Moi,
Kirjoitin tänään ekan kerran yhteen viestiketjuun täällä ja sitten ajattelin, että what the hell, miksen vaan kirjoita omaa aloitusta. Lähinnä sillä ajatuksella, että saisi vertaistukea.
Tuttu stoori, tavattiin, muutettiin yhteen, erottiin alkoholinkäytön vuoksi. Paljon rakkautta, alussa yhteistä juomista hyvässä hengessä vapaa-aikoina ja sitten puolisolla juominen lisääntyi ja lopulta kävi humalassa käsiksi ja solvasi mitä kauheimmilla lauseilla. Ekan kerran kun kävi kiinni niin tukisti mua, toisella kerralla heitteli tavaroilla ja kolmas kerta oli se viimeinen ja pahin ja sen jälkeen ilmoitin, että tämä on tässä. Vedin tosi tiukat rajat ja pidin niistä kiinni. Hän hakeutui katkolle ja onkin nyt päihdepolin asiakas sekä antabushoidossa. Katkolla jo lupasi tehdä kaikkensa saadakseen itsensä kuntoon ja korjattua meidän välisen ihmissuhteen. No sitä tässä nyt korjaillaan ja ollaan jonkinlaisessa etäsuhteessa. Rakkaus ei ole ehjää, mutta sitä on. Väkivaltaiselle käytökselle hänen täytyy etsiä se juurisyy, vaikka tiedän, että selvinpäin sitä ei tapahtuisi. Alkoholiin mulla on täysin nollatoleranssi hänen suhteensa. Ihan kuin moni muukin täällä kirjoittaa. Paljon oon kuullut ja lukenut niitä ikäviä loppuja hyvin alkaneille raitistumisille. Oon taipuvainen ajattelemaan ettei mun kohdalla asiat ikinä toteudu parhain päin, niin olen jo senkin vuoksi pessimistinen sitä kohtaan, että tästä voisi jotain hyvää vielä tulla. Olen tietoinen siitä millainen sairaus alkoholismi on, retkahduksia tulee ja mikään maailman rakkaus ei tätä sairautta paranna. Eikä humala oikeuta väkivaltaan tai tee siitä yhtään hyväksyttävämpää. Itse oon tällä hetkellä asiakkaana yhdellä kriisityöntekijällä, kuka on tehnyt pitkään päihdetyötä. Teen omaa osuuttani hoitamalla itseäni kuntoon puhumalla väkivallan aiheuttamasta traumasta ja luottamuspulasta.
Mitä tällä avauksella nyt haen on ihan yksinkertaisesti tukea tähän tilanteeseen. Päivät tuntuu välillä todella pitkiltä.
Heippa, aloituksestasi on pitkä aika. Oletko löytänyt jostain tukea tilanteeseesi? Olen itse myös eron partaalla, mahdollisesti alkoholiinkin liittyvistä syistä. Tuntuuko sinusta siltä, että väkivallan jälkeen voit vielä rakentaa luottamuksen uudestaan? Minä ajattelisin, että sun ei välttämättä tarvitse / sulla ei ole siihen velvollisuutta. Luen viestistäsi sellaista toisen ymmärtämistä ja itsen pienentämistä, mitä aika usein alkoholistin puolisoilta kuulee.
Toivotan kovasti voimia!
Mikä Milla on teidän tilanne nyt? Tämä palsta on tainnut tässä vuosien varrella jotenkin “kuihtua”. Tosin palsta on ehkä luonteeltaan sellainen, että täällä käydään satunnaisesti. Itsekin olen täällä vieraillut jo vuosien (ehkä jopa vuosikymmenien? Miten pitkään lie tämä ollut olemassa?) ajan, mutta aina hyvin satunnaisesti. Aina silloin kuin on ollut joku akuutti kriisi tai muu pohdinta - erota vai ei tms. on tullut tarve löytää kohtalotovereita ja pohtia asiaa kirjoittamalla. Kuten nytkin. Ero on vihdoin tehty usean vuoden jahkailun jälkeen ja nyt koen tarvetta vertaistuelle ja osin myös ihan itsekkäästi ajatusten “julki kirjoittamiselle” ja sitä kautta niiden käsittelylle. Tosin huomaan kyllä, että aika paljon tuota eron surutyötä on tullut tehtyä jo vuosien varrella ja vaikka lopullinen päätös toki kipeä oli (on vieläkin), niin päätös on kyllä ollut oikea.
Oli meillä vuosien varrella muutama isompi kriisi ja “läheltä piti ero”, mutta ehkä se olin minä, joka takerruin enkä halunnut päästää irti. Kai sitä ajatteli, että parempi olla huonossa suhteessa ja arvottomana, kuin jäädä yksin. Kulissit pystyssä ja se tuttu sekä turvallinen avioliitto.
Moni mulle tässä vuosien varrella vastasi, että “kyllä sä tiedät kun on eron aika ja olet valmis siihen”. Ai että ne vastaukset ärsytti, kun olisi vaan halunnut että joku ratkaisee asian mun puolesta ja kertoo, että “kyllä, puolisosi on alkoholisti ja elämä sen kanssa ei tule olemaan kivaa”. Silloin myös ajattelin, että mun tilanne on jotenkin “vaikeampi”, kun ei ole mitään selkeää väkivaltaa tms., joka vahvistaisi eron. Toki osin varmasti olikin, mutta olen tässä ajan kuluessa huomannut, että ei väkivalta tai muut kamaluudet tilannetta varmasti helpota - päin vastoin. Nyt ihan hävettää, että olen niin ajatellut. Tsemppiä sinulle Milla!