä. Kyllä 23-vuotiaalla pitää olla äiti.
Mahtavaa kuulla, että sinä pärjäilet ja olet tasapainossa tunteidesi kanssa. Tärkeintä varmaan, että on tunne, että tekee oikein.
Hei!
20-vuotioas poikani makaa vuodeosastolla laaja-alaisen aivovamman saaneena sydämen pysähdystä seuranneen aivojen hapenpuutteen takia, kamankäytön seurauksena. Reilut puoli vuotta on kulunut tapahtuneesta, alussa häntä yritettiin kuntouttaa, mutta nyt hänen ei katsota enää hyötyvän siitä. Hän on täysin muiden armoilla, ei puhu, ei pysty syömään saati menemään vessaan itse, istuu ajoittain pyörätuolissa ja seisoo tuettuna lyhyitä aikoja, lyhyitä ymmärryksen hetkiä, ahdistusta, karjumista, naurua, nykimistä…Jos tällä tragedialla joku tarkoitus on, niin tiedänpä ainakin missä hän on ja että huonommin ei voisi hänelle enää käydä. 18-vuotias siskonsa taas on hatkoilla pojan diilerin käsipuolessa, että näin meillä.
Enpä olisi 5 vuotta sitten voinut kuvitella, mihin pojan kannabis-kokeilut johtavat. Toivon voimia kaikille huumenuorten läheisille ja osanottoni teille nuorensa menettäneille!
Voi, Calendula!
Muistan, kun kävin sairaalassa ennenkuin tyttäreni sydän lopullisesti pysähtyi. Hänellä oli laaja-alainen aivovamma ja hän ei olisi koskaan tullut heräämään. Joskus mietin, miltä tuntuisi, jos hän olisi jäänyt henkiin, kun hän ei koskaan enää puhuisi tai ymmärtäisi tai tuntisi ketään.
Meinasin sanoa jotain lohduttavaa, mutta jos poikasi kuntoutus on lopetettu hyödyttömänä, niin suuresta “parantumisesta” ei liene toiveita. Olen syvästi pahoillani, en tiedä, kumman kohtalo on pahempi, sinun vai minun.
Ja tyttö ei oppinut veljelleen tapahtuneesta mitään? Miten ihmeessä sinä jaksat!? Ajattelen sinua ja olen todella pahoillani tilanteesta.
A:n äiti, tyttäresi kuolema kosketti minua syvästi, koska olin koko ajan peännyt jotain kauheaa tapahtuvan samanikäiselle pojalleni, niin itsetuhoisaksi ja välinpitämättömäksi hän huumeiden käytön myötä muuttui. Viimeisen vuoden aikana hän ehti olla vankilassa Siwan ryöstöstä, useita kertoja sairaalassa hakattuna, psykiatrisessa sairaalassa psykoosissa tai sitten ihan vain putkassa, ja tullipoliisi ja haastemies etsivät hänä säännöllisesti.
Tuolloin olin ihan puhki pelosta ja ahdistuksesta, nyt olen lähinnä surullinen hänen puolestaan. Puoli vuotta sitten, kun hänellä oli elvytyskielto ja huono ennuste jäädä henkiin, rukoilin kuoleman vapauttavan hänet tuskistaan. Nyt kun hänen tilansa on vakiintunut pienen lapsen tasolle, jollain primitiivisellä tasolla nautin siitä, kun olen saanut poikani takaisin ja voin hoivata häntä.
Kysyit miten ihmeessä jaksan; ihmismieli on niin kummallinen, että se sopeutuu ihan mahdottomilta vaikuttaviin uusiin tilanteisiin. Koko ajan olen tehnyt hulluna töitä ja hakenut samalla tukea oireilevalle tyttärelleni, joka muuten palasi rähjääntyneenä, väsyneenä ja hiljaisena retkiltään. Moni on ihmetellyt jaksamistani, olen varmaan jo niin paatunut kriiseihin, että puren hammasta ja pyöritän rutiineja, kun en muutakaan voi. Itku, raivo, pettymys yms. puskevat pintaan, mutta yritän löytää niille oman tilan ja ajan.
Joku viisas on varoittanut, että kyllä minä vielä romahdan, toivottavasti hän tai joku muu toimittaa minut sitten hoitoon, jos en itse tajua tilaani ja hulluilen ympäriinsä.
Minä olen hulluillut ympäriinsä… Kaksi kertaa omaiset ovat soittaneet minulle ambulanssin. Kuitenkaan en ole hullu. Tilanteet vaan välillä tulevat niin kestämättömiksi, että jotenkin romahdan. Seuraavana päivänä olen taas jaloillani ja jaksan puurtaa eteenpäin. Romahdusta ei tarvitse pelätä, ehkä sen kannattaisi antaa aika ajoin jopa tulla. Ja jos se on tullakseen, niin ethän sinä sitä voi valita, sitten täytyy vaan mennä virran mukana.
Muistatko takavuosilta sen naisen, joku Liisa, jonka toinen poika kuoli huumeisiin ja toinen jäi pysyvästi huumepsykoosiin? Hän selvisi siitä ja kirjoitti kirjankin. Millä ihmeellä nyt tyttäresi saisi tajuamaan, millaisella tiellä kulkee. Miten hän on kommentoinut, kun olette käyneet veljeä katsomassa? Eikö se aiheuta hänessä pelkoa?
Meillähän on samanikäiset lapset, sukupuolet vaan menivät ristiin. Siksi koin aiemmin täällä kertomasi jotenkin niin läheiseksi. Minulla menee nyt pojan kanssa ihan ok. Hän on toki joutunut näkemään, kun hulluilen, mutta on myös ilmaissut ymmärtävänsä kaipuuni ja ahdistukseni. Hän ainakin sanoo vihaavansa huumeita, koska on nähnyt, mitä ne perheellemme tekivät. Tilanne voi toki ajan kanssa muuttua.
Onko todellakin niin, että poikasi kuntoutus oli nyt tässä? Eikö sairaalasta annettu mitään toivoa? Tunnistaako poikasi sinut?
Lomareissut on ny tehty ja juhannus vietetty. Ihmeen rauhallisin mielin olen kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Kyllä minäkin romahtelen, mutta kummasti sitä vaan kokoan itseni ja seuraavana päivänä taas menoksi. Olen päättänyt nauttia kesästä tuli mitä tuli. Poikani takia ei tarvitse enää pelätä, hän on turvassa ja suunta voi tuosta tilasta olla vain ylöspäin. Uusi, tosin jo kauan epäilemäni takaisku varmistui tässä taannoin, hän ei kaikkien muiden vammojensa lisäksi myöskään näe. Onneksi hän ei näytä tajuavan tilaansa, vaan on yleensä ottaen iloinen ja rauhallinen kaveri, joka nauttii elämän pienistä iloista, kuten syömisestä ja tapaamistamme. Kyllä hän tuntee läheisensä ja hoitajansa ja väläyttää silloin tällöin entistä huumorintajuaan. Kuntoutus on nykyisessä hoitopaikassa jäissä, mutta toiveita siitä on, mikäli täysin tuettu palveluasuminen tulee hänen kohdalla kysymykseen. Sen aika näyttää…
Tyttärelläni taas on myöhästynyt murrosikä, johon liittyy myös päihdemyönteisyys. Hän kyllä tajuaa, että huumeet on syynä veljen tilaan, mutta uskottelee, ettei hänelle voi käydä samoin “turvallisten aineiden satunnaiskäytön takia”. Hän on suostunut yllätysseuloihin ja päideterapiaan, mikä osoittanee, että hän haluaa luottamukseni takaisin. Epäluottamus hiertää välejämme, ja yhteiselomme sujuu vahtelevissa merkeissä.
Voi A:n äiti, minä myös koen sinut läheiseksi, niin samankaltaiset ovat tilanteemme olleet. Hienoa, että jaksat vielä tukea meitä kauhean menetyksesi jälkeenkin. Voimia ja kaikkea hyvää kesääsi
Haluaisitko keskustella privaatisti tai vaikka joskus nähdä?
Hienoa, että poikasi kuitenkin tuntee sinut. Minun tyttäreni hapen puutteen aiheuttama aivovamma ennen kuolemaa oli niin laaja, että toiveita mistään ei olisi ollut. Kuoleman saapuminen oli vain päivien kysymys ja sehän tulikin sitten nopeasti se sydämen pettäminen. Kuolinsyy oli virallisesti aivoödeema. Ajattelen, että koska mitään mahdollisuuksia ei kuitenkaan enää ollut, niin hyvä, että kuolema tuli. Ja että se tuli niin nopeasti. Tytärtä oli kauhea katsella hengityskoneessa, kun lapsi nyki koneen tahdissa. Avasin silloin hänen silmänsä ja ne olivat tyhjemmät kuin myöhemmin ruumishuoneella.
Minun poikani on bilettänyt melko sokka irti kesän. Hommissa tuntuu kuitenkin olevan järkeäkin mukana ja huumeet eivät tunnu kuuluvan päihteisiin. Jos käy ilmi, että ne ovat kuvassa mukana, niin varmaan käyn poikani silmille konkreettisesti.
On ne vaan rankkoja nuo teidän jutut. Ei voi olla ihmettelemättä sitä, mitä kaikkea ihminen jaksaa ja kestää oman lapsensa vuoksi. Toivottavasti nuoremmat lapsenne selviävät pienillä toilailuilla. Onneksi osaatte hakea apua. Vaikkei mikään ulkopuolinen apu aina autakaan. Silti varhainen puuttuminen on se ykkösjuttu.
Minulla nuorempi lapsi elää normaalia elämää. Uskoakseni hänellä on kaikki hyvin ja valmistuu vuoden lopussa hyvään ammattiin. Olemme aika paljon tekemisissä ja puhumme myös isosiskon tilanteesta ja siitä, että hän on jo meidän apumme ulottumattomissa, vaikka elääkin. Äidin suru ja ikävä iskevät välillä voimalla eikä rakkaus lapseen häviä koskaan. Katselin jokunen päivä sitten vanhoja valokuvia, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Koskaan en olisi uskonut, että menetän hänet jo 13-vuotiaana päihteille.
Pitäkää huolta itsestänne, hakekaa apuja ja tukea, myös ammattiauttajaa. Ei välttämättä kannata odottaa sitä lopullista mahdollista romahdusta, vaan hoitaa itseään jo aikaisemmin. Hyvää kesää, tehkää mukavia asioita!
Kannabis/Lääkinnällinen kannabis ei todellakaan liity poikasi tapahtuneeseen… Taitaa Pojalla olleet “oikeat” myrkyt/huumeet taustalla…
[Poistettu vähättelyä. Hienoa, että sinulla on kannabiksesta positiivinen kokemus. Se ei valitettavasti kuitenkaan tarkoita, että kaikilla asiat olisivat näin hienosti ja läheisten näkökulma voi olla aivan toinen. Tämä on huumeiden käyttäjien läheisten palsta, jossa kirjoittajat hakevat ja saavat vertaistukea tilanteisiinsa. Emme toivo tänne ongelmaksi koettujen asioiden vähättelyä. Savusauna on kannabiksen käyttäjille tarkoitettu alue, jossa voi keskustella kannabiksen eri puolista käyttäjän näkökulmasta. - Päihdelinkin toimitus]
