Hei,
kaipaisin vertaistukea, samanlaisia tarinoita, ehkä myös vinkkejä siihen mitä tehdä ja ajatuksianne siihen, miten meidän käy tulevaisuudessa. Kiitokset jo etukäteen vastauksista!
Tässä tarina:
Tapasimme mieheni kanssa noin 10 vuotta sitten ja alkoholinkäyttö oli silloin molemmilla kohtuullista. Juotiin yleensä viikonloppuisin jonkin verran kotona kokkaillessa tai pelaillessa. Juhlissa tietysti myös jne. En pitänyt sitä silloin missään määrin ongelmallisena, eikä se sitä nyt ajateltuna ollutkaan. Noin 4 vuotta myöhemmin aloin huomautella, että hän juo mielestäni vähän liikaa viikonloppuisin, kun kaappin alkoi ilmestyä oluen lisäksi myös viskipullo, josta otti lasillisia pitkin iltaa. Hän myös humaltui liikaa porukassa ja juhlissa, kun muut vaikuttivat paljon selvemmiltä. Hän myös kotiin tullessa melkeinpä aina sammui sohvalle, eli siihen kuntoon oli juhlissa päästävä. Aina krapulassa piti avata olut heti aamusta, eli saada lieventävää, mitä inhosin ja inhoan edelleen. Joskus toivoin ihan selviä viikonloppujakin, kun itseä alkoi kyllästyttää, mutta ei sellainen onnistunut. Aikaa kului ja pikku hiljaa aloin löytämään piilopulloja. Mies kertoi ostavansa vain olutta, mutta olikin yllättäen muutaman jälkeen humalassa, mitä suuresti ihmettelin. Syyhän oli tietysti piilopullot, joita etsin ja löysinkin melkein joka kerta kun sitä epäilin. Koitettiin jutella asiasta ja sanoin, että kaikista pahin juttu on se valehtelu, eli että jos hänen on pakko juoda tai haluaa juoda, niin tekisi sen sitten ihan rehellisesti minun silmieni edessä eikä piilossa. En voinut (enkä voi vieläkään) sietää, että minulle valehdellaan. Aina häpesi ja lupasi lopettaa, joskus jopa itkien, eli tuli olo, että hän todella tarkoitti sitä ja halusi niin tehdä - ja varmaan halusikin! En nyt epäile sitä, mutta silloin ajattelin, että ei hän voi minua oikeasti rakastaa, jos kerran aina petti lupaukset ja taas jostain löytyi piilopullo. Vaikka kuinka oli vko sitten luvannut toisin… En silloin tajunnut, että hän olisi oikeasti riippuvainen alkoholista. En uskaltanut myöntää sitä tai ajatella sitä.
Suhteemme oli muuten aivan loistava, ja on edelleen. Olimme toistemme parhaat kaverit, meillä oli samanlainen huumorintaju, oli hauskaa ja kivaa yhdessä kaikinpuolin. Ainoa paha asia ja ongelma oli alkoholi. Siis ainoa. Emme riidelleet raha-asioista, ei ollut pettämistä, ei yhtään mitään muuta pahaa. Siksi olen ollut hänen kanssaan näin pitkään, koska ilman alkoholia elämä ja suhde voi loistavasti.
Parempia vaiheita oli välillä, mutta aika lailla sieltä tähän päivään asti ongelma on edelleen sama. Lapsemme syntyi 2 vuotta tuon jälkeen ja vauva- ja pikkulapsiajan myötä juominen ja varsinkin sen salailu lisääntyi. Itsekin myönnän juoneeni vähän enemmän, eli tissuttelin viikolla iltaisin kun lapsen uhmakaudet yms. raastoivat niin hermoja. Juomisen suhteen se aika olikin tavallaan ok, kun join itsekin normaalia enemmän. Mieskin sai siis juoda “hyvällä omalla tunnolla” siinä samalla. Kun lapsen suhteen elämä helpottui, halusin pikaisesti oman suhteeni alkoholiin normaaliksi ja sen sainkin kun vain niin päätin. Itsellä ei siis ole alkoholin kanssa ongelmaa ja ei tuota hankaluutta olla juomatta. Mieheni käytös jatkui samanlaisena kuin aina ennenkin.
Nyt ollaan siinä tilanteessa, että lapsemme on 4-vuotias ja ostimme uuden kodin vuosi sitten. Viimeisen vuoden aikana mies on luvannut ehkä 50 kertaa lopettavansa salassa juomisen ja parantavansa tapansa, mutta aina se lupaus on rikkoutunut. Minulla on siis mennyt TÄYSIN luottamus häneen. En usko mihinkään mitä hän sanoo, koskien siis alkoholia/juomista. Ei hän muuten valehtele. Joka kerta kun hän lähtee tankkaamaan autoa, käy kävellen ruokakaupassa (vaikka normaalisti käy autolla), menee alakertaan pelaamaan tms. epäilen salassa juomista, ja 99% kerroista olen ollut oikeassa. Mies huojuu ja silmäluomet liikkuvat hitaasti. Siitä sen huomaa, jos ei hengityksestä. Olen itse todella positiivinen ja iloinen ihminen, oikein rakastan elämää ja sen pieniäkin asioita, olen ihana äiti lapsellemme ja puuhailen paljon ja pidän huolen, että hänen lapsuutensa tulisi olemaan mitä parhain. Ja nyt olen huomannut miten paljon tämä ongelma perheessämme vaikuttaa minuun. Huomaan, että olen usein huonolla tuulella ja koska välit mieheen on mitä on, se heijastuu tottakai myös yhteiseen elämäämme ja arkeen.
Olen itse vähentänyt alkoholin käyttöä todella reilusti viimeisen vuoden aikana. Kesälomaa lukuunottamatta olen juonut vain muutamia kertoja juhlissa kun on “ollut aihetta”. Tänä vuonna en ole ottanut pisaraakaan, enkä aio ottaa ties kuinka pitkään aikaan… Ei vain huvita, ja haluan olla entistäkin parempi äiti lapsellemme, se selvä vanhempi. Aina.
Noin kuukausi sitten juttelimme mieheni kanssa kahdestaan rauhassa ja kerroin, että hänellä on alkoholiongelma ja hänen tulisi hakea apua siihen, sillä tämä ei voi jatkua näin loputtomiin. Minä en jaksa. Ja jos ei ongelma selviä mitenkään, niin edessä on väistämättä ero. Elämä on liian lyhyt siihen, että elän onnettomassa parisuhteessa ja masennun itse - puhumattakaan vaikutusta lapseemme. Tuon keskustelun jälkeen mieheni onkin ottanut yhteyttä AA-kerhoon ja koittanut saada sieltä apua. En vain tiedä onnistuuko sekään, sillä hän on repsahtanut jo ainakin kahdesti aloitettuaan jonkin 30 päivää raittiina -ohjelman. Jotenkin itsellä on jo aivan luovuttanut olo kaikkien näiden vuosien jälkeen ja kun nyt ollaan siinä pisteessä, että ongelma tosiaan on tiedostettu ja myönnetty, myös mieheni itsensä sanomana. En mitenkään usko, että hän pääsisi ongelmasta eroon, sillä hän on sanonut, ettei aio absolutistiksi, vaan haluaisi normalisoitua niin, että voisi ottaa pari olutta viikonloppuisin (mutta ei yhtään enempää!) ja juhlia normaalisti vain silloin kun on juhlan aika, esim. Juhannus tms. Miten alkoholista riippuvainen henkilö voi päästä tuollaiseen tilaan? En usko, että mitenkään. Eikö alkoholiriippuvaisen ainoa vaihtoehto ole jättää alkoholi täysin elämästä? Minulla ei olisi sitä mitään vastaan, sillä itsekin aion jossain vaiheessa palata sellaiseen, että otan vähän alkoholia juhlissa, mutta muuten en juo ollenkaan, edes viikonloppuisin. Kivahan se siis olisi, jos miehenikin pääsisi samaan.
Pari päivää sitten itkin miehelleni, että olen lopen uupunut kyttäämiseen ja tarkkailuun milloin hän juo ja juoko salassa ja miten paljon jne. Eli kerroin hänelle tajunneeni, että minä en voi millään tapaa parantaa häntä ja siksi pitääkin nyt keskittyä enemmän itseeni ja lapseemme ja hänen tulee itse hoitaa itsensä kuntoon. Tuon sanottuani tuli helpottunut olo, mutta samalla tuntuu, että olen antanut hänelle tavallaan luvan juoda, koska en enää vahdi sitä, mutta sehän on sitten hänen itsensä päätös olla parantumatta, jos hän niin asian kokee ja jatkaa “salassa juomista”… Eikö?
Tähän kaipaisinkin teidän näkemyksiä:
- Voiko kuvaamani kaltaisessa tilanteessa oleva mies oikeasti juoda enää koskaan kohtuudella, eli palata sen tyyliseen normaaliin elämään, vai onko ainoa vaihtoehto täysi tipattomuus koko loppuelämän?
- Kuinka pitkään minun tulisi katsoa tätä ensimmäistä aitoa halua ja yritystä parantua (kun otti yhteyttä AA-kerhoon ja on siis itse hakenut apua ulkopuolelta, mikä on sinänsä hyvä juttu tietysti) ennen kuin luovutan ja alan vakavasti harkita eroamista?
- Välillä mietin, että onko ongelma todella näin paha kun mieheni käy kyllä töissä, ei ole väkivaltainen koskaan humalassa, ei katoa minnekään ryyppyreissuille eikä hänellä ole varsinaisesti mitään putkia (paitsi lomilla tissuttelee joka päivä), mutta tuskin minusta tuntuisi tältä, jos mitään ongelmaa ei olisi. Uskon, että tämä asia tästä pahenisi jos muutosta parempaan ei tapahdu, eli kyllä hänen alkoholin käyttönsä varmasti vain lisääntyisi ajan mittaan.
- Onko antaa jotain vinkkejä miten minun olisi hyvä toimia?
) ei se tarkoita vielä mitään. Jos ihmisellä on halu raitistua hän käy ryhmissä päivittäin, jotkut jopa useita kertoja päivässä (joka tietysti työssäkäyvälle on hankalaa). Jos taas toivoo kohtuukäyttöä niin sen verran voi sanoa, ettei sen ennuste ole hyvä, jos alkoholin käytön hallinnan on menettänyt.