Vertaistuen tarpeesta

Hei kaikille!

Hienoa, että Päihdelinkkiin on saatu tällainen oma keskustelukanava omaisille. Sitä on välillä niin tolkuttoman yksin näiden ongelmien kanssa ja ahdistus iskee valtavina aaltoina. Tuntuu kuin koko elämältä olisi pohja poissa.

Itsestäni sen verran, että olen viisikymppinen kahden tytön äiti ja asustelen yksinäni - eri osoitteessa kuin miesystäväni. Esikoiseni on 23-vuotias ja takana kymmenen vuoden ongelmaputki sisältäen kaikki mahdolliset päihteet, rikokset, pakkohoidot, putkat…(vankila vielä puuttuu). Nuorempi on kaikin puolin fiksu, ei mitään päihdeongelmaa, opiskelee ja on ahkerasti nyt kesätöissä. Samassa perheessä kasvaneet, yhtä paljon rakastettu ja hyvänä pidetty.

Välillä tuntuu, että olen viimeiset 10 vuotta elänyt itsekin kuin sumussa. Edesmennyt ex-mieheni kuoli alkoholi- ja lääkemyrkytykseen ja elämä hänen kanssaan oli yhtä helvettiä. No, asioita olen onneksi saanut purettua terapiassa, mutta sen olen vaan tässä tajunnut, että kerran vanhempi, niin aina vanhempi! Omasta lapsestaan ei voi koskaan erota.

En ole ehtinyt vielä sen enempää lukea muiden kirjoituksia, kun nyt löysin tänne ja kirjauduin ja päätin vaan aloittaa. Toivon todella lämpimästi, että täältä löytyy apua ja tukea itselle ja voin sitä myös muille antaa. Ollaan siis yhteyksissä. Jo kirjoittaminen helpottaa tuskaa, vaikkei ongelmia poistakaan.

Petunia

Hei Petunia

ja tervetuloa tälle, nyt melko hiljaiselle keskustelupalstalle. Toivotaan, että hiljaisuus tarkoittaa sitä, että ihmisillä menee hyvin ja nuorillamme on parempi suunta elämässä. Olen kertonut omaa tarinaani tuolla “Toistaiseksi yksin Vilpolassa” -keskustelussa, joten en nyt tässä rupea sen enempää toistamaan sitä. Hyvin tuttua on kaikki tuo, mitä kerrot lapsestasi ja omasta tuskasta ja ahdistuksesta.

Muistan joskus 15 vuotta sitten jutelleeni kaverin kanssa siitä, mikä olisi kauheinta, mitä lapselle voisi tapahtua, jos kuolemaa ei lasketa. Kaverin mielestä kauheaa olisi, jos lapsi haluaisi sukupuolen vaihdoksen. Minun mielestäni se ei olisi niin kauheaa, sama persoonahan se kuitenkin olisi. Itse ajattelin, että kamalinta olisi, jos lapsi alkaisi käyttää kovia huumeita. Ajattelin, että lapsen persoonallisuus siinä muuttuisi, niin etten enää tuntisi häntä yhtään ja tilalle tulisi huumehenkilö. En hetkeäkään ajatellut, että niin voisi oikeasti tapahtua. Tapahtua meille.

Senjamilena

Elokuinen vähän masentunut tervehdys!

Olen tullut pikku hiljaa pakon edessä siihen tilanteeseen, että joudun hyväksymään sen, että tyttäreni tuskin koskaan enää palaa ns.normaali-ihmisen kirjoihin. Hän elää jossain niin omassa maailmassaan, että en enää pysty tavoittamaan. Olen pitempiaikaisen pakkohoidon kannalla suljetulla osastolla, koska ei pysty enää huolehtimaan mistään. Onneksi avopuoliso roikkuu toistaiseksi mukana.

Pakkohoito riittävän pitkän aikaa sellaisella suljetulla osastolla, jossa on myös jotain toimintaa, on mielestäni nyt ainoa vaihtoehto. Ammatti-ihmisten pitäisi päästä arvioimaan tytön todellinen toimintakunto ja päättämään se, millaiset paperit/avustukset saa jatkoa ajatellen. Tiedän hyvin, että pakolla ei ketään voi hoitaa, mutta jos nuoren ihmisen toimintakyky on täysin alentunut, niin jotain pitäisi tehdä. Jotain voisi vielä parantaa. Ei enää kokonaan, mutta edes hiukan.

Ehkä nämä ovat vain epätoivoisen ja umpiuupuneen äidin turhia ajatuksia. Sitä kun vaan on täysin loppu ja haluaisi, että edes jotain apua löytyisi, niin olisi valmis uskomaan vaikka mihin. Väsyneen vanhemman ahdistus ja huoli on loputon, vaikka kuinka välillä päättää, että pistää välit lopullisesti poikki ja jatkaa rauhassa omaa elämäänsä. Vaan kun en siihen pysty. Tänään tosi huono päivä, toivottavasti huomenna parempi… :frowning:

^Pakko sen verran ite entisenä käyttäjänä kommentoida et kyl sun tytär mikäli itse jossain vaihees tahtoo vierottua, voi pystyä elämään ihan normi-elämää. Ite käytin päivittäin aineita yli 10v ja nyt aika pienel annoksel ihan omast tahost korvaushoidos ollu n. vuoden. Oon pudottan annosta ja aloittanu koulun (ikää se 28 ja mä en laske tuohon käyttöaikaan alkoa tai kokeiluja jotka ei päivittäin oo käytetty). Se aivokemia on vain niin sekasin riippuen tietty aineesta ja voi mennä puolikin vuotta et palautuu edes suht normiks… Eri asia sit tahtooko eroon ja jos tahtoo jossain vaihees ni on sillä tasol ku mitä oli ikä ennen käyttämistä; mäkin olin aivan teini ku lopettelin väärinkäyttöä & yritin lopettaa kaikkea…

Yritä pitää itsestäsi huolta sekä yrittää viettää aikaa nuorimman lapsen kanssa ilman jatkuvaa huolta; hänkin kun ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään. Mä tiedän erittäin monta sisarusta joista nuorempi on myös alkanut käyttää ku vanhempikin käyttää… :frowning: On todella hyvä et nuorempi näkee asian huonon laidan eikä tahdo sille tielle itse. Irti huumeista RY ja a-klinikka järjestävät ainakin “istuntoja” huumeidenkäyttäjän läheisille; siellä vois saada kongreettisia neuvoja ja tukea samanlaisissa tilanteissa olevilta ihmisiltä. Meidän äiti otti kans tosi raskaast mun käytön mut alun jälkee osas paremmin suhtautua; silti aina pelkäs et tulee soitto et olen kuollut. Jälkeenpäin sanoo et nyt hakis apua kyl jos olis sama tilanne; oli se sen verran rankkaa! Toivottavasti tilanne paranee… Eikä pakkohoitoon laiteta kyl ku psykoosis tms. Yleensä sit M1 lähetteel joka on 3pv ja jossa tutkitaan hoidon/pakkohoidon tarve. Mut ku nykyään ei pääse hoitoon edes ihmiset kellä on itsemurha-ajatuksia tai suunnitelmia eikä päihderiippuvuudesta muutenkaan voi parantua ilman tajuamatta omaa tilannettaan ja sen mahdottomuutta normaaliin arkeen… Tsemppiä jaksamiseen!

Kiitos malibu kommenteistasi. Puhut ihan asiaa. Ja tiettyhän tää homma menee niin, että se, jonka pitäisi irtautua päihteistä, pitää se itse oivaltaa ja itse haluta muutosta. Yritän parhaani mukaan tehdä taas pesäeroa tyttäreen eli olla tekemisissä niin vähän kuin mahdollista. Koska se on ainoa keino pitää itsensä järjissä ja työkuntoisena.

Ja nuorempaan tyttäreen olen yrittänyt panostaa ja kannan kyllä aikamoista syyllisyyttä siitä, että hän on jäänyt siskonsa varjoon ja joutunut aina olemaan se kiltti tyttö. Mutta olemme vähän pystyneet puhumaan asioista ja olemme paljon tekemisissä. Onneksi hänellä on myös aivan ihana (ja raitis) poikaystävä.

Meidän - varsinkin äitien - ongelmana on liian symbioottisen suhteen muodostaminen käyttäjälapseen ja liiallinen auttaminen. Se vaan syntyy jotenkin itsekään tajuamatta ja kuluttaa aivan valtavasti voimavaroja. Onneksi nykyään on vertaisryhmiä ja kuten olen maininnutkin, niin itselläni terapia, joka taas kesätauon jälkeen jatkuu intensiivisesti. Ammattilaisen apu on itselleni todella antoisaa. Toivon myös, että ihmiset löytäisivät tänne Vilpolaan, koska avuttomia ja epätoivoisia vanhempia on paljon!

Hei Petunia,
luin juuri 25.7.2010 aloittamasi viestiketjun läpi. On hyvä asia, että olet kirjoittanut tilanteestasi ja purkanut mieltäsi ja ahdistustasi Vilpolassa. Ihana asia on myöskin, että sinulla on toinen tytär josta olet iloinen ja onnellinen ja jolle voit osoittaa rakkauttasi ja huolenpitoasi. Tärkeätä itsellesi on varmasti myöskin se, että saat häneltä vastarakkautta ja sen myötä uusia voimia jaksaa elämässä eteenpäin.

Ennenkuin alamme edetä yhteistä Vilpola-kirjeenvaihtotaivaltamme kanssasi, haluaisin kuulla miten itse jaksat juuri nyt? Entä mikä on tyttäresi tilanne tällä hetkellä? Onko hänen elämäntilanteensa samanlainen kuin viesteissäsi kuvaat ja kerrot?

Uskon vahvasti, että löydämme yhdessä muiden vilpolalaisten kanssa uusia keinoja ja vaihtoehtoja tilanteeseesi.

Moikka vaan,

itse jaksan tällä hetkellä suht´ hyvin johtuen varmasti pitkälti siitä, että en ole tavannut tytärtäni tai puhunut edes puhelimessa kohta pariin viikkoon. Olen yhä selvemmin tajunnut sen, että oma vointini ja jaksamiseni on paljolti suhteessa siihen, minkä verran olen hänen kanssaan tekemisissä. Koska emme voi keskustella mistään asiasta normaalisti ja lopulta päädymme aina riitaan, niin yritän välttää häntä kokonaan.

Se ei ole suinkaan helppoa, koska minulla on oikeasti ikävä tytärtäni. Ei tätä sekopäistä, valehtelevaa ja hyväksi käyttävää nuorta naista, vaan sitä tyttöä, joka on siellä taustalla. En esim. pysty katselemaan vanhoja valokuvia juurikaan, koska silloin palaan mielessäni hänen lapsuuteensa, jolloin kaikki oli hyvin ja vielä ala-asteellakin odotukset suuret. Myös hänen omat suunnitelmansa. Tuntuu, että teen jatkuvaa ja loputonta surutyötä!

Tytär joutui häädön vuoksi muuttamaan. En ole käynyt uudessa asunnossa, jonka avopuoliso hankki. Tämän miehen kanssa olen kylläkin soitellut ja hän yrittää ja jaksaa vielä uskoa (ovat olleet vasta reilun vuoden yhdessä). Tyttären hoitopaikka on tällä hetkellä päihdepsykiatrian poli ja häntä odottaa meno suljetulle osastolle. Lupasi mennä vapaaehtoisesti, mutta eihän se toteutunut. Nyt vasta polilla aletaan käsittääkseni tajuta hänen todellinen tilanteensa eli välillä täydellinen harhoihin / omaan maailmaan putoaminen ja täysi kyvyttömyys hoitaa mitään omia asioita. Edunvalvoja on myös mietinnässä.

Koitan opetella elämään omaa elämää ja ihmettelen jatkuvasti sitä, miksi irrottautuminen on niin äärettömän vaikeaa. Järjen tasolla tiedän, miten pitäisi toimia, mutta mutta…katsotaan taas tästä eteenpäin.

Petunia

Moikka vaan Petunia,
kirjoitit vastauksessasi että jaksat itse paremmin siksi, kun et tapaa tytärtäsi niin ei tule riitaakaan. Olet toiminut tässä tilanteessa aivan oikein, alituinen eipäs-juupas kinastelu kun ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin kiukun, ahdistuksen ja surun lisääntymiseen. Miksi jatkaa vanhaan malliin, kun se ei ole tähänkään mennessä toiminut ? Olisiko jotain muuta, mitä haluaisit tai voisit tehdä itsesi eteen ja hyväksi?

Toisaalta sinulla on ikävä sitä normaalia ja tavallista tytärtäsi. Suret hänen menetettyjä mahdollisuuksiaan ja suunnitelmiaan. Usko pois, teitä on vähintään kaksi jotka ikävöivät entiseen ja surevat nykytilaa. Tyttäresi ja sinä.

On hyvä, että tyttäresi on nyt päässyt päihdepsykiatrian hoidon piiriin, siinä on jälleen yksi mahdollisuus vaikka kuinka pienen toipumisaskeleen ottamiseksi. Kuvauksesi mukaan hänellä on saattanut olla psykoosiin viittaavia oireita, jotka vaativat sairaalatasoista hoitoa. Tuntuuko sinusta siltä, että tyttäresi ei tähän saakka ole saanut tarvittavaa apua? Onko häntä pompoteltu paikasta toiseen?

Mainitset edunvalvojasta tyttärellesi, tarkoittanet uskottua henkilöä joka hänen puolestaan hoitaisi kokonaisvaltaisesti hänen kaikki asiansa. Onko muilla vilpolalaisilla kokemuksia tästä?

Rakkaus ja tunne omaa lastaan kohtaan vastaan järkisyyt. Miksi aina vaan toimii tunteiden pohjalta, vaikka tietää että toisenlainen toiminta olisi oikeampaa tai tarkoituksenmukaisempaa. Mitä muut olette tästä mieltä? Minkälaisia kokemuksia teillä on toimimisesta vastoin järjen ääntä? laitakaapa tekstiä tulemaan.

Hei!

Minä olen pitkään toiminut vastoin parempaa ymmärrystäni, kun olen antanut pojalle autoa käyttöön. Olemme noin satakertaa miehen kanssa päättäneet, ettei autoa enää anneta, kun emme voi olla varmoja ajokunnosta ja jokatapaiksessa ainakin kannbis siellä aivoissa kokoajan pörrää. Silti annan auton, kun poika niin kauniisti pyytää ja hänellä on hyvä syykin! Nyt sain lopultakin sanottua (kun auto sattumoin olikin miehellä käytössä) että ei nyt ja vastaisuudessakin on turha pyytää. Siitä tuli tietenkin paljon sanomista puolin ja toisin, mikä oli oikeastaan hyvä - tulipahan omia periaatteita taas kerran selvitettyä.

Kyllä minä ihan liikaa olen riippuvainen tämän esikoisen tunnetiloista, ajattelen, että hänelle tulee paha mieli (!!!) kun ei saa autoa ja sitten on tosi vaikea sanoa sitä eitä. Varmaan tämä ongelma on ollut ihan sieltä hänen lapsuudestaan saakka, pienenä hän vaan oli pääosin niin kiltti, ettei sitä eitä niin paljoa edes tarvinnut viljelläkään. Jotenkin tuntuu, että näiden nuorempien suhteen olen paljon “kylmäverisempi” - heidän onnekseen kai.

Hei,

kyselit Lauri tyttäreni hoidosta päihdepsykiatrian piirissä ja totuus lienee se, että hän on niin loistava näyttelijä (kuten suuri osa päihteiden käyttäjistä) tai kusettaja, miten vaan, että pystyy aina sen tietyn hetken tsemppaamaan, kun tapaa lääkärin ja muuta hoitoporukkaa. No viimeksi, kun oli suljetulla kolmisen viikkoa, niin ei pystynyt…kotiutui sieltä kuitenkin, koska ei halunnut mitään jatkohoitoa (kun ei kerran ole sairas, vaan me muut ollaan :open_mouth: ).

Nyt päihdepsykiatrian poli on tietääkseni ainut paikka, josta saa lääkkeet ja parin viikon välein psykoosinestopiikin (ei syö Risperdalia pillereinä). Kokonaisvaltaista edunvalvojaa olisi tarkoitus hoitaa sitä kautta. Olen luovuttanut asioiden hoidon tyttären avopuolisolle. Itse en enää jaksa, eikä se minulle kuulukaan!

Jostain syystä tunnen itseni tällä hetkellä äärimmäisen uupuneeksi. Pystyn tekemään töitä myös kotona ja tänään en kerta kaikkiaan jaksanut aamulla lähteä liikkeelle…olen vain hirmuisen väsynyt. Mietin, että onko syynä se, että kesä oli hirmuisen rankka, kun toimitin tyttären kaksi kertaa suljetulle pakkohoitoon ja menin taas liian lähelle auttamisen kanssa, osallistuin liikaa, koska toivoin asioiden etenevän ja jotain tapahtuvan. Olen joutunut/päässyt/oppinut elämässäni ja työssäni hoitamaan asioita, tarttumaan toimeen. Nyt kun tytön avopuolisolla on kuitenkin jonkunlainen vastuu (ja halukin) hoitaa asioita, niin se näyttää silmissäni vähän avuttomalta…hän on hiljainen ja vähän arka…mutta jos hän on kerran valinnut tyttäreni ja jopa muutti tämän kanssa uuteen asuntoon, niin se on hänen (yli kolmekymppisen) valintansa. Eli miksen siis voi ja osaa irrottaa???

Minulla pitäisi olla hurja draivi päällä, uusi mielenkiintoinen ja haastava työ ja elämä muuten aika mallillaan. Ja se aivan ihana toinen tytär! Miksi nyt, kun kaikki on vähän rauhallisempaa, niin olenkin aivan poikki? Tuleeko tää fiilis jollain viiveellä?

Senjamilenalle sen verran, että älkää antako pojallenne autoa, jos ette tiedä, että hän on kunnossa. Jos jotain sattuu, niin syytätte itseänne loppu ikänne. Nämä nuoret on niin loistavia syyllistäjiä ja osaavat haastaa riitaa vaikka aidan seipäästä. Odottavat, että vanhempi uupuu, ja sitten saakin tahtonsa perille…voimia!

Petunia, meidän äiskä oli kanssa alkuun (ekat pari-kolme vuotta ja sen jälkeen salaa iskältä ku iskä suuttu aina jos ) tosi huolestunut jne. Se on se äidinvaisto kun lapsi on “sairas”, mut sillä lailla ettei asialle voi mitään tehdä. Lopulta iskä sai taottua sen järkeen että se ei mua ole hylännyt, vaikka ei puhu mun kanssa puhelimessa jos oon sekasin tai kieltää rahan lainaamisen. Iskä on ite sellasella alalla töissä et tiesi et kun itse tahtoo lopettaa ni vasta silloin läheiset tukevat ja auttavat! Mullakin kun meni exän kanssa poikki, sain muuttaa porukoille (meillä oli pelottava ja kamala kaupungin talojen asuinalue joka täys nistejä ja alkkiksia) sillä ehdolla että oon selvänä. Mä aluks (vaik olin täys-ikäinen) jouduin olemaan töistä saitsulla ja porukat lähes väkisin piti mut siellä koska olin valmis menemään hakattavaks vaikka kunhan kamaa saisin. Mä halusin päästä kuiville mut kuitenkin se oli niin vaikeaa et tavallaan en ollut vielä valmis; harmi sinänsä näin jälkeenpäin… :frowning: Se vieroitus kyllä onnistu, mut vain 1½ kk:deks joista 3vkoa olin karseissa viekkareissa. Mä halusin kokeilla sen kuuluisan “kerran vielä” jolloin huomasin et hauskaahan se on ja kiinni ei jää ku testit 1krt*2vkoa ja bubre ei edes silloin testeissä näkynyt… Kunnes sit lopult jäi kiinni ja tuli potkut, mut kyllähän sä voisit vaikka lukita sun tyttären kellariin ja pakko-syöttää ja hoitaa kuiville mut jos hän ei itse ole valmis siihen, niin samantien ku päästät 1-2kk:den päästä lähtemään, ni kamaa se menee hakemaan… Et sä lastasi hylkää, sä vain pidät etäisyyttä. Uskon myös et hänellä itsellään on huono omatunto et sä hänestä oot huolissas; lähes kaikki käyttäjät kyl puhuu et ku “mutsi stressaa taas mun menoist ja aivan turhaa”. Yks mun tuttu likka joka käyttää (ei nykyisiä tuttuja) sanoi katkosta et se on sellanen “lepo-paikka” et kiva kasata voimia aina välillä ku sen sisko ja vanhemmat sitä vie väkisin sinne mut ei sillä ole aikomustakaan lopettaa!

Mä epäilen kans et jälki-uupumusta; meidän äiskä puhu kans samanlaisista asioista… Must sun kannattaa nyt pitää oma elämä ja tyttären elämä sen verran erilläsi, et kuten iteki meinasit ni hänen avokki huolehtikoon hänestä… Pidä sä nyt huoli susta ja toisesta lapsesta ettet pala loppuun ja varmaan tuo ohjaaja jotain virallista vastaa tähän kans… Voimia!

Petunia, olet rohkea ja rakastava äiti. Olet yrittänyt ja tehnyt kaikkesi tyttäresi toipumisen hyväksi, joten sinulla on täysi oikeus olla uupunut. Kukapa ei olisi moisen urakan jälkeen.

Kirjoitat, että olet antanut tyttäresi asioiden hoidon avokin tehtäväksi. Minusta teet aivan oikein, sehän ei suinkaan tarkoita sitä että olisit hylännyt tyttäresi tai että et enää hänestä välittäisi. Malibu kirjoittaa hienosti, " Pidä sä nyt huoli susta ja toisesta lapsesta ettet pala loppuun", ja sitähän sinä juuri nyt olet päättänyt tehdä. Hellittää ja päästää irti ainakin tässä vaiheessa. Lisäksi Malibu jatkaa, että: “varmaan tuo ohjaaja jotain virallista vastaa tähän kans…”, tähän sen verran että ohjaajilla ei ole välttämättä mitään virallista sanottavaa tai mielipidettä, viemme keskustelua eteenpäin ja avaamme uusia ovia. Tämän Vilpolan kun on tarkoitus olla vertaistukea, ei ohjaajien omien mielipiteiden tai näkemysten tuputtamista.

Petunia antoi hienoa vertaistukea senjamilenalle koskien auton lainaamista. Mitä senjam,ilena olet neuvosta mieltä?